tiistai 15. elokuuta 2017

Keksittiinkö veritankkaus jo 1940-luvulla?

Johdanto

[V]iimeisten 10 vuoden aikana on suurissa urheilun arvokisoissa erityisesti hiihtokilpailuissa joutunut melkein rypemään veressä”, totesi toimittajalegenda Risto Taimi kolmisenkymmentä vuotta sitten Calgaryn talviolympialaisten aikaan. Taimi viittasi urheilussa ja etenkin arvokisoissa kiertäviin jatkuviin veridopinghuhuihin -ja syytöksiin, joita tuntui olevan vuosi vuodelta vain enemmän.

Tammen pettymykseksi aihe ei seuraavien vuosikymmenten aikana hautautunut ollenkaan, vaan urheilijoiden veri on kiinnostanut vain entistä enemmän toimittajia, penkkiurheilijoita, urheilijoita ja dopingvalvojia. Kun vielä 1980-luvulla dopingtestaajat vieroksuivat eettisistä syistä pelkkää ihon puhkaisemista ja verinäytteiden keruuta, niin urheilijoiden veren eri parametreja syynätään nykyään melkein viikon tarkkuudella, ja testeistä vuotaneita arvoja ruoditaan keltaisen lehtien sivuilla asti.

Kun veridoping on menetelmänä nykyurheilijoiden käytössä ja tiedossa, ja jäljet menetelmän käytöstä ulottuvat vuosikymmenten taakse, niin silti ei ole täysin selvää milloin menetelmä oikeasti keksittiin urheilupiirien käyttöön. Tiedetään, että tässä tilanteessa ollaan, mutta ei täysin miten tähän tilanteeseen päädyttiin.

Yleisimmin hyväksytty näkemys laittaa veridopingin keksimisen ajankohdan 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen, jolloin Ruotsissa Karoliinisessa Instituutissa tutkittiin suorituskyvyn rajoittavia tekijöitä ja sitä, voiko hapenottokykyä ja mahdollisesti suorituskykyä parantaa yksinkertaisesti vain lisäämällä vereen ylimääräisiä hapenkuljettimia punasolusiirron avulla. Urheilufysiologi Björn Ekblomin johtamassa tutkimuksessa koehenkilöt luovuttivat omaa vertaan säilöön, ja odottivat kehon tuottavan tilalle uusia punasoluja korjatakseen vajeen. Kun luovutettu veri siirrettiin takaisin neljän viikon jälkeen, parani koehenkilöiden hapenottokyky huomattavasti ja he jaksoivat juosta juoksumatolla kauempaan ennen uupumista.

Tuloksista raportoitiin vuoden 1971 syksyllä suurin otsikoin myös Suomessa STT:n uutissähkeenä levittämässä uutisessa, ja varsinainen tutkimuskin julkaistiin yksityiskohtineen amerikkalaisessa tieteellisessä julkaisussa seuraavana vuonna.

Suorituskykyä parantava ihmeaine on elimistön omaa, ja maallikkokin huomaa jo yhdellä vilkaisulla menetelmän yksinkertaisuuden. Temppu on itseasiassa niin yksinkertainen, että se olisi voitu keksiä jo aiemminkin. Ei ole edes mitenkään välttämätöntä käyttää oman veren takaisinsiirtoa, vaan punasoluiksi kelpaavat yhtä hyvin Veripalvelun veri tai vapaaehtoisen luovuttajan punasolujen suorat siirrot, kunhan ne tietenkin vastaavat vastaanottajan veriryhmää.

Menetelmä ei vaadi niinkään tieto-taitoa vain pelkästään ensimmäistä noista kahdesta. ”Mitä enemmän hemoglobiinia, sitä enemmän keuhkot pystyvät haukkaamaan sitä ilmasta ja veri saattamaan sen lihassolujen ja aivojen käyttöön”, havainnoi 1950-luvun lopulta asti urheilupiireissä vaikuttanut lääkäri Kaarlo Hartiala vuosituhannen taitteessa. ”Ei ihme, jos tutkimukset osoittivat lisätyn veren parantavan suorituskykyä”.

Ei ihme tosiaan. Hartialan kommentista voi päätellä, että menetelmä ei ole uusia aloja avaavaa rajojarikkovaa avaruusajan tiedettä, vaan ainoastaan maalaisjärjen käyttöä. Verensiirrot keksittiin lääketieteen menetelmäksi jo satoja vuosia sitten, ja oman veren takaisinsiirrotkin ovat jo 1800-luvun keksintö. Kun moderni olympia-liikekin syntyi 1800-luvun lopussa ja ensimmäiset uudet olympiakisat pidettiin jo vuonna 1896, niin kestikö oikeasti tästäkin vielä 70 vuotta ennenkuin hapenottokyvyn kasvattamisen tutkiminen punasolusiirron avulla kiinnosti ketään?

Vaikka tämä on täysin uusi löytö fysiologian tutkimuskirjallisuudessa, emme voi olla täysin varmoja, että joku ei ole keksinyt samaa asiaa”, myöntää veridopingin keksijä Björn Ekblom itsekin. ”On jopa täysin mahdollista, että joku voi olla jo käyttämässä tätä veridopingia urheilijoihinsa. Ekblom kertoi jopa eräälle ruotsalaislehdelle kuulleensa ”parin itäsaksalaisen” kertoneen hänelle kuulleensa jotain samansuuntaista kongressissa Meksikossa, vaikka he eivät pystyneetkään nimeämään Ekblomille yhteyshenkilöä, jolta tiedot tulivat

Muutakin näyttöä on toki kuin itäsaksalaisten muistikuvat. Kun katsotaan veridopingista tehtyjä kirjallisuusyhteenvetoja, niin jäljet menevät myös kauemmas historiaan kuin 1970-luvun alkuun, itseasiassa 1940-luvulle asti. Yorkin yliopiston hematologian professori Norman Gledhillin 1980-luvun alussa koostamassa yhteenvedossa tutkimuksia on julkaistu ennen ruotsalaislöydöksiä jo vuosina 1947, 1960 ja 1966. Gledhill toteaa kahden viimeksi mainitun tulosten olleen tilastollisesti merkityksettömiä, mutta samaa ei voi sanoa ensimmäisestä tutkimuksesta, jonka tulokset ovat Gledhillin mukaan tilastollisesti merkittäviä.
Veridopingin historia uusiksi? Vuonna 1982 julkaistu yhteenveto veridopingtutkimuksista löytää kolme tutkimusta aiheesta ajalta ennen kuin menetelmä virallisesti edes keksittiin.

Myös urheilun doping-lähdemateriaalin ehkä maailmanlaajuisestikin parhaiten tunteva historioitsija Erkki Vettenniemi liputtaa 1940-luvun puolesta paitsi ajankohtana, jolloin veridoping paitsi keksittiin, niin myös vuosikymmenenä, jolloin urheilupiirit omaksuivat menetelmän. Tuoreessa teoksessaan Suomalainen Hiihtodoping, avaa Vettenniemi ajatusprosessiaan:
Norjalainen lääkäri Inggard Lereim on todennut ensimmäisten tietojen ”veridopingista” palautuvan Lontoon olympiakesään 1948 ja kestävyysjuoksuun... Lereimin maininnalle löytyy tieteellistäkin tukea. Hieman ennen Lontoon kesäolympialaisia ilmestyivät varhaisimmat tutkimukset ylimääräisten punasolujen hyödystä vuoristoon siirryttäessä: ensin Science-lehdessä 1945, sitten American Journal of Physiology- lehdessä 1947... Vuoteen 1948 mennessä tämän faktan tiesivät kaikki alansa kehitystä seuranneet lääkärit ja fysiologit.
Sekä Gledhillin että Vettenniemen viittaukset johtavat Bethesdan sotilassairaalassa toisen maailmansodan lopulla tehtyyn tutkimukseen, jonka tuloksia julkaistiin kahdessakin eri lehdessä varsin pian, ensimmäiseksi alustavana raporttina vuonna 1945 ja varsinaisena tutkimuksena yksityikohtineen kaksi vuotta myöhemmin.

Onkin syytä katsoa tarkemmin, mistä on kyse.

Tutkimus  Korkeaan ilmanalaan adaptoitumista kanyylineulan kautta”

Tiettävästi ensimmäinen tutkimus, jossa valmiiksi terveille ihmisille annettiin verensiirto suorituskyvyn kohottamiseksi suoritettiin Yhdysvaltojen Laivaston Lääketieteellisen Tutkimusinstituutin toimesta toisen maailmansodan loppuvaiheessa Bethesdan sotilassairaalassa Marylandin osavaltiossa.

Parhaimman kuvauksen tutkimuksen tavoitteista antaa Science-lehdessä vuonna 1945 julkaistu muutaman sivun mittainen yhteenveto, jonka alkukappale tiivistää hyvin tutkijoiden ensisijaisen tavoitteen ja kiinnostuksen aiheeseen:
Eräs huomiotaherättävimmistä muutoksista korkeisiin ilmanaloihin akklimisaatioissa, on polysytemian syntyminen... Koimme kiinnostavaksi selvittää, voiko verensiirrolla normaaleille ihmisille aikaansaatu polysytemia parantaa heidän korkeanpaikan vähähappisuuden sietoaan.
Polysytemia eli runsasverisyys tarkoittaa normaalia selvästi korkeampaa hemoglobiinitasoa. Ilmiö johtua monista tekijöistä, kuten sairauksista, mutta se on myös eräs tunnetuin mekanismi, jolla elimistö sopeutuu vähähappiseen ilmaan yksinkertaisesti hapenkuljettimia lisäämällä. Tutkijoiden tavoitteena ei ollut siis etsiä verensiirroista urheilullista hyötyä, vaan etsiä mahdollista menetelmää vähähappiseen ilmaan sopeutumisen nopeuttamiseksi. Tutkimus tietenkin lisäsi ymmärrystä fysiologisista ilmiöistä, mutta sillä oli myös sotilaallinen aspekti, operoivathan vuoristoissa taistelevat sotilaat ja korkealla lentävät taistelulentäjät jatkuvasti ”ohuessa” ilmanalassa.

Suorittaakseen tutkimuksen, valitsi fysiologi Nello Pacen johtama tutkijaryhmä laivaston jäsenistä kymmenen 18-vuotiasta vapaaehtoista, jotka jaettiin kahdeksi viiden hengen ryhmäksi niin, että jäsenet olivat ruumiinrakenteeltaan ja fysiologisilta ominaisuuksiltaan ”yhtä vastaavia kuin mahdollista. Toinen ryhmä toimi koeryhmänä ja sai verensiirron toisen ryhmän toimiessa vertailuryhmänä ja saaden suolaliuosta. ”Järjestelyt oli tehty niin, että kukaan koehenkilöistä ei tiennyt, saiko hän punasoluja vaiko ainoastaan dekstroosia ja suolaliuosta”, kertovat tekijät tavoitteenaan saada minimoitua näin mahdollinen lumevaikutus.

Suorituskyvyn mittaaminen oli keskeisessä osassa tutkimusta, ja koehenkilöt osallistuivatkin useisiin juoksumatolla tehtäviin kuntotesteihin hengittämällä testin aikana erivahvuisia typen ja hapen seoksia, tarkoituksena simuloida eri korkeuksia maanpinnan tasolta laskettuna. Helpoimmat testit vastasivat maanpinnan tasoa, mutta vaikeimmissa testeissä hengitettiin vain 11 prosenttia happea sisältävää seosta, joka tutkijoiden mukaan vastasi 4700 metrin korkeudessa olemista. Vastaavasti myöskin harjoitussyke oli keinotekoisessa vähähappisuudessa korkeampi, ja pelkkä leposykekin oli noin 100:n nurkilla.
 
Tutkimus on monella tavalla hyvin kiinnostava, etenkin kun se on lajissaan ensimmäinen. 

Kun lumeryhmän punasolujen suhteellinen osuus (hematokriitti) pysyi koko tutkimuksen ajan keskimäärin noin 46 prosentin normaaliarvoissa, kohosi verensiirron saaneen ryhmän lukema 46 prosentista todella korkealla noin 58 prosenttiin, mikä hemoglobiiniarvoksi muunnettuna huikeat 190 g/l. Veriarvot vielä säilyivät korkeina varsin pitkään palaten vähitellen takaisin normaaleiksi useiden viikkojen aikana.

Kiinnostavimmat havainnot ovat tietenkin ylimääräisten punasolujen vaikutus suorituskykyyn. Nello Pace kollegoineen osoittaakin vakuuttavasti, että korkean paikan harjoitus helpottui verensiirron seurauksena, mutta yllättävämpää on se, että myös maanpinnan tasolla mitattu suorituskyky parani.

Veren happipitoisuus näyttää vaikuttavan voimakkaasti sykkeeseen”, todetaan tutkimuksen veridopingin kannalta kiinnostavimmassa havainnossa. ”Jopa merenpinnan tasolla, missä veri on lähes täysin hapettunut, verensiirtoryhmän harjoitussyke osoittaa huomattavaa putoamista verensiirron jälkeen”. Kun jokainen sydämen lyönti vie enemmän happea kuin aiemmin, niin elimistö voi viedä saman määrän happea matalammalla sykkeellä. Ero verensiirto- ja vertailuryhmän välisessä harjoitussykkeessä on heti verensiirron jälkeen noin 10-15 iskua minuutissa sekä maantasalla että korkealla”, eron kavetessa tulevina viikkoina käytännössä testi testiltä veriarvojen palatessa vähitellen lähtötasolle.

Myöskään keuhkot eivät näytä rajoittaneen hapen sitoutumista punasoluihin, vaan saturaatio säilyi hyvänä verensiirron jälkeenkin. Lisäksi punasolut säilyvät elinvoimaisina, ja vastaavat toimintakyvyltään koehenkilöiden omien solujen tasoa. Myöskään ei-toivottuja sivuoireita ei mainittavasti havaita, vaan koehenkilöiden toimintakyky säilyy hyvänä ja he pysyvät terveinä.

Tutkijat myös ovat hyvin jäljillä havainnoissaan muutenkin, kuten päätellessään polysytemian kestoa:
Kuten edellä todettu, oli polysytemian kesto noin 50 päivää. Se on noin puolet siitä ajasta, minkä parhaiden arvioiden mukaan siirretty punasolu elää... Niinpä punasolut joko tuhoutuivat nopeammin kuin normaalit punasolut, tai uusien solujen synty oli väliaikaisesti vähentynyt.
He tekevät myöhemmän anti-doping työn näkökulmasta kiinnostavan havainnon, että nuoria punasoluja, ns. retikulosyyttejä on vähemmän verensiirtoryhmällä, ja näinollen olettavat elimistön jarruttavan uusien punasolujen tuottamista. Sama havainto ja parametri on keskeisessä roolissa kuusi vuosikymmentä myöhemmin, kun doping-valvojat alkavat syynätä tarkemmin urheilijoiden veren rakennetta saadakseen kiinni veren manipuloijat.

Pienestä koeryhmästä huolimatta tutkimus vaikuttaa huolellisesti tehdyltä, ja siinä itseasiassa väistetään monet myöhempien veridopingtutkimusten sudenkuopat.

Vaikka tilastollisia menetelmiä ei sovelletakaan, niin tulokset ryhmien välillä ovat niin suuria, ne ovat myös tilastollisesti merkittäviä. Tämä johtuu lähinnä siitä, että tutkimuksessa käytetty veriannos on huomattavan suuri. Kun 1970-luvulla tehdyissä myöhemmissä veridoping-kokeissa koehenkilöihin siirrettiin 400-1200 millilitran annoksia, annettiin amerikkalaistutkimuksessa huikea 2000 millilitranveriannosta vastaava punasolusiirto.

Lisäksi veri oli luovuttajan verta, joten etenkin jääkaappissa säilytetyn veren kanssa havaittuja veren säilyvyysongelmia ei ollut, kuten ei veren luovutuksen aiheuttaman anemian palautumisongelmiakaan. Joissain myöhemmissä tutkimuksissa yllämainitut tekijät aiheuttivatkin tutkijat päätymään ns. tyypin kaksi virheeseen, eli toteamaan menetelmän tehottomaksi, kun koeryhmän ja vertailuryhmän välille ei saatu tilastollisesti merkittävää eroa suorituskyvyssä, vaikka jotain eroja olikin.

Lisäksi kokeessa oli vertailuryhmä, joten voitiin samantien poissulkea mahdollisuus, että suorituskyvyn paraneminen johtui vain toistuvien testien aiheuttamasta kunnonnoususta tai lumevaikutuksesta.

Mitä tutkimuksesta pitäisi päätellä?

Tutkimus on aina ollut omituisuus, joka yhtäaikaa mainitaan siellä täällä siitä huolimatta, että viittaavat tutkijatkaan eivät osaa päättää tutkimuksen merkitystä doping-menetelmien historiassa. Yleensä kun veridopingtutkimuksia lajitellaan niihin, joissa havaittiin suorituskyvyn nousu ja niihin, joissa ei havaittu, kuuluu tutkimus aina ensiksimainittuihin. 

Tästä huolimatta useimmat historiankirjat laittavat veridopingin keksimisen ajankohdan 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen.

”Ensimmäinen tieteellinen julkaisu verensiirron vaikutuksesta aerobiseen suorituskykyyn löytyy 67 vuoden takaa”, mainitsee esimerkiksi kiistelty urheilufysiologi Michele Ferrari ohimennen 53x12- valmennussivullaan vuonna 2012. Tästähuolimatta italialainen kuitenkin arvelee olevan ”todennäköistä, että kestävyysurheilijat ovat käyttäneet menetelmää 1960-luvulta lähtien”, eli urheilupiirit eivät olisi joko tienneet tai omaksuneet tekniikkaa.

Silti omalla tavallaan ajatusköyhin näkemys on todeta vain laimeasti, että veridopingin teho on tiedetty” jo 1940-luvulla, mutta aihe herätti kiinnostusta vasta 1970-luvulla. Kylmä sota levisi hyvin nopeasti urheilukentille ja toi mukanaan kiinnostusta myös urheilulliseen kilpavarusteluun ja kemialliseen valmennukseen. Lisäksi kestävyyslajeista ammattipyöräilyssä liikkui jo paljon rahaa, eikä juoksu- ja hiihtolajeissakaan amatöörisäännöistä huolimatta aina urheiltu pelkillä matkakorvauksilla lusikoista taistellen.

Oletus on, että kiinnostavia ja uraauurtavia menetelmiä tutkitaan lisää, kehitetään ja sovelletaan käytöntään, joten kiinnostuksen puute vaatii oikeastaan selityksen, jota yleensä ei anneta.

Toisten silmissä tutkimus onkin sellaisenaan jo riittävän vakuuttava, jotta voi päätellä urheilupiirien kiinnostuneen havainnoista, ja veritankkauksen päätyneen myös käytännön sovellutukseen. Osa vetääkin mutkia suoriksi. ”Punasolujen siirto ergogenisena apuna on ollut valmentajien, urheilijoiden ja tiedemiesten erityisen kiinnostuksen kohtaana siitä asti kun Pace kollegoineen teki tutkimuksen verensiirrolla vuonna 1947”, arveleekin veridopingista tutkimuksen vuonna 1987 julkaissut tutkijaryhmä.

Myös veridopingia laajasti käsitellyt italialainen tutkijakaksikko oli hiljattain samoilla linjoilla laajassa artikkelissaan jokunen vuosi sitten:
Ensimmäiset selvät todisteet veridopingista verensiirron kautta saatiin vuonna 1947 tehdyistä kontrolloiduista kokeista. Siitä lähtien verensiirtoja on kauan käytetty tähän tarkoitukseen, koska ne ovat erittäin suoraviivainen, yksinkertainen ja tehokas menetelmä veren hapenkuljetuskapasiteetin kasvattamiseksi.
Kuten johdantokappaleessa todettiin, niin yllämainitun näkemyksen kannattajia on myös historioitsijoiden joukossa, heistä tunnetuimpana juuri Erkki Vettenniemi.

Mutta keksittiinkö veridoping todella jo 1940-luvulla?

Ja jos ei, niin miksi ei?

Mikä kuvassa on sitten väärin?

Pacen ryhmän tutkimustulokset julkaistiin siis kahdessakin kausijulkaisussa 1940-luvulla, joten tiedeyhteisössä on täydytty olla ainakin jollain tasolla tietoisia tutkimuksista. ”Vuoteen 1948 mennessä tämän faktan tiesivät kaikki alansa kehitystä seuranneet lääkärit ja fysiologit”, kertookin Erkki Vettenniemi johdannossa mainitussa lainauksessa.

Näennäisesti vakuuttavassa yhden lauseen mittaisessa tulkinnassa on kolme ongelmaa. ”Tämä fakta”, eli tutkimuksen keskeisin löytö ei ollut loppujen lopuksi kovin vallankumouksellinen tai urheilufysiologian kannalta kiinnostava. Lisäksi tutkimuksesta mahdollisesti kiinnostuneet ”alansa kehitystä seuranneet lääkärit ja fysiologit” eivät olleet urheilufysiologeja, ja kaiken tämän lisäksi tutkimusta ei ilmeisestikään edes ”tiedetty” laajalti, ainakaan siinä määrin, että sen havaintoja olisi yritetty kokeellisesti toistaa.

Tutkimustavoite ja keskeisin löytö oli se, että suorituskyky paranee korkessa ilmanalassa verensiirron jälkeen. Tämä havainto ei itseasiassa ole millään tavalla yllättävä, tiedettiinhän jo tuolloin, että korkean ilmanalan asukkailla on luontaisesti muuta väestöä paksumpi veri eikä havainto oikeastaan liittynyt mitenkään maan tasalla tehtyyn suoritukseen (jonka senkin huomattiin paranevan). Tutkijoiden silmissä kiinnostavaa olikin se, että pelkkä punasolujen siirto elimistöön auttoi sopeutumiseen ja koehenkilöt sietivät operaation hyvin, eli viikkojen adaptoituminen voitiin ohittaa parissa tunnissa, koska tutkijat eivät havainneet mitään toista adaptoitumisprosessia, mikä olisi vaadittu punasolujen lisäksi.

Toinen ongelma on siinä, että ei ole itsestäänselvää, minkä alan kehityksen seuraajat olivat edes kiinnostuneet Pacen tutkimuksesta. Kun lukee Nello Pacen muistokirjoitusta, ei tutkija kuulosta alkuunkaan pyöräergometrin kanssa touhuavalta urheilufysiologilta:
Pace erikoistui ympäristöfysiologiaan, jonka hän itse määritteli kerran kaikkien ihmisen kokemien epämukavuuksien tutkimiseksi. Tehdäkseen tämän hän kesti monia epämukavuuksia itse, kiiveten Himalayan huipuille tutkiakseen matalien happitasojen vaikutuksia ihmisiin, matkaten etelämantereelle kirjatakseen ylös jäätymispistettä matalampien lämpötilojen vaikutukset, ja jopa palveli Korean sodassa etulinjassa kenttäsairaalan joukoissa tutkiakseen taisteluväsymystä.
Bethesdan sotilassairaalassa tehty tutkimus ei olekaan harjoitusfysiologian vaan ympäristöfysiologian tutkimus. Tieteenala ei tutki ollenkaan keinoja parantaa suorituskykyä normaalioloissa eikä varsinaisesti edes suorituskyvyn rajoittavia tekijöitä, vaikka sivuaakin myös näitä aihetta. Se on täysin totta, että koehenkilöiden suorituskyky parani myös maantasalla tehdyissä kokeissa, mutta nämä tulokset ovat tutkijaryhmän mielestä niin merkityksettömiä, että niitä käsitellään tutkimuksessa lähinnä sivutuotteena, ja Science - lehdessä julkaistu muutaman sivun alustava yhteenveto ei mainitse niitä ollenkaan, vaikka mainitseekin ohimennen, että koeryhmän ”happikapasiteetti ja laskimoveren happipitoisuus olivat korkeammat merenpinnan salolla”.

Kolmas ongelma Vettenniemen tulkinnassa on väite, että ”kaikki” tiesivät Pacen työryhmän havainnoista, tutkimus nimittäin häviää julkaisunsa jälkeen enemmän tai vähemmän unholaan ennen kuin se uudelleenlöydetään veridoping-tutkimuksen myötä kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Kun hakukoneilla (Wiley, PMC, Google Scholar jne.) etsii lääketieteen julkaisuista edes viittauksia tutkimukseen, ovat jäljet lähes olemattomat, ainoastaan muutamia satunnaisia mainintoja liittyen joko vähähappiseen ilmaan adaptoitumiseen tai hematologiaan. Tutkimus ei näytä aiheuttaneen sen suurempaa kiinnostusta eivätkä muut tutkijat yritä toistaa tuloksia, ainakaan julkaisuun asti ei tutkimuksia päädy. Vertailukohtana voi mainita sen, että kun Ekblomin työryhmän tutkimuksia seurasi verenpalautustutkimuksia lähes joka vuosi vuoden 1972 jälkeen, jäi vuoden 1947 amerikkalaistutkimus roikkumaan ilmaan.

Jos maantasalla tehdyt verensiirrot tulivat ylipäänsä urheilupiirien työkalupakkiin jo 1940-luvulla, miksi yksikään operaatioihin kytkeytynyt kisajoukkueen lääkäri tai urheilufysiologi ei halunnut saada mainetta tekemällä aiheesta oikeaa tutkimusta? Miksi edes huhut verensiirtojen käytöstä ennen 1960-luvun loppua ovat lähes olemattomia, ja syntyneet järjestään vuosikymmeniä myöhemmin? Miksi vastustajien syyttäminen ”tankkaamisesta” hävinneiden taholta tuli traditioksi vasta 1970-luvulla?

Kuin viimeisenä naulana arkkuun, Bethesdan sairaalan tutkimus jopa mainitaan vuonna 1972 julkaistun ”ensimmäisen” ruotsalaistutkimuksen lähdeaineistossa, ja Ekblom kollegoineen pitääkin tutkimusta sinänsä relevanttina ja kiinnostavana tutkimuksena, joka sivuaa myös heidän työtään. Tästä huolimatta Ekblom kollegoineen ei usko, että menetelmä keksittiin jo aiemmin eikä löydä ristiriitaa esitellessään omia löytöjään uutena tietona.

Mitä maanpinnan suorituksista edes pitäisi päätellä? On nimittäin syytä mainita, että Bethesdan sairaalassa tehdyt kuntotestit eivät ole erityisen kuormittavia, ainakin merenpinnan tason sykkeistä (100-120:n nurkilla) arvioituna, kun muistaa, että 18-vuotiailla koehenkilöillä maksimisyke on useasti 200:n tuntumassa. Vaikka submaksimaaliset testit ovat hyödyllisiä ja niitä käytetäänkin usein testiprotokollissa, niin neljän mailin tuntivauhdilla (6,4 km/h) ilman kaltevuutta tehdyn kävelytestin havaintojen hämmästyttävyys tai yleistettävyys kilpaurheiluun on niin-ja-näin, kävivät tulokset miten tahansa yksi yhteen myöhempien veridopingtutkimusten tulosten kanssa.

Itseasiassa harjoitussykkeet ovat ainoa Pacen ryhmän tutkimuksen harjoitusfysiologinen elementti. Juoksutestejä ei jatkettu uupumukseen asti eikä hapenottokykyä tai mitään muitakaan urheilufysiologeja kiinnostavia asioita mitattu. Jos asettuu 1940-luvun tutkijan asemaan ja kysyy itseltään yksinkertaisen kysymyksen: Parantaako verensiirto suorituskykyä merenpinnan tasolla?” ja samalla pyyhkii mielestään kaiken myöhemmän tutkimuskirjallisuuden ja tiedot veridopingin käytön laajuudesta, ja lukee Pacen tutkimusta irrallisena tietona, jää kysymys avoimeksi.

On mahdollista, että joku jossain kiinnostui tutkimuksesta myös urheilunäkökulmasta, mutta se on kaukana itsestäänselvyydestä. Norjalaislääkäri Inggard Lereimin väite, että veritankkausta olisi käytetty jo vuonna 1948 on kiinnostava, mutta edes verensiirto urheilijalle niin aikaisin ei tarkoita, että se olisi samassa traditiossa kuin myöhemmät 1970-luvun jälkeen tehdyt veritankkaukset, koska on täysin varmaa, että urheilijoillekin suoritettiin verensiirtoja leikkauksissa, onnettomuuksissa ja luultavasti jopa anemian korjaamiseksi.

Onko Vettenniemi kuitenkin jäljillä?

Vaikka ajatus siitä, että nykyisen määritelmän mukainen veridoping olisi tullut menetelmäksi vuonna 1945 onkin hataralla pohjalla, on Erkki Vettenniemen teoksessa Suomalainen Hiihtodoping paljon kiinnostavia ajatusrakennelmia ja tutkintalinjoja. 

Hän esittääkin vakuuttavasti sen, että adaptoituminen korkean alan kisoihin askarrutti Suomen joukkuetta ennen korkealla pidettäviä arvokisoja, ja aihe aiheutti päänraapimista todennäköisesti myös maailmalla. Vaikka México Cityn vuoden 1968 olympiakisat olivat ensimmäiset vuoristossa käydyt kesäkisat, oltiin talvikisoissa käyty aiemmin jo suhteellisen korkealla, kuten Cortina d'Ampezzossa vuonna 1956 ja Squaw Valleyssa vuonna 1960. Korkea ilmanala askarrutti suorituskyvyn takia, mutta eräs brittiläisen urheilulääketieteen julkaisu toteaa 1960-luvulla, että mahdolliset ongelmat eivät rajoittuneet pelkästään suorituskyvyn laskuun:
On olemassa raportteja urheilijoiden romahtamisista tiedottomiksi näissä olosuhteissa, ja ruotsalainen urheilufysiologi P-O. Åstrand on kuvaillut ruotsalaisurheilijan romahtamisen vuoden 1960 Squaw Valleyn talviolympiakisoissa, jotka pidettiin 8000 jalan (2430 metrin) korkeudessa.
Vaikka näyttöä verensiirtojen käytöstä korkeaan alaan sopeutumisessa ei olekaan tullut julki, ja tuskin tuleekaan, niin yksikään suojateistaan huolestunut joukkuelääkäri ei halunnut kohdata yllämainittua tilannetta.

Ei ehkä olekaan niin mahdoton ajatus, että joko México Cityn korkean ilmanalan olympiakisoihin tai johonkin muuhun vastaavaan koitokseen apua hakeneiden urheilijoiden taustajoukot olisivat etsineet menetelmää adaptoitumisen nopeuttamiseen, ja törmänneet tähänkin kirjallisuuteen. Menetelmä tuli myös Nello Pacen työryhmän mieleen ennen olemassaolevaa aiempaa tutkimuskirjallisuutta, joten on yhtä mahdollista, että menetelmä on keksitty itsenäisesti myöhemminkin ilman tietoa Bethesdan sairaalan kokeista.

Ja pientä savuakin löytyy toki, hyvin läheltäkin.

Kun veridoping nousi menetelmänä otsikoihin asti vuoden 1971 syksyllä, mainitsi eräs ruotsalaistoimittaja ohimennen kuulleensa huhuja siitä, että ruotsalaisia olisi koetankattu korkeaa ilmanalaa varten. Metodia olisi harjoitettu vuoden 1966 ja 1967 esiolympialaisissa”, kertookin vinkkiä seurannut Aftonbladetin toimittaja. ”Tuolloin joukko ruotsalaisia 'koekaniineja' lähetettiin Meksikoon oppimaan miten selvitä korkean ohuesta ilmanalasta”. Sekä nimeltä mainittu urheilija että veridopingia tutkinut urheilufysiologi Björn Ekblom kiistivät väitteen yhteen ääneen. ”Kukaan ruotsalainen, jonka kanssa olin tekemisissä, ei vaihtanut verta”, totesi urheilija yksiselitteisesti.

Kiinnostusta korkean paikan adaptoitumisen tutkimukseen oli jokatapausessa Ruotsissakin, ja Ekblomin kollegoista hiljattain edesmennyt Bengt Saltin tutki aihetta intensiivisesti juuri 1960-luvun puolivälissä.

Vuoden 1968 korkean paikan kesäkisat herättivät muuallakin siinä määrin kiinnostusta, että eteläamerikkalainen tutkijaryhmä päätti argentiinalaisen hematologi Enrique Rewaldin johdolla ottaa projektikseen tutkia täsmälleen samaa asiaa kuin Nello Pace, paitsi urheilunäkökulmasta. 3600 metrin korkeudessa tennistä pelaavilla koehenkilöillä tehty tutkimus totesi menetelmästä olevan hyötyä verensiirtoryhmän sykkeiden ja subjektiivisen olotilan olleen parempi kuin vertailuryhmällä. 

Tämä tutkimus julkaistiin arvostetussa Journal of Sports Medicine and Physical Fitness - nimisessä urheilufysiologian kausijulkaisussa vuonna 1970. Julkaisua luettiin ahkerasti Suomessa asti, tunnetun urheilululääkärin Martti J. Karvosen toimiessa sen Suomen yhteyshenkilönä, ja veridopingia tutkineen suomalaiskaksikon julkaistessa oman tutkimuksensa samassa lehdessä seitsemän vuotta myöhemmin.

Rewaldin ryhmän tutkimus saattaa sisältää ratkaisun johdantokappaleessa mainittuun arvoitukseenkin. Ei ole kaukaa haettu arvaus, että Björn Ekblomin johdannossa mainitsemat parit itäsaksalaiset, olisivat törmänneet meksikolaisessa kongressissa juuri tähän tutkimukseen.


Lähdeviitteet lisätään lähitulevaisuudessa

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

rEPO-hormoni ja kilpapyöräilyn "suuri muutos"

Johdanto

Ei ole epäilystäkään, se oli erittäin synkkä vuosikymmen hiihdolle”, kuvaili hiljattain edesmennyt ruotsalainen urheilufysiologi Bengt Saltin muutama vuosi sitten 1990-lukua ja tuolloin vallinnutta doping-kulttuuria.[1] Urheilufysiologian tutkimuksen keskiössä 1960-luvulta asti työskennellyt tohtori viittasi siihen, että punasolujen määrää, hapenottokykyä ja siten myös kestävyyttä nostava ihmehormoni synteettinen erytropoietiini (rEPO) oli tullut hiihtopiirien käyttöön, eikä sen käyttöä voinut mitenkään kontrolloida ennen vuosituhannen vaihdetta aineen osoittavan testin puuttuessa.

Ensimmäiset ennusteensa synkästä tulevaisuudesta oli itseasiassa antanut ruotsalainen urheilufysiologi Björn Ekblom, joka oli tutkinut kollegansa Bo Berglundin kanssa vuoden 1989 kevät-kesällä aineen vaikutusta urheilusuoritukseen 15 hengen koeryhmällä. Ryhmän jäsenille oli annosteltu hormonia seitsevän viikon ajan ja heille oli suoritettu suorituskyvyn ja hapenottokyvyn testejä ennen ja jälkeen hormonin annostelun. Ekblom kuvaili vuosi myöhemmin tuloksia järkyttäviksi:
Vaikutukset olivat hämmästyttäviä. Jokainen heistä oli ainakin 10 prosenttia parempi. Se on sama kuin joku osallistuisi 100-metrin kilpailuun, mutta aloittaisi 10 metrin viivan kohdalta.[2]
On huomioitavaa, että ruotsalaistutkimus oli annostukseltaan maltillinen ja vastaavasti koehenkilöiden veren punasolujen suhteellista osuutta nostettiin vain reilulla 10 prosentilla, mikä olisi hyvin maltillinen annostus 1990-luvun mittapuiden mukaan, kun pyöräilijöiden tiedetään sakeuttaneen vertaan punasoluhormonin avulla 40 prosentista yli 60 prosentin eli 50 prosentilla.[3]

Aine levisi hiihdon lisäksi muihinkin kestävyysurheilun muotoihin, ja vaikka yleisurheilusta tiedetäänkin hyvin vähän veritestauksen puuttuessa, niin hiihdon lisäksi käytön tiedetään olleen endeemistä myös pyöräilyssä.

Jos kliiniset tutkimukset osoittivat menetelmän tehon, oli laajasta käytöstä pyöräilijöiden keskuudessa useitakin todistajanlausuntoja aina pyöräilijöiden todistajanlausunnoista virallisiin tutkimuksiin asti.

Jos menetelmää käyttää oikein, urheilijan hapenkuljetuskapasiteettia pystyy nostamaan 20 prosentilla tai vielä enemmänkin”, kertoi urheilutoimittaja David Walsh kymmenisen vuotta sitten etenkin pyöräilijä Lance Armstrongia käsitelleessä teoksessaan From Lance to Landis. ”Tämä tarkoittaa, että hyvinharjoitellut rEPOa käyttävä kestävyyslajeihin keskittyvä eliittiurheilija pystyi [1990-luvulla] käytännössä varmasti voittamaan puhtaan kilpakumppaninsa”.[4]

Myös pyöräilyn dopingia ja Kansainvälisen Pyöräilyliiton (UCI) mahdollista korruptiota tutkinut Pyöräilyn Itsenäinen Reformikomissio (CIRC) päätyy toteamaan vuonna 2015 julkaisemassaan raportissaan punasoluhormonin käytön olleen riistäytynyt käsistä kaksi vuosikymmentä aiemmin:
Lähes kaikki Komission kuulemat henkilöt, jotka olivat suoraan pyöräily-yhteisön jäseniä, kertoivat, että EPOn tulo pyöräilyyn oli ”pelin muuttaja” (”game changer”). Aineen ottaminen mahdollisti sen, että urheilija pystyi olemaan kilpailukykyinen, etenkin suurissa kilpailuissa. Keskimääräinen tulosparannus vaihteli urheilijan fysiologian mukaan, mutta arvioiden mukaan etu oli 10-15 % luokkaa. Yksikään henkilö Komission kuulema henkilö ei tuntenut, että EPOlla ei ollut mitään vaikutusta suorituskykyn...
Eräs entinen ajaja viittasi kahteen erityyppiseen dopingiin: matala-oktaaniseen kuten kortisoniin ja kofeiiniin; ja korkea-oktaaniseen, kuten EPO-hormoniin ja verensiirtoihin. Kaikki pyöräilijät ja entiset pyöräilijät esittivät mielipiteenään, että EPO oli keskeinen aine, joka antoi suurimman tulosparannuksen.[5]
Samana vuonna eräs pyöräilijä kertoi Tanskan pyöräilyä tutkineelle työryhmälle, että rEPOn tullessa pyöräilyyn ”ne ajajat, jotka eivät käyttäneet dopingia oli poistettu voittotaistelusta etukäteen” ja että ”kukaan ei uskonut, että voittaminen olisi mahdollista ilman EPOa.[6]

Siitäkin vallitsee odotetusti lähes universaali yksimielisyys, että 1990-luvulla ammattipyöräilyssä tapahtui ”suuri muutos”, kun pyöräilijöiden nopeudet kasvoivat ja ylimääräisillä punasoluilla pumpatut pyöräilijät tekivät ennätyksiä ja voittivat puhtaat kilpailijansa järjestään.

Milloin tämä muutos tapahtui, onkin vaikeampi kysymys.


Milloin rEPO-hormoni sitten löysi tiensä pyöräilyyn? – pyöräilijät kertovat itse

Milloin rEPO-hormoni levisi kilpapyöräilyyn?

Aineen saatavuuden kannalta varmaa on se, että Sveitsi hyväksyi vuoden 1988 syksyllä ensimmäisenä maailman maana hormonin käytön sairaiden potilaiden hoidossa, ja muut maat seurasivat tulevina vuosina yksi toisensa jälkeen. Vaikka aineen käyttö ei olisikaan ollut laajaa, ja valmiste olisikin pysynyt vielä tuolloin sairaaloiden munuaispotilaiden käytössä suljettujen lukkojen takana varastoituna, alkoivat myös varoitukset mahdollisesta väärinkäytöstä lähes samantien. Itseasiassa osa toimittajista ennakoi jo sen, että juuri Sveitsi tulisi olemaan rEPO-hormonin tärkeä lähde.

Sitä on saatavissa neljänkymmenen kilometrin päässä Milanosta, heti ensimmäisestä apteekista joka löytyy Sveitsin maaperältä”, kertoo eräs italialaistoimittaja jo vuoden 1989 marraskuussa. ”Eprex-niminen laatikko, jossa on kuusi injektioneulaa, maksaa 812 Sveitsin frangia, 700.000 liiraa, ja on ollut saatavissa viime kesäkuusta asti”.[7]

Viimeistään seuraavana keväänä tiedettiin, että ainetta käytettiin pyöräilyssä ainakin satunnaisesti, kun alankomaalainen urheilulääkäri Rob J. Pluijmers kertoi kesäkuussa 1990 tietävänsä kolmesta pyöräilijästä, jotka valmistetta käyttivät. Tohtorin mukaan yksi käytti valmistetta terapeuttisiin tarkoituksiin, mutta kaksi suorituskyvyn keinotekoiseen parantamiseen.[8]

Yllämainitun pohjalta luulisi olevan helppo osoittaa tarkastikin, milloin hormoni levisi pyöräilijöiden käyttöön ja teki suuren muutoksen pelikenttään. Asiaa on arvioitu paitsi keskinopeuksien niin myös tunnettujen vuorenhuippujen kiipeämisnopeuksien näkökulmasta arvioimalla pyöräilijöiden voimantuottoa, ja useimmat kommentaattorit näkevät jotain outoa tapahtuneen 1990-luvulla tuloskehityksissä siitä huolimatta, että ottaisi huomioon muutkin selittävät tekijät kuin ihmehormonin.

Kun taas katsotaan sitä, miten pyöräilijät itse havaitsevat asian, asia ei olekaan niin yksiselitteinen. Ongelma ei ole siinä, että muutoksen vuotta ei ole, vaan se, että niitä on ehkä liiankin monta.

Ranskan ympäriajon kärkijoukoissa 1980-luvulla useasti mukana ollut hollantilainen Peter Winnen muisteli vuonna 2013 amerikkalaisen Lance Armstrongin doping-skandaalin vanavedessä uransa loppuvaiheita, kun laji muuttui selvästi, kun rahaa virtasi kilpavarusteluun ja lääkärit tulivat näkyvämmiksi osaksi pyöräilymaailmaa:
Vuonna 1988 tilanne karkasi käsistä. Jotkut pyöräilijät karkasivat minulta kuin heillä olisi ulkopuolinen moottori. Erityisesti vuoristonousuissa. Ketkä? Muutamat italialaiset. Kysyin heiltä ja he vastasivatkin. ”Markkinoilla on tuotteita, jotka muistuttavat korkean paikan harjoittelua”, sanoi yksi italialainen minulle.[9]
Winnen kertoo jopa nähneensä seuraavana vuonna tyhjiä Eprex-ampulleja erään italialaisjoukkueen roskakorissa. Vuoden 1988 havainto on epäilyttävä, koska ainetta oli käytetty vain kliinisissä tutkimuksissa muutamaan sataan potilaaseen eikä sitä saanut vielä oikeastaan mistään. Useampikin maa kuitenkin hyväksyi hormonin myynnin jo seuraavana vuonna nimenomaan Eprex-tuotenimellä, joten vuoden 1989 havainto on jo astetta luotettavampi.

Erilaisen version antaa kuitenkin Ranskan ympäriajon kolminkertainen voittaja (1986, 1989-1990) Greg LeMond, jonka useasti toistettu tarina on jo osa pyöräilyn ”folklorea. LeMond oli vuoden 1991 keväällä kolminkertainen Ranskan ympäriajon voittaja ja voittanut kaksi Touria (1989, 1990). Amerikkalainen valmistautuikin joukkueineen jopa aiempaa paremmin vuoden 1991 kisaan jääden silti seitsemänneksi espanjalaisen Miguel Big Mig Indurainin aloittaessa viiden vuoden (1991-1995) valtakautensa. 

Vain hetki aikaisemmin maailman parhaimpiin pyöräilijöihin kuulunut ja tuolloin vasta 30-vuotias amerikkalainen ei itseasiassa tulisi enää pääsemään edes maaliin asti ainoassakaan pyöräilyn suuressa Grand Tour-ympäriajossa, vaan keskeytti kahdesti Ranskan (1992, 1994) ja kerran Italian ympäriajon (1993), ja lopetti myös aktiiviuransa. LeMondilta löytyi selitys oudolle muutokselle kilpailukentässä:
Me puhumme suunnilleen kymmenen prosentin noususta Tourin keskinopeuksissa. Kun katson taaksepäin, näen vuoden 1991 käänteentekevänä EPOn käytössä, koska 1990 en ollut edes parhaimmillani, mutta 1991 olin erittäin valmistautunut... Tuona vuonna todennäköisesti kuusi- tai seitsemänkymmentä tyyppiä käytti EPOa. Katsoessani kisan edellisvuonna voittanutta joukkuettani, ero meidän ja douppaajien välillä kasvoi aina vain selvemmäksi mitä edemmäksi kisa eteni.[10]
”Muistan erityisesti yhden etapin”, muisteli LeMond toisessa yhteydessä vuoden 1991 ympäriajoa. Keskinopeutemme oli 31 mailia tunnissa [~50km/h] vielä senkin jälkeen, että olimme joutuneet kahdesti pysäytetyksi rautatieylityksen takia”.[11]

Paitsi että LeMondin versio on ristiriidassa Peter Winnenin aikajanan kanssa, on hänen tarinassaan muutenkin muutamia outouksia.

Hän uskoo vakaasti tänäkin päivänä, että hänen entinen PDM-joukkuetoverinsa Johannes Draaijer kuoli mystisesti nimenomaan rEPO-hormonin käytön seurauksena helmikuisena yönä vuonna 1990 vain 27 vuoden ikäisenä. Koska hollantilainen kuoli neljä kuukautta ennen vuoden 1990 ympäriajoa, olettaa LeMond samalla aineen olleen jo osa pyöräilijöiden kulttuuria ja että hän itse pystyi tästä huolimatta voittamaan joukon punasoluhormonilla valmistautuneita kilpailijoitaan.

Greg LeMondin maanmiehen ja amerikkalaisissa 7-Eleven- ja Motorola-talleissa ajaneen Andy Hampstenin tarina on myös kiinnostava, koska häntäkin pidetään yleisesti dopingin vastaisena urheilijana, joka lopetti uransa 1990-luvun puolivälissä mieluummin kuin taipui dopingkulttuuriin. Jos Greg LeMond oli oikeassa väittäessään, että Ranskan ympäriajon vuoden 1990 editio oli vielä pääsääntöisesti puhdas, ei urheilumaailmaa järisyttäneen punasoluhormonin tulo tämän jälkeen näy oikeastaan mitenkään vuoden 1988 Italian ympäriajon voittajan sijoituksissa Ranskan ympäriajossa vuosina 1990-1993:
1990: 11. (12 min. 54 sek. voittajasta)
1991: 8. (13.40 "")
1992: 4. (13.40 "")
1993: 8. (20.14 "")
Vuoden 1992 ympäriajossa Hampsten onnistui vielä jopa voittamaan kuuluisan Alpe d'Huezin nousun sisältäneen etapin, joka oli puolivälin jälkeen, kun ”puhtaan” urheilijan veriarvojen ja voimien pitäisi olla jo matkalla alaspäin. Hampsten itse kertookin huomanneensa merkittävän muutoksen kilpailijoidensa vauhdissa kuitenkin pian, ja jo vuoteen 1994 mennessä tilanne oli naurettava, kun hän taistelu nousuissa tuottaen samanverran voimaa kuin aikaisemmin, mutta hänen vierellään ajavat ”isoperseiset tyypit juttelivat kuin he olisivat ajaneet tasamaalla”.[12] Kolmenkymmenen ikävuoden paremmalla puolella tuolloin ollut Hampsten lopettikin ammattiuransa parin vuoden jälkeen.

Myös arvostetun Flandersin ympäriajon kahdesti voittanut hollantilaispyöräilijä Edwig van Hooydonck lopetti uransa 1990-luvun puolivälissä, koska ei katsonut pystyvänsä kilpailemaan ylimääräisillä punasoluilla vahvistettuja kilpailijoitaan vastaan:
On hyödytöntä taistella jousipyssyillä ja nuolilla sodassa, joka käydään kemiallisilla aseilla. Harjoittelin kuin hullu, mutta en vain pystynyt pysymään mukana. Esimerkiksi Rolf Aldag päihitti minut GP Eddy Merckx-kilpailussa. Olin aika-ajon hallitseva mestari, ja silti minut otti kiinno pyöräilijä, joka lähti kaksi minuuttia minun jälkeeni. Minulle pyöräily merkitsi harjoittelua, ravintoa ja unta. Olin uskomattoman naiivi. Suunnilleen vuosista 1992/1993 alkaen jokainen pyöräilijä antoi vaan mennä.[13]
Hooydonckin näkemys rEPOn tulosta pelin muuttajaksion yhteneväinen Andy Hampstenin näkemyksen kanssa, mutta eri kuin Greg LeMondilla.

Ennätykselliset seitsemän kertaa Ranskan ympäriajon voittaneen ja sittemmin historiankirjoista poispyyhityn Lance Armstrongin näkemys on myös kiinnostava, koska hänen näkemyksensä on vielä hieman erilainen.

Teksasilainen itse voitti tunnetusti vuoden 1993 maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden Oslossa ainoastaan 21-vuotiaana, ja oletti myöhemmin kilpailun olleen pääosin rEPO-vapaan. Armstrong muisteli tilannetta kaksi vuosikymmentä myöhemmin kertoessaan päätöksestään siirtyä hormonin käyttäjäksi vuonna 1995:
En tiedä mitä muut tekivät tai eivät tehneet, enkä halua mennä yksityiskohtiin, mutta jossain vaiheessa pyöräily siirtyi matala-oktaanisesta dopingista korkea-oktaaniseen... On hyvin dokumentoitu, että me Motorolan pyöräilijät siirryimme korkea-oktaaniseen dopingiin vuonna 1995, mutta aiemmin olimme matala-oktaanisessa dopingissa. Se toimi vuoteen 1993, mutta ei enää vuonna 1994. Tuona talvena 1993-1994 tapahtui tektooninen muutos (”tectonic shift”).[14]
Taas aiemmista poikkeava kronologia, joka on ainakin sikäli väärä, että rEPO-hormonin käyttö oli jo enemmän kuin satunnaista vuonna 1993. Festina-talli liukui juuri tuolloin hämärälle puolelle, Bjarne Riis ja monet muut Telekomin pyöräilijät tekivät myös samoin ja monet PDM-joukkueen jäsenet aloittivat rEPOn käytön juuri tuona vuonna. MM-kisoissa siis oli käytännössä varmasti punasoluhormonilla varustautuneita kilpakumppaneita, joista toiseksi tulleen Olaf Ludwigin tiedetään valmistautuneen nimenomaan kyseiseen koitokseen rEPOn voimin.

Ja vieläkin erilainen versio löytyy, ja hyvin läheltä Lance Armstrongia.

Seitsemäntoista kertaa Ranskan ympäriajoon osallistunut Armstrongin tallikaveri George Hincapie kertoo valaehtoisessa lausunnossaan, että ”vuonna 1995 pyöräilyssä näytti olleen suuri muutos”, kun ”alkoi olla erittäin vaikeaa pysyä joukon mukana, ja opin, että syy oli erytropoietiinin laajamittainen käyttö”.[15] Eli kausi 1994 olisikin ollut vielä suhteellisen puhdas, ja endeeminen käyttö alkoikin vasta seuraavana vuonna.

Kuten yllä todetaan, useiden aikalaispyöräilijöiden muistikuvien mukaan rEPO-hormonin tulon seurauksena oli todella ”suuri muutos”, mikä joko pakotti liittymään douppaajien joukkoon tai unohtamaan ammattilaisuran. 

Ei ole ollenkaan outoa näkemyseroja on, mutta nyt ero on lähes seitsemän vuotta, se on ehkä liian paljon.

Epäjohdonmukaista vai ei?

Tilanne ei kuitenkaan ole niin sekava, kuin voisi kuvitella.

Yksi selittävä tekijä on siinä, että eri erikoistumisalueen pyöräilijät keskittyvät kauden aikana paitsi erityyppisiin kisoihin niin näkevät myös kilpailukentän eri tavalla, vaikka ajavatkin suuren osan matkasta osana samaa pyöräilykenttää, ”pelotonia. Jyrkissä vuoristonousuissa tai aika-ajoissa pyöräilijä on eniten omillaan, joten pienetkin erot suorituskyvyssä ovat selvempiä, kun taas tasamaan pyöräily on aina yhtäpaljon taktiikkaa kuin aerobista voimaa.

Toinen selittävä tekijä on taas se, että urheilijoilla voi olla intressit muuttaa aikajanaa omaan narratiiviinsa sopivaksi. Jos Greg LeMond on samoilla linjoilla Peter Winnen kanssa, hän myöntää pystyneensä nujertamaan joukon rEPOlla pumpattuja kilpailijoitaan, itseasiassa hänellä on jopa riski joutua itse syytetyksi valmisteen käytöstä (mistä häntä myös epäillään). Jos taas hän siirtää ”suurta muutosta” myöhemmäksi kuin 1991, ei hormonilla välttämättä ollutkaan tärkein tekijä, joka selitti hänen putoamisensa.

Myös Lance Armstrong on useasti puolustellut doping käyttöään painottamalla sitä, että rEPO aikaansaa suorituskyvyn paranemisen jopa 10 %:lla, ja että vastaavasti on mahdotonta kilpailla rEPOn käyttäjiä vastaan. Aikajanaan ei ehkä sopinut, että teksasilainen silti voitti vuonna 1993 maailmanmestaruuden kortisonin tasoisten aineiden voimalla rEPOn käyttäjiä vastaan edes siitä huolimatta, että maantieajo on aina oma taiteen lajinsa, ja Oslon sateisessa syksyssä pyöräilijöitä kaatui tuon tuosta, mikä sekoitti pakkaa.

Kolmas selitys taas on, että etenkin pyöräilyssä on aina mukana monia suoritukseen vaikuttavia muuttujia, ja yksilöiden on vaikea arvioida niiden suhteellista merkitystä suoritukseen. Aivan vasta julkaistun rEPO-hormonin tehon kyseenalaistaneen hollantilaistutkimuksen johtaja Jules Heuberger toteaakin seuraavaa:
Tiedämme lääketieteen kautta sen, että ihmiset ovat huonoja yhdistämään syyn ja seurauksen. Jos sinulla on huono päivä ja muilla hyvä päivä, ja tiedät niinsanotusta super-dopingista, saatat helposti päätellä, että erot suorituskyvyssä ovat dopingin takia. Ilman minkäänlaista dopinghuhua olisit ajatellut, että tapahtunut oli vain sattumaa tai ainoastaan hyvä tai huono päivä.[16]
Pyöräilijä Tyler Hamilton kertookin palkitussa muistelmateoksessaan lopullisen siirtymisensä rEPO-hormonin käyttäjäksi tapahtuneen erään kisan jälkeen vuonna 1997, kun hänen joukkuetoverinsa Marty Jemison menestyi paremmin, vaikka oli ollut aiemmin selkeästi heikompi pyöräilijä. Jemison kuitenkin kertoo alkaneensa punasoluhormonin käyttäjäksi vasta myöhemmin. ”Hamiltonin vuoden 1997 päätös aloittaa EPOn käyttö saattaa olla perustunut virheelliseen olettamukseen”, toteaa Hamiltonin omaelämänkerran toimittanut Daniel Coyle.[17]

Neljäs selittävä tekijä on vallankumouksellisin ja samalla kiinnostavin, ja on johdettu kolmannesta vaihtoehdosta. Se on kiinnostavin siksi, että se hyökkää suoraan johdanto-kappaleen henkeä vastaan. Se on samalla myös näkemys, jonka esittäjiä kutsutaan aina ”doping-myönteisiksi”, ”valkopesijöiksi” ja ”idiooteiksi”. Se on samalla näkemys, jonka esittäminen hollantilaisen tutkijaryhmän toimesta sai urheilufysiologiyhteisön melkein välittömästi takajaloilleen vain muutama viikko sitten.
 
Joten nostetaan kissa pöydälle.

Entä jos rEPO-hormonin vaikutusta suorituskykyyn onkin liioiteltu, entä jos hormoni ei annakaan kymmenien prosenttien nousua aerobisessa suorituskyvyssä? Entä jos useimmat tutkijat ja pyöräilijät olivatkin väärillä jäljillä väittäessään hormonin antavan kymmenien prosenttien” lisäyksen suorityskykyyn?

Ajatus on kiinnostava. Itsesiassa se on niin kiinnostava, että siihen on pakko palata jossain vaiheessa tulevaisuudessa omassa esseessään.

Lähdeviitteet:

[1] Bengt Saltin antaa lausunnon Hasse Svensin vuonna 2013 toimittamassa Uppdrag Granskning-ohjelman jaksossa Blodracet, joka esitettiin Suomessa samana vuonna nimellä Nostiko Doping Hiihtäjien Veriarvot?.
[2] Specter, Michael: "'Supermen' on New Blood Drug Endanger Sports and Themselves", Washington Post, 2.4.1990
[3] Esimerkiksi kuusi kertaa Grand Tour-ympäriajoissa palkintokorokkeelle kokonaisajassa yltäneen italialaispyöräilijä Claudio Chiappuccin punasolujen osuus verestä (hematokriitti) oli tammikuussa 1994 ainoastaan 35,7 prosenttia mutta nousi kilpailukauden keskelle kesäkuuhun mennessä 60,7 prosenttiin lähes varmasti rEPO-hormonin avulla (Rendell, Matt: "The Death of Marco Pantani", Phoenix (UK) (2007) s. 178-179).

[4] Walsh, David: "From Lance to Landis", Ballantine Books (US) (2007), s. 44
[5] Marty, D; Nicholson, P; Haas U: "Cycling Independent Reform Commission (CIRC). Report to the  president of the Union Cycliste Internationale", Lausanne (2015), s. 33
[6] Friis Johansen, Christina; Mølholm Hansen, Morten; Hansen Lone; Frigast Larsen, Jesper: "Report on Doping in Danish Cycling 1998-2015", Anti-Doping Denmark (2015), s. 52
[7] Ormezzano, Gian Paolo: ”In farmacia un doping che sfugge ai controlli”, La Stampa 8.11.1989; Etsitty www.lastampa.it/archivio-storico - sivun kautta.
[8] Almond, Elliott: "Dutch Looking for Link in Deaths", Los Angeles Times 2.6.1990
[9] Zonneveld, Thijs: "Hoe een medicijn het wielrennen ziek maakte", NRC 17.1.2013
https://www.nrc.nl/nieuws/2013/01/17/hoe-een-medicijn-het-wielrennen-ziek-maakte-1198148-a791002
[10] Whittle, Jeremy: "Bad Blood", Yellow Jersey (UK) (2009), s. 114

[11] Walsh, mt. s. 180
[12] Hamilton, Tyler (toim. Daniel Coyle): "The Secret race", Corgi (UK) 2013, s. 51
[13] Moller, Verner: "The Scapegoat" Aarhus (Tanska) 2011, s. 30
[14] Benson, Daniel: "Lance Armstrong exclusive interview: Part 1", Cyclingnews 5.11.2013
http://www.cyclingnews.com/features/lance-armstrong-exclusive-interview-part-1/
[15] Pyöräilijä George Hincapien valaehtoinen lausunto vuodelta 2012 USPS/Discovery-channel pyöräilyjoukkueen tutkintaan liittyen, s. 4
https://d3epuodzu3wuis.cloudfront.net/Hincapie,+George+Affidavit.pdf

[16] Sähköpostikirjeenvaihto Heubergerin kanssa.
[17] Hamilton, mt. s. 76-79

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Verta, Hymyä ja Kyyneliä: Osa II: "Hymy iskee Maaninkaan"

Johdanto

Alkujaan posiolainen Kaarlo Maaninka huomattiin jo vuonna 1973 yhdeksi aikakautensa lupaavimmista suomalaisjuoksijoista. Etenkin hänen 10000 metrillä vasta 19-vuotiaana juoksemansa aika 29.08,0 hämmästytti, ja se olikin hänen ikäluokkansa kaikkein aikojen toiseksi nopein aika Suomessa. ”Maaningan saavutusta ihmettelee vieläkin enemmän, kun tietää kuin vähän poika on harjoitellut talven aikana”, kirjoitti tuolloin eräs toimittaja ihaillen. ”Viisikymmentä kilometriä viikossa”, kertoi Kaarlo Maaninka itse vähäisestä harjoittelustaan. ”Enempää ei kuulemma voi juosta kun pakkasta on lähemmäs neljäkymmentä astetta ja lunta tiellä pari metriä”, jatkaa sama toimittaja Suomen sääoloista.[1]

1970-luku meni kuitenkin ilman läpimurtoa, mutta usean vuoden hiljaisuuden jälkeen Maaninka alkoi nousta kohti aikuistenkin sarjan huippua voittamalla vuonna 1979 Suomen mestaruuden 10000 metrin juoksussa nujertaen sekä nelinkertaisen olympiavoittaja Lasse Virenin että edellisvuoden Euroopanmestarin Martti Vainion. Myös olympiavuosi 1980 alkoi lupaavasti juoksijan voittaessa keväällä Kaivopuiston Maratonin (25 km) kukistamalla taas Martti Vainion sekä lisäksi myös tulevan Moskovan maratonin olympiapronssimitalisti Satymkul Džumanazarovin. Panostus saman vuoden arvokisoihin oli kova ja olympiamenestykseen tähtäävään harjoitteluun kuului 12000 kilometrin vuotuisen juoksuannoksen lisäksi myös korkean paikan harjoittelua:
Moskovan kisoihin Maaninka on valmentautunut niin modernisti ja optimistisesti että olympiapaniikin keskellä hänkin toivoo suvantokohtaa heinäkuun lopulle. Hän on yhdeksän viikkoa happileirillä New Meksikossa USA:ssa, joskin on laskeutunut vuorilta tasangoille Vireniä huomattavasti aikaisemmin. (Helsingin Sanomat, 28.4.1980) [2]
Kesä jatkui tuloksellisesti hyvin, mutta siitä huolimatta, että Maaninka oli vuoden 1980 loppukesästä tuore kaksinkertainen Kalevan kisojen hopeamitalisti, oli hänellä huomattavia vaikeuksia tulla valituksi Moskovan kisakoneeseen. Urheilujohdon valintakriteerejä kritisoinut Helsingin Sanomien toimittaja Risto Forss epäili Maaningan syntyneen ”epäonnen tähtien alla” ja antoi täysilaidallisen valitsijoille satiiriseen sävyyn kirjoitetussa artikkelissaan:
Mitalien ohella Maaninka on koettanut pilata valintamahdollisuuksiaan juoksemalla 5000 metriä aikaan 13.31,4 sekä voittanut nelinkertaisen olympiakisojen kultamitalimiehen liki joka käänteessä. Lisäksi hän on päihittänyt 10 000 metrin Euroopan mestarin.
Elämänsä ensimmäisiin suurkilpailuihin tähtäävä nuorehko urheilija on kyennyt todella sotkemaan asiansa ja niinpä hänellä on enää yksi mahdollisuus päästä mukaan olympiajoukkueeseen.[3]
Lasse Virenille hän ei ole kärsinyt kahden viime vuoden aikana kuin yhden ainoan tappion”, painotti Maaningan seuran Kauhajoen Karhun puheenjohtaja pitäen tilannetta käsittämättömänä.[4] Maaninka ja häntä jo kahdentoista vuoden ajan valmentanut Jouko "Jokkeri" Elevaara luulivat jo aiempien näyttöjen riittävän kisakoneeseen pääsyyn, mutta näin ei ollut, vaan lisänäyttö vaadittiin.

Kuten yllä todettu, sai Maaninka vielä viimeisen näytön mahdollisuuden, ja juoksija pääsi kuin pääsikin kisakoneeseen alittamalla viime hetkillä 5000 metrin juoksulle asetetun rajan 13.30 juoksemalla loistavasti ajan 13.25,0 lähes soolojuoksussa. Maaningasta tuli samalla matkan kaikkien aikojen neljänneksi nopein suomalainen heti Lasse Virenin (13.16,3), Lasse Orimuksen (13.18,2) ja Martti Vainion (13.21,9) jälkeen.

Kyllä tässä on henkisiä voimavaroja koeteltu viimeisen päälle”, totesi kisapaikan varmistanut Maaninka heti juoksun jälkeen.[5]

Moskovan olympiakisojen 10000 metrin juoksun finaali oli suomalaisittain kiinnostava, koska suomalaisedustajia oli Kaarlo Maaningan lisäksi myös kaksi muutakin – aina iskussa oleva Martti Vainio sekä arvokisoissa ylisuorittava ja aina-arvoituksellinen Lasse Viren, nelinkertainen olympiavoittaja. Kun suurin kiinnostus oli siinä, miten loukkaantumisista ja harjoittelukatkoista kärsineen Lasse Virenin paluu maailman huipulle onnistuisi, oli 26-vuotiaan Maaningan menestys lähes käsittämättömän hyvä, kun Maaninka sijoittui toiseksi rikkoen vahvan etiopialaisrintaman Martti Vainion samalla alisuorittaessa jääden kauas kärjestä ja pistesijoilla viidenneksi kuitenkin yltäneen jo 31-vuotiaan Virenin jäädessä kuitenkin vain varjoksi aiempien vuosien menestyksestä.

Viisi päivää myöhemmin Maaninka sijoittui 5000 metrin finaalissa kolmanneksi jääden vain sekunnin päähän voitosta.

Olympialaisissa oli suoritettu dopingtestausta vuoden 1968 Grenoblen talvikisoista asti, ja doping-kokeet olivat nyt ensimmäistä kertaa täysin puhtaat. Tämä ja tankkauksesta epäillyn Virenin epäonnistuminen yhdistettynä aiempaa vaisumpaan suomalaismenestykseen saattoi johtaa siihen, että veridopingista puhuttiin vähän, kuten Aamulehden työryhmän toimittajakin saattoi todeta:
Verensiirrosta Moskovassa on kohistu tuskin ollenkaan. Liekö syynä, että voittajaksi löytyi ”oikea” mies. Miten olisi käynyt, jos Kaarlo Maaninka olisi saanut täysosuman. Pahaa pelkään, että maailma pulppuaisi verensiirtotarinoita.[6]
Hymy iskee

Jos seuraavan vuoden lopussa maailma ei pulpunnutkaan verensiirtotarinoita, aloitti Moskovan suomalaismenestyjä kujanjuoksunsa. Juoksija Mikko Ala-Leppilammen veritankkaustarinat jo kuukautta aiemmin joulukuun 1981 numerossaan paljastanut sensaatiolehti Hymy oli saanut hyvän tietovuodon joltain sisäpiiriläiseltä, ja lehden toimittaja Esko Tulusto osasikin jo saman joulukuun puolivälissä udella Kaarlo Maaningalta ja tämän valmentajalta Jouko Elevaaralta kommentteja juoksijalle ennen Moskovan olympiakisoja tehdystä verensiirrosta.

Asianosaisille oli selvää, että aiheesta julkaistaisiin artikkeli pian. Urheilutoimittajana kunnostautunut Elevaara ei jäänyt kädet taskussa odottamaan Hymyn artikkelin julkaisua, vaan teki ennakoivan hyökkäyksen Vaasa-lehdessä vain muutama päivä ennen Hymyn Maaninka-numeron ilmestymistä kirjoittamalla tapahtumaketjusta ja veridopingista artikkelin Vaasa-lehteen.[7]

Elevaaran mukaan hänelle oli tarjottu mahdollisuutta kirjoittaa Hymy-lehteen veritankkauksesta artikkeli ”oikeilla nimillä”. ”Koska en tähän suostunut yhden yön miettimisen jälkeen, niin he sanoivat kirjoittavansa jutun itse”, kertoi Elevaara.

Joku sieltä soitti ja kyseli veritankkauksesta,” kertoi Maaninka artikkelissa, kiistäen kuitenkaan kommentoineensa ”asiaa mitenkään” Hymyn toimittajalle.

Elevaara käy itse artikkelissa läpi paitsi menetelmän, niin myös käsityksensä sen käytön yleisyydestä. Verensiirrossa on hänen mukaansa pohjimmiltaan yksinkertaisesti siitä, että urheilijan raudantarve ei täyty vain ravinnon avulla:
Urheilijat käyttävätkin parantaakseen verensä laatua kuivattua häränverijauhetta sisältämää rautalääkettä. Minkäänlaisten rautalääkkeiden syöminen ei ole kiellettyä. Ei myöskään verivolyymin parantaminen. Tämä tapahtuu antamalla ihmiselle ”punaverisolupuuroa”. Kysymys on täysin luonnollisesta tapahtumasta.
Elevaara ei varsinaisesti kiistäkään suojattiinsa kohdistuneita syytöksiä, mutta hänen mukaansa sekä suomalaisiin ja Maaninkaan kohdistuneet veridopingsyytökset että menetelmän suorituskykyä parantava vaikutus perustuvat kuitenkin ”arvailuihin”. ”Joillekin pahasti aneemisille urheilijoille siitä on lyhytaikainen hyöty”, kertoo valmentaja. ”Hyväkuntoiselle urheilijalle hyöty on minimaalinen, joillekin jopa haitaksi”, hän jatkaa.

Vaikka etenkin suomalaisista oli 1970-luvun mittaan puhuttu paljon veritankkaajina, on Elevaaran mukaan tankkaus yleistä myös ulkomailla ainakin sitkeiden huhujen mukaan. Hän kertoo kuulleensa omakohtaisesti eräältä Keski-Euroopassa ajavalta ammattipyöräilijätutultaan, että ”suuresta rahasta” ajavat kilpapyöräilijät käyvät säännöllisesti tankattavina Italian ja Sveitsin vuoristossa olevissa ”veripankeissa”, kuten Elevaara kertoo kuulleensa myös useiden menestyneiden ulkomaalaisjuoksijoiden tehneen.

Ylipäänsä aihe on lähinnä meteliä tyhjästä, koska tankkausta ei ole edes kielletty missään. ”Määrätyt piirit ovat viime vuosina halunneet etsiä urheilusta vain negatiivisia puolia”, päättää ”Jokkeri” artikkelinsa. ”Niitä löytyy joka alalta”.

Hymy julkaisi lopulta oman artikkelinsa vain muutama päivä myöhemmin. Juuri uudenvuoden alla ilmestynyt artikkeli oli muutamasta mehukkaasta otsikosta huolimatta hyvinkirjoitettu eikä Maaninkaa ollenkaan syyllistävä.[8]

Lehti kertoi Kaarlo Maaningan tulleen tankatuksi Seinäjoen keskussairaalassa Moskovan olympiakisojen alla. ”En muista, paljonko laitettiin, oli kai parin pussin paikkeilla”, oli toimittajan mukaan juoksija itse kertonut kiertelemättä tai kaartelematta. Maaninka sortui menetelmän käyttöön juuri alhaisten veriarvojen takia:
Veriarvoni ovat siinä 140-150 paikkeilla, toisinaan jopa 130:ssa. Olin Moskovan kisavuonna talvella kaksi ja puoli kuukautta vuoristossa harjoittelemassa. Sen vaikutuksen näin jo sitten keväällä Kaisaniemen maratonilla. Sen jälkeen harjoittelin todella kovaa, niin ettei kuntoni Moskovassa mielestäni veripussien ansiota ollut.
Ala-Leppilammen tankkauskohun runtelema urheilulääkäri Pekka Peltokallio kelpasi tällä kerralla Hymyn asiantuntijaksi. Moskovan kisajoukkueenkin lääkehuollossa mukana ollut Peltokallio oli edelleen skeptinen tankkausten tehosta, ja hänen käsityksensä mukaansa ainoastaan aneeminen 10 % urheilijoista käyttäisi veritankkausta. ”Muiden suomalaisten veridopingista en tiedä, kuin Ala-Leppilammen, joka on itse kertonut”, kertoi apulaisprofessori Peltokallio, sama mies, joka oli itse kuusi vuotta aiemmin kertonut tienneensä ”varmasti” kolme verensiirtotapausta.[9]

Aihe, joka oli vielä 1970-luvun puolivälissä joko urheilun ikävä lieveilmiö tai urheilulääketieteen uusi outous, oli muuttunut puolessa vuosikymmenessä liiankin tulenaraksi käsitellä.

Münchenin kisajoukkueen ylilääkäri Pekka Peltokallio kertoi vuoden 1972 syksyllä kuulleensa muutamasta suomalaisesta verenvaihtotapauksesta [20] täsmentäen kolme vuotta myöhemmin tietävänsä varmasti ainakin kolme tapausta.[9] Kävikö keskustelu vuonna 1981 liian kuumana, jotta hän ymmärrettävästi unohti kourallisen tapauksia vai puhuiko hän nimenomaan totta, että muille aiemmille siirroille oli lääketieteellinen peruste eivätkä olleet "veridopingia"?[8]

Artikkelin kirjoittaja Esko Tulusto painottaa, että suomalaiset eivät ole edelläkävijöitä asiassa ja on ”turha väittää, että erityisesti suomalaiset käyttäisivät veridopingia, ja saisivat tällä tavoin suurissa kansainvälisissä kilpailuissa edun itselleen”. Toimittaja tuntuu myös jakavan Peltokallion näkemyksen, että menetelmä hyödyttää ainoastaan aneemisia urheilijoita siitä huolimatta, että sama lehti väitti päinvastaista aiemmassa numerossaan juoksija Mikko Ala-Leppilammen tunnustusta käsittelevässä artikkelissaan.

Ylipäänsä Hymyn artikkelin kirjoittanut Esko Tulusto asettui täysin Maaningan puolelle ja löysi paljon hyvää juoksijan suorapuheisuudessa. ”Suomesta näyttää tulevan edelläkävijämaa keinotekoisten tulosparannusten vastustamisessa, mikä on ennen kaikkea rehtien urheilijoittemme, sellaisten kuin Kaarlo Maaninka ansiota”.

Aiheen käsittely ei tietenkään loppunut sensaatiolehden juttuun.

Ihmettelin hieman, mistä lehti on saanut tietonsa päivämääriä myöten”, kertoi Maaninka ihmetellen Iltasanomille pian artikkelin julkaisun jälkeen. Juoksija korosti, että veripussit eivät vie urheilijaa voittoihin, vaan menestys on kuitenkin kovan harjoittelun tulosta:
Kaikki sallitut keinot olisi voitava rehellisesti ja avoimesti käyttää avuksi menestymisessä. Joku lääketieteellinen temppu on huippuunsa treenatulle urheilijalle ainoastaan hienoviritys ikään kuin moottorille.[10]
Hymyn tankkauksen suorittajaksi nimeämä lääkäri kiisti tapahtumaketjun epäillen, että hänen nimensä oli jutussa vain levikin lisäämiseksi, todeten, että lääkäri-potilassuhde itsessään on salassapidettävää tietoa. Edelleen urheilulääkäripiireissä tunnettu lääkäri ei ollut hiihtopiireissä tunnettu Seinäjoen keskussairaalan ylilääkäri Jussi Kangas, joka on huhutasolla yhdistetty veriseen lääkehuoltoon.

Tietojeni mukaan Kaarlolle ei ole tehty veritankkausta”, kommentoi Vaasa-lehdelle kirjoittamassaan artikkelissa aihetta käsitellyt Maaningan valmentaja Jouko Elevaara asiaa Helsingin Sanomille. ”Mitä hän ja lääkärit ovat kahden kesken tehneet, on minulle hämärän peitossa.[11]
Kun veridopingin käytön tunnustanutta Mikko Ala-Leppilampea kohtaan oli urheilutoimittajien keskuudessa kehujen sijasta enemmänkin ihmettelyä ja paheksuntaa, oli suhtautuminen Maaninkaan toisenlainen. ”Veridoping ei ole ihmiselle vaarallinen, mutta eettisessä mielessä se on inhoittava, tuomittava teko”[12], oli Maaningan seinäjokelaisen paikallislehden Ilkan toimittaja Simo ”Niku” Nikula todennut Ala-Leppilammen vuodatusten aikaan vain kuukausi aiemmin. Nyt toimittajan ääni muuttui kuitenkin kellossa:
Jos huipulla aikoo menestyä, on kaikki keinot käytettävä ja veridopingia ei ole missään kv. urheiluelimessä säännöillä tuomittu. On liian raakaa, jos tässä tilanteessa Maaninkaa lyödään rajusti. Moskovan mitalien värin ei tarvitse tästä himmetä tippaakaan.[13]
Tuluston lisäksi muutkin urheilutoimittajat puolustivat Maaninkaa painottamalla sitä, että tankkauksia tehtiin ulkomailla asti, joten Suomi ei ollut asiassa edelläkävijämaa. Uuden Suomen urheilutoimittajan Jari Porttilan mukaan Suomi on ”lapsenkengissä verenlisäyksen alalla”, koska ulkomailla on olemassa ”aivan omia keskuksia, joissa voi tankata itsensä ja eräillä mailla on jopa omat 'veripankkinsa' mukana jopa kansainvälisissä kisoissa”. [14]

Toisin kuin yleensä väitetään, ei Maaninka tullut oma-aloitteisesti julkisuuteen vuonna 1981 ”tunnustuksensa kanssa ja arvoitukseksi tulikin jäämään se, mistä Hymyn toimittaja oli tietonsa saanut. ”Kuka hankki joulurahat Hymyltä”, kyseli Maaningan paikallislehden toimittaja, ”[h]ölösuuta tullaan etsimään tikun kanssa”. Maaningan urheiluseuran Kauhajoen Karhun puheenjohtaja Ilmari Jaskari kertoi seuran tutkivan asiaa. ”Sairaalasta en lähtisi syntipukkia etsimään”, puheenjohtaja arveli kuitenkin vuodon alkuperästä.[13]

Toisin kuin vähemmän tunnetun Ala-Leppilammen tunnustukset, ylitti Kaarlo Maaningan tunnustus kansainvälisenkin uutiskynnyksen, ja uutisoitiin myös suurissa päivälehdissä aina New York Timesissa ja Los Angeles Timesissa asti. Moni mietti mielessään, että Vireniä veridopingin käytöstä syyttäneet eivät olleetkaan huonoja häviäjiä tai paniikin lietsojia vaan saattoivatkin olla oikeassa, koska nyt jokatapauksessa kaksi urheilijaa oli aukottomasti kytketty veridopingin käyttöön, joista kumpikin oli suomalaisia.

Maaningan harjoitteluhalut menivät kohun myötä, ja suuren yleisön sympatiat olivat juoksijan puolella, vaikka muutama mielensäpahoittanut kansalainen valittelikin lehtien mielipidepalstoilla asti verenluovutushalujensa häviämistä, kun luovutettu veri menikin aidosti sairaiden ihmisten sijasta urheilijoiden suoniin.


Kiellettyä vai ei?

Vaikka suorituskyvyn parantaminen punasoluja siirtämällä nimettiin jo vuonna 1971 julkisuudessa harhauttavasti ”veridopingiksi”, ei menetelmää oltu kuitenkaan erikseen kielletty doping-säännöstöissä yli kymmeneen vuoteen. Veridoping lisättiinkin kiellettyjen menetelmien listalle eri toimijoiden toimesta vasta vuosien 1983-1986 aikana AIDS-pelon ja muutamien näkyvien veridoping-skandaalien takia.

Se, että menetelmä kiellettiin erikseen kiellettynä menetelmänä vasta 1980-luvun puolivälissä jätti kuitenkin kysymysmerkin, oliko se kuitenkin kielletty jo aiemmin voimassaolevien sääntöjen mukaan. Jo Mikko Ala-Leppilammen tunnustusten aikaan oli aihetta ohimennen sivuttu, vaikka estejuoksijalla ei ollut kansainvälisen tason saavutuksia ja hän oli lopettanut uransakin jo puoli vuosikymmentä aiemmin. Ala-Leppilammen tunnustus-artikkelin kirjoittanut Erkki Wessman lainaakin anti-doping toimikunnan aktiivin Risto Elovainion kirjoittamaa artikkelia, jonka mukaan ”[j]okainen lääkitys, jolla tiedetään olevan normaalia suoritusta paranta vaikutus, on dopingia”, minkä seurauksena [d]opingia on siten. esim. tavallisen sokeriliemen antaminen suonen sisäisesti tai hapen antaminen ylipaineella normaaliin hengitysilmaan. ”Eiköhän tämä lausunto sovellut veripussien ja verensiirtojen kanssa touhuilemiseen”, toteaa myös Wessman aiheesta.[15]

Ala-Leppilammen kohdalla kysymys oli lähinnä teoreettinen, mutta Maaningan tunnustuksen aikana kysymys oli huomattavasti ajankohtaisempi, koska juoksija oli paitsi edelleen aktiivijuoksija niin hän oli myös kansainvälisen tason mitalisti.

Vaikka nykyään vuosi 1985 mainitaan aina vuodeksi, jolloin se tankkaus kiellettiin, tulkitsivat monet muutkin säännöstöä niin, että veritankkaus itseasiassa oli jo kiellettyä ennen tätä vuotta. Aihetta paljon tutkinut Yorkin yliopiston professori Norman H. Gledhill toteaakin eräässä julkaisussaan juuri Maaningan kohun aikoihin seuraavaa:
Dopingin määritelmä, jota sovelletaan olympiakisojen dopingin kontrollointiohjelmassa kieltää ”fysiologisten aineiden käytön epänormaaleilla tavoilla ja epänormaaleilla määrillä jos ensisijaisena tavoitteena on keinotekoinen ja epäoikeudenmukainen suorituskyvyn kasvu kilpailutilanteessa”. Tämä kappale näyttäisi soveltuvan myös veridopingiin. Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) tunnustaa kuitenkin, että se voi kieltää vain dopingaineet, joiden yksiselitteiseksi osoittamiseksi voidaan soveltaa analyyttisiä menetelmiä.[16]
Vuonna 1979 veritankkausta tutkinut yhdysvaltalainen tutkijaryhmä meni vielä pidemmälle, todeten tutkimuksensa loppupäätelmässä, että ”menetelmän käyttö huippujuoksijoiden toimesta on kiellettyä jo tämänhetkisten Kansainvälisen Olympiakomitean sääntöjen mukaan”.[17] Tutkijaryhmään kuului muidenmuassa hiljattain edesmennyt Old Dominionin Yliopiston professori Melvyn Williams, joka oli osallistunut veridopingin tutkimiseen jo vuodesta 1972 ja osallistunut yhteensä kolmen tankkaustutkimuksen tekoon.

Myös veridopingin keksijänä pidetty ruotsalainen urheilufysiologi Björn Ekblom tulkitsi voimassaolevia doping-sääntöjä niin, että veridoping oli kielletty jo KOK:n yleisen doping-käsitteen mukaan, kun aihe nousi pinnalle Mikko Ala-Leppilammen tunnustusten myötä. On olemassa lista erilaisista kielletyistä menetelmistä, totesi ruotsalaisprofessori voimassaolevista säännöistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että asiat, jotka eivät ole listalla ovat sallittuja, kuten verenvaihto.[18]

Asia ei tietenkään ollut niin yksioikoinen.

Kun verensiirrot nousivat hetkeksi keskustelun aiheeksi syksyllä 1972, mietti dosentti Pekka Peltokallio veridopingin asemaa doping-säännöstön näkökulmasta, ja totesi, että verensiirto ei ollut kiellettyä, vaikka se olikin selvästi keinotekoinen menetelmä. Peltokallio vertasi menetelmää jopa hieromiseen, jossa ”lihaksia pehmennetään keinotekoisesti”:
Doping on todella vain huumeiden käyttämistä. Jos hyväksyttävän ja kielletyn raja vedetään sen ulkopuolelle, on tarkoin määriteltävä mihin se vedetään... KOK:lta puuttuvat täsmälliset määräykset, selvä kanta siitä mikä on doppausta mikä ei. Maailmalla kerrotaan, että vitamiinienkin käyttö olisi doppausta. Se on lähinnä naurettavaa.[19]
Veridopingin noustessa kansainvälisen lehdistön uutiseksi Lasse Virenin palattua maailman huipulle vuonna 1976, puolusti dopingin vastaisessa työssä kunnostautunut entinen olympiajoukkueiden ylilääkäri Kaarlo Hartiala suomalaisjuoksijaa verenvaihtoepäilyjä vastaan. ”On selvää, että tämänkaltainen käytäntö ei ole lääketieteellisesti perusteltua ja näin ollen ehdottomasti sisältyy doping-käsitteisiin”, korosti kuitenkin kansleri Hartiala.[20]

Doping-aiheeseen hyvin perehtyneen farmakologian professori Mauri Mattilan käsitys vuonna 1981 taas oli, että veridoping ei täyttänyt dopingin määritelmää. Tämä johtui kahdesta syystä – menetelmää ei mitenkään voinut testata, minkä lisäksi veritankkaus ei lopulta ollut sen vaarallisempi toimenpide kuin verenluovutuskaan. Näkemys oli enemmän pragmaattinen kuin eettinen ja liittyi lähinnä kysymykseen, oliko Maaningan veridopingilla seuraamuksia juoksijalle.[21]

Mattila oli itsekin joitain vuosia aiemmin todennut Duodecim-lehdelle kirjoittamassaan doping-artikkelissaan, että jo vuonna 1963 yleisesti hyväksytyn doping-määritelmän mukaan ”kiellettyjä ovat elimistön omatkin aineet, jos niillä suurina annoksina parannetaan fyysistä suorituskykyä”.[22] Veritankkaus täytti doping määritelmän täysin ja itseasiassa jopa paremmin kuin kielletyt hormonit, koska veritankkaus vaikutti suoraan urheilusuoritusta kohottavasti.

Tankkauksen status doping-säännöstön kannalta oli tosiaan sekava, ja ymmärrettävästi useimmat asiantuntijat pitivät menetelmää kuitenkin sallittuna. Jos menetelmän ylipäänsä tulkitsi olevan kielletty, oliko suhteellisen anemian hoito verensiirrolla sama asia kuin hemoglobiinin nostaminen keinotekoisen korkealle? Jos jotkut kilpailijat asuivat korkealla ja saivat luontaisesti ylimääräistä punasolumassaa eivätkö matalan maiden asukkaat saaneet tasoittaa eroa? Entä saiko korkeaan ilmanalaan sopeutumista nopeuttaa kanyylineulan avulla?


Maaningan tunnustus ja Ala-Leppilammen anteeksipyyntö

Urheilupiireissä oli jo heti Hymyn joulukuisen artikkelin julkaisun jälkeen ihmetelty Mikko Ala-Leppilammen motiiveja hyökätä juoksupiirejä vastaan, ja Ala-Leppilampi tuli varsin nopeasti katumapäälle. Juoksija-lehti julkaisi nimittäin jo pari kuukautta Hymyn paljastusartikkelin jälkeen juoksijan avoimen kirjeen. ”Omat vaikeudet tuntuvat joskus niin ylivoimaisilta, että tunne on kuin kehään ahdistetulla nyrkkeilijällä”, aloittaa hän kirjeensä ja myöntää siinä tilassa tekevänsä ”joskus jotain, jota itse katuu – ennen kaikkea loukkaa henkilöitä, jotka olisivat sen vähiten ansainneet”:
Katson toimineeni tavalla, joka on ollut loukkaus auttajiani kohtaan. Siitä olen anteeksipyynnön velkaa eritoten dosentti Pekka Peltokalliolle sekä myöskin kaikille niille, joiden kanssa olen tehnyt matkaa kahdenkymmenen vuoden ajan piikkarit jalassa.[23]
Jos juoksijan tunnustuksessa oli alunalkaen ollut epäjohdonmukaisuuksia, heittää kirje vielä lisää kysymysmerkkejä hänen ”tunnustuksensa” päälle, vaikka teknisesti ottaen hän ei väitteitään virheellisiksi väitäkään. Toisaalta voi miettiä, olisiko hän edes voinut perua kaikkia näkemyksiään leimaantumatta rahanahneeksi valehtelijaksi.

Myös uraansa vuodenvaihteen 1981-1982 jälkeen yhä jatkanut Maaninka palasi veridoping-aiheeseen vuonna 1983 jäätyään maailman ensimmäisistä Yleisurheilun Maailmanmestaruuskisoista sivuun.

Osa yleisöstä raapi päätään, mitä Maaninka oikeastaan kertoi loppuvuonna 1981, tunnustiko hän vai ei? Vaikka Hymy-lehden toimittaja väitti juoksijan näin kertoneen, oli hän muissa lausunnoissaan epävarmempi. Juoksija valotti nyt aktiiviuransa päätyttyä viimein Moskovan kisojen veritankkausepisodia kertomalla Iltalehden Jari Porttilalle tarkemmin tapahtumien kulusta ja sortumisestaan menetelmän käyttöön.[24]
"En kiellä enkä myönnä tapahtunutta... Seurailen hieman yleisen mielipiteen kehitystä", totesi Kaarlo Maaninka vuonna 1981 Ilta-Sanomille [10] eikä tunnustanut tapahtunutta suoraan muuallakaan.[14] Maaninka kertoi Iltalehden Jari Porttilalle kaksi vuotta myöhemmin yksiselitteisesti tapahtumien kulun.[24]

Maaninka kertoo olleensa Moskovan olympiavuonna 1980 ”kuin häkkiin ajettu eläin”, jonka Kalevan kisojen näytöt eivät riittäneet, minä takia hän ”pakon edessä” sortui tankkaukseen.

Hän kuitenkin päätti jo kisojen jälkeen, että ei jatkossa enää luota kuin harjoituksen avulla saatuun kuntoon, ja kieltäytyi vuoden 1983 MM-kisoja varten käyttämästä menetelmää, vaikka tankkausryhmäkin oli jo valmiina. ”Halutessani minulla olisi ollut mahdollisuus veridopingiin. Olen kuitenkin periaatteessa kaikenlaisia vippaskonsteja vastaan, enkä halunnut ryhtyä moiseen puuhaan”.

Nyt Maaningan käsitys oli se, että pelkällä harjoittelullakin voi juosta lujaa, hän olikin paitsi saman vuoden 10000 metrin SM-hopeamitalisti niin myös juossut 5000 metriä suomalaisittain loistavaan aikaan 13.29,76.

Jari Porttila korostaa edelleen suomalaisten olevan asiassa lapsenkengissä ja vuoden 1983 MM-kotikisoissa suomalaisista ”kukaan ei sortunut edes veridopingiin” ja jo ilmitulleet tapaukset ”ovat vain yksittäisiä, urheilijan, valmentajan ja lääkärin välisiä toimenpiteitä”. Porttila saattoi olla jäljillä väitteessään, koska eräs suomalainen kansallisen tason huippujuoksija kertoi vuonna 1997 udelleensa Suomen Urheiluliitosta mahdollisuutta veritankkauksen käyttöön juuri vuoden 1983 MM-kotikisoja varten, mutta operaatiota ei suostuttu tekemään.[25]

Myös pari vuotta aiemmin tietämätöntä näytellyt valmentaja Jouko Elevaara myönsi nyt Maaningan tankkauksen tapahtuneen, vaikka ei asiaa halunnutkaan sen tarkemmin avata. Elevaaran mukaan dopingin suhteen oli yleismaailmallisesti jokatapauksessa lähdetty tielle, josta ei ollut paluuta. Kaikki, jotka hengissä palkintopallilla ovat, olisi hyväksyttävä”, esitti Elevaara kyynisenä mielipiteenään vallitsevasta tilanteesta.  Sen voin myös sanoa, että Maaninka ei ole ainoa suomalainen yleisurheilija, jolle veritankkaus on tehty, ja niitä tehdään vastakin, myös ulkomailla.[26]

Koska tunnustus oli tavallaan jo vanha uutinen, niin se kuitattiin yleensä lähinnä uutissähkeenä. Ainakin muutama urheilun ystävä piti juoksijan tunnustusta haitallisena ja ihmetteli ajoitusta ja motiiveja. Yksi näistä oli Maaningan paikallislehti Ilkan urheilukolumnisti ”Olli”:
Jottei vain kysymyksessä olisi enemmän pettymys kuin katumus... Kaarlo Maaninka ei suinkaan ole ainoa entinen (?) urheilija, joka ryhtyy muistelemaan menneitä, kertomaan semmoisia, joista viisaammat pysyisivät vaiti.[27]
Urheilulääkäri ja antidopingtoimikunnan aktiivi Risto Elovainio kertoi että tunnustus oli ”esimerkillinen teko”. ”Hänen olisi kuitenkin vielä luovutettava Moskovan olympialaisissa saamansa mitalit takaisin”, kertoi Elovainio näkemyksenään. Elovainion mukaan Maaningan tunnustus tultaisiin käsittelemään Olympiakomitean toimesta, vaikka päätös tulisikin olemaan vapauttava, lähinnä siksi että rikettä ei voitu osoittaa vain tunnustuksen pohjalta.[28] Toinen asia tietenkin oli, oliko mitään urheilusäännöstön rikettä edes tapahtunut, koska veridopingin yksiselitteistä kieltoa ei edelleenkään ollut olemassa.

Jotain rattaita lähti pyörimään tapauksen johdosta, vaikka Maaninka saikin pitää mitalinsa jääden edelleen viimeisimmäksi suomalaiseksi kestävyysjuoksun olympiamitalistiksi.

Veridopingin tunnustettuaan Kaarlon tapausta käsitellään Kansainvälisessä Olympiakomiteassa”, osasi Uusi Suomi kertoa muutama kuukausi myöhemmin, ”Kaarlo voi menettää molemmat Moskovan mitalinsa”. ”Vuoden vaihteessa [1983-1984] on luvattu päätöstä”, kertoi juoksija itse prosessista.[29]

Maaninka ei ilmeisesti ollut tietoinen, että Suomen Olympiakomitean aktiivi Kaarlo Hartiala oli osallistunut Kansainvälisen Olympiakomitean antidoping-seminaariin jo syys-lokakuun vaihteessa raportoiden Suomeen myös Lääketieteellisen komission puheenjohtajan prinssi Alexander de Méroden näkemyksen:
Veridopingista käytiin myös keskustelua. Tapaus Maaninka oli jo siellä tiedossa, kuitenkin siten virheellisenä, että luultiin siihen osallistuneen lääkärin paljastaneen asian... KOK:n lääket. komission puheenjohtaja de Merode ilmoitti veridopauksesta puheenollen, että komissio on julkisesti ilmoittanut tiukasti vastustavansa sen käyttöä urheilussa, mutta kontrolllivaikeuksista johtuen sitä ei ole voitu sijoittaa kiellettyjen aineiden listalle.
Martti Vainion doping-käryn yhdeydessä Los Angelesin Olympiakisojen aikaan vuonna 1984 väitettiin lehdistössä ohimennen, että Hymyn tankkaajaksi mainittu lääkäri olisi saanut varoituksen Lääkintöhallitukselta.[30] Lääkintöhallituksen julkaisemista kanteluratkaisuista ja kurinpitotoimenpiteistä ei kuitenkaan löydy kuvaukseen sopivaa tapahtumaketjua ennen vuoden 1986 tammikuuta, jolloin annetussa ratkaisussa ”kiinnitettiin huomiota” siihen, että nimeltämainitsematon lääkäri oli antanut urheilijalle ”anemian korjaamiseksi kolme yksikköä punasoluja”. Tapaus oli luultavasti juurikin Maaningan tankkaus, koska se oli saapunut viranomaisten käsittelyyn 30.12.1981, lähes päivälleen Hymyn Maaninka-numeron ilmestymisen kanssa.

Olen kyllästynyt koko aiheeseen”, kommentoi Kaarlo Maaninka aihetta Aamulehden ansiokasta doping-artikkelisarjaa varten vuonna 1995.[31] Jouko Elevaara sensijaan oli vähän puheliaampi ja kertoi kokeilleensa hormoneja 1970-luvun alussa aikana jolloin ne eivät vielä olleet kiellettyjä. Elevaaran mielikuva oli, että ne eivät auttaneet ainakaan häntä, ja hänen mukaansa kentänkin käsitys oli tuolloin, että kestävyysurheilijat eivät hormoneista paljoa hyödy.[32]

Mikko Ala-Leppilampikaan ei ollut mainittavasti puheliaampia loppuunkolutusta aiheesta eikä vuosituhannen vaihteessa halunnut osallistua Yleisradion MOT-ohjelman Veritankkauksen Mallimaa - reportaasin tekemiseen jopa puolustellen ohjelman tekijoillä kirjeitse veritankkauksen käyttöä ja todeten, että MOT voisi tehdä ohjelman oikeasta ongelmasta kuten vaikka huumeiden käytöstä.
Vuoden 2001 Lahden doping-skandaalin vanavedessä Ala-Leppilampi sensijaan puolusteli ja jopa puolsi menetelmän käyttöä eräässä haastattelussa. Kun Ala-Leppilampi oli väittänyt vuoden 1981 ulostulossaan joukkuelääkäri Pekka Peltokallion suorittaneen kaikki kolme tankkausoperaatiotaan, joista dosentti tunnusti vain ensimmäisen, muutti hän nyt kertomustaan vähän. Nyt Ala-Leppilampi vihjaa Peltokallion ehkä puhuneenkin totta siitä, että dosentti todella osallistui vain vuoden 1972 Münchenin tankkausoperaatioon, nimittäin Ala-Leppilampi kertoo Peltokallion ”rehtinä miehenä” tunnustaneen osuutensa, mutta tankkauksia olleenkin viisi ja operaatioita suorittaneen kaksi muutakin lääkäriä.[33]

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen juoksijaa kaiveli edelleen eniten se, että hänelle ei tarjottu vuoden 1971 EM-kisojen yhteydessä pääsyä uusimpaan lääketieteen apuun, vaikka hän oletti menetelmän olleen ainakin joidenkin muiden juoksijoiden ulottuvilla.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Kolmannessa artikkelin osassa yhdistellään palapelin palasia yhteen.

Lähdeviitteet:

[1] "Kympin nuori lupaus Kaarlo Maaninka", Ilta-Sanomat, 29.3.1973
[2] Reinikainen, Juhani: "Vuoristopolut Maaningan salaisuus", Helsingin Sanomat 28.4.1980
[3] Forss, Risto: "Tapaus Kaarlo Maaninka", Helsingin Sanomat 12.7.1980
[4] Majasaari, Reijo: "Pohjanmaa kuohuu Maaningan puolesta", IS 10.7.1980
[5] Forss, Risto: "Maaninka antoi kaikkensa", Helsingin Sanomat 14.7.1980
[6] "Moskovan doping maailman tarkin", Aamulehti 3.8.1980
[7] Elevaara, Jouko: "Verenvaihtoa ei kielletä missään", Vaasa 24.12.1981
[8] Tulusto, Esko: "Kaarlo Maaninka tunnustaa", Hymy, 1/1982
[9] Aromäki, Juhani: "Urheilulääkärin tunnustuksia", Helsingin Sanomat 17.5.1975
[10] "Maaninka veridopingista: 'En kiellä enkä myönnä', Ilta-Sanomat, 29.12.1981
[11] "Maaningan väitetään käyttäneen veridopingia ennen Moskovan kisoja", Helsingin Sanomat, 29.12.1981
[12] Nikula, Simo: "Minunkin vereni vaihdettiin", Ilkka 4.12.1981
[13] Nikula, Simo: "Hymy iski Maaninkaan", Ilkka 30.12.1981
[14] Porttila, Jari: "Kaarlo Maaninka veridoping-uutisesta: 'Osa pitää paikkansa, osa ei", Uusi Suomi 30.12.1981
[15] Wessman, Erkki: "Minunkin vereni vaihdettiin", Hymy 12/1981
[16] Gledhill, Norman: "Blood doping and related issues: a brief review.", Med Sci Sports Exerc. 1982;14(3):183-9
[17] Williams MH, Wesseldine S, Somma T, Schuster R: "The effect of induced erythrocythemia upon 5-mile treadmill run time", Med Sci Sports Exerc. 1981;13(3):169-75
[18] Byström, Bobby; Lorén Kurt: "Elitidrotten i kris Bloddopade löpare", Dagens Nyheter 4.12.1981
[19] Paananen, Erkki: "Yksi epäilyksen aihe: Veren vaihtaminen", Helsingin Sanomat 11.10.1972
[20] Siukonen, Timo: "Kaarlo Hartiala: 'Verensiirto kuuluu doping-käsitteisiin", Helsingin Sanomat 25.9.1976
[21] "Verensiirto: Dopingia vai ei?", Aamulehti 30.12.1981
[22] Mattila, Mauri: "Doping", Duodecim-lehti 7/1974
[23] Ala-Leppilampi, Mikko: "Sorry boys", Juoksija-lehti 2/1982
[24] Porttila, Jari: "'Hinku Moskovaan toi veridopingin", Iltalehti 19.8.1983
[25] Nykänen, Anna-Stina; Lautsi, Veikko: "Doping," Helsingin Sanomien kuukausiliite 1997
[26] "Verensiirto auttoi Maaninkaa Moskovassa", Helsingin Sanomat 20.8.1983
[27] Olli: "Tunnustuksia", Ilkka 20.8.1983
[28] Salonen, Lauri: "Valmentajat verenvaihtajina?", Iltalehti 20.8.1983
[29] Aalto, Kaj: "Juoksuradatkin jäävät, mitalitkin menossa. Maaningasta matkasaarnaaja - ja laulaja", Uusi Suomi, 8.12.1983
[30] Toivonen, Raimo: "Pelastakaa urheilu!", Ilta-Sanomat 8.9.1984
[31] Kuusela, Matti; Laitinen, Vesa: Aamulehden doping-artikkelisarja, Aamulehti 10.9.1995
[32] Ibid. 17.9.1995
[33] "Veritankkaus OK", Nykyposti, 3/2001