Kirja-arvostelu: Ari Pusa: "Immo Kuutsan Tarina – valmentajalegendan ura tähtien rinnalla"

Vuoden 1972 kevät oli Suomen hiihdon kannalta epätoivoista aikaa.

Edellistalven Sapporon olympiakisat olivat pettymys, kun mieshiihtäjät eivät ensimmäistä kertaa saaneet ainoatakaan mitalia kotiintuomiseksi, ja koko joukkue jäi ilman kultamitalia.
 
Vaikka naishiihto menestyikin kohtuullisen hyvin, tehtiin maastohiihdon puolella yleisurheilua seuraten suuria organisatiomuutoksia, joista suurelle yleisölle näkyvin oli iisalmelainen liikunnanopettajan ja hiihtoaktiivi Immo Kuutsa nimeäminen uudeksi päävalmentajaksi. Harjoittelua kovennettiin, ja hänen johdollaan Suomi palasikin takaisin hiihdon suurmaaksi, mikä on loistava saavutus etenkin sitä taustaa vasten, että jo valmiiksi raaka kilpailu mitaleista koventui, ammattimaistui ja kansainvälistyi entisestään.

Aikakaudesta on paljon kirjallisuutta, mutta useimmat teokset ovat joko yleisteoksia tai menestyksen siivittämänä koottuja myynnin kannalta turvallisia fanikirjoja, joissa Immo Kuutsa on vain sivuhahmona.

Vaikeat lähtökohdat. Turun Sanomat (11.2.1972) ehti Sapporon katastrofin seurauksena julkaista jo mieshiihdon kuolinilmoituksen, mutta uusi päävalmentaja onnistui tuomaan joukkueen takaisin hiihdon suurmaaksi.

Vaikka menestys on sulka hänen hattuunsa, esiintyy päävalmentaja näissä ”nostalgisissakin” teoksissa välillä myös vaativana ja lähes tylynä hahmona, jonka harjoitukset olivat tunnetusti rankkoja. ”Me olemme valmentajien keskuudessa sopineet, että emme alistu valmennettavien tasolle”, totesi Kuutsa itse Juha Mieto-biografiassa suojattiensa valitettua raskaita harjoituksia. Olympiamitalisti Arto Koivisto sanoi Kuutsalle suoraan, että ei halua hänen valmennettavakseen, vaikka myöntääkin myös, että Kuutsa ”osasi piiskata ovelasti jätkiin vauhtia ja myös naisiin”.

Kuutsan ura maastohiihdon päävalmentajana loppui vuoden 1985 keväällä juuri hiihdon veristen apumenetelmien alkaessa nousta julkisuuteen. Koljonvirran veritankkausjuttu nousi julkisuuteen vuoden 1984 joulukuussa, TUL-lehti väitti vuoden 1985 loppukeväästä sisäpiirin lähteineen kahden hiihtäjän saaneen verensiirron Sarajevon kisojen alla vuonna 1984, ja Jyväskylän yliopiston suunnalta vuodettiin julkisuuteen Aki Karvosen tankkaustapaus kesäkuussa.

Kun fanikirjat ovat vähentyneet, on melkein kaikki uusi materiaali sitten negatiivisempaa, kun aikakauden menestyksen syihin on alettu ottaa kriittisempi lähetysmistapa. Kuutsa onkin yhdistetty useassakin yhteydessä doping-kuvioihin, ja moni urheilun seuraaja muistaakin hänet Arto Halosen dokumenttielokuvasta Sinivalkoinen Valhe kertoilemassa olevansa ”ovela tyyppi” ja että ”elämä on showta” oudossa Eddie Munster-kampauksessaan.

Kuutsa on itse kertonut oman näkemyksensä vain silloin kun häneltä on asioista kysytty, ja kirjallisuudessa on aina ollut Kuutsan omien muistelmien kokoinen aukko. Vaikka päävalmentaja oli itse aina sitä mieltä, ettei niitä tulekaan, aisti urheilutoimittajalegenda Timo Siukonen jo kymmenisen vuotta sitten, että Kuutsan mieli saattaisi olla muuttumassa:

Karjalaismiehen supliikki on kuosissaan ja muisti toimii pitkän uran yksityiskohtia myöten.
Niissä onkin kelaamista, jopa niin, että Kuutsa on alkanut epäillä, tekikö hän virheen siteeratessaan valmennusuran päätteeksi jääkärikenraali Kaarlo ”Kylmä-Kalle” Heiskasta: ”Työni tein. Muistelmia en kirjoita”.
Suomalaisen hiihtohistorian uljaimmasta aikakaudesta ei ole kaikkea kirjoitettu, sen Kuutsa tietää. Materiaalit ovat onneksi tallessa.
Puuttuuko motiivi, riittääkö aika, kuuluvat olennaiset kysymykset.

Lopullinen päätös virallisen elämänkerran kirjoittamiseen syntyi Sotsin olympiakisoissa vuonna 2014, kun Kuutsa pääsi presidentti Sauli Niinistön isännöimälle vastaanotolle. Kuutsa muisteli sattumuksistaan valtakunnan ykkösnaisen Jenni Haukion kanssa, ja Haukio kannustikin häntä kertomaan muistelmansa kirjan muodossa.

Yhteistyökumppaniksi valikoitui Helsingin Sanomien ansioitunut toimittaja Ari Pusa, ja Immo Kuutsan Tarina- niminen teos tuli painoon vuonna 2016 Docendon kustantamana.

Teos on syytä ottaa lähempään tarkasteluun, etenkin kun Immo Kuutsa täyttää näinä päivinä 80 vuotta! [1]

***

Immo Kuutsa syntyi vuonna 1937 nyt jo luovutetussa Karjalassa, mutta päätyi sotien seurauksena evakoksi Pohjois-Savon Iisalmeen, jossa hän viettikin suurimman osan elämänsä. Kuutsa sopeutui hyvin savolaismaisemiin ja rakensi sosiaalista pääomaa uudelle paikkakunnalleen, vaikka kiinnostus Karjalaan pysyikin.

Kiinnostus hiihtoon syttyi jo hyvin nuorella iällä, ja tuleva päävalmentaja osallistui kotimaan hiihtokisoihin kohtuullisella menestykselläkin, ja onnistui pääsemään Iltasanomien kuvaan asti vuonna 1957 hiihtosaavutustensa myötä. Kuutsa edusti Suomea ulkomailla asti, ja kotimaassa hävisi eräässä kisassa vuonna 1962 ylikunnosta huolimatta MM-tason hiihtäjä Veikko Räsäselle (Jari Räsäsen isä) vain kahdella minuutilla.

Armeijan ja opiskelujen jälkeen Immo päätyi muutamien vaiheiden jälkeen takaisin liikunnannopettajaksi kotikuntaansa Iisalmeen, ja oma hiihtoura hiipui säännöllisen työn seurauksena. Rakkaus lajiin säilyi vahvana, omia kokemuksia harjoittelusta runsaasti, ja kiinnostusta harjoittelumenetelmiin ja hiihtotekniikkaan löytyi edelleen.

Kuutsa myöntää syvällä mielessään haaveilleensa päävalmentajan paikasta, mutta päävalmentajan paikka näytti kaukaiselta niinkauan kuin olemassaoleva organisaatio ja vakiintuneet toimintatavat toivat menestystä.

Vaikka Suomen hiihtojoukkue menestyikin hyvin etenkin Eero Mäntyrannan johdolla, olivat muutoksen merkit ilmassa jo 1960-luvulla, ja kun vuoden 1968 Grenoblen talviolympialaisista ei saatu ainoatakaan kultamitalia maastohiihdosta, alkoi tapahtua. Kisojen jälkeen vuodesta 1937 asti päävalmentajana toiminut Lake Placidin vuoden 1938 ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja Veli Saarinen erosi päävalmentajan paikalta, ja taistelu paikasta käytiin Mäntyrannan ja Arto Tiaisen välillä, joista molemmat olivat vielä hiihtoaktiiveja.

Paikan saanut Arto Tiainen ei onnistunut muuttamaan suuntaa, ja Sapporon vuoden 1972 olympiakisat menivät vielä huonommin miesten jäädessä kokonaan ilman mitalia, minkä seurauksena päävalmentajan paikka meni taas hakuun.

Kuutsan mukaan tietokirjailija-toimittaja Antero Raevuori oli ensimmäisiä, jotka nostivat julkisesti hänen nimensä mahdollisena päävalmentajaehdokkaana esille. Raevuori esitti ehdotuksen Osuuspankki-lehdessä heti Sapporon kisojen jälkeen, ja piti tärkeänä, että oli ”aika luopua metsurivalmennuksesta ja siirtyä liikunnanopettajalinjalle”. Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen ajoi myös innokkaasti Immoa päävalmentajan tehtävään. 

Vaikka hiihtohullu Kuutsa oli kilpaillut kotimaassa, ei hänellä ollut Suomenmestaruuksia eikä hän nimenä ollut yleisesti tunnettu. Hän näyttikin nousseen päävalmentajaksi ulkopuolisen silmin lähes tyhjästä. Iisalmelainen oli kuitenkin Hiihtoliiton valiokunta-aktiivi ja vetänyt paikallisseuran Iisalmen Visan valmennusrinkiä vuodesta 1964 asti, ja joukkue oli saanut neljäkymmentä prosenttia nuorten hiihdon SM-mitaleista vuonna 1968. Kuutsa myös perusti nuorten Hopeasompa-hiihdot, ja oli halunnut enemmän nuoria mukaan valmennuksen piiriin.

Kuutsan mukaan häntä ei pidetty oikeana hiihtomiehenä kaikissa piireissä, mutta iisalmelainen valittiin jokatapauksessa päävalmentajan tehtävään. ”Hiihdon päävalmentajaksi Immo sanoo ajautuneensa”, toteaa elämänkirjan toimittanut Ari Pusa. ”Hän ei varsinaisesti tavoitellut tehtävää, se vain osui hänen tielleen”.
 

Kuutsa oli jo ennen päävalmentajanuraansa selvitellyt suomalaisten ja muiden harjoittelua, ja hänelle olikin muodostunut ainakin jonkinlainen käsitys, mikä harjoittelussa ja urheilujohtamisessa oli vikana.

 

Hän olikin jo Saarisen päävalmentajakauella ihmetellyt, miten vähän kiinnostunut vuosien 1937-1968 päävalmentaja Veli Saarinen oli ollut hiihtäjiensä harjoittelusta, vaikka Saarisenkin kertoi näkemyksenään, että ongelma oli liian vähäisissä määrissä. Saarisen arvio vahvistui Kuutsan jututtaessa Salpausselän 50 kilometrin matkan vuonna 1971 voittanutta norjalaista Pål Tyldumia, joka kertoi harjoittelevansa 6600 kilometriä vuodessa, mikä oli suuri määrä amatööriurheilijalle. Kuultuaan norjalaisen harjoittelusta veikkasi paluuta hiihdon pariin suunnitellut Eero Mäntyranta tämän voittavan kultaa Sapporossa seuraavana vuonna.

Ennustus toteutui.

Kansainvälisyys oli yksi Kuutsan ominaisuuksista, ja hän keräsi paljon tietoja muiden maiden valmennuksesta. Vaikka kokoomuslainen Kuutsa oli evakkona aina epäileväinen suurta itänaapuria kohtaan, seurattuaan Neuvostoliiton joukkueen toimintaa, näki Kuutsa joukkueessa ja joukkueenjohtajan ja hiihtäjien dynamiikassa paljon hyvääkin:

– Neuvostoliiton joukkue oli hyvin yhtenäinen. Silloin näin, miten joukkuetta pitää johtaa. Johtahan pitää olla läsnä. Hän ei saa olla liian etäinen.

Kuten saattaa arvata, tuli jo ensimmäisellä Immon pitämällä harjoitteluleirillä selkeä ero uuden ja vanhan lähestymistavan välillä. Paitsi että hänen harjoituksensa olivat rankempia kuin mihin hiihtäjät olivat tottuneet, niin Kuutsan luennoidessa heille harjoittelun eri muodoista, kävi nopeasti ilmi, ettei ”vanhoilla parroilla” ollut kunnollista käsitystä hänen käyttämistään termeistäkään.

Urheilufysiologian tieto-taitoa alettiin jokatapauksessa soveltaa enemmän osana harjoittelua, ja hiihtäjät olivatkin tuttu näky Jyväskylän yliopistolla, jossa muuttujia, kuten hapenottokykyä, urheilusuorituksen kynnyksiä ja maitohappoja testailtiin. Myös vuoristoharjoittelu ja kesäleirit tulivat kalenteriin, ja korkean paikan leireilyä kokeiltiin jo 1970-luvun alussa, kun kolmen hengen joukko hiihtäjiä harjoitteli Italiassa kuusi viikkoa.

Iisalmelaisen valmentaman joukkueen ensimmäinen suuri koitos olivat vuoden 1974 Falunin MM-hiihdot, jotka menivät vaisusti miesten kuitenkin palatessa mitalikantaan Juha Miedon johdolla. Vasta puolitoista vuotta toimessa olleen Kuutsan päätä ei vaadittu vielä vadille, ja Kuutsan valmentama Juhani Repo voitti Salpausselän kisojen 50 kilometrin matkan samana vuonna. Näytön paikaksi tulivatkin Innsbruckin vuoden 1976 talvikisat, joissa Suomen miehet hiihtivät kultaa ja naisetkin palasivat kultakantaan Helena Takalon oltua ensimmäinen viidellä kilometrillä.

Vuoden 1978 kotikisat olivatkin sitten mitalijuhlaa, ja Suomen naiset voittivat viestissä jännittävien vaiheiden jälkeen jopa hyvässä iskussa olleen Neuvostoliiton joukkueen. Kuutsan henkilökohtainen valmennettava Helena Takalo valittiin vuoden urheilijaksi ja Immo itse vuoden valmentajaksi.

Suomen arvokisamenestys oli kaksissa seuraavissa arvokisoissa (1980, 1982) vaatimattomampaa eikä kultamitalia saatu, vaikka menestys oli muuten kohtuullista. Vuoden 1984 Sarajevon olympiakisoihin tehtiinkin täysi panostus ”voimakkaalla totaalisella harjoittelulla”, minkä lisäksi maastoihin tutustuttiin tarkasti ja fysiologista testausta tiivistettiin. Tuloksena Marja-Liisa Hämäläinen voitti kaikki henkilökohtaiset matkat, ja menestys oli muutenkin hyvää.

”Oma unelma voisi toteutua muiden kautta”, toteaa kirjoittaja Ari Pusa hetkestä, jolloin Kuutsa päätti vuosikymmeniä aiemmin ryhtyä valmentajaksi, kun kipinä omaan urheilu-uraan oli hiipunut.

Nyt täyspotti oli haettu ja oma unelma toteutunut. Pusan mukaan Immon olo oli tyhjä ja hän oli puhki pitkälle kesään tulevaisuuttaan samalla miettien.

”Edessä olisi taas uusi alku harjoittelussa, luisteluhiihto teki lopullisesti tuloaan ja veritankkaus oli yleistymässä”, toteaa Pusa lajin näkymiä, jotka saivat päävalmentajan pohtimaan jatkamisen mielekkyyttä. Kuutsa itse oli ollut hiihdon uudistaja vuosikymmen aiemmin, mutta nyt häneen kohdistui myös kritiikkiä, ja etenkin Jyväskylän yliopistossa koulutetut uuden polven valmentajat pitivät häntä kehityksen kelkasta pudonneena.

Hän päättikin luopua tehtävästään ja palata opettajaksi.

Toisin kuin kaksi edeltäjäänsä, jätti Kuutsa seuraajalleen Pekka Vähäsöyringille maailman parhaimpiin kuuluneen hiihtojoukkueen. Vaikka Seefeldin MM-hiihdot olivat menneet vaisusti, tuli Kari Härkösestä ensimmäinen henkilökohtaisen matkan mieskultamitalisti viiteentoista vuoteen.

Vaikka italialaiset olivat kiinnostuneita saamaan Kuutsan päävalmentajakseen hyvillä eduilla, hän ei halunnut muuttaa saapasmaahan, ja antoi nuoren Jarmo Punkkisen ottaa pestin.

Kuin sattumalta sai iisalmelainen sai vielä yhden tilaisuuden näyttää taitonsa hiihtojoukkueen johdossa. Muutama vuosi myöhemmin Italian hiihtomenestykseen tottuneelle Punkkiselle tarjottiin mahdollisuutta valmentaa Suomen ampumahiihtäjiä, hän kieltäytyi todettuaan lähtökohdat huonoiksi.

– Kuutsan Immo on ainoa, joka on riittävän kova panemaan porukan järjestykseen, kerrotaan Punkkisen todenneen.

Koska Immo Kuutsan tiedot ampumisesta olivat heikolla tasolla, tuli hänen apuvalmentajakseen aikoinaan maailman parhaimpiin ampumahiihtäjiin kuulunut Heikki Ikola. Kaksikon johdollaan Albertvillen vuoden 1992 talvikisoista saatiinkin yllätyspronssi ja pistesijoja, kun suomalainen ampumahiihtäjä oli nähty olympialaisten palkintokorokkeella edellisen kerran vuonna 1976.

Kuutsan aktiviteetteihin mahtuu myös ura politiikassa, ja maakuntien mieheksi Kuutsa on poikkeuksellisesti kokoomuslainen. Naimisiin hän meni vuonna 1963, ja avioliitosta syntyi kolme lasta.

***

Ylläoleva on tiivis kuvaus Kuutsan toiminnasta ensiksi hiihdon ja myöhemmin ampumahiihdon päävalmentajana. Kuutsan tarina ei kuitenkaan ole vain siirappinen sankaritarina, ei edes Kuutsan muistelemana ja toimittaja Ari Pusan muistiin kirjaamana.

Vaikka teos etenee ainakin jotenkuten kronologisesti, niin joukossa on myös teemalukuja, joissa käsitellään Immon mielipiteitä aina julkisuuden iloista ja kiroista runsaisiin henkilökuviin.
 
Kuutsa onkin tuntenut hyvin jokaisen Suomen hiihtomaailman johtajan, hiihtäjän ja valmentajan, ja hän toimi päävalmentajatoimensa ohessa etenkin naishiihtäjien henkilökohtaisena valmentajana. Urheilijakuvaukset rajoittuvat lähes yksinomaan päävalmentajan hyvin tuntemiin kotimaan hiihtäjiin. Sinänsä yllätyksettömät kuvaukset henkilöistä kuten Juha Miedosta, "Immon Enkeleistä" (Helena Takalo, Taina Impiö, Hilkka Riihilahti, Marja-Liisa Hämäläinen), Harri Kirvesniemestä ja muista ovat lukemisen arvoisia, vaikka mitään yllättävää tarjottavaa ei ole.

Kuutsa on paikon itsekriittinenkin myöntäen Taina Impiön ajatuneen ylirasitustilaan vuoden 1980 olympiakisojen alla Kuutsan epäonnistuttua havaitsemaan tilaa ja pitäytyessä kiinni rankassa harjoitusohjelmassa. Muitakin vastoinkäymisiä oli, ja Immon mukaan toisissa olosuhteissa hänestä olisikin voinut tulla "Marja-Liisan tasoinen tähti".

Urheilun ylimmästä johdosta välittyy kentän toiminnasta vieraantunut vaikutelma, vaikka Kuutsan mukaan Hiihtoliiton  puheenjohtajiin mahtuu poikkeuksiakin, ja jokaisessa oli hyvätkin puolensa. Hän myöntääkin kampanjoineensakin vaihtaakseen sinällään sympaattisen Hannu Koskivuoren pois puheenjohtajan paikalta 1970-luvun alussa pelätessään tämän olevan hidas valmennusjärjestelmän uudistamisessa. Yhteistyö jatkui kuitenkin Kuutsan kauteen asti, vaikka Koskivuorta syytettiin siitä, ettei tämä pitänyt suomalaisten puolta muita maita vastaan, ja vapaan hiihtotavan kysymys jäi ratkaisematta hänen kaudellaan. Immo opastikin hänen seuraajaansa Matti Autiota selvittämään ensi töikseen tekniikka-asian Kansainvälisessä Hiihtoliitossa (FIS).

Kun Suomen Tietotoimisto (STT) väitti vuonna 1998 hiihtäjä Jari Räsäsen käyttäneen kasvuhormonia, kyseli Kuutsa hiihtäjältä väitteen paikkansapitävyyttä, ja Räsänen vakuutteli syyttömyyttään. Entisen päävalmentajan mukaan poliittisesti valittu puheenjohtaja Esko Aho oli luultavasti aidosti tiedoton siitä, mitä dopingin suhteen kentällä tapahtui eikä kirjasta selviä, miten paljon Kuutsan näkemys vaikutti Hiihtoliiton taktisesti huonoon päätökseen viedä asia oikeuteen.

Kisajoukkueen lääkäreistä on lähes olemattomasti kerrottavaa, mutta Kuutsa arvostaa vahvasti ainakin Jussi Kangasta, Tapio Videmania ja Seppo Rehusta. Kuutsa vihjaa Videmanin lähteneen tehtävästään Innsbruckin 1975 esikisoissa sattuneen episodin takia, kun ylin johto olisi mäkihyppääjien halunneen hypätä hengenvaarallisessa tuulessa, mitä Videman protestoi voimakkaasti. Kangas taas sai vakuuteltua Juha Miedolle, että Kuutsa oli pohjimmiltaan mukava tyyppi, ja Miedosta tulikin Kuutsan hyvä ystävä.

Urheilufysiologeista erityisen lämmöllä hän tuntuu muistavan kaksi vuotta nuorempaa Heikki Kantolaa, joka tuli Hiihtoliiton valmennuspäälliköksi Immon kanssa samaan aikaan vuonna 1972. Muuten kehittyvä urheilufysiologia kuten fysiologitkin ovat lähinnä sivuosassa, vaikka Paavo Komi mainitaan etenkin Sarajevon projektin yhteydessä. Mene-ja-tiedä liittyykö mainitsemattomuus siihen, että juuri Jyväskylän kouluttamat uudet valmentajat ottivat Kuutsan kritiikkinsä kohteeksi 1980-luvulla, mutta Kilpa- ja Huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) perustamiseen johtanut yhteistyöprosessi jää joka tapauksessa vähälle huomiolle.

Kuutsan suorat yhteydet maastohiihdon huipulle hiipuivat 1990-luvulla vähitellen. Tästä huolimatta hän oli vuosituhannen vaihteessakin luotettu "grand old man", jonka mielipidettä arvostettiin. Kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan Kuutsan ja Mika Myllylän 2001 kotikisojen jälkeisestä kalareissusta, jolla Myllylä purki tuntojaan. Kuutsa sai EPO-hormonista käryneen Kaisa Variksen vaihtamaan päälajinsa ampumahiihtoon.

Päävalmentajavuosiin mahtuu myös kulissien takaisia juonitteluja. Kuutsa vastusti poliittisia arvokisavalintoja, mutta hiihdonkin puolilla oli aina jännite porvarillisten ja Työväen Urheiluliiton (TUL) hiihtäjien välillä, kun jälkimmäisiä haluttiin väkisin mukaan. Myös urheilujärjestöjen politiikassa ja taistelusta luottamuspaikoista ja edustustehtävistä kansainvälisissä olimissä oli omat kuvionsa lobbauksineen, juonitteluineen ja petettyine lupauksineen. Kuutsan mukaan sama peli jatkui myös politiikassa, kun hänen oma puolueensa ei ollut täysillä mukana hänen vuoden 1987 eduskuntavaalikampanjassaan, ja Kuutsan oman koulun rehtori kääntyi hänen kampanjaansa vastaan.

Joukkueen sisälläkin oli omat riitansa. Alkoholi on toistuva teema kirjassa, ja lähes absolutisti Kuutsa oli etenkin ulkomaanmatkoilla tarkka muiden viinankäytöstä ojentaen heitä tuon tuosta kiristäen välejään pääasiassa huoltoon ja muuhun hiihtojohtoon. Lisäksi etenkin naisjoukkueen kesken oli riitaa johtuen erilaisista elämäntilanteista ja päivärytmeistä, ja ahtaasti asuminen vielä toi lisäjännitettä. Joku toi harjoitusleirille koiransa eivätkä kaikki olleet kellontarkkoja aikatauluissaan. 

Toinen taistelun aihe oli kilpailu siitä kuka oli hiihtokuningatar. 1980-luvulla kokenut Marja-Liisa Kirvesniemi ja Marjo Matikainen ottivat yhteen julkisuudelta salassa.

Toinen Matikaisen luonteinen kunnianhimoinen hiihtäjä oli vain muutaman kuukauden vanhempi Erja Kuivalainen, ja heidän keskinäinen kilpailunsa tulikin myöhemmin johtamaan. Kuivalainen väittikin myöhemmin nähneensä olympiavoittajan pöydällä EPO-ampulli vuonna 1988, ja MM-kultaa vuoden 1989 viestissä hiihtänyt Jaana Savolainen vahvisti Kuivalaisen kertoneen asiasta jo tuoreeltaan. Kuutsalla on oma teoriansa väitteen alkuperästä:

– Erja Kuivalainen oli Marjolle kateellinen ja katkera, kun hän ei itse ollut päässyt hiihtäjänä samalle tasolle. Savolainen oli Kuivalaisen hyvä kaveri.

Kuten omien suojattiensa kohdalla, oli Matikaisen 1980-luvun alusta asti tuntenut Kuutsa vakuuttunut, että hiihtäjä pärjäsi omin avuin ilman lääketieteen hämäräpuolen apuja.

Ja tällä aasinsillalla päästään aiheeseen, joka ikävällä tavalla liitetään Kuutsan aikakauteen, samaan aiheeseen, jota Marjo Matikainen kutsui ”D-asioiksi” ohjaaja Arto Haloselle haluamatta edes mainita sanaa, niin tulenarka aihe oli.

***

Kirjassa Kuutsa kertoo dopingista pääpiirteittäin saman, minkä hän on kertonut johdonmukaisesti aiemminkin eri yhteyksissä – käyttö oli vähäistä eikä ylhäältä koordinoitua.

Päävalmentaja antaakin itsestään lähes naiivin vaikutelman hänen väittäessään törmätessään doping-aineisiin vasta vuonna 1970 Suomen Olympiakomitean seminaarissa, jossa yleisurheilijoiden luottolääkäri Pekka Peltokallio luennoi aiheesta ja hormonien vaaroista ja turvallisista käyttöannoksista.

Kuutsalle selvisi nopeasti, että lääketieteen hämärää puolta sovellettiin etenkin ulkomailla laajalti. Eräiden kisojen keskuudessa käydyt keskustelut virolaisvalmentajien kanssa toivat valmennustiedon lisäksi muutakin tietoa:

Virolaiset alkoivat kertoa hirmuisia tarinoita siitä, mitä aineita käytettiin. Päällimmäisinä olivat anaboliset steroidit, mutta oli muitakin aineita, joiden kaikkien nimiä Immo ei enää muistakaan. Virolaiset suosittelivat, että suomalaistenkin kannattaisi alkaa käyttää.

Kuutsa myös tutustui länsisaksalaisen Walter Demelin harjoitteluun, ja  Oslon vuoden 1966 MM-kisojen pronssimitalisti vahvisti, että naapurissa Itä-Saksassa lääketiede oli ”viety huippuunsa”. Omista lääketieteen apumenetelmistään Walter Demel  kertoi, että häneltä oli verenkierron nopeuttamiseksi poistettu laskimoläpät, outo toimenpide, jonka teho jäi lopulta epäselväksi.

Hiihtäjien kanssa toiminut lääkäri Tapio Videman kuitenkin vakuutti alusta asti, että hormonien varaan ei kannattanut harjoittelua rakentaa, koska ne tultaisiin kieltämään. Kuutsa jokatapauksessa kyseli päävalmentajakaudellaan urheilijoilta aineiden käytöstä ja kolme mieshiihtäjää myönsi niitä kokeilleensa, mutta kaikki huonoin seurauksin. Naishiihtäjien asenne hormoneihin oli ”täysin torjuva”, ja Hilkka Riihivuori kertoi mieluummin lopettavansa kuin käyttävänsä ”pillereitä ja palleroita”.

Säännöllinen doping-testaus alkoi juuri Kuutsan päävalmentajakauden alussa, ja käryjäkin oli kourallinen, ja näistäkin osa selittyy inhimillisillä virheillä. Raimo Lehtinen kärysi vuonna 1973 yskänlääkkeen takia, ja Kuutsan käsityksen mukaan Pertti Teurajärven vuoden 1982 SM-hiihtojen piristekäry johtui hiihtäjän otettua matkan varrelta juomaa väärältä huoltojoukkueelta. 

Kaikilla ei ollut yhtä dopingin vastainen asenne kuin Kuutsalla, ja hänen mukaansa Eero Mäntyrannan vuoden 1972 Sapporon olympialaisten karsinnoissa tapahtunut amfetamiinikäry olisi lakaistu vähin äänin maton alle ellei hän olisi asiaa lähtenyt ajamaan. Kuutsa tiesi kärystä, koska hiihtoliiton hieroja oli maininnut asiasta Kuutsan henkilökohtainen valmennettavalle Juhani Revolle. Vuonna 1976 Kuutsa protestoi sitä, että Innsbruckin olympiakisoissa sattunut Galina Kulakovan doping-tapaus painettiin villaisella.

Veritankkausten suhteen Kuutsa kertoo sitävastoin yllättävänkin avoimesti asioita. Kun vielä päävalmentajakaudellaan Kuutsa väitti, että Lääkintöhallituksen valvovan silmän alla toimivat lääkärit eivät veritankkauksia voi tehdä, myöntää hän nyt, että verenvaihtoja tehtiin enemmän kuin mitä hän tiesi:

– Verensiirtojen tekijöiksi löytyi innokkaina urheilumiehinä tunnettuja lääkäreitä, joille suomalaisten urheilumenestys riitti syyksi terveelle ihmiselle tehtävään verenvaihtoon, muistelee Kuutsa.

Hänen oma asenteensa verensiirtoihinkin oli kuitenkin kielteinen, vaikka intoa ja yllyttämistäkin tankkauksiin esiintyi. Vaikka Calgaryn vuoden 1988 kisojen mieshiihdon flopin jälkeen hiihdon uusi päävalmentaja Pekka Vähäsöyrinki uhosi, ettei lähde yksiinkään kisoihin, missä veriä ei ole ”hoidettu”, vakuutteli Kuutsa tälle vuoristoharjoittelun tuovan saman tuloksen kuin verimanipulaatio, ja viittasi länsinaapurin Gunde Svaniin ja Thomas Wassbergiin esimerkkeinä hiihtäjistä, jotka pärjäsivät ilman veridopingia.

– Minulla on yhä se usko, että jos ihminen on synnynnäisesti lahjakas urheilija, hän pärjää puhtain keinoin oikealla harjoittelulla ja panee itsensä likoon, esittää Kuutsa näkemyksenään.

Vaikka Kuutsa ei kumoakaan väitettä, että Italian 1980-luvun veridopingohjelman juuret voisivat olla Suomessa, väittää hän, että Suomessa vastustettiin houkutuksia todella paljon, mitä italialaisten keskuudessa ihmeteltiin:

Italia oli Euroopan johtavia urheilumaita monessa lajissa, ja siellä oli käytössä monenlaisia tukitoimia, joista Immo sai vihiä Suomeen muuttaneelta tutkijalta Carmelo Boscolta. Bosco oli usein ihmetellyt Immolle, miksei Suomessa käytetty samanlaisia keinoja kuin Italiassa.

Kirja ainakin vihjaa kotimaan pahimpien douppaajien löytyvän yleisurheilun suunnasta SUL:n lääkärin Pekka Peltokallion luennoidessa hormoneista jo vuonna 1970, valmennuspäällikkö ”Nitti” Nuuttilan kertoessa samassa yhteydessä kuulantyöntäjien ottavan hormoneja mega-annoksia.

Alla pari kiinnostavaa triviatietoja useiden joukosta:

•  Vaikka yleisurheilijoiden luottolääkäri Pekka Peltokallio väitti vielä 1980-luvulla ”voimaa kehittävien” aineiden olevan lähinnä haitallisia kestävyysjuoksijoille, väittää Kuutsa hänen luennoineen niiden hyödyistä jo vuonna 1970. 
• Veritankkausta itse tutkinut dosentti Tapio Rytömaa oli ennakoinut jo 1970-luvun alussa EPO-hormonin tulevan doping-käytön lähes kaksi vuosikymmentä ennen kuin ainetta osattiin edes valmistaa.

***

Kertooko Kuutsa sitten koko totuuden 1970-luvun nousun tekijöistä ja onko hän niin puhdas kuin mitä väittää?

Viimeistään Sinivalkoinen Valhe-dokumentin myötä Kuutsan maine on ainakin osittain tahrautunut. Lahdessa maineensa menettänyt päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö väittää Kuutsan vaatineen EPO-hormonia valmennettavalleen 1990-luvulla, ja eräs hiihtäjä kertoo Kuutsan vihjanneen harmaan alueen menetelmien käyttöönotosta, jos kehitystä ei synny.

Dopingtapauksia oli hiihdossa vähän Kuutsan kaudella, mutta ne ovat aina enintään puolitotuus, kuten päävalmentaja itsekin tietää.

Toisin kuin Kuutsa väittää, ei kaikkien hiihtäjien muistikuvat hormoneistakaan olleet kielteisiä. Mestarihiihtäjä Eero Mäntyrannan kokeili niitä hetken 1970-luvun alussa ja hetken Iisalmessakin kirjoilla ollut hiihtäjä Arto Koivisto käytti niitä urallaan, eikä kummallakaan esiintynyt sivuvaikutuksia. Koiviston käsitys oli lisäksi, että Innsbruckin vuoden 1976 kisoissa hormoneja oli käytössä kaikilla.

Kuutsa kiistää, että Sarajevon vuoden 1984 joukkue olisi olisi tankattu kisapaikalla, kuten väitettiin. Totta tai ei, niin hän jättää mainitsematta, että ainakin yksi hiihtäjä myönsi saaneensa siirron jo kotimaassa, ja TUL-lehden sisäpiirin lääkärien mukaan tankattuja oli yhteensä ainakin kaksi.

Myös Arto Halosen dokumenttielokuvan Sinivalkoinen valhe keskeisiin linjoihin kuulunut ”Iisalmen veritankkausjuttu” kokee pienen valkopesun. Dokumentissahan vihjattiin, että käytännössä kaikki Lahden vuoden 1978 kisajoukkueen menestyneet hiihtäjät olisivat käyneet iisalmelaisessa Koljonvirran sairaalassa kisojen alla tankattavana, ja kolme hiihtäjääkin uskallettiin nimetä vuonna 1985, kun juttua puitiin julkisuudessa.

Kuutsa väittää kirjassa, että asioita on yhdistelty tahallisesti väärin. Huippuja ei toimenpiteisiin osallistunut, ja päämäärä ei ollut parantaa urheilijoiden suorituskykyä, vaan tutkia tieteellisesti lisäveren vaikutusta suorituskykyyn ja verrata tuloksia hiihtolääkäri Tapio Videmanin aiemmin tekemän verensiirtotutkimuksen tuloksiin. Lisäksi koko tutkinnan motiivit olivat sairaalan sisäiset riidat, ja ilmianto tehtiin ylilääkärin vahingoittamiseksi.

Kirjan mukaan ”veritestejä tehtiin vain lyhyen aikaa ja yhtenä syksynä”. Kuitenkin jo seuraavassa kappaleessa mainitaan, että veripusseja oli tullut sairaalaan vuoden 1978 helmikuussa vain kaksi päivää ennen MM-hiihtoja, ja kirja unohtaa myös mainita, että oikeusasiamiehen tutkimuksissa selvisi veripusseja kadonneen Koljonvirran sairaalaan myös vuosina 1974 ja 1975 nimenomaan alkuvuodesta, kun Videmanin koordinoima tutkimus tehtiin jo vuoden 1971 lopussa.

Kuutsaa päävalmentajaksi aikanaan ajanut Antero toimittaja Raevuorikin oli lopulta vakuuttunut, että jotain hämärää tapahtui Lahden kisojen alla. ”Monen mieleen palautuu vuosi 1978 ja Lahden silloisen MM-hiihdot, joiden yhteydessä kävi ilmi Koljonvirran mielisairaalan (Iisalmi) ylilääkärin [kahdelle huippuhiihtäjälle] tekemä verenvaihto, joka ei silloin kylläkään vielä ollut kiellettyä”, pohdiskeli Raevuori Lahden 2001 doping-skandaalin yhteydessä. (Seura, 9/2001)

Kuutsan mainitsema ja muuallakin kirjallisuudessa löytyvä väite länsisaksalaisen Walter Demelin poistetuista laskimoläpistä saattaa muuten pohjautua väärinkäsitykseen. Urheilulehden kolumnisti Paul Sirmeikkö kertoikin  eräässä yhteydessä keskustelustaan hiihdon puolella vaikuttaneen urheilulääkäri Risto Elovainion kanssa:

Tri Elovainio kertoi, että kun Walter Demel eräänä talvena menestyi erinomaisesti hiihdossa, niin suomalainen hiihtovalmentaja tuli tuohtuneena hänen luokseen ja kertoi, että Demeliltä oli poistettu laskimoläpät ja kysyi miksei suomalaisille ole tehty samoin. Elovainio ihmetteli mistä oikein on kysymys ja ryhtyi ottamaan selvää asiasta. Tällöin ilmeni, että Demelillä oli leikkausarvet säärissä ja häneltä oli poistettu suonikohjut. Käännösvirhe oli muuttanut laskimosuonet laskimoläpiksi. (Urheilulehti, 23/1984)

Jos Elovainion muistikuva on oikea, niin toisin kuin Kuutsa väittää, niin mainittu valmentaja (ilmeisesti Kuutsa) olisi halunnut ainakin tämän suuren maailman menetelmän suomalaistenkin käyttöön.

Suuren maailman menetelmiä oli hiihtomaailma täynnä 1970-luvun alussa, joista kaikki eivät olleet edes kiellettyjä.

***

Vaikka Immo Kuutsan Tarina on pohjimmiltaan hiihdon ystäville suunnattu fanikirja, on se kiinnostava, elävästi kirjoitettu ja nopealukuinen, ja tylsiä sivuja on vähän. Vaikka edellä kerrotaankin teoksesta paljon, niin se on vain pintaraapaisu teoksen tarjoamaan tietomäärään.

Teoksen vahvuuksiin kuuluu se, että se on kirjoitettu vuosikymmeniä kultakauden jälkeen menestyksen euforian jo laannuttua, kun teoksen ostavia kirkuvia Kuutsa-faneja ei ole kauhean montaa. Näin ollen tekijätkin tietävät, että mielenkiinnon ylläpitoon tarvitaan muutakin kuin tulosluetteloita ja isoja värikuvia palkintokorokkeilla hymyilevistä voittajista.

Teoksen heikkous on siinä, että muistelmat ovat aina muistelmia, tekijä on itse sekä tekijä että vertaisarvioija sen suhteen, mitä lukijan luettavaksi asti päätyy. Urheilulääketieteen käytöstä jää valkopesevä vaikutelma, ja välillä jää mielikuva, voiko Kuutsa olla selkäänpuukotusten, juonittelujen ja poliittisen pelin maailmassa aina niin puhdas kuin antaa ymmärtää. Hänen itse täyttämässään psykologisessa arviossa korostuvat ominaisuudet "dominoiva, itsevarma, aggressiivinen" sekä "rohkea, estoton".

Astuessaan tehtäväänsä, oli Kuutsan kutsumus ja tehtävä palauttaa sinivalkoiset värit takaisin hiihtomaailman huipulle, ja lukija miettii väkisinkin, miten pitkälle määrätietoinen abstrakti visioija Kuutsa oli valmis menemään saavuttaakseen tavoitteensa.

Jokatapauksessa hän onnistui tehtävässään kiitettävän hyvin.

Alaviitteet

[1] Kari Nurmelan toimittaman Mietaan Jussi Kurikasta- teoksen (Weilin-Göös, 1978) lainaus löytyy Erkki Vettenniemien esseestä Rumaa Robottia Torjumassa teoksessa Piikki Lihassa: Unelma puhtaasta urheilusta (Ajatus, 1998). Arto Koiviston kuvaus löytyy muistelmateoksesta Elämäni Ladulla (Uusi Tie, 2001). Timo Siukosen havainnoista, katso Helsingin Sanomat, 2.11.2007.

Verta, Hymyä ja kyyneliä, Osa III: Post Mortem

Vielä vuoden 1981 marraskuussa oli veridopingin käytöstä Suomen urheilussa ollut julkisuudessa lähinnä sekalaisia ja epäluotettavia huhuja ja toisiinsa väljästi kytkeytyneitä lausuntoja, joista ei täysin ottanut selvää toimenpiteen yleisyydestä tai päämääristä. Vaikka aiheesta olisi tiedetty kuinka paljon tahansa pinnan alla, oli urheilun verensiirroista päätynyt painetuksi tekstiksi asti hyvin niukalti materiaalia.

Ainoastaan kuukausi myöhemmin tiedettiin täydellä varmuudella, että menetelmä oli paitsi olemassa, niin ainakin kaksien olympiakisojen finaalissa asti juoksi tankattu suomalainen. Lisäksi myös mitaleita oli saatu menetelmän avulla, ja juhlitun olympiavoittajan Lasse Virenin luottolääkäri oli kytketty operaatioihin. Hymyn artikkeleiksi asti tehdyt tunnustukset jäivät ehkä yllättäen ainoiksi julkisiksi suomalaisjuoksijoiden veritankkaustunnustuksiksi, joten on oma saavutuksensa, että molemmat skuupit sai julkaisuun asti sama lehti.
 

Nykylukijoiden silmissä on olympiamitalisti Maaningan tapaus saanut enemmän kansainvälistä huomiota pelkästään jo hänen menestyksensä takia ja siksi, että hän oli juhlitun Virenin joukkuetoveri juosten jopa samassa 10000 metrin olympiafinaalissa vuoden 1980 Moskovan kesäkisoissa. Internet-tietosanakirja Wikipedian englanninkielinen artikkeli veritankkauksesta väittää virheellisesti Maaningan tapauksen olevan jopa ensimmäinen tunnettu veridopingtapaus.

Vaikka Mikko Ala-Leppilammen tunnustus monesti sivuutetaankin historiankirjoituksessa yleensä sivumaininnalla, on se kuitenkin paljon kiinnostavampi, koska se on yksityiskohtaisempi ja vie käytön käytön historian hyvinkin kauas ajassa taaksepäin. Kun toimittaja sai puristettua Kaarlo Maaningalta muutaman lauseen tunnustuksen, antaa Ala-Leppilampi yksityiskohtaisemman selvityksen omista kokemuksistaan.

Onkin sitten toinen asia, mitä johtopäätöksiä estejuoksijan Hymyn kanssa yhteistyössä tekemästään julkitulosta pitäisi tehdä.

Miettiessään urheilutoimittajien tietolähteitä eräässä esseessään, havaitsi Keskisuomalaisen toimittaja Seppo Pänkäläinen kiinnostavasti, että ”lähellä kansallista huippua olevat, mutta ilman läpilyöntiä jäävät urheilijat pääsevät osallisiksi valtakunnan tarkimmin varjelluista salaisuuksista”, mutta ”[h]eitä ei kuitenkaan sido menestyksen tuoma julkisuuden ja talouden sädekehä, joten he voivat katkeroituneina tai ylpeinä ex-salaseuralaisina vuodattaa kokemuksiaan ja näkemyksiään”.[1]

Suomessa kestävyysjuoksun puolelta Pänkäläisen kuvausta lähimmin vastaava urheilija on juuri kansainvälisen kärjen tuntumassa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa menestyksestä taistellut juoksija Mikko Ala-Leppilampi, joka oli päässyt omakohtaisesti osalliseksi ”valtakunnan tarkimmin varjelluista salaisuuksista” vuonna 1972 ja kertoilemaan julkisuudessa ”salaseuran” toiminnasta yhdeksän vuotta myöhemmin.  

Estejuoksijan ”läpilyönti” oli todellakin ollut monesti lähellä, ja oli lopulta varsin pienestä kinni, että hän ei saavuttanut kansainvälistä täysosumaa. ”Aina voidaan pohtia millainen sankari Mikko Ala-Leppilammesta olisi juoksijana tullut, jos hän ei olisi osunut naulakkoon tai rypenyt viimeisellä vesiesteellä”, pohtivat Kiveen Hakatut -sarjaa työstäneet toimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle vaihtoehtoista todellisuutta.[2]

Ala-Leppilampi oli lähellä estejuoksun maailmanennätystä kaatuessaan viimeiseen vesiesteeseen vuoden 1971 syyskuussa maaottelussa joko uupuneena tai säheltäen, ja vuoden 1972 olympiakisojen estefinaalissa pronssille juossut Tapio Kantanen uskoi, että Ala-Leppilammen itsensä telominen maksoi Suomelle jopa mitalin, niin vakuuttavasti oli Ala-Leppilampi kukistanut Kantasen vain hetki ennen olympiakisoja. ”Aina kuitenkin sattuma puuttui peliin tavalla, josta on löydettävissä kaiken epäonnen keskeltä paljon koomisia piirteitä”, toteaa toimittajakaksikko juoksijaa ympäröineestä huonosta tuurista.

Yksi tapa katsoa Ala-Leppilammen tunnustusta onkin nähdä se sisäpiiriläisen kertomuksena salaisista menetelmistä, katsauksena ulkopuolisilta aiemmin tuntemattomaan alueeseen. Salamyhkäisen ilmapiirin ympäröimä tunnustus vahvistaakin sairaaloineen ja vuoristoleireillä talteenotettuine veripusseineen pala palalta sen, mitä maailmalla oli epäilty suomalaisjuoksijoista jo kymmenkunta vuotta, ja vielä vahvemmin senjälkeen kun Lasse Viren oli vuonna 1976 palannut olympiseen kultakantaan neljän kuivan vuoden jälkeen. Vaikka kaikkia väitteitä ei ottaisikaan, niin kuvaus lääketieteen menetelmien käytön kulttuurista Suomen kestävyysjuoksussa on kiinnostava.

Täysin päinvastainen tulkinta taas on, että estejuoksijan julkitulo oli suuressa mittakaavassa merkityksetön tapahtuma, koska kaikki tiedettiin jo. 

Oli itseasiassa tiedetty jo kymmenen vuotta.

”Asioita seuranneille tahoille esteravurin vuodatus oli vanhan kertausta”, arvioikin historioitsija Erkki Vettenniemi juoksijan tunnustusta vuonna 2014 ilmestyneessä teoksessaan Suomalaisen Kestävyysjuoksun Historia. ”Pekka Peltokallio oli jo syksyllä 1972 julkisesti hyväksynyt tankkaukset huipputasolla, sillä veriarvojen optimoinnilla vain 'tasoitetaan' suomalaisten ja ulkomaalaisten välinen kilpailuasetelma”.[3]

Tälläkin tulkinnalla on perustelunsa. Silti myös Vettenniemi löytää omiin teoksiinsa tunnustuksesta yhtä ja toista kelpuuttaen tietoja aina veridopingin teknisistä yksityiskohdista EM-mitalisti Juha Väätäisen oletettuun vuoden 1971 kisatankkaukseen ja Dipolin salamyhkäiseen lähtöateriaan, jossa ”Münchenin kesäolympialaisten aattona elokuussa 1972 lääkäri Pekka Peltokallio kysäisi kultakin urheilijalta kahden kesken, hyväksyikö tämä täyden lääkehuollon”.[4]

Kolmas vaihtoehto on tarkastella väitteitä lähdekriittisemmin ja todeta, että tunnustuksessa on uutta tietoa, mutta sen vahvuus ja rasite on yhtäaikaa juuri siinä, että Ala-Leppilampi haluaa kertoa kaiken. Kaiken, ja nimenomaan kiinnostavasti.

Ala-Leppilampi oli yleisön rakastama ahkera kilpailija, josta myös hänen tunteneet ihmiset yleensä pitivät. Yllämainitut toimittajat Teronen ja Vuolle jututtivat joukkoa vuonna 2005 ennenaikaisesti kuolleen Ala-Leppilammen tunteneita ihmisiä, ja juoksijasta välittyy kuva hauskana, ystävällisenä ja lämpimänä ihmisenä, joka oli aina seurallinen ja hyväntuulinen eikä koskaan vihainen. ”Hyvin sosiaalinen nimenomaan kestävyysjuoksijaksi, poikkesi siinä mielessä lajin kuvasta”, havainnoi Suomen Urheiluliiton entinen valmennuspäällikkö Seppo ”Nitti” Nuuttila, jonka kanssa ”Mikko Vilkastus”-lempinimen saanut Ala-Leppilampi ei aina ollut parhaissa väleissä aktiiviuransa aikana.[5]

Juoksijassa oli kuitenkin myös toinenkin puolensa.

Muutaman vuoden Ala-Leppilampea vanhempi Jouko Kuha pysyi läheisissä väleissä Ala-Leppilammen kanssa tämän kanssa aktiiviuran jälkeenkin, ja auttoi entistä kilpakumppaniaan monella tavalla arjessa ja vastoinkäymisissä. Kuha oli jo vuonna 1981 kuitannut Hymyn paljastukset ”huulenheittona” ja estejuoksun entisen ME-miehen näkemyksen mukaan ainakaan Ala-Leppilammen entiset kilpakumppanit eivät ottaneet hänen julkisuudessa kertomiaan asioita vakavasti, vaikka jutut olivatkin älyttömiä:

Tavallaan Mikko oli myös säälittävä, jopa niin, etteivät kilpatoverit juuri välittäneet hänen eri lehdille toisista juoksijoista sepittämistä tarinoista. Kaikki tiesivät, että Mikko antoi rahapulassaan mielikuvituksen juosta, oli tavallaan sillä lailla jopa henkisesti sairas.[6]

Vaikka ainakin osa Ala-Leppilammen kertomasta onkin muuta kautta vahvistettu, niin käsitystä vilkkaasti juoksevan mielikuvituksen puolesta puhuu se, että juoksijan muistikuvat eivät aina ole olleet johdonmukaisimpia.

Kuten aiemmin todettu, niin juoksija väitti tankkauksen parantavan estejuoksussa loppuaikaa 20 sekunnilla, mutta hänen omalla kohdallaan ei tällaista tulosparannusta havaittu, ei ainakaan vuonna 1973 jolloin hän teki ennätyksensä. Itseasiassa juoksijan ennätys parani vain muutamilla sekunneilla vuoden 1971 jälkeen, kun hän pääsi osalliseksi operaatioihin.

Lisäksi hänelle itselleen tehtyjen tankkausten määräkin vaihtelee vuodesta ja lähteestä toiseen; vuonna 1981 niitä olisi ollut juoksijan mukaan kolme[7], MOT-reportaasi Veridopingin Mallimaa (2000) antaa luvuksi neljä[8], ja juoksija itse kertoi seuraavana vuonna Nykypostille niitä olleenkin viisi.[9] Kun Hymylle hän väitti yksiselitteisesti Peltokallion suorittaneen kaikki toimenpiteet, niin vuosituhannen vaihteessa hän kertoi olleensa yhteensä kolmen lääkärin tankattavana.

Ala-Leppilammen maininta oman aiemmin talteenotetun veren siirroistakin ainakin mietityttää, kun hän väitti urheilijoiden säilövän vuoristoleireillä poistettua vertaan myöhempää takaisinsiirtoa varten, jolloin elimistö on korjannut verivajeen.

Ensikäden tietoa hänellä ei menetelmästä ole, mutta hän silti väittää ”varmana tietona” huhuttua menetelmää käytetyn. Useat antidopingtyössäkin ansioituneet urheilulääkärit sanoivat kuitenkin menetelmän olevan käytännössä niin hankala toteuttaa, että aina oltaisiin käytetty joko Veripalvelun tarjontaa tai toista luovuttajaa. Tähän näkemyksen jakoivat niin Markku Alén, Risto Elovainio kuin myös Tapio Videman, joista kaikki olivat joko anti-doping aktiiveja tai kehittäneet veritestausta. Itseasiassa yhden 1970-luvun alussa tehdyn tutkimuksen lisäksi ei Suomessa täysin varmasti tiedetä ainoatakaan omalla verellä tehtyä tankkaustapausta.

Myöskään yllämainittu historioitsija Erkki Vettenniemi ei itseasiassa usko oman veren siirtoja tapahtuneen ollenkaan, vaan historioitsijan tulkitsee juoksijan tarinaa niin, että tunnustus päinvastoin ”sysäsi syrjään sen sitkeän uskomuksen, jonka mukaan tankkaus tehtäisiin juoksijan omalla verellä” ja ”Ala-Leppilampi selvensi” että tankkaus tehdään luovuttajan verellä.[10] Näinollen myös Suomen johtava doping-historioitsija kyseenalaistaa ainakin osan juoksijan kertomasta, mikä ei taas tosin syystä tai toisesta estä häntä käyttämästä tätä ainoana lähteenään tarvittaessa.

Vielä kun lisää Juoksija-lehden julkaiseman kirjeen, jossa Ala-Leppilampi pyyteli juoksupiireiltä anteeksi julkituloaan, niin epäilys voimistuu vielä lisää siitä huolimatta, että hän ei väitäkään keksineensä asioita päästäään.

Aneemisten hoitoa?

Erkki Vettenniemi on ”vanhan kertausta”-kommenttinsa kanssa oikeassa sikäli, että urheilijoiden luottolääkäri Peltokallio oli maininnut 1970-luvulla pariinkin otteeseen, että suomalaisten urheilulääkärien käsi ei vapissut, jos kanyylineula piti suunnata aneemisten urheilijoiden suoneen.

Yhdessä asiassa kuitenkin Ala-Leppilammen tunnustukset ja Peltokallion 1970-luvulla esittämät näkemykset menevät ristiin, juoksija nimittäin väittää, että veritankkaus ei ollut vain anemian korjaamista. Hänen mukaansa Suomessa tiedettiin se, että veriarvoja kannatti nostaa yli normaaliarvojen ja lisäksi tätä tietoa sovellettiin huippujuoksijoihin ahkerasti. Hematologien ja urheilufysiologien vielä 1970-luvun alussa jakaman virallisen konsensusnäkemyksen mukaan veriarvojen nostaminen liian korkealle jopa haittaisi suoritusta viskositeetin ja ääreisverenkierron vastuksen kasvaessa, ja suorituskyvyn kannalta ”tehokkain” hemoglobiinilukema olisi niinkin matala lukema kuin 150 g/l. 

Ruotsissa 1960-luvun puolivälissä alkaneet veridopingtutkimukset asettivat yllämainitun näkemyksen vähitellen outoon valoon 1970-luvun mittaan, mutta yhtä varmasti voidaan sanoa, että anemia oli erittäin yleistä suomalaisurheilijoiden keskuudessa.

Useiden kesäkisojen joukkueiden lääkehuollossa mukana ollut Kaarlo Hartialakin oli todennut 1960-luvun puolivälissä suomalaisten rasituksena olevan ”eräät perinnäiset heikkoudet, mm. raudanpuuteanemia”. Hänen tuolloin tekemissään tutkimuksissa selvisi, että ”puolella Uimaliiton valmennuspiiriin kuuluvista oli kilpailukauden 1963 alkaessa selvä raudanpuuteanemia, seerumin rautapitoisuus suoranaista raudanpuutetta osoittava ja eräiden rautareservit veriarvoista päätellen lähes olemattomat”. Hartiala kiroaakin samassa yhteydessä, miten ”asianomaisten on pian pystyttävä ihmeitä tehden kamppailemaan suurmaiden verekkäiden ja hyvin hoidettujen edustajien kanssa”.[11]

Myös vuoden Münchenin vuoden 1972 olympiajoukkueen lääkehuollossa Pekka Peltokallion kanssa ollut joukkueen ylilääkäri Helmer Kvist kertoi vuoden 1976 keväällä urheilulääkärien kohtaamia ongelmia, ja kertoi suoraan veriongelmista ja olemassaolevista lääkehuollon menetelmistä asian korjaamiseksi:

Aikaisempina vuosina, jolloin huippu-urheilijoiden terveyden tarkkailu oli lapsenkengissä, oli kovin yleistä, että huippu-urheilijoidenkin veriarvot saattoivat olla tyrmistyttävän huonoja – selvästi aneemisia, kun he kääntyivät lääkärin puoleen ja kertoivat lähitulevaisuudessa olevista tärkeistä kilpailuista. Mitään kieltoja ei ole olemassa potilaan anemian korjaamiseen verensiirroilla.[12]

Viimeisestä lauseesta voi melkein päätellä, että Kvist oli itsekin suorittanut operaatioita, ja Kvist kertoikin epäyllättävästi yhdeksän vuotta myöhemmin antaneensa verensiirron neljälle ”erittäin aneemiselle” urheilijalle täsmentämättä sen enempää keitä urheilijat olivat tai milloin verensiirrot tehtiin.[13]

Myöhemmin ”tunnustuksena” mainittu asia ei vuonna 1985 aiheuttanut minkäännäköistä kohua, huomiota tai paheksuntaa. Itseasiassa tunnustuksen udelleet toimittajat jopa painottivat sitä, että verensiirron sai tehdä ”sairaalle urheilijalle”. Kun myöhemmin kaikki verensiirrot niputettiin saman teknisen veridoping-käsitteen alle, saivat myös Kvistin suorittamat operaatiot synkän leiman, itseasiassa maininta anemiastakin hävisi kun tunnustukseen toisinaan myöhemmin viitattiin.

Kuten aiemmin on jo todettu, kertoi Oulun urheilulääkäriaseman ortopedi Jaakko Puranen vuonna 1981 suoraan, että veritankkaus oli aneemisissa tapauksissa rutiinitoimenpide ennen suurkisoja, mutta verensiirtoa ei pitäisi käyttää jos hemoglobiiniarvo olisi normaaleissa 130-150 g/l arvoissa. Puranen oli maininnut jo vuoden 1972 keväällä – kun aihetta oli käsitelty niukasti julkisuudessa – että verensiirtoja suoritettiin urheilijoille hoitotoimenpiteenä kun tilanne niin vaati:

Veren hemoglobiiniarvot ovat urheilijoille tärkeät. Kova harjoittelu saattaa laskea arvoja huomattavasti. Tällöin on jouduttu antamaan jopa verta. Se ei ole väärä eikä tuomittava tapa. Se on eräs tapa hoitaa anemiaa.[14]

Myös yleisurheilijoiden luottolääkäri Pekka Peltokallio oli samana vuonna todennut urheilijoiden veriarvojen putoilevan helposti ja hän oli tyrmännyt ”verispesialistit”, jotka hymyilivät ympäri vuoden rautatabletteja syöville urheilijoille. ”Totuus on kuitenkin se, että ellei urheilija syö jatkuvasti rautaa yliannoksin, hänen hemoglobiiniarvonsa putoavat”, dosentti totesikin käytännön miehenä. ”Jos he harjoittelevat kovasti, mutteivät syö rautaa, Hb arvot putoavat 13,5:n [g/dl] paikkeille”.[15]

Edellämainitun pohjalta ei olekaan yllätys, että anemia vaivasi laajasti myös vuoden 1972 kesäolympialaisten joukkuetta. Vaikka kyseiset kisat olivat ainakin kestävyysurheilullisesti suurmenestys Suomelle, löysi joukkueen ylilääkäri Helmer Kvist myös itsekritiikin aihetta eräässä pian kisojen jälkeen pitämässään luennossa:

Minulla oli keväällä -72 käsitys, että kaikki liitot jo seuraavat edustusurheilijoidensa veriarvoja säännöllisesti... Säännöllisiä laboratoriokontrolleja ei monessakaan liitossa oltu valvottu... Kun sellaisten miesten kuin [...] Hb oli 3 viikkoa ennen kisoja 12,0 ja [...] 12,2 sekä 17 muun olympiaurheilijan arvot 13,5 paikkeilla, ei minun tarvinne todeta kuin – etten olisi uskonut ja että asia on korjattava seuraavan olympiadin aikana... Münchenissä oli kisojen aikana luvattoman suuri verenparannuspiikitys meneillään.[16]

Eli kisajoukkueessa oli yhteensä 19 aneemista tai anemian rajamailla olevaa urheilijaa juuri kisojen alla. Hämärä sanamuoto jättää avoimeksi miten heidät hoidettiin, viitataanko ”piikityksillä” rautapistoksiin vai verensiirtoihin, Kvistin kun tiedetään hoitaneen kummallakin menetelmällä potilaitaan. Ilmeisesti edes kaikkia, joita yritettiin hoitaa normaaliverisiksi ei ehditty, ja Kvist kertookin Stadion-lehdessä muutama vuosi myöhemmin, että ”tarmokkaista yrityksistä huolimatta pääsi vielä Müncheniinkin 3 tai 4 urheilijaa, joiden hemoglobiini oli 2 viikkoa ennen kisoja 125-130”.[17]

"Luvattoman suuri verenparannuspiikitys". Suomen Münchenin olympiajoukkueen ylilääkäri Helmer Kvistin pitämässä luennossa kerrotaan, että anemia vaivasi monia joukkueen jäseniä. Joukkueen toinen lääkäri Pekka Peltokallio vahvisti myöhemmin, että Mikko Ala-Leppilampi sai verensiirron kyseisten kisojen alla. (urheilijoiden nimet poistettu)

Ala-Leppilampi oli itsekin myöntänyt ”verenvaihtojen” kuuluneen urheilijoiden työkalupakkiin jo ennen vuoden 1981 julkituloaan. Kun eräs toinen Hymyn toimittaja oli jututtanut Ala-Leppilampea vuonna 1976 juuri Montrealin olympiakisojen alla, ei juoksija itsekään itseasiassa kiistänyt, että kohuttuja ”verenvaihtoja” tehtiin. ”Mikko Ala-Leppilampi toteaa, että verenvaihdot ovat aneemisia varten”, kirjoittaa toimittaja Risto Riihonen jutussaan. ”Hänellä on hyvät veriarvot luonnostaan”, jatkaa toimittaja vapauttaen juoksijan menetelmän käytöstä.[18]

Mikko Ala-Leppilampi ei mahdollista anemiaansa mainitsekaan vuoden 1981 tunnustuksessaan, mutta hänelläkin oli ollut aika ajoin ongelmia veriarvojensa kanssa, mikä tuli näkyvimmin esille vuonna 1966 Budapestin yleisurheilun EM-kisojen yhteydessä, kun 10000 metrin finaalin pääjoukko otti hänet puolivälin kohdalla kierroksella kiinni, minkä jälkeen hän pian keskeytti kisan. Erkki Vettenniemi kertoo kilpailusta elävästi teoksessaan Suomalaisen Kestävyysjuoksun Historia:

Jürgen Haasea juhlittiin kultamitalistina, mutta mikä lannisti suomalaistoivon? Joukkueen lääkäri Helmer Kvist paljasti Ala-Leppilammen veriarvojen olleen luvattoman kehnot. Kvist oli jopa tehnyt sen virheen, että oli kertonut havainnostaan urheilijalle ennen starttia, mikä luonnollisesti latisti tämän taistelutahdon.[19]

Aineiston valossa jää ainakin mieleen ajatus, että Pekka Peltokallio ja kumppanit eivät salailleet 1970-lukua salaista ”veridopingohjelmaa”, vaan puhuivatkin koko ajan totisinta totta; nimenomaan anemia verensiirtojen ensisijaisena syynä, mahdollisesti myös Ala-Leppilammen kohdalla. Myöskään juoksijan  Hymylle mainitsema annostus ei nosta kenenkään hemoglobiiniarvoa huippulukemiin, vaan Ala-Leppilammen mainitsema kahden veripussin annostus nostaa hemoglobiinitasoa ainoastaan 15 pisteellä.

Ainut valkoisista valkoisin puolitotuus olisi vain Peltokallion oma osallistuminen ainakin yhteen tankkausoperaatioon, mistä dosentti näytteli ainakin tietämätöntä, kun asiaa sivuttiin 1970-luvun mittaan julkisuudessa useastikin ja apulaisprofessoriksi kohonnut dosentti asiaa kommentoi.

Kohina aiheesta kävi jokatapauksessa 1970-luvun alusta asti koko ajan niin kuumana, että kukaan ei halunnut heittää itseään vapaaehtoisesti bussin alle, vaikka salaisuuden verhoa halusikin raottaa.

Entä Maaninka?

Vuoden 1980 Moskovan kesäolympialaisiin mennessä ylimääräisten punasolujen hyödystä tiedettiin ainakin akateemisella tasolla enemmän kuin 1970-luvun alkuvuosina.

Kuten aiemmin on jo todettu, kerrottiin julkisuudessa Moskovan kisojen mitalistin Kaarlo Maaningankin saaneen operaationsa nimenomaan (lievän) anemian takia. ”Maaningan normaalit veriarvot pyörivät kovan harjoittelun vuoksi 140 paikkeilla, eli ne ovat urheilijalle varsin alhaiset”, havainnoi Uuden Suomen toimittaja Jari Porttila jo kun kohu ensimmäisen kerran tuli julkisuuteen vuonna 1981.[20] Maaninka kertoi itse Hymylle lukeman pyörineen välillä jopa 130 nurkilla eikä Hymyn toimittaja Esko Tulusto nähnyt aihetta kyseenalaistaa olympiamitalistin kertomaa.[21]

Lääkintöhallitukselle tuli vain pari päivää Hymyn artikkelin jälkeen selvitettäväksi urheilijalle tehty verensiirtotapaus, josta antamassaan selvityksessä kertoo suorittajalääkäri tehneensä operaation ”anemian korjaamiseksi”. Luultavasti sairaskertomus löytyi ja laboratoriokokeet oli tehty asianmukaisesti, koska niiden puuttumisesta ei yhteenvedossa mainita. Tämä viittaa siihen, että selitys saattaisi pitää paikkansakin, vaikka kokonaisuutena arvioiden toimenpide ei ollutkaan viranomaisten mielestä lääketieteellisesti perusteltu.

1990-luvulle tultaessa oli tutkimuskirjallisuutta korkealle nostettujen hemoglobiiniarvojen hyödystä kasaantunut vieläkin enemmän. Verensiirtoa lähinnä raudan syömiseen vuonna 1981 verrannut Maaningan valmentaja Jouko Elevaara oli Moskovan operaation motiiveista samoilla linjoilla vuonna 1995. Tuolloin Aamulehden toimittajat Matti Kuusela ja Vesa Laitinen tekivät kymmenille 1970- ja 1980- lukujen urheilupiirien edustajille soittelukierroksen ansiokasta doping-artikkelisarjaansa varten, ja myös Elevaaran muistikuvia udeltiin:

ELEVAARA: Kun [SUL:n] lääkärit totesivat Kaarlon veriarvojen huonontuneen, he olivat sitä mieltä, että arvot täytyy korjata. Minulle jäi sellainen käsitys, että se oli aivan yleistä kotimaassa ja ulkomailla. Ei sitä kauhisteltu mitenkään.

TOIMITTAJA: Väitätkö muka, ettei punasoluja lisätty maksimaalisen hapenottokyvyn lisäämiseksi?

ELEVAARA: Ei, vaan nimenomaan hoitokeinona. Nyt kun on paremmin perehdytty asiaan, tiedetään, miten muuten se vaikutti.[22]

Toimittajakaksikko oli vuoden 1995 tietojen valossa selvästi epäuskoinen Elevaaran versiosta, ja on aina mahdollista että Elevaara ymmärrettävistä syistä valkopesi episodia.

Toisaalta ”Jokkeri” oli tuolloin ja ollut aiemminkin todella suorapuheinen doping-aiheesta. Hän myönsi itseasiassa samassa yhteydessä kokeillaansa itse 1970-luvulla kuurin hormoneja kehnoin kokemuksin.

Elevaara oli itseasiassa jo vuonna 1983 kertonut, että tankkaus oli hyvin yleistä maailmalla ja Suomessa. Hän oli myös seuraavan vuoden kesällä kertonut näkemyksenään, vuoden 1984 talviolympiakisoissa olisi ollut tankattuja suomalaisia siitä huolimatta, että Suomen hiihtopiirit olivatkin kiistäneet epäilyt yhteen ääneen. ”Heikkoverisellä urheilijalla verensiirron hyöty esimerkiksi 10000 metrin juoksussa voi olla 10-30 sekuntia”, kertoi Elevaara myös painottaen toimenpiteen motiiveja.[23]

Sarajevon 1984 kisoja koskenut väite saattoi olla Elevaaralta ainoastaan hyvä arvaus, mutta valmentajalla saattoi olla myös sisäpiirin tietolähdekin. Elevaaralla oli nimittäin hyvät yhteydet talviurheilupiirien huipulle asti ja hänen tiedettiin konsultoineen mm. ampumahiihdon maailmanmestaria Heikki Ikolaa valmennusasioissa. Lisäksi eräs tunnettu hiihtäjä, jonka valmentamiseen Elevaara oli 1980-luvulla osallistunut oli Arto Koivisto – olympiavoittaja ja eräs maailman parhaita hiihtäjiä 1970-luvulla.

Kun media riepotteli kuutta Lahden MM-hiihdoissa kärynnyttä suomalaishiihtäjää koko vuoden 2001 kevättalven, kirjoitti Koivisto muistelmansa, jotka julkaistiin saman vuoden syksyllä. Vuoden 1976 olympiakultaa voittaneen viestijoukkueen ankkurina ollut Koivisto kertoi tuolloin käyttäneensä veritankkausta viisi-kuusi kertaa 1970-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin kestäneen aktiiviuransa aikana.

Sittenkin "oikeaa" veridopingia?

Kun dosentti Pekka Peltokalliolta kysyttiin Münchenin vuoden 1972 menestyksekkäiden Münchenin olympiakisojen jälkeen, oliko suomalaisilla ikiomia ”poppaskonsteja”, oli vastaus nykytiedon valossa epäilyjä ruokkiva:

Mä suoraan sanoen luulen niin. Urheilulääketiede eroaa kaikesta muusta lääketieteestä siinä, että jos keksitään jotakin uutta, se pidetään salassa. Ja tuota: musta tuntuu, että meillä on tuossa ajoittamisessa ja trimmaamisessa aika hyviä keinoja, jotka on täysin luvallisia.[24]

Puolet Suomen kahdeksasta mitalista, mukaanlukien kaikki kolme kultamitalia tuli kestävyysjuoksusta, jonka nykyään kielletyt, mutta tuolloin ”täysin luvalliset” keinot ajoittaa kunto tiedetään.

Kuten edellä on todettu, on Mikko Ala-Leppilammen kertomassa auttamatta pieniä epäjohdonmukaisuuksia, mutta onko liian suuri askel tuomita kertomus melkein kokonaan paikkansapitämättömänä? Helsingin Sanomien Risto Forss oli sama toimittaja, jolle Pekka Peltokallio vahvisti heti Hymyn artikkelin jälkeen osan Mikko Ala-Leppilammen kertomasta paikkansapitäväksi. Hän muistaa Ala-Leppilammen mukavana kaverina ja uskoo entisen estejuoksijan puhuneen ainakin pääpiirteittäin totta 1970-luvun lääketieteellisistä apuvälineistä:

– En usko, että verensiirroissa oli kyse anemian korjaamisesta, Suomessa kyllä tiedettiin korkeista hemoglobiiniarvoista olevan hyötyä kestävyyssuorituksessa. Ja käviväthän suomalaisjuoksijat säännöllisesti vuoristossa harjoittelemassa veriarvojaan kohottaakseen, toteaa vuonna 2007 eläkkeelle jäänyt toimittaja.[25]
 
Kaikkia estejuoksijan esittämiä väitteitä ei Forssin mielestä sitävastoin voi ottaa sellaisenaan:

– Seurasin varsin kiinnostuneena ja läheltä Lasse Virenin uraa ja mitä hänestä on kirjoitettu, ja kun miettii sitä, millainen hän on luonteeltaan, en usko, että hän on veridopingia käyttänyt.

On myös merkillepantavaa, että Peltokallio ei vuonna 1981 maininnut sanaakaan anemiasta kommentoidessaan asiaa vaan päinvastoin kertoi, että ”veridoppausta on meillä kerran kokeiltu” ja koekaniinina oli nimenomaan Ala-Leppilampi, mutta juoksijan huonon menestyksen kautta olisi ollut selvää, että verenlisäyksestä ei ole hyötyä.[26] Kun uskoontullut Kaarlo Maaninka niinikään astui julkisuuteen oma-aloitteisesti vuonna 1983 kertoen Iltalehden Jari Porttilalle tarkemmin Moskovan kisoihin valmistautumisestaan, ei anemiaa mainita sanallakaan.[27]

Vaikka suomalaisen urheilulääketieteen oletetusta 1970-luvun ”etumatkasta” verenvaihtojen alalla voidaankin olla montaa mieltä, on suuri yleisö sekä Suomessa että maailmalla vakuuttunut juuri siitä, että suomalaiset urheilijat nostelivat kultaisella 1970-luvulla verensä punasolupitoisuuksia hyvinkin korkealle, ja tämä mahdollinen tieteellinen etumatka kurottiin kiinni viimeistään 1980-luvulla, kun hitaimmatkin maat tajusivat, että veridopingohjelma ei ollut vain pelkkää huhua ja että verensiirtojen käytön historia ulottui ainakin vuoteen 1972 asti.

Tosiasiana nimittäin on ja pysyy se, että ensimmäinen veridopingin hyödyn osoittava tutkimus julkaistiin jo vuonna 1972, ja tuloksia toistettiin enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä seuraavan kymmenen vuoden aikana tieteellisissä tutkimuksissa. Myös suomalaiset urheilupiirit tunsivat tämän aineiston, ja juuri ensimmäistä julkaistua ruotsalaistutkimusta hehkutettiin jopa Suomen Lääkärilehden uusinta uutta tieteellistä aineistoa arvioivalla Octopus-palstalla asti. ”Monien muiden dopingaineiden vaikutuksesta urheilusuorituksiin on kovin vähän objektiivistä näyttöä, mutta veridopingin tehokkuus on ilmeisesti sitovasti osoitettu”, todetaan lehdessä.[28]

Vuonna 1972 julkaistusta ruotsalaisesta verensiirtotutkimusta uutisoitiin Suomenkin lehdistössä aika ajoin, joten se ei voinut mennä ohi urheilijoilta eikä alaa seuraavilta tutkijoilta.[29]

Samoihin aikoihin myös Suomen urheilupiireistä alkoi tihkua tietoja urheilijoille tehdyistä verensiirroista, joten on täysin mahdollista, että anemiasta puhuminen oli urheilulääkärien ja valmentajien taholta lopulta kuitenkin vain ennakoivaa vahinkojen kontrollointia, koska verensiirtojen kiistäminen olisi ruokkinut epäilyksiä kaksinverroin. Kun Italian veridopingohjelmasta alkoi vuotaa tietoja julkisuuteen seuraavalla vuosikymmenellä, puolustautui ohjelman isä, Ferraran yliopiston rehtori Francesco Conconi, väittämällä, että menetelmää käytettiin matalien veriarvojen korjaamiseen.

Urheilujohdon kommentointia voi myös peilata anabolisiin steroideihin ja niiden käyttöön kestävyysurheilussa. Vaikka käytännössä koko 1970-luku julkisuudessa kohistiin steroidien käytössä, vapautettiin kestävyysjuoksijat yleensä julkisessa sanassa epäilyistä, kun asiantuntijoiden taholta sanottiin lähes yhdestä suusta, että kestävyysurheilijat eivät lihaksia kasvattavia hormoneja käytä. Hyödyistä on kiistelty paljonkin, mutta käyttöä esiintyi laajalti myös kestävyysjuoksijoiden rintamalla, mikä tuli suurelle yleisöllekin selväksi viimeistään vuoden 1984 Los Angelesin kesäolympiakisoissa surullisenkuuluisalla tavalla.

Taustalla touhuttiin ja tiedettiin yhtä ja julkisuudessa kerrottiin toista. Oliko samoin veridopingin kanssa?

***

Hymy-lehteä ja veridopingia käsittelevän esseen taustalla koko ajan ollutta kysymystä on hyvä käsitellä lopuksi parilla sanalla – miksi nimenomaan sensaatiolehti Hymy oli asian selvittelyssä niin aktiivinen toimija ja miksi aiheesta ei kirjoiteltu mainittavasti aiemmin?

Jälkikäteen on helppo todeta, että urheilun kemiallisesta valmennuksesta kirjoiteltiin 1970-luvulla ylipäänsä hyvin vähän, minkä lisäksi päätoimiset urheilujournalistit eivät oma-aloitteisesti aiheeseen mielellään tarttuneet. Urheilujournalismin suhdetta doping-kirjoitteluun on tutkittu jonkinverran Suomessakin, esimerkiksi Keskisuomalaisen toimittaja Seppo Pänkäläinen jututti 1990-luvulla suurta joukkoa urheilutoimittajia väitöskirjaansa varten, ja kirjoitti aiheesta myös laajan esseen historioitsija Erkki Vettenniemen toimittamaan teokseen Piikki Lihassa (1998).[30]

”Haastateltuani Suomen merkittävimmät, 1970-luvulta alalla olleet painetun sanan toimittajat, voin sanoa, että ainakaan tietoisesti urheilutoimittajat eivät ole doping-asioita salanneet”, toteaa Pänkäläinen uskoen, että tahallista ”valkopesua” esiintyi vähän.

Pänkäläinen ei johtopäätöksellään kuitenkaan tarkoita sitä, että urheilutoimittajat olisivat tutkineet aihetta innokkaasti, mutta laihoin tuloksin, vaan että insentiivit penkoa aihetta olivat vähäiset, aiheen käsittely oli hankalaa ja luotettavan tiedon saanti vähintään työlästä.

Nykyisin kielletyt menetelmät olivat sallittuja vielä kauan sen jälkeen, kun niiden käyttö oli alkanut. Hormonit kiellettiin vasta vuonna 1975, joten menetelmää ei ollut monien silmissä syytä erottaa normaalista harjoittelusta. Näyttö kemiallisen valmennuksen vaarallisuudesta oli lisäksi vähäistä ja monien näkemys oli, että ”kilpailussa mukana pysyminen” edellytti jokatapauksessa samojen menetelmien käyttöä kuin muuallakin oletettiin käytettävän. On syytä todeta, että veritankkaus oli sallittu menetelmä vielä vuonna 1981 Hymyn tehtyä artikkelinsa, vaikka monissa piireissä menetelmää pidettiinkin epäeettisenä.

Osa toimittajista oli myös innolla kannattanut DDR-henkisen totaalisen valmennuksen tuomista Suomeen, ja suomalaisten paluun maailman huipulle laajalla rintamalla on täytynyt jokatapauksessa tuntua hyvältä surkean 1960-luvun jälkeen. ”Kun lähes kaikki väitöskirjaani varten haastattelemani urheilutoimittajat mainitsivat innostuneisuuden urheilutoimittajan tärkeimpiin avuhin kuuluvaksi ominaisuudeksi, voi urheilutoimittaja tällä asenteella helposti syyllistyä vauhtisokeuteen ja näköalattomuuteen”, toteaa Pänkäläinen, vaikkei pidäkään innostusta ensisijaisena syynä aiheen vähäiseen käsittelyyn.

Pänkäläisen mukaan huhutasolla liikkui tietoa paljonkin, ja huhuissa oli varmasta myös oikeaakin tietoa taustalla. Vaikka urheilutoimittajat olisivat halunneetkin, niin julkisuuteen asti ”varmoja tietoja” ei uskallettu tuoda oikeusjuttujen pelossa. Tämän lisäksi myös insentiivit kysyä suoraan asiasta urheilijoilta olivat niukat, etenkin jos udeltiin urheilijoiden omaa dopingin käyttöä. ”Kuinka moni urheilutoimittaja on valmis uhraamaan suhteensa urheilijaan yhden kysymyksen vuoksi, kun vastauksen voi jo etukäteen arvata?”, toteaakin Pänkäläinen.

Eräät ei-urheilupainotteiset julkaisut ottivat jokatapauksessa kriittisemmän lähestymistavan aiheeseen, ja tekivät aiheesta omaa tutkimusta ja julkaisivat innokkaammin dopingia käsitteleviä tietoja. Hymy julkaisi esimerkiksi heti Montrealin vuoden 1976 kesäolympialaisten jälkeen joukkueen jäsenille kisojen alla lähetetyn kirjeen, jossa varoitettiin tulevasta hormoni-testistä ja annettiin tarkkoja ohjeita, miten annostusta tulee vähentää kisojen alla, jotta aineet ehtisivät poistua elimistöstä. Kirjeen oli allekirjoittanut Suomen Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen joukkueen lääkärin Helmer Kvistin toimittamiin tietoihin pohjautuen.[31]

– Tietysti haluttiin aiheuttaa kohua ja myydä sillä tavalla lehteä, mutta journalismin kannalta katsoen kyse oli usein yhteiskunnallisestikin varsin merkittävien tietojen julkaisemisesta, ja tiedän, että faktojen tarkistamiseksi tehtiin paljon työtä, muistelee Maaningan tankkausjutun taustat selvittänyt toimittaja Esko Tulusto lehden aiheeseen ottamaa lähestymistapaa.[32]

Vaikka Suomen luetuimpiin aikakauslehtiin kuuluneella Hymyllä oli myös rahallisia resursseja käytössään, hän näkee lehden ottaman asenteen ensisijaisena syynä siihen, että lehteen otettiin yhteyttä doping-asioissa, vaikka oma osansa oli myös julkisuudessa kohutuilla rahapalkkiollakin:

– Hymyllä oli tietojen saamisessa myös se etu, että lehden ”rohkeuteen” julkaista luotettiin, ja että lehti myös maksoi tiedoista palkkioita, joiden määrää on suuresti julkisuudessa liioiteltu.

Hymyn toimituksella oli tietoa myös muidenkin doping-menetelmien käytöstä, mutta nimenomaan veridopingin kohdalla tietoa tuli helpommin, koska toimenpiteitä oli hankalampaa pitää salassa. Operaatiot suoritettiin yleensä keskussairaaloissa, toimenpide kesti oman aikansa, ja tekniseen suorittamiseen osallistui yleensä useita ihmisiä. Tämän lisäksi operaatiosta jäi jäljelle aina dokumentaatiota sekä sairaalan että veripalvelun arkistoihin.

– Tietoja tuli monista lähteistä, yleisöltä, terveydenhuoltohenkilökunnalta , urheilun organisaatioista, joskus jopa urheilijoilta. Myös sen selvittäminen, miten ja mitä kautta urheilijan matka arvokisoihin kulki, saattoi tuottaa mielenkiintoista tietoa.

Oikeudessa pitävän näytön saaminen oli kuitenkin hankalaa, joten vain harva työn alla ollut tapaus kehittyi julkaisuvalmiiksi jutuksi asti. Kaarlo Maaningan tapauksessa näyttö oli jokatapauksessa poikkeuksellisen vahva ja pitävä.

– Hoidin Maaninka-jutun kutakuinkin itsenäisesti. Minulla oli tarkka tieto ajankohdasta, paikasta, tankatusta määrästä ja tekijöistä, ja olisin tarvittaessa pystynyt myös todistamaan tietoni oikeudessa. Haastatteluja ei olisi siis tarvittu, mutta tietysti Maaningan haastattelussaan antama oma tunnustus oli jutun kannalta merkittävä.

Sittemmin Hymyn päätoimittajaksi kohonnut ja vuonna 2009 eläkkeelle jäänyt Tulusto ei 36 vuotta tapahtuneen jälkeen katso aiheelliseksi valoittaa prosessia, miten juuri Maaninka-artikkeli sai alkunsa.

Tulusto uskoo, että myös päätoimisilla urheilutoimittajilla olisi ollut julkaisematonta tietoa dopingin käytöstä, heillä oli kuitenkin omat syynsä vaieta aiheesta. Hän näkeekin, että urheilujournalismi oli etenkin yleisurheilun kultakaudella 1970- ja 1980-luvuilla monessa mielessä urheilumarkkinointia, joten ikävistä asioista helposti vaiettiin, vaikka tietoa olisikin ollut:

– Joku urheilutoimittaja piti oikein asianaan kertoa minulle Maaninka-jutun julkaisemisen jälkeen, että ”kyllähän tuo tiedettiin”. Usein urheilun lieveilmiöistä vaikeneminen on urheilutoimittajalle myös henkilökohtainen kysymys. Jos ollaan kavereita, on helpompi saada haastatteluja, ja on myös ”kivaa” ja omaa arvoa korostavaa olla huipun hyvä tuttu. Samoissa porukoissahan tässä pyöritään. Jos paljastat, työmahdollisuutesi saattavat vaikeutua – älä siis paljasta.  


Lähdeviitteet:

[1] Pänkäläinen, Seppo: Urheilujournalismin Musta Aukko teoksessa Vettenniemi, Erkki: "Piikki Lihassa: Unelma puhtaasta urheilusta" (Akilles, 1998)
[2] Teronen, Arto; Vuolle, Jouko: "Kiveen Hakatut - Urheilusankaruuden jäljillä", (Kirjapaja, 2013), s. 232
[3] Vettenniemi, Erkki: "Suomalaisen kestävyysjuoksun historia" (SKS, 2014), s. 305
[4] Vettenniemi, Erkki: "Suomalainen Hiihtodoping", SKS (2017), s. 131; Ala-Leppilampi ei tosin sensuuremmin arvaile, mitä muut läsnäolijat juttelivat Dipolin lähtöaterialla joukkuelääkäri Peltokallion kanssa.
[5] Teronen, Vuolle, mt. s. 225; Kaksikko muistelee Ala-Leppilampea tämän haudalla kuuntelemisen arvoisessa Kiveen Hakatut-sarjan muistelmajaksossa, joka löytyy Yle Areenasta.
[6] Ibid, s. 231
[7] Wessman, Erkki: "Minunkin vereni vaihdettiin", Hymy, 12/1981
[8] Virtanen, Matti: "MOT: Veridopingin Mallimaa", 11.9.2000; ainakaan transkriptista ei ilmene, mitä kautta tieto on tullut.
[9] "Veritankkaus OK", Nykyposti, 3/2001; Epäjohdonmukaisesti Ala-Leppilampi kertoo Nykypostille kuulleensa juoksijasta, joka sai neljän pussin tankkauksen, kun vielä vuonna 1981 hän muisteli ilmeisesti saman juoksija saaneen viiden pussin tankkauksen.
[10] Vettenniemi, 2014, s. 303
[11] Hartiala, Kaarlo: "Urheilulääketieteen ajankohtaisista ongelmista", Duodecim-lehti, 3/1964
[12] Kvist, Helmer: "Huippu-urheilun lääketieteelliset ongelmat 1980-luvulla", Helsingin Lääkärilehti, 4/1976
[13] Mänty, Kari; Tervo, Kari: "A-Studio", 30.5.1985. Nauhoite löytyy Yle Areenasta.
[14] SV: ”Nykyaikainen valmennus haaste urheilulääkärille", Kaleva, 3.3.1972
[15] Peltokallio, Pekka: "Lisäravinteet ovat tarpeen", Helsingin Lääkärilehti, 3/1972
[16] Münchenin kritiikkiseminaari-transkripti löytyy Suomen Urheiluarkiston kokoelmista.
[17] Kvist, Helmer: "Olympiakisat ja Joukkuelääkäritoiminta", Stadion 4/1976
[18] Riihonen, Risto: "Juoksen kultaa Montrealissa", Hymy 6/1976
[19] Vettenniemi, 2014, s. 219-220
[20] Porttila, Jari: "Kaarlo Maaninka veridoping-uutisesta: 'Osa pitää paikkansa, osa ei", Uusi Suomi 30.12.1981
[21] Tulusto, Esko: "Kaarlo Maaninka tunnustaa", Hymy, 1/1982; Tulusto jopa kirjoittaa Hymyssä, että "[v]eridopingista on hyötyä vain kestävyysurheilijoilla ja heistäkin vain sellaisille, joiden veriarvot tahtovat olla liian alhaiset. Maaninka on juuri tällainen 'aneeminen' urheilija".
[22] Kuusela, Matti; Laitinen, Vesa: Aamulehden doping-artikkelisarja, Aamulehti 17.9.1995
[23] Hirvonen, Pentti: ”Verensiirron hyöty kympillä puoli minuuttia”, Karjalan Maa, 1.9.1984
[24] Apu, 39/1972
[25] Risto Forss antoi kommenttinsa tekijälle puhelimitse.
[26] Leksa: "Mikko heitti huulta", Ilkka, 5.12.1981
[27] Porttila, Jari: "Hinku Moskovaan toi veridopingin", Iltalehti 19.8.1983
[28] Sulkava Esa: Verenvaihto tekee terää, IS 12.10.1974

[29] Nya Pressen, 23.9.1971; Savon Sanomat, 24.9.1971; Ilta-Sanomat, 12.10.1974; Kaikki suuret päivälehdet uutisoivat tutkimuksesta vuoden 1971 syyskuussa sähkeuutiseen pohjautuen.
[30] Pänkäläinen, mt.
[31] Hiljanen, K.V: "Lopeta hormonien käyttö viikko ennen kisoja", Hymy 9/1976
[32] Esko Tulusto antoi kommenttinsa tekijälle sähköpostitse.