maanantai 16. joulukuuta 2019

Erään Ennätyksen Historia - OSA II: "... in casibus non exceptis'"

1970-luvun paras hiihtäjä?

Jotkut hiihtäjät ovat painavia, mutta silti menestyksekkäitä”, kirjoitti mestarihiihtäjä Juha Miedon suorituskyvyn vuonna 1973 laboratoriossa testannut ruotsalainen fysiologi Bengt Saltin vuosikymmeniä testin jälkeen. Esimerkkinä tällaisesta hiihtäjästä hän mainitsi juuri Juha Miedon, joka kilpakumppaneitaan suuremmasta koostaan huolimatta Saltinin mukaan "oli kuitenkin kaikkein menestyksekkäin”.[1]

Vaikka usein epäonninen hiihtäjä ei koskaan saanutkaan henkilökohtaista arvokisavoittoa, ei ole mahdotonta väittää Saltinin olleen jäljillä Mietaan paikasta 1970-luvun hiihtäjien joukossa. Kurikkalainen ylsi kuitenkin neljä kertaa henkilökohtaisella matkalla arvokisojen palkintokorokkeelle (kolme hopeaa/yksi pronssi) ja taisteli muutenkin tasaväkisesti maailman kärjen kanssa voittaen epävirallisen maailmancupin kahdesti. Holmenkollenin hiihtokisoissa Mietaa ylsi voittoon kuudesti ja vuonna 1973 suoritukseen, johon kukaan ei ollut yltänyt viiteentoista vuoteen voittamalla molemmat henkilökohtaiset matkat.

Mieto oli arvokisoissakin mitaleiden lisäksi erittäin luotettava suorittaja ja jäi harvoin kymmenen kärjen ulkopuolelle ja neljänsiäkin sijoja oli useita. Yhteen näistä Mietaa onnistui yltämään vielä vuonna 1984 Sarajevossa 15 kilometrin mielimatkallaan olympiakisoissa, jotka olivat Mietaan neljännet ja viimeiset.

Kun hän oli ollut ensimmäisissä olympiakisoissaan Sapporossa 1972 vain 22-vuotiaana samalla matkalla nuorimpia osallistujia, oli nyt jo 34-vuotias Mietaa kärkijoukon selvästi vanhin hiihtäjä.

Ja kuten asiaan kuuluu, oli Mietaa kärkikymmenikössä kaikilla Sarajevon matkoilla ja hiihti myös viestin viidenneksi nopeimman osuusajan painellen 10 kilometrin osuutensa vain kymmenkunta sekuntia Ruotsin ja Norjan tähtiä Gunde Svania ja Ove Aunlia hitaammin.

***

Kuten tämän esseen ensimmäisessä osassa todettiin, pidettiin suhteellista hapenottokykyä 1970-luvulla hyvänä suorituskyvyn ennustajana, ja joidenkin ennusteiden mukaan 85 millilitran lukema oli vaatimus kansainväliseen menestykseen. Esimerkiksi jo vuonna 1965 oli jokaisella Ruotsin miesten maajoukkueen jäsenellä oli lukema vähintään 81 ml/kg/min.[29

Tätä taustaa vasten onkin erikoista, että Miedon suhteellinen lukema oli yllättävän matala. Kun hänen absoluuttisen 7,4 litran hapenoton lukemansa jakaa 96 kilon painolla, on suhteellinen lukema noin 77 ml/kg/min.

Mieto vastaan muu maailma hänen urallaan suhteellisen hapenoton näkokulmasta. Siniset palkit = keskiarvo, vaaleansiniset keskihajonta/keskivirhe.[3]

Kuten diagrammista selviää, oli lukema huomattavan matala, jos sitä vertaa muilta hiihtäjiltä mitattuun aineistoon. Maailman suurimmat suhteelliset lukemat olivat jopa 20 prosenttia korkeampia, ja Suomessakin oli kymmeniä hiihtäjiä, jotka ylittivät Mietaan lukeman. Itseasiassa julkaistuista keskiarvoista ja hajonnoista laskemalla voi päätellä, että Suomessa jopa juniorihiihtäjissä ja yhdistetyn miehissäkin oli muutamia hiihtäjiä, jotka pääsivät lukeman 77 yläpuolelle.

Tunnettu urheilufysiologi Heikki Rusko suomalaiskollegoineen käyttää Mietaasta eräässä tieteellisessä artikkelissaan kuvausta ”ajanjakson paras suomalainen mieshiihtäjä”, vaikka tämä olikin tällä mittarilla vain keskitasoa. Samassa artikkelissa tutkijat kertovat, että yksi Falunin 1974 joukkueen jäsenistä teki hapenoton maailmanluokan tuloksen 92 vain vähän kisojen jälkeen ylittäen mahdollisesti ensimmäisenä suomalaisena yhdeksänkymmenen rajan.[4] Hiihdon tulevan maailmanmestarin Harri Kirvesniemen tiedetään myös yltäneen 90 millilitran ylittäneeseen tulokseen seuraavalla vuosikymmenellä, mutta ero kahden hiihtäjän välillä oli laduilla vielä yllättävän pieni, kun nämä kaksi kohtasivat 1980-luvun alkupuolella.


Urheilufysiologeille päänvaivaa, käsitykset uusiksi?

"On ilmeistä, että kehon mitat vaikuttavat suorituskykyyn eri urheilumuodoissa," kirjoittivat tunnetut ruotsalaiset urheilufysiologit Artur Forsberg ja Ulf Bergh 1990-luvun alussa eräässä tutkimusartikkelissaan. Vaikka useissa urheilumuodoissa tätä oli kompensoitu eri painoluokilla, kaksikon mukaan "hiihdossa kuitenkaan kehon massan vaikutus ei ole selvä, vaikka erilaisia näkemyksiä aiheesta onkin olemassa, missä tilanteissa suuri tai pieni kehon massa voi olla eduksi".

Forsbergin ja Berghin mukaan suhteellisen pieni kiinnostus aiheeseen selittyi sillä, että huippuhiihtäjät eivät kuulu mihinkään selvään ääripäähän kehon massan suhteen.  [5]

Juha Mieto olikin yksi "selvän ääripään" hiihtäjä sekä korkealla kehon massalla ja valtavalla happikoneella että yllättävän pienellä suhteellisella happikoneella.

On aina helpompi selittää, miksi joku ison happikoneen urheilija, jolla on periaatteessa eväät voittoihin, ei menesty kuin asia toisin päin. On vaikea selittää, miten joku on tasolla, joka ainakin olemassaolevan tiedon valossa näyttäisi olevan yli 100 prosenttia hänen potentiaalistaan. Ja Mietaa uhmasi juuri suhteellisen hapenoton asemaa suorituskyvyn ennustajana ainakin hiihdossa.

Vaikka hiihtoa tutkinut ruotsalaisfysiologi Ulf Bergh oli periaatteessa vakuuttunut suhteellisesta hapenottokyvystä hyvänä suorituskyvyn ennustajana, mainitsee vuonna 1974 julkaistussa Längdlöpning-hiihtokirjasessaan, että ”on olemassa kuitenkin esimerkkejä hiihtäjistä, jolla on suhteellisen matala suhteellinen hapenottokyky, mutta jotka silti kamppailevat tasaväkisesti maailman eliitin kanssa, mutta heillä on äärimmäisen korkea hapenottokyky”. Bergh olikin koostanut kirjaansa vaakapylväskaavion yksittäisistä hiihtäjistä ja Ruotsin eri vuosien maajoukkueiden hiihtäjien keskiarvolukemista. Sekä Mietaan korkea absoluuttinen että matala lukema pistävät silmään diagrammista selvästi.[6]



"J .Miedon" korkea absoluuttinen lukema (vasen palkki) ja matala suhteellinen lukema (oikea palkki) pistävät silmään ruotsalaisfysiologi Ulf Berghin vuonna 1974 julkaistussa hiihtokirjasessa.

Pelkän karkean suhteellisen hapenottokyvyn hegemoniaa vastaan soti myös se, että hiihtäjien ja juoksijoiden fysiologiaa ja lajien vaatimuksia keskenään vertailtaessa olivat Bergh ja muut tutkijat jo 1970-luvulla havainneet suuntauksen, että huolimatta samansuuruisesta suhteellisesta hapenottokyvystä näyttivät kilpahiihtäjät olevan kilpajuoksijoita kookkaampia.[7]

Jos suhteellinen hapenottokyky olisi lähes uniikki menestystä ennakoiva tekijä hapenoton näkökulmasta (ja muut tekijät, kuten tehokkuus jne riippumattomia koosta), ei olisi mitään syytä sille, miksi vaikka 50-60 kiloiset hiihtäjät eivät olisi pystyneet kilpailemaan tasavertaisesti isokokoisempia kilpakumppaneitaan vastaan.

Aineisto oli tosin 1970-luvulla vielä vajavaista eikä aivan yksiselitteistä. Suomessa pääosin Jyväskylän yliopiston tutkijan Heikki Ruskon mittaamassa aineistossa ero juoksijoiden ja hiihtäjien kehonmassan välillä olikin vain pari-kolme kiloa hänen vertaillessaan eri urheilumuotojen fysiologisia vaatimuksia. Tutkimuksen otokset olivat kuitenkin pieniä eivätkä juoksijat olleet 1970-luvun alun mittapuiden mukaan Suomen terävintä kärkeä 5000/10000 metrin matkoilla testivuosina 1973-74 haarukkaan 13:48-14:11 ja 28:52-29:07 juoksemillaan parhailla ajoillaan.[8]

Heikki Rusko kuitenkin tiesi eron urheilumuotojen välillä olevan olemassa ja kertoi mm. toimittaja Antero Raevuorelle vuonna 1977, että hiihto vaati paljon ylävartalon voimaa ja sitä kautta kehon massaa toimittajan vieraillessa hänen laboratoriossaan. [9]

"Ensimmäisellä sijalla hapenottokyvyn suhteen ovat selvästi hiihtäjät", kirjoitti Suomen tunnetuin urheilulääkäri Risto Elovainio jo vuonna 1965 Helsingin Sanomiin eri lajien hapenottotuloksista. "Tämähän on aivan luonnollista, sillä tämä laji on peruskuntomielessä kaikkein vaativin". Saman havainnon tekivät myös muut pohjoismaalaiset tutkijat, ja seuraavalla vuosikymmenellä huomattiin, että laji vaati hiihtäjiltä myös kokoa.[10]

Bergh taas uskoi jo 1970-luvun alkupuolella, että hiihdossa – toisin kuin juoksussa – suuri koko itsessään samalla suhteellisella happikoneella saattoi olla edullista suorituskyvyn kannalta, koska tasaisessa maastossa edetessä energiankulutus ei kasvanut kehon koon kasvaessa hiihdossa yhtä paljon kehon kuin vaikka juoksussa.

Ruotsissa oltiinkin jo vuonna 1973 myös testattu, miten ylimääräisten painojen kiinnittäminen urheilijaan vaikutti hapenkulutukseen, ja hiihdossa näytti siltä, että hapenkulutus ei kasvanut suoraan lisätyn painon mukaan toisin kuin juoksussa, eli oli suhteellisesti energiataloudellisempaa olla painavampi, vaikka kokonaishapenkulutus olikin suurempaa. Havainto ei tarkoita, että painojen lisääminen hiihtäjiin parantaisi hiihtovauhtia, vaan sitä että hapenoton jakaminen painolla saattoi antaa painavampien hiihtäjien suorituskyvystä todellisuutta heikomman kuvan.

Käsitelleessään tutkimusta vuoden 1974 Längdlöpning-hiihtoteoksessaan arvioi Bergh kuitenkin hyödyn pieneksi. Yksi testin yksi puute oli kuitenkin siinä, että koehenkilöiden sukset olivat saman jäykkyisiä lisämassasta huolimatta, ja optimaallisempi suksen valinta valitseminen suuremmalla painolla voisi pudottaa energiankulutusta ja nostaa suuremman massan etua vieläkin enemmän.[11]

Tämän lisäksi massasta oli suoraa etua alamäessä, ja Bergh oli havainnut, että pienikokoisemmat korkean suhteellisen hapenoton hiihtäjät olivatkin joskus pulassa isokokoisempia hiihtäjiä vastaan juuri näillä hiihdon osuuksilla. Tämänhän myös Juha Mieto oli huomannut kentältä omakohtaisesti SM-hiihdoissa vuonna 1973.

***

Vaikka tänä päivänäkin kirjoitetaan paljon suhteellisen hapenoton hegemoniasta, tiedettin lukeman rajoitteet ainakin jollain tasolla laajalti. Vaikka Suomessa Heikki Ruskon ja Heikki Kantolan 1980-luvun puolivälissä julkaistussa valmennuskirjassa Sykettä Ladulle olikin enemmän aineistoa suhteellisesta hapenottokyvystä ja väite, että kansainvälisellä huipulla menestyminen edellytti vähintään 82-87 millilitran hapenottokykyä, oli kaksikko tietoinen myös muuttujan rajoitteesta:
Maksimaalinen hapenotto ilmaistaan tavallisesti sekä litroina minuutissa (l/min) että millilitroina kehonpainon kiloa kohti minuutissa (ml/kg/min)... Hiihdon kannalta voidaan arvioida kummankin ilmaisutavan olevan tasavertaisia: hiihdon suoritus määräytyy 50 %:sti l/min-arvosta ja 50 %:sti ml/kg/min arvosta. Ylämäkiosuuksilla on ml/kg/min ratkaiseva jyrkissä nousuissa, mutta loivissa hiihtonousuissa l/min-arvon merkitys vähitellen kasvaa. Tasaisilla osuuksilla ja raskaalla kelillä l/min-arvon merkitys on ratkaisevampi.[12]
Kun urheilufysiologian "grand-old-man" Per-Olof Åstrand ja norjalainen fysiologi Kaare Rodahl työstivät vuodeksi 1986 uuden painoksen urheilyfysiologian kanonisesta Textwook of Work Physiology-oppikirjastaan,[13] käsittelivät he eräässä luvussaan erikokoisten ihmisten ja eläinlajien metaboliaa ja hapenottokykyä ja sitä, miten hapenottokyky ja sen määrittävät tekijät skaalautuivat kehon koon mukaan. Kaksikko viittaakin jo 1930-luvulla keksittyyn ns. "Kleiberin Lakiin". Tämän havainnon mukaan isokokoisempien eläinlajien lepoaineenvaihdunta oli paljon tehokkaampaa, ja tästä syystä myös aineenvaihdunta (ja hapenottokyky) painokiloa pienempi.

Sveitsiläinen tutkija Max Kleiber oli alkujaan arvellut hapenoton skaalautuvan kehon koon mukaan neliö/kuutio-periaateen mukaan eksponentilla 2/3 (0,666..), mutta itse aineistosta eri lajeilta mitattu massaeksponentti olikin 0,74 eli noin 3/4, mikä oli mitattuna erona Åstrandin ja Rodahlin mukaan "yllättävän pieni ottaen huomioon laajat variaatio koossa, muodossa ja muissa tekijöissä [eläinlajien välillä]".

Tämä tarkoitti siis sitä, että mitä tahansa eläinlajia 10 kertaa painavamman eläinlajin levossa mitattu hapenottokyky olikin vain 5,5-kertainen [=(10/1)(0,74)] ja 1000 kertaa painavamman eläinlajin 165-kertainen [(1000/1)(0,74)] ja vastaavasti suhteelliset lepohapenoton lukemat olivatkin 45 % ja 83 % matalammat.

Teoreettinen 2/3-massaeksponentti toimi yllättävän hyvin myös maksimaalista hapenottokykyä ja erikokoisia ihmisiä vertaillessa, minkä Åstrand ja Rodahl huomasivat tutkiessaan norjalaiskollegoiltaan Lars Hermansenilta ja Odd Vaagelta saamaansa hapenoton aineistoa. Nämä tutkijat mitanneet maansa kansallisen tason huippujen hapenottoarvoja (monet kansainvälisenkin tason huippuja) eri kestävyyslajeista, kuten suunnistuksesta, hiihdosta ja melonnasta.

Isokokoisempien kestävyysurheilijoiden hapenottokyky oli odotetusti pienempiä korkeampi, mutta sitävastoin suhteellinen hapenottokyky olikin selvästi matalampi, eli hapenotto ei pysynyt "mukana" kehon painon ollessa suurempi. Näin ollen pelkkä suhteellinen tai absoluuttinen hapenotto antoi vääristyneen kuvan urheilijan suorituskyvystä. Mutta kun jokaisen 44:n urheilijan absoluuttisen hapenoton jakoikin painolla edellämainitulla eksponentilla 2/3, katosivat ryhmien erot kokonaan.

Koska paino on jakajana, niin alle yhden massaeksponentilla lasketut suhteellisen hapenoton lukemat ovat tietenkin paljon suurempia ja myös epäintuitiivisempia kuin pelkällä painolla jaetut ml/kg/min lukemat. Hermansen-Vaage - aineiston urheilijoiden lukemat ovatkin keskimäärin 300:n nurkilla riippuen hapenoton merkityksestä kyseisessä lajissa.


Lars Hermansenin ja Odd Vaagen keräämät kestävyysurheilijoiden keskimääräiset hapenottolukemat painoluokittain. Vaikka suhteellinen hapenotto (sininen) putoaakin kehon koon kasvaessa, on massaeksponentilla (2/3) korjattu lukema samansuuntainen erikokoisilla urheilijoilla.
Åstrandin ja Rodahlin mukaan ihmisiltä mitattu aineisto "osoittaa sen, että hapenottokyky ilmaistuna ml/min/kg(2/3)-kaavalla ei ole suhteessa kehon painoon ja sitä voi näin ollen käyttää mielekkäänä kunnon indeksinä sensijaan, että ilmaisisi maksimaalisen hapenottokyvyn ml/min/kg-kaavalla, mikä näyttää rankaisevan painavia ihmisiä".

Saltinin kollega tutkii asiaa tarkemmin

1980-luvulla Ruotsin armeijan tutkimuslaitokseen siirtynyt GIH:n tutkija Ulf Bergh kiinnostui tutkimaan akateemisestikin aihetta saman vuosikymmenen puolivälissä. Arvostettu kausijulkaisu Medicine & Science in Sports and Exercise julkaisikin vuonna 1987 hänen kirjoittamansa uraauurtavan artikkelin aiheesta.[14]

Artikkelissa Bergh käsitteli kolmea eri asiaa.
  • Teoreettisesti sitä, mitä voimia erityyppisillä osuuksilla etenevän hiihtäjän täytyi voittaa, ja miten hapenkulutus skaalautui kehonmassan mukaan näillä osuuksilla.
  • Mittasi pienellä kansallisen tason koeryhmällä sen, miten erilaista hapenkulutus oikeasti oli painokiloa. 
  • Etsi olemassaolevasta hapenoton aineistosta sitä, miten huippuhiihtäjät erosivat kooltaan tai hapenotoltaan vähemmän menestyneistä hiihtäjistä.
Bergh oletti teoreettisessa analyysissään hapenoton kasvavan suuremmilla hiihtäjillä aiemmin mainitulla massaeksoponentilla 2/3 "korjattuna", eli suuntaus olisi, että esimerkiksi 90-kiloisen hiihtäjän absoluuttinen hapenottokyky olisi 60-kiloisen hiihtäjän hapenottoa vain 31 prosenttia suurempi 50 prosenttia suuremmasta painosta huolimatta. Vastaavasti isokokoisemman suhteellinen hapenotto olisikin 12 prosenttia pienempi. 

Matalammasta suhteellisesta hapenotosta huolimatta lähes kaikki hiihtäjän etenemistä haittaavat voimat skaalautuivat kuitenkin massan kanssa joko 2/3-periaatteella tai sitä vähemmän. Suksien ja lumen välinen kitka näytti olevan ylitettävä voima, joka skaalautui poikkeuksellisen vähän kehon koon kanssa, mikä juuri selitti painavampien menestyksen tasaisemmassa maastossa. Berghin pienellä koeryhmällä tekemässä testissä energiankulutus vahvisti tämän, kun 88-kiloinen hiihtäjä kulutti 270 m/min vauhdissa painokiloaan kohden 16 prosenttia vähemmän energiaa kuin 67-kiloinen hiihtäjä.

Ainoa ero oli painovoimaa vastaan suuntautunut liike ja kehon nostaminen, koska siihen tarvittava voima skaalautui yksi-yhteen kehon massan kanssa. Koska tämän viemän energian osuus  etenemiseen vaadittavasta työstä kasvoi mäen jyrkentyessä, oli olemassa piste, jolloin kevyemmällä hiihtäjällä olikin etulyöntiasema. Kriittisen jyrkkyyden (kulman) määrittäminen oli vaikeaa eikä mitään tarkkaa kulmaa edes ollut, koska siihen vaikutti moni asia, mm. kitkakerroin.

On syytä korostaa, että mittasuhteiden ja kehon massan analyysi siis lähti oletuksesta, että suhteellinen hapenotto laski kehon koon mukaan, ja isokokoinen ja myös korkean suhteellisen hapenoton hiihtäjä pysyi tietenkin hyvin kevyempien kyydissä myös ylämäissä.

Entä miten hyvin huippuhiihtäjiltä mitattu hapenottoaineisto tuki tätä analyysiä?

Berghillä oli käytössään pääasiassa ruotsalaisten kansallisen ja huipputason hiihtäjien (ja mm. Miedon) 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa kerättyjä hapenottotuloksia. Aineistossa oli viisi huipputason eliittihiihtäjää, joista lähes kaikilla oli henkilökohtainen kultamitali MM-kisoista tai olympialadulta ja 34 ”vähemmän menestynyttä hiihtäjää”, jotka olivat osallistuneet kansainvälisiin kisoihin ilman henkilökohtaista suurmenestystä.

Vaikka Bergh oli vain kymmenen vuotta aiemmin pitänyt suhteellista hapenottokykyä ehkä tärkeimpänä menestyksen selittäjänä (pienin varauksin jo tuolloin), oli ero tällä muuttujalla vain viisi prosenttia ”eliitin” hyväksi. Tämän lisäksi vähemmän menestyneissä oli yli 85 millilitran hiihtäjiä, kun taas eliittihiihtäjät olivat yllättäen yhtä lukuunottamatta enintään 85 millilitran hiihtäjiä, ja joukossa oli tietysti myös Juha Mieto 77 millilitran lukemallaan.


Mikä oikeastaan erottaa viisi pohjoismaalaista huippuhiihtäjää (oranssit) muista pohjoismaisista hiihtäjistä (mustat) ja mitä pelkästä suhteellisesta hapenotosta voi päätellä, jos mitään? Aineistossa oli kuitenkin kolmisenkymmentä hiihtäjää, joiden suhteellinen happikone oli Mietaata (äärioikea ympyrä) korkeampi.
Aineistosta näkyy kuitenkin selvästi, että jokaisen huippuhiihtäjän absoluuttinen lukema oli vähintään 6,2 l/min, kun taas heikommin menestyneet ylsivät korkeimmillaan vain kuuteen litraan. Myöhemminkin on havaittu, että voittajatyypit ovat lähes poikkeuksetta yli kuuden litran hiihtäjiä, ja olisikin helppo todeta, että absoluuttinen lukema kertoo parhaiten suorituskyvystä. Samalla jäisi kuitenkin avoimeksi kysymykseksi, miksi Mietaa ei ollut litran verran muiden yläpuolella olevalla lukemallaan omassa sarjassaan voittaen aina kaikki matkat, joten painollakin ilmeisesti oli selkeä vaikutus suorituskykyyn.

Ja tässä tuleekin avuksi massaeksponentti 2/3, koska hapenoton jakaminen painolla korotettuna tällä luvulla hävittää pääosin paitsi erot eliitin ja vähemmän menestyneiden välillä, niin eliitti näyttää myös keskenään yhteinäisemmältä kuin l/min tai l/min/kg lukujen valossa katsottuna. Suorituskyvyn mittarina epäintuitiivisista (2/3)-eksponentin lukemista voi todeta, että 350 ml/min/kg(2/3) lukema on karkeasti yhtä "hyvä" kuin 85 ml/min/kg suhteellinen lukema, ja Berghin aineistossa eliitin lukema olikin keskimäärin 358 kun taas se oli vähemmän menestyneillä 326 ml/min/kg(2/3) eli ero oli kymmenkunta prosenttia eliitin hyväksi.

 
Berghin aineisto, jossa mukana absoluuttisen hapenoton osoittavat apuviivat (harmaat), massaeksponentilla 2/3 lasketut hapenoton apuviivat (siniset) sekä massaeksponentilla 0,5 lasketun 740 ml/kg/min0,5 arvon antavan funktion kuvaaja, joka Berghin mukaan tasasi eniten eroja eliitin sisällä (oranssi katkoviiva).

 
Bergh myös havaitsee, että painon korottaminen eksponentilla 0,5 pienentää huippujen keskinäisiä eroja vieläkin enemmän, vaikka tutkija ei tämän lähestymistavan ylivoimaisuudesta olekaan vakuuttunut. "He ovat kuitenkin hyvinkin saattaneet olla kvalitatiivisesti erilaisia", toteaakin Bergh tästä huippujen sekalaisesta joukosta, jossa oli mm. sekä Juha Mieto että Sven-Åke Lundbäck, joiden "korjatut" hapenotot olivat tällä eksponentilla laskettuna lähes identtiset (753 vs. 768 ml/min/kg0,5) ja aineiston korkeimmat. Ne muodostuvat täysin eri tavalla, koska pienikokoisella Lundbäckillä oli korkein suhteellinen lukema (94 ml/min/kg) kun taas Miedolla tunnetusti korkein absoluuttinen lukema (7,4 l/min). Myös jokaisen eliitin hiihtäjän lukema on näin laskettuna korkeampi kuin korkein vähemmän menestyneiden lukema.

Kun Miedon ja kilpakumppanien hapenottolukemat laskee uudelleen massaeksponenteilla 0,5 ja 2/3, on Mietaa odotetusti joukon kärkeä

Kuitenkin 2010-luvulla asiaa tutkittiin tarkemmin, ja ruotsalaistutkijoiden ryhmä totesikin kahdessa tutkimuksessa juuri eksponentin 0,5 käyttämistä ainakin perinteisen hiihtotavan massaeksponenttina viidentoista kilometrin perinteisen hiihdon suorituskyvyn parhaana ennustajana. Tähän johtopäätökseen he tulivat mitattuaan 15 hiihtovauhdin suoraan ladulta ja verrattuaan tulosta jokaisen hiihtäjän hapenottokykyyn.[15]

Mietaan arvoitukseen saatiin siis jonkinlainen vastaus, vaikka tietenkin muutkin tekijät vaikuttivat suorituskykyyn hapenoton lisäksi, ja jäi epäselväksi, miten paljon mallit soveltuivat vapaan hiihtotavan suorituskyvyn arviointiin.

On myös kiinnostavaa ajatella, että Bengt Saltinin vuonna 1973 tekemä hapenoton maailmanennätys-testi johti osaltaan kehityskulkuun kohti hapenoton uudelleenarviointia hiihdossa, etenkin kun hiihdosta ja hapenottotestauksesta kiinnostunut Saltinin GIH-kollega Ulf Bergh tunsi sekä Mietaan tapauksen että teki ensimmäisen tarkasti aihetta käsittelevän akateemisen vertaisarvioidun tutkimuksen.
 

Lähdeviitteet

[1] Bengt Saltin: ”The physiology of competitive C.C. Skiing Across a Four Decade Perspective; With a note on training induced adaptation and role f training at medium altitude” teoksessa Science and Skiing (E. Müller, H. Schameder, E. Kornexl, C. Raschner, Chapman & Hall, 1997)
[2] Saltin B, Astrand PO: "Maximal oxygen uptake in athletes.", J Appl Physiol. 1967 Sep;23(3):353-8
[3] Hapenoton aineisto on koottu seuraavista teoksista:
- suomalaisurheilijat: Arstila, Antti; Heikki Rusko: "Fitness Profiles of Elite Finnish Athletes", Research Reports From the Department of Biology of Physical Activity, University of Jyväskylä, 10/1976; Rusko H, Havu M, Karvinen E: "Aerobic performance capacity in athletes", Eur J Appl Physiol Occup Physiol. 1978 Mar 20;38(2):151-9; Rusko, Heikki: "Physical performance characteristics in Finnish athletes", Opinnäytte, Jyväskylän Yliopisto, 1976
- ruotsalaisurheilijat: Bergh, Ulf (1974): "Längdlöpning, Idrottsfysiologi, Rapport nr. 1" Stockholm, Trygg-Hansa (1974); Bergh U: "The influence of body mass in cross-country skiing", Med Sci Sports Exerc. 1987 Aug;19(4):324-31
- yhdysvaltalaiset: Hanson, JS: "Maximal exercise performance in members of the US Nordic Ski Team", J Appl Physiol. 1973 Nov;35(5):592-5;
[4] Rusko et al, 1978, mt.
[5] Bergh U, Forsberg A. "Influence of body mass on cross-country ski racing performance", Med Sci Sports Exerc. 1992 Sep;24(9):1033-9
[6] Bergh, 1974, mt.
[7] Bergh U, Thorstensson A, Sjödin B, Hulten B, Piehl K, Karlsson J: "Maximal oxygen uptake and muscle fiber types in trained and untrained humans", Med Sci Sports. 1978 Fall;10(3):151-4.
[8] Rusko & Arstila, 1978, mt.
[9] Raevuori, Antero (1977): ”Huippu-urheilijaksi synnytään”, Yhteisvoimin 1/1977
[10] Elovainio, Risto: "Lääkärin sana valmennuksesta III- Hiihtäjillä ja suunnistajilla selvästi paras hapenottokyky", HS 17.2.1966; Astrand & Saltin, 1967, mt.; Hermansen, Lars (1973): "Oxygen Transpoprt During Exercise in Human Subjects", Acta Physiol Scand Suppl. 1973;399:1-104
[11] Bergh, 1974, mt.
[12] Kantola, Heikki; Heikki Rusko: "Sykettä ladulle"; Gummerus (Jyväskylä), 1985, s. 195-196
[13] Åstrand, Per-Olof, Rodahl, Kaare: "Textbook of Work Physiology", McGraw-Hill (Singapore, 1986)
[14] Bergh, 1987, mt; taulukot ja graafit on modifioitu ja uudelleenlaskettu tämän tutkimuspaperin aineistosta.
[15] Tomas Carlsson, Magnus Carlsson, Daniel Hammarström, Bent R Rønnestad, Christer B Malm, Michail Tonkonogi: "Optimal V.O2max-to-mass ratio for predicting 15 km performance among elite male cross-country skiers", Open Access J Sports Med. 2015 Dec 16;6:353-60

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Erään Ennätyksen Historia - OSA I: "GIH:n piinapenkissä"

Sapporon epäonnen syytä etsimässä

Vuoden 1973 helmikuussa hiihtomaailma kokoontui Ruotsin Faluniin MM-kisojen merkeissä kilpailemaan MM-laduille, siitä huolimatta olikin arvokisojen välivuosi.

Kyseessä eivät olleet vielä maailmanmestaruushiidot vaan seuraavan talven MM-hiihtojen esikisat, jolloin kisajärjestäjä sai valvoa kisojen logistista onnistumista, kun taas vierailevat joukkueet pääsivät tutustumaan latuihin ja testaamaan joukkueensa iskuvoiman suoraan kentällä, ja samalla vetämään kokemuksistaan johtopäätöksiä ja muuttamaan vielä valmistautumistaan ennen suurta koitosta.

Kisat menivät suomalaisten mieshiihtäjien osalta alavireisesti, kun Suomen miesten viestijoukkue jäi seitsemänneksi, ja samalla sijalle ylsi myös 30 kilometrin matkalla Suomen paras hiihtäjä Juha Mieto jääden kärjestä pari minuuttia. ”Kyllä meidän on rehdisti tunnustettava, että mieshiihdon kohdalla on edelleen paljon tekemistä,” kommentoikin aihetta Hiihtoliiton valmennuksen ja koulutuksen päällikkö Heikki Kantola paikan päältä.[1]

Sapporon 1972 olympiakatastrofi ei voinut olla muuttamatta suomalaisten valmennuskulttuuria, kun syyllistä haettiin myös huonosta valmistautumisesta ja epätieteellisestä harjoittelusta.


Yksi ”tekemisen” muoto oli tieteellisempi suhtautuminen valmennukseen ja urheilijoiden fysiologisen puolen testaukseen, ja Ruotsin alavireiseltä vierailulta omituinen jälki historiaan, kun Falunin kisojen yhteydessä viiden hiihtäjän ja lääkärien ryhmä vieraili Ruotsin urheilukorkeakoulun (GIH) laboratoriossa maailman parhaiden fysiologien tutkittavana. Ryhmään kuului viiden hiihtäjän lisäksi myös Hiihtoliitossa vasta aloittanut lääkäri Tapio Videman sekä tunnettu urheilufysiologi Paavo Komi, jotka kumpikin kuuluivat vastaperustettuun Hiihtoliiton Valmennuksen Asiantuntijaryhmään.

Yksi ryhmän viidestä urheilijasta oli vasta uransa alussa ollut 23-vuotias Juha Mieto, joka oli tuolloin jo kansainvälisen huipputason menijä. Hän oli paitsi lähes olympiamitalisti jäätyään niukasti mitaleilta edellisvuonna 15 kilometrin pikamatkalla Sapporon epäonnisissa talviolympialaisissa, niin tämän lisäksi kolminkertainen Suomen mestari voitettuaan kaikki henkilökohtaiset matkat juuri Falunin esikisojen alla.

Vaikka Mietaa piti yhtenä syynä kotimaan suurmenestykseensä Etelä-Pohjanmaalle lääkäri Jussi Kankaan ja valmentaja Heikki Kelton ympärille syntynyttä ”Jussin tallia”, mikä mahdollisti hiihtäjien testitulosten saannin säännöllisesti harjoituskauden aikana, oli hänellä ylivoimalleen myös ikävämpi selitys. ”Hiihtotasomme oli silloin melko heikko”, ilmaisi Mietaa erään asian lakonisesti ensimmäisessä elämänkerrassaan viisi vuotta myöhemmin. [2] Sapporon edellisvuoden talviolympialaiset olivat heikon hiihtotason käännekohta, kun mieshiihtäjät olivat jääneet ensimmäistä kertaa kokonaan ilman mitalia.

Hapenottoa oli testailtu Suomessa aiemminkin etenkin epäsuorilla menetelmillä, mutta Mietaan kuvailema heikko hiihtotaso ja mieshiihdon vuoden 1972 olympiakatastrofi oli yksi syy sille, miksi suomalaishiihtäjien fysiologiasta kiinnostuttiin tarkemmin, ja suunnitelmissa olikin testata urheilijoita entistä tarkemmin ja tieteellisemmin ja perustaa lihastutkimusasema Jyväskylään hollantilaisten avustuksella. Ja koska 1970-luvun alussa urheilufysiologian paras asiantuntemus löytyi juuri Ruotsista, oli luonnollista testauttaa hiihtäjät GIH:ssa pohjoismaisen yhteistyön hengessä.

***
Juha Mietoa ei syyttä tunnettu lempinimellä ”Kurikan Jätti” tai ”Pitkä-Jussi”, ja Suomen paras hiihtäjä ja hänen silminnähden suuri kokonsa olivat herättänyt ihmetystä myös urheilufysiologian näkökulmasta.

Kurikkalainen oli itse vuoden 1973 SM-hiihtojen aikaan todennut jopa hyötyneensä painostaan ainakin alamäkiosuuksilla. ”Kun muut tuollaiset kuiviin harjoitelleet laskivat samoja lumia, niin heidän painonsa ei vienyt heitä samalla vauhdilla eteenpäin”, selosti Mietaa omia havaintojaan toimittajalegenda Risto Taimelle kisojen aikaan.[3]

Kaikki eivät olleet vakuuttuneita tai ainakin ihmettelivät asiaa. ”Juhan mahtavat mitat ovat tosi hämäävät: kuinka noin iso, painava mies voi olla kestävyyslajin huippu”, ihmettelikin Aamulehden toimittaja Urho Salo kurikkalaisen kokoa ja menestystä. ”Tuntuisi luonnolliselta, että pienempi elopaino lisäisi vauhtia. Onhan kevyttä vartta aina helpompi liikutella”.[4]

Eräs vastaus 196-senttisen ja 96-kiloisen Juha Mieto arvoitukseen saatiin, kun hän astui Tukholmassa juoksumatolle, tarkoituksena selvittää miehen paitsi hapenottokoneen koko niin myös hänen lihastensa rakenne. Ruotsin urheilukorkeakoulussa tehdyt testit suoritti ruotsalainen Bengt Saltin, joka oli jo tuolloin tunnettu fysiologi ja julkaissut paljon uraauurtavaa kirjallisuutta ihmisen suorituskyvystä.

Tunnetuin ja helposti ymmärrettävin Miedolle tehty testi oli maksimaalisen hapenoton osoittava testi, jonka tarkoitus on mitata sitä, miten paljon urheilijan elimistö pystyy kuljettamaan happea lihasten käyttöön, ja miten paljon lihakset voivat käyttää tästä hapesta. Hapen tasainen ja runsas saanti lihaksille on erittäin tärkeä suorituskyvyn määrittävä tekijä kymmeniä minuutteja ja jopa tunteja kestävissä kestävyyslajeissa, ja hapenottokykyä pidetään hyvänä kunnon mittarina.


Testissä urheilija juoksee matolla asteittain lisättävillä työkuormilla niin kauan, kunnes hän ei enää jaksa. Vaikka voi mennä paljonkin maitohappopuolelle, niin elimistö saavuttaa jo tätä ennen rajan, jolloin hapenkuljetusjärjestelmä ja lihasten kyky käyttää tarjottu happi ovat saavuttaneet maksimitason, mikä on käsitteellisesti maksimaalinen hapenottokyky.


Hänen lihaksensa toimivat, ja rullamatto jysähtelee hänen kumitossujensa askelista”, kuvailee Mietaan menoa GIH:n laboriatoriossa maailmanennätystä helmikuussa todistamassa ollut ruotsalaistoimittaja Suomen Kuvalehden uudelleenjulkaisemassa artikkelissa. ”Hänen hengityksensä käy läähättäen”. [5
Suomen Kuvalehti julkaisi huhtikuussa 1973 käännöksen GIH:n testiä käsitelleestä ruotsalaisesta artikkelista.


Uusimmassa omaelämänkerrassaan Mieto kertoo, miten suomalaislääkärit tekivät hänelle testejä hänen uran alussa, ja hänellä todettiin voimakas adrenaliinin eritys, mikä auttoi mahdollisesti kilpailutilanteessa.[6] Hän jaksaa myös tämän testinkin hyvin. ”Hiki valuu pitkin kasvoja, kun hänen sieraimensa suljetaan metallipuristimella ja kuminen suukapula työnnetään suuhun”, jatkaa ruotsalaistoimittaja. ”Suukapulasta johtaa 'pölynimurinletku' kookkaaseen harmaaseen kumipussiin, joka on lavalla hänen päänsä päällä”. Samalla juoksumaton kulmaa kallistetaan, jolloin juoksu muuttuu kuormittavammaksi, tarkoituksena ajaa hiihtäjä uupumustilaan, jotta voidaan olla varmoja, että elimistöstä on otettu kaikki irti, ja talteen otettu hapenoton lukema on ainakin sen päivän maksimiarvo.

Seitsemän minuutin jälkeen kurikkalainen lopulta keskeyttää suorituksen ja nojaa ”hartaasti huohottaen” vieressä olevaan telineeseen, ja häneltä otetaan verinäyte, josta mitataan maitohappopitoisuus, millä vielä varmistetaan se, että suorituksessa on menty epämukavuusalueelle.

Urheilijoilta otettiin laboratoriossa myös lihasnäytteet, josta selvitettiin paitsi tiettyjen entsyymien aktiivisuutta niin myös lihassolujen jakauma. Jo tuolloin tiedettiin, että lihassolut jakautuivat karkeasti kahteen tyyppiin, hitaisiin ja nopeisiin. Nopeat olivat eduksi räjähtävää voimaa tarvittavissa urheilumuodoissa, kuten pikajuoksussa ja yleisurheilun kenttälajeissa, koska ne tuottivat paljon voimaa nopeasti, vaikka väsyivät helposti. Hitaat solut sensijaan tuottavat voimaa hitaammin, mutta olivat energiatehokkaampia ja tyypillisiä kestävyyslajien urheilijoille, joissa suoritus kestää jopa tunteja, ja joissa mennään harvoin edes lähelle maksimivoimaa.

Mietaan solujakaumassa oli 80-84 prosenttia hitaita soluja, ja lukema osoitti selvästi, että moukarinheitossakin pitkien raajojensa ansiosta menestynyt eteläpohjalainen oli suuresta koostaan ja voimistaan huolimatta tehnyt oikein valitessaan juuri kestävyyslajit heittolajien sijaan.

Kiinnostavampi tulos oli kuitenkin se, mitä saatiin hapenoton lukeman osoittavaan Douglas-säkkiin. Kuten yllä mainittu, niin säkin sisällöstä nimittäin pystyttiin laskemaan, että Mietaan keuhkot, verenkiertojärjestelmä ja lihakset olivat kooltaan niin massiiviset, että elimistö pystyi kuljettamaan ja käyttämään yhteensä 7,4 litraa happea minuutissa.

Se oli paitsi korkein milloinkaan mitattu tulos, niin fysiologit olivat vieläkin enemmän ihmeissään, koska kuudenkin litran ylityksiä pidettiin harvinaisina.

GIH:n apulaisprofessorina toiminut Saltinin ystävä Björn Ekblom oli vain muutama kuukausi aiemmin kirjoittanut Svensk Idrott-lehdessä, että hapenoton korkein ikinä mitattu lukema oli 6,6 litraa minuutissa.[7] Hiihtäjien korkein lukema oli luultavasti Thomas Magnusson 6,5 litran lukemallaan. Tämä suurikoneinen hiihtäjä ja tuleva maailmanmestari oli Miedon tavoin onnistunut voittamaan maansa mestaruuskisoissa kaikki henkilökohtaiset matkat.

Vertailukohtana voi todeta, että GIH-urheilukorkeakoulun opiskelijat jäivät keskimäärin neljään litraan siitä huolimatta, että monet heistä olivat aktiivisia liikunnan harrastajia.

Maailmanennätyksenarvoitus

Toisaalta ainakin korkea lukema oli myös odotettavissa, koska jo tuolloin tiedettiin, että hapenottokyvyllä oli taipumus skaalautua ihmisen kehon koon ja hapenoton määrittävien tekijöiden, kuten sydämen koon, hemoglobiinin ja veren kokonaismäärän, keuhkojen koon ja lihasmassan määrän mukaan.

Ei ollutkaan yllätys, että aiemman hapenoton ennätyksen tekijä olikin 90-kiloinen norjalaispikaluistelija Björn Tveter, joka oli puhaltanut GIH:n tutkijan Björn Ekblomin  norjalaiskollegan Lars Hermansenin tekemässä testissä Douglas-säkkiin lukeman 6,64 litraa minuutissa.[8] Kun Ekblom-Hermansen kaksikko oli tehnyt tieteellistä tutkimusta huippu-urheilijoiden sydämen toiminnasta edellisen vuosikymmenen puolivälissä, mitattiin myös tämän julkaistun raportin korkein lukema (6,24 l/min) suurikokoisimmalta urheilijalta, joka oli 195-senttinen ja 84-kiloinen kansallisen tason suunnistaja.[9]

Mutta nämäkin isokoiset kestävyysurheilijat jäivät siis reilusti alle seitsemän litran, ja Mietaan lukemasta tekeekin uniikin nimenomaan se, että sen varsin luotettavasti tiedettiin tuolloin olleen suurin koskaan mitattu lukema, koska se ylitti aiemmat lukemat niin suurella erolla, noin 7-8 desillä. On jopa todennäköistäkin, että aiempaa epävirallistakaan ME-tulosta ei "oikeasti" tiedetty eikä ennätyksiä uutisoitu, koska kuuden litran ylittäneitä tuloksia mitattiin jo 1960-luvun puolella eivätkä kuuden ja puolen litran nurkilla olleet ennätyslukemat olleet kuin marginaalisesti niiden yläpuolella, ja saattoivat selittyä laitteistoeroilla tai kalibrointivirheillä tai muilla tekijöillä.

Mietaan testi toistettiin Suomessa 1980-luvun puolivälissä ja hapenoton maksimitulos oli käytännössä sama kuin Ruotsissa mitattu lukema – 7,42 litraa minuutissa. [10] Mittakaava on sama siitä huolimatta, että 1980-luvun testi suoritettiin matolla hiihtämällä, jolloin lukema on yleensä prosentin-pari juoksemalla saatua hapenoton lukemaa suurempi, koska ylävartalon lihaksisto osallistuu aktiivisemmin veressä virtaavan hapen kuluttamiseen.

On ainakin epätodennäköistä, että kyse olisi ollut molemmilla kerroilla väärin kalibroidusta laitteesta tai väärin kirjatusta luvusta.

Paras kunnon mittari?

Vaikka maksimaalinen hapenotto eli suurinta aerobista voimantuottoa kuvaava lukema on tärkeä lukema ja kertoo suorituskyvystä, on se kuitenkin vain toinen puoli hapen merkityksestä suorituskyvyn kannalta, koska yhtä oleellista on hapen tarve, joka liittyy keskeisesti liikulteltavan massan kokoon, joista hiihdossa tärkein on tietenkin urheilijan tärkein oma paino.

Onkin intuitiivista, että suurempi urheilija tarvitsee enemmän happea suorituksessaan, ja yleensä onkin todettu mielekäämmäksi ilmaista kunkin urheilijan lukema jakamalla absoluuttinen lukema painokiloilla, jolloin selviää ”happikoneen” suhteellinen koko. Pelkkä ”happikoneiden” koon vertailu ei siis kerro paljoakaan suorituskyvystä, jos koneelta vaaditaan enemmän, mutta painolla jaettu ja yleensä millilitroina painokiloa kohden ilmoitettu suhteellinen lukema onkin kiinnostavampi.

Nykykäsityksen mukaan miespuolisten eliittihiihtäjien arvojen pitää painokiloa kohden olla 80-90 millilitran nurkilla, mutta korkeita lukemia oli mitattu aina, ja yhteys suhteellisen hapenottokyvyn ja suorituskyvyn välillä olikin jo 1970-luvun alussa tiedetty jo pelkästään sen perusteella, että korkeimmat lukemat oli mitattu systemaattisesti maailman parhaimmilta urheilijoilta.

Korkean arvon ja mahdollisesti ME-tuloksen hengittänyt Sixten Jernberg (81 ml/kg/min) olikin 1950- ja 1960-lukujen ehkä paras hiihtäjä ja vuoden 1964 olympiavoittaja Assar Rönnlund testautti pian voittojensa jälkeen kansainvälisiin uutissähkeisiin asti päässeen ME-lukeman 85,1 ml/kg/min, ja Juha Miedon olympiadebyytissä Sapporossa 1972 viidentoista kilometrin pikamatkalla suvereenisti voittanut ruotsalainen Sven-Åke Lundbäck puhalsi taas Douglas-säkkiin testissä uskomattoman 93-94 millilitran lukeman.

Yllämainituista Jernberg ja Rönnlund jäivät absoluuttisella luvullaan kuuden litran alapuolelle, kun taas kirjallisuudessa mainituista kuuden litran ylittäjistä ei automaattisesti tullut kestävyyslajiensa eliittiä. Tämän lisäksi menestyneillä kuuden litran miehilläkin oli silti korkeat hapenotot painokiloakin kohden, ja 6,5 litran ennätysmies ja maailmanmestari Thomas Magnuson oli 84-85 millilitran sarjassa.

Tälle havainnolle löytyi myös tieteellinenkin vahvistus.

Esimerkiksi Suomessa huomattiin varsin aikaisin tilastollinenkin yhteys muuttujien välillä fysiologi Heikki Ruskon testattua 1970-luvun alkupuolella väitöstutkimuksessaan joukon Olympiakomitean hänelle testattavaksi lähettämiä suomalaisia huippuhiihtäjiä. ”Kun tutkitut 17 hiihtäjää pantiin järjestykseen saavutusten perusteella, havaittiin, että menestys oli ollut sitä parempi, mitä tehokkaammin he kykenivät ottamaan happea”, selosti Rusko havaintojaan Jyväskylän laboratoriossa vierailleelle tietokirjailija Antero Raevuorelle vuonna 1977. ”Korrelaatio oli selvä”.[11] Muussa yhteydessä julkaistusta tilastoanalyysistä selviää, että erittäin vahva korrelaatio oli nimenomaan suhteellisen hapenoton ja sijalukujen välillä, vaikka myös absoluuttinen arvo korreloi sijaluvun kanssa, tosin heikommin.[12]

Kun Ruotsissa mitattiin neljän hiihtäjän suhteellisen hapenoton keskiarvo vuoden 1955 mestaruuskisojen alla, tulivat hiihtäjät maaliin juuri hapenoton ennakoimassa järjestyksessä. 1970-luvun alussa urheilukorkeakoulun (GIH) tutkija Ulf Bergh tutki myös lähemmin maan kuuden huippuhiihtäjän sijalukuja tammi-helmikuussa 1972 ja huomasi Ruskon tavoin myös sen, että painokilokorjattu hapenotto todella korreloi vahvasti kunkin hiihtäjän viiden parhaan kilpailusijoituksen kanssa korrelaatiolla 0,89. Korkeimman luvun (86) omanneen hiihtäjän viiden parhaan kilpailusuorituksen keskiarvo oli 1, hän oli siis voittanut viisi parasta kilpailuaan. 80-83 hapenottokyvyn hiihtäjien viiden parhaan suorituksen sijoituksen keskiarvo oli taas n. 1,5-2,2:n nurkilla, mutta 75 millilitran hiihtäjät saivat tyytyä parhaimpien hiihtojen keskiarvossaankin sijojen 4-4,5 nurkille.[13]

Tutkiessaan kuuden ruotsalaisen huippuhiihtäjän viiden parhaan sijoituksen keskiarvon yhteyttä hapenottokykyyn Sapporon olympiatalvena 1971-72, huomasi GIH:n tutkija Ulf Bergh selvän korrelaation suhteellisen hapenoton (vasen) ja sijaluvun välillä. Absoluuttisella hapenotolla ei sensijaan ollut yhteyttä menestykseen. ([13] Julkaistu Trygg Hansan luvalla)


Yhteenvetona voi todeta, että kiinnostus hapenottokykyyn oli huomattavan suurta 1970-luvulla. Ja suhteellista lukemaa pidettiin hyvin paljon menestystä ennakoivana tekijänä.

Maailmanluokan hiihtäjä Mietaa muodostikin tässä suhteessa arvoituksen, ja oli osaltaan muuttamassa sitä tapaa, jolla fysiologit ajattelivat hiihtoa.


Lähdeviitteet:

[1] "Heikko Kantola: Paljon tekemistä", Kaleva 27.2.1973
[2] Nurmela, Kari A: "Mietaan Jussi Kurikasta", Weilin-Göös (Espoo), 1978 s. 91
[3] Taimi, Risto: "Suuri paino Juhan suuren voiton takana", Urheilulehti 8/1973
[4] Ursa: "Tulikoe", 22.2.1973
[5] Muhr, Jan; Ronny Karlsson: "Kidutuskammio vai mestaritehdas?", Suomen Kuvalehti 14/1973. Muutamasta tästä artikkelista olevasta asiavirheestä päätellen (mm. pikaluistelija Tveteniä kutsutaan ampumahiihtäjäksi) on Kari A. Nurmela tätä lähteenään Mieto-biografiansa hapenoton tietoihin.
[6] Pouta, Hellevi: "Mieto", Karisto (Hämeenlinna) 2019, s. 51
[7] Ekblom, Björn: "Blir 'blood-doping' ett nytt idrottsproblem?", Svensk Idrott 11/1972
[8] Hermansen, Lars (1973): "Oxygen Transport During Exercise in Human Subjects", Acta Physiol Scand Suppl. 1973;399:1-104
[9] Ekblom B, Hermansen L (1968): "Cardiac output in athletes", J appl Physiol. 25, 619-25
[10] Kantola, Heikki; Heikki Rusko: "Sykettä ladulle"; Gummerus (Jyväskylä), 1985, s. 192;
Myöhemmin samat hapenoton ja lihassolujakauman tiedot julkaistiin myös toimittaja Kari A. Nurmelan toimittamassa vuonna 1978 ilmestyneessä Juha Miedon elämänkerrassa Mietaan Jussi Kurikasta. Vaikka Mietaasta kiertääkin toinen toistaan uskomattomampia tarinoita, löytyy Suomen Urheilumuseon arkistosta ruotsalaisten toimittama kortti, jossa on yhteenvetona suomalaishiihtäjien testien tulokset.

Luvut on ainakin mitattu ja kirjattu samoina, kuin mitä Mietaa ne muisti.
[11] Raevuori, Antero (1977): ”Huippu-urheilijaksi synnytään”, Yhteisvoimin 1/1977
[12] Arstila, Antti; Heikki Rusko: "Fitness Profiles of Elite Finnish Athletes", Research Reports From the Department of Biology of Physical Activity, University of Jyväskylä, 10/1976.
[13] Bergh, Ulf (1974): "Längdlöpning, Idrottsfysiologi, Rapport nr. 1" Stockholm, Trygg-Hansa (1974); Tilastoanalyysi mainitaan teoksessa (Bergh, Ulf; Artur Forsberg: "Physiology of Ski Racing", , s. 844-856 teoksessa "Endurance in Sports" (Blackwell-Science, 2000, Oxford)

lauantai 21. huhtikuuta 2018

HX-projekti, osa I: "Maailman paras hormoni"

Rooman joukkueen salailuus

SUOMESSA KEHITETTY MULLISTAVA HORMONI – Urheilijoita koekaniineina”, julisti Iltasanomien etusivu elokuussa 1974, juuri yleisurhelun Rooman EM-kisojen alla.[1]

Varsinainen artikkeli tuli pohjanmaalaisen suunnistajan ja aktiiviurheilijan Börje Hästbackan kynästä, ja se oli tuolloin ja edelleenkin kiinnostava katsaus paitsi 1970-luvun alkupuolen hormonien käyttöön, niin myös aiheen parissa työskenteleviin tutkijoihin kuin myös aiheeseen liittyviin eri projekteihin. 

Toimittaja toteaa, että hormonien käyttö ei ole urheilupiireissä mitään uutta, ja ”tietyt heittäjät” ovat tunnustaneekin käyttävänsä niitä. Edut ovat selvät, mutta Hästbacka myös kumoaa yleisen luulon, että hormonit olisivat vain oikotie, joita pelkästään käyttämällä voisi mainittavasti parantaa suorituskykyä. Hormoneista on kuitenkin hyötyä, mutta lähinnä välillisesti nopeamman palautumisen ja harjoitusefektin kautta. ”Hormonien avulla saavutetaan nopeasti kudosten uusiutuminen niitä kuluttavan kovan harjoituksen jälkeisellä palautumisjaksolla, mistä seuraa, että hormoneja käyttävä urheilija voi harjoitella huomattavasti kovempaa ja useammin kuin normaalisti”.

Valmisteiden käyttöön liittyy kuitenkin myös ei-toivottuja sivuvaikutuksia. ”Heittolajeja on jatkettu sisällä, mutta kuulan ja kiekon sijasta heittovälineinä on käytetty pöytiä ja tuoleja”, minkä lisäksi haittana on ”maksan rasittuminen” sekä ”naisellisuuden katoaminen” naisilla, ja miehillä ”kehollisia haittoja”. Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena onkin aina ollut valmistaa aine, jolla on ainoastaan myönteisiä vaikutuksia.

Ja niin päästään artikkelin kiinnostavimpaan osuuteen, koska Hästbackan mukaan Suomessa oli tässä suhteessa tehty läpimurto, kun ”hormonitutkija Herman Adlercreutz” oli onnistunut ”valmistamaan” X-hormonin, josta suurin osa ”haittakomponenteista” oli poistettu:
Puhtain ja halutuin aine urheilumaailmassa saatiin suomalaisten urheilijoitten käyttöön. XH:ta käyttävä urheilija voi syödä ainetta kummemmitta haittavaikutuksitta. Hän voi mukavasti lisätä annoksia ja saavuttaa pian enemmän voimaa, enemmän nopeutta ja enemmän räjähtävyyttä.
Vaikka ”solutasolla” oleva valmennus on Suomessa uutta ja sitä on tutkittu vasta pari vuotta, on asiantuntijuuden taso Suomessa erittäin hyvällä tasolla. ”XH:n nähtyä päivänvalon olemme luultavasti paremmassa asemassa kuin mikään muu maa mahdollisesti Neuvostoliittoa lukuunottamatta”.

Toimittaja arvioi, että nelisenkymmentä yleisurheilijaa käyttää ”jalostamattomia” hormonivalmisteita, ja kymmenkunta on päässyt käyttämään uutta ainetta. ”Muutama sensaatiomainen tulosparannus voidaan jo tässä vaiheessa ilmeisesti laskea XH:n tiliin”, arvelee toimittaja, ja tulevat Rooman kisat tulisivat osoittamaan valmisteen todellisen voiman. ”Uusi hormonijohdannainen XH näyttelee suurta osaa Suomen EM-kisamenestyksessä”.

Vaikka Iltasanomien poukkoilevan artikkelin pystyy lukemaan myös niin, että haittavaikutusten valossa läpimurto oli hyvä asia, oli monien asianosaisten mielestä siinä kuitenkin paljon asiavirheitä, joista keskeisimpänä väite, että Rooman kisajoukkueen urheilijat käyttäisivät ainetta. Suomen Urheiluliitto (SUL), Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen ja artikkelissa mainittu hormonitutkija Herman Adlercreutz antoivatkin vastineensa seuraavina päivinä, joissa todetaan kaikissa pääpiirteittäin samat asiat tutkimuksen taustoista ja luonteesta.

Jo seuraavana päivänä julkaistiin eri medioissa Suomen Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuomisen vastaus Iltasanomien esittämiin väitteisiin.[2] Tuominen kertoi  olympiakomitea olleen rahoittamassa useitakin tutkimusprojekteja, joissa selvitettiin lähinnä hormonitasapainoa. Tuomisen mukaan myös varsinaisiin anabolisiin steroideihin liittyvä tutkimus on tärkeää, koska yhä enemmän on väitteitä niiden käytöstä ja liikkuu epäilyksiä nimenomaan mieshormonien haittavaikutuksista”:
Periaatteessa olympiakomitean ei pitäisi olla lainkaan rahoittamassa tällaisia tutkimuksia. Ne kuuluisivat ilman muuta valtiovallalle, erityisesti opetusministeriön alaiselle valtion liikuntatieteelliselle toimikunnalle. Kun sieltä ei ole varoja saatu, on olympiakomitea katsonut velvollisuudekseen olla rahoituksessa mukana.
Tuominen puhuu hyvin yleisellä tasolla kaikista hormoniprojekteista mainiten melkein ohimennen, että ”Adlercreutzin käyttämän hormonin on luovuttanut tutkimusta varten sveitsiläinen tehdas” mainitsematta sanaakaan kohutusta Hästbackan mainitsemasta X-valmisteesta.

Professori Herman Adlercreutz ja Suomen Urheiluliitto antoivat omat vastineensa samassa lehdessä seuraavana päivänä, ja Adlercreutz selventää mistä tutkimuksessa on kyse ja mikä HX (sama kuin XH tai X) oikeastaan on. ”Olen 16 vuotta tehnyt hormonitutkimustyötä enkä ole koskaan joutunut tällaisen kirjoituksen kohteeksi”, aloittaa tutkija.[3]
Olen saanut valmisteen ulkomailta tutkimustyötä varten ja sitä varten on hankittu Lääkintöhallituksen lupa. On siis valhe, että olisin keksinyt tämän hormonin ja että sitä olisi missään vaiheessa annettu yhdellekään EM-kisoihin osallistuvalle urheilijalle.
Adlercreutzin mukaan valmisteella ei ole edes anabolisten steroidien kaltaisia vaikutuksia, ja ”normaali-ihmisille sillä ei ole todettu olevan mitään positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia”. ”Mistään salailusta ei myöskään ole kyse, koska mm. kaikki Jyväskylän yliopiston urheilututkijat tuntevat tutkimukseni”, ihmetteli tutkija vielä erästä Iltasanomien artikkelin väitettä.

Suomen Urheiluliitto piti tiedotustilaisuuden ja antoi lehdistötiedotteenkin asiasta, ja tiedotteessa todetaan, että koeryhmään kuuluu hiihtäjiä, yleisurheilijoita, jääkiekkoilijoita ja eri voimalajien edustajia, mutta yleisurheilijoista maajoukkue- tai EM-tason ehdokkaita ei ole voitu käyttää koehenkilöinä ainakaan vielä, koska se olisi osittain häirinnyt heidän valmistautumistaan Rooman kisoihin. Vaikka kyse oli tutkia hormonitasapainoon liittyviä tekijöitä, niin selvittämisestä hormonitutkimuksiin kuului myös anabolisten steroidien  vaikutusten selvittäminen. ”Niiden urheilijoiden, jotka omalla suostumuksellaan käyttävät tutkimuksen aikana anabolisia steroideja on tarkoitus selvittää tämän hormonin vaikutuksia”, todetaan tiedotteessa.

Myöskään mitään salamyhkäisyyttä ei asian ympärillä ollut ainakaan urheiluliiton mukaan. ”Asia ei ole dopingia eikä tulenarka ja siitä ovat tietoisia [Suomen Olympiakomitean] päättävät elimet ja sen valmennustoimikunta sekä tutkimukseen osallistuneiden urheilumuotojen lääkärit, valmentajat ja mukana olevat urheilijat, todetaan niinikään tiedotteessa.[4]

Herman Adlercreutzin oli todennut, että tutkimusta ei mitenkään salailtu, jos siitä ei vielä paljoa kerrottukaan tutkimusten ollessa vielä kesken. Valmennuspäällikkö Seppo ”Nitti” Nuuttilan käsityksen mukaan uutisoinnissa oli kyse paitsi sensaationhausta, niin myös määrärahoista:
Kun tietää, että lehden päätoimittaja on Koripalloliiton puheenjohtaja, urheiluosaston päällikkö jääkiekkomiehiä ja jutun tekijä suunnistajia, ei voi välttyä siltä ajatukselta, että kyse on itse asiassa SVUL:n valmennusmäärärahojen jaosta ja jakoperusteista, lajikateudesta sekä EM-kisoihin valmistuvien urheilijoiden häiritsemisestä.[5]
HX-jutun julkinen käsittely kuivui kokoon hyvinkin nopeasti, urheilujohdon vastine oli ainakin johdonmukainen, ja itse kisat ja sinivalkoinen urheilumenestys täyttivät urheilusivut tulevina viikkoina. Suomen kisamenestys olikin kymmenellä mitalilla lähes uskomaton, kun kolme vuotta aiemmin oli tyytyminen Juha Väätäisen kahteen kultamitaliin, ja vuonna 1966 Budapestista joukkueella ei ollut mitään kotiintuomiseksi. Suomi olikin mitalitaulukossa viides, Ison-Britannian jälkeen menestynein länsimaa. Maailmanennätyksen juossut Riitta Salin (400m) ja Nina Holmén (3000m) olivat lisäksi ainoat itäblokin ulkopuolelta tulleet naiskultamitalistit.

Rooman kisojen alla puhuttiin muutenkin hormoneista poikkeuksellisen paljon, kun paitsi huhuttiin, että niiden käyttöä saatettaisiin testata arvokisoissa ensimmäistä kertaa, niin lisäksi Ruotsista kantautui painija Pelle Svenssonin suusta syytöksiä, että suomalaisnaiset juoksisivat hormonien voimin. Sanktioihin johtavaa hormonitestiä ei tullut, vaikka jotain näytteitä myöhemmin analysoitiinkin hormonien käytön yleisyyden seulomiseksi. Ruotsalainenkaan ei pystynyt tuomaan julki oikeaa näyttöä syytöstensä tueksi. ”[Svensson] on lainopillisen koulutuksensa takia alkanut kuvitella olevansa jonkinlainen urheilun epäterveiden ilmiöiden Perry Mason”, tiivisti Viren-biografi Pentti ”Pesa” Vuorio tilanteen Uuden Suomen kolumnissaan. ”Sillä huomattavalla erolla kuitenkin, että Mason myös todisti väitteensä”.[6]

Anaboliset steroidit kiellettiin vuonna 1975, ja niiden testaaminenkin arvokisojen yhteydessä otettavassa dopingtestissä aloitettiin samalla. Keskustelu hormonien ympärillä jatkui etenkin muutamien doping-käryjen yhteydessä kiivaanakin, mutta Rooman alla julkisuudessa otsikoissa pyörineeseen HX-tutkimukseen ei kuitenkaan viittailtu.

Projekti kuitenkin nousi oudolla tavalla takaisin julkisuuteen vuonna 1981 yllättävässä yhteydessä.

Hiihtoliitto syötti hormoneja”

HIIHTOLIITTO SYÖTTI KIELLETTYJÄ HORMONEJA HIIHTÄJILLE”, julisti HX-jutussa aktiivisesti toiminut Iltasanomat seitsemän vuotta Rooman kohun jälkeen vuonna 1981.[7]

Tällä julkaistu hormoniaiheinen skuuppi ei pohjautunut kenenkään toimittajan omiin tutkimuksiin, vaan artikkelissa uskoontullut 1970-luvun huippuhiihtäjä Kaija Härkin astui julkisuuteen tarinansa kanssa, kertoen omista kokemuksistaan hiihtäjänä 1970-luvun alkupuolella.

Kaija Härkin kertoo kuuluneensa 1970-luvun alkupuolella kolmen naishiihtäjän ryhmään, jolla suositeltiin Hiihtoliiton valmennusportaasta hormonien käyttämistä. ”Sain pillerit Vuokatin urheiluopistolla lääkäriltä samaan aikaan kahden muun tytön kanssa”, muistelee hiihtäjä tapahtunutta.

Härkimen valmentaja vahvisti hiihtäjän kertomuksen, ja hänen mukaansa toinenkin hänen valmennettavistaan kuului hormoneja saaneeseen tutkimusryhmään. Valmentajan mukaan hiihtäjien hormonien tehoa mittaavat kuntokäyrät laskivat, kun valmisteen käyttö lopetettiin. ”Näitä asioita on peitelty enemmän kuin sotasalaisuuksia”, kertoi hän projektin ja hormonien ympärillä pyörineestä salailun ilmapiiristä

Olin ryhmässä, mutta en uskaltanut käyttää aineita”, kertoi toinen koehenkilöksi nimetty naishiihtäjä kuitenkin samalla heittäen kysymysmerkin ainakin hänen kohdallaan kuntokäyrissä havaitun nousun syylle.

Härkimen julkitulo oli jokatapauksessa hiihdon uskottavuuden kannalta sikälikin kiusallinen, että vuoden 1976 olympiakultaa hiihtänveessä viestijoukkueessa mukana ollut hiihtänyt Arto Koivisto oli kärynnyt vain kuukautta aiemmin piristeen käytöstä. Härkimen kertomus oli myös ensimmäinen hiihtopiireistä tullut hormonitunnustus, ja muutamista piristekäryistä huolimatta oli hiihdon julkisuuskuva varsin puhdas vielä 1980-luvun alussa. Kun Suomen Urheiluliiton lääkäri Pekka Peltokallio oli vuonna 1977 mennyt mainitsemaan, että hormonien käyttö oli levinnyt melkein kaikkiin urheilumuotoihin mainiten myös hiihdon, pidettiin hiihtopiireissä Peltokallion lausuntoja varomattomina.

Hiihtoliitto antoi myös virallisen vastineensa Härkimen väitteille.

Liiton mukaan kyse oli Suomen Olympiakomitean rahoittamasta tutkimuksesta, jossa käytettiin ”HX-nimellä tunnettua elimistön omaa luonnollista ainetta, jota elimistö käyttää kaikkien hormonien valmistamiseen”. Julkilausumassa myös kiistetään, että kyse olisi ollut salaisesta projektista. ”Urheilijoille selvitettiin varsin tarkoin, että kyseessä on tutkimustyö, jossa ei käytetä mitään kiellettyjä tai terveydelle vaarallisia aineita”, todetaankin tiedotteessa ja kiistetään, että kellekään olisi väkisin syötetty mitään.

Härkin nimesi myös juuri oli Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) Lääkärikomissioon valitun Tapio Videmanin hänelle hormoneja antaneeksi lääkäriksi.

Totta on, että 1973 kokeiltiin kolmen nais- ja kolmen mieshiihtäjän sokkotutkimusta”, kertoi Härkimen hormonien antajaksi nimeämä Videman vahvistaen hiihtäjän tarinan tältä osin paikkansapitäväksi. Videmanin mukaan kyseessä oli yhä vuonna 1981 sallittu HX-valmiste, jota ”elimistö käyttää kaikkien hormonien valmistamiseen” jo joka ei ”missään tapauksessa” kuulu anabolisiin steroideihin.[8]

Kun vuonna 1974 oltiin julkisuudessa lähes salamyhkäisiä sensuhteen, mitä HX oikeastaan oli, kertoo Videman nyt, mistä oli kyse kirjoittaen Valmennuslehteen yhteenvedon HX-tutkimuksen tavoitteista ja toteutuksesta. Jo Rooman kisojen aikaan julkisuudessa kohuttu salamyhkäinen HX oli todellisuudessa elimistön oma hormonien esiaste dehydroepiandrosterodisulfaatti (DHEAS), jota elimistö käytti sukupuolihormonien raaka-aineena. Videmanin mukaan tutkimuksen tarkoituksena olikin selvittää, voiko stressitilan alla toiminut elimistö tuottaa kuitenkin yhä normaalin määrän hormoneja, jos elimistö saa riittävästi hormonien rakennusainetta, ja Videmanin vertasi HX:n annostelua lähinnä veren rautapitoisuuden kohottamiseen. ”Elimistö valikoi tarvitsemansa määrän ja loppu hajoaa tarpeettomana”, kertoo tutkija.[9]

Videmanin mukaan ainakin hiihdon koehenkilöillä oli ollut vaikeuksia seurata työlästä virtsanäytteiden keruuta eikä HX-hormoni lunastanut Videmanin mukaan muutenkaan odotuksia. Hänen mukaansa hormonitoiminnan selvittäminen olisi tutkimisen arvoinen aihe, mutta Videman oli hyvin närkästynyt julkisen keskustelun sensaationhakuisesta tasosta:
Tutkimustyön tekeminen olisi kuitenkin Suomessa tärkeää tälläkin alalla. Valitettavasti epäasiallinen suhtautuminen on johtanut siihen, ettei kukaan tulevaisuudestaan kiinnostunut tutkija enää ota riskiä maineensa pilaamisesta työssä, joka tehdään kaiken lisäksi harrastuksesta ja vapaa-ajalla.
Myös 1970-luvun alusta lähtien Hiihtoliiton valmennuspäällikkönä toiminut Heikki Kantola muisteli, että aihe oli jo vanha uutinen, kun Herman Adlercreutzin johtamista tutkimuksista oli kirjoiteltu jo vuosia aiemmin.

Aihe ei ollut kovin kauaa julkisuudessa, ja katosi nopeasti otsikoista, mutta aihe näyttäisi jääneen enemmän selvittämättä. Toisin kuin Rooman kisojen aikoihin, jolloin syytökset esitti ulkopuolinen henkilö, nyt hiihdon sisäpiiriläinen väitti osallistuneensa hormoniohjelmaan, mikä ainakin näyttä suoralta syytökseltä eikä vain kolmannen osapuolen ymmärryksessä olleelta väärinkäsitykseltä tai hämärältä motiivilta.

Hiihtoliiton edustajien vastine oli kuitenkin monien silmissä johdonmukainen, olihan Suomen Urheiluliiton HX-lehdistötiedotteessakin jo vuonna 1974 mainittu koeryhmään kuuluvanhiihtäjiä, yleisurheilijoita, jääkiekkoilijoita ja eri voimalajien edustajia”. ”Vaikuttaa vahvasti siltä, että Kaija Härkinin omantunnontuskat ovat suurelta osin turhat ja rehellisinä miehinä tunnetut valmennusjohtaja Heikki Kantola ja Tapio Videman ovat selvittäneet vuoden 1973 tapahtumat järkeen käyvästi”, ynnäilee Turun Sanomien kolumnisti yhteen eri tahojen lausuntoja.[10]

”Tuskin hänen puheistaan puoletkaan pitää paikkaansa”, totesi hiihtäjä Arto Koivisto tunnustuksesta, todeten hormonien kehittävän massaa, kun taas hiihtäjät kaipaavat sutjakoita pitkiä lihaksia”.[11] Koivisto antoi kuitenkin toisessa yhteydessä yllättäen lausunnon Härkimen tueksi. Minuakin on kyllä pyydetty käyttämään hormoneja. En kuitenkaan moiseen hommaan ryhtynyt”, muisteli hän omaa kohtaamistaan hormonien kanssa. Koiviston mukaan tämä episodi sattui Falunin vuoden 1974 MM-hiihtojen alla eli samoihin aikoihin kuin Härkimen kertoma. Hiihtäjän mukaan hiihtoliitolla ei ollut tekemistä asian kanssa, vaan ehdotus oli tehty liiton ulkopuolisen henkilön toimesta, mutta yksityiskohtia Koivisto ei enää muistanut.[12]

Härkimen kertomus saattoikin näin olla jopa mahdollinen. Seinäjokelaisen Ilkan kolumnisti saikin kuvan, että hiihtäjättären tapausta ei lehdistön taholta missään vaiheessa käsitelty objektiivisesti tai selvitetty kunnolla, ja lehdistö valitsi puolensa varsin nopeasti:
Lehdistön suhtautuminen Kaijan paljastuksiin on ollut oudon puolueellista. Kaijan juttuja ei oteta todesta, mutta Hiihtoliiton edustajien tarinat sitävastoin ovat täyttä ”Jumalansanaa”. Tämä ei ole oikeusperiaatteittemme mukaista. Hiihtoliitto on suuri ja entinen hiihtäjä on kovin pieni, kuten urheilija yleensäkin.[13]
Ehkä voimakkain kannanotto tuli Hufvudstadsbladetin suunnalta, kun kolumnisti Stig Häggblom vaati puheenjohtaja Hannu Koskivuoren eroa ja syytti tätä paitsi suuren yleisön harhauttamisesta niin myös sananvapauden rajoittamisesta. ”Koskivuoren mielestä ei Kaija Härkin saisi antaa lausuntoja”, ihmetteli toimittaja. ”Jokaisella Suomen kansalaisella on oikeus tehdä niin”.[14]

Myös vuoden 1964 Tokion olympiakisojen keihtäänheiton kultamitalisti Pauli Nevala astui julkisuuteen Härkimen tueksi väittäen urheilujohdon olevan syyllinen urheilumme skandaalimaiseen tilaan ja nimenomaan hormonien laajaan käyttöön” arvioiden vähintään 80 prosentin huipuista käyttävän valmisteita. Nevala myös ihmettelee, miten Kaija Härkimestä tehdään nyt jollakin tavalla häiriintynyttä, jota ei pitäisi uskoa.[15]

Pölyn vähän jo laskeuduttua kertoi dopingin käsittelyä julkisuudessa tutkinut liikuntasosiologi Pauli Vuolle niinikään käsityksenään, että Hiihtoliitto ei tehnyt kunnollista selvitystä tapahtuneesta, näkemys jonka Vuolle toi esille vuonna 1982 toimitetussa Doping-kirjassa julkaistussa essessään Doping julkisessa sanassa. Hyvinkin yksityiskohtaisessa esseessään hän sensijaan ei mainitse vuoden 1974 Rooman kisojen alla muutaman päivän pinnalla ollutta kohua sanallakaan, vaan näyttää pitävän tapausta selvitettynä eikä edes aiheensa kannalta kiinnostavana.[16]

Puolet joukkueesta käytti hormoneitamme”

Kun nykyään 1970-lukua pidetään hormonien ja veritankkauksen villinä vuosikymmenenä, oli tilanne vuosikymmenen puolivälissä ainakin suomalaisen penkkiurheilijan silmissä vielä viattomuuden aikaa. Kun lyhytikäinen Iltaset-lehti kyseli Rooman EM-kisojen aikoihin kadunmiehiltä ja -naisilta kysymyksen ”Käyttävätkö suomalaiset naisurheilijat hormonivalmisteita tulostensa parantamiseksi?”, ei kukaan uskonut väitettä paikkansapitäväksi.[17]

Hormonitestaus aloitettiin seuraavana vuonna, ja kolmen suomalaisen kärähtäessä vuonna 1977 saatiin ikävällä tavalla konkreettistakin näyttöä siitä, miten laajalle steroidien käyttö oli levinnyt ainakin voimalajeissa. Rooman 1974 suomalaismenestyjistä Hannu Siitonen myönsi myöhemmin käyttäneensä anabolisia hormoneja, ja monia Rooman menestyneitä naispikajuoksijoita valmentanut Pertti Helin kytkettiin hormoneihin 1980-luvun alussa hänen ruotsalaisen suojattinsa Linda Haglundin jäätyä kiinni doping-testissä. Helin oli itseasiassa jo vuonna 1971 kertonut, että hormonien käyttö oli hyvin laajaa, vaikka niiden ”ainoa suhteellisen selvä teho liittyy niiden vaikutuksesn harjoitusväsymyksen poistajina”, jonka seurauksena ne poistavat ylikunnon oireet.[18]

Viimeinen vahvistus ainakin joistain kisamenestyksen taustoista saatiin vuonna 1992, kun silloinen apulaisprofessori Juhani Leppäluoto avautui viimein Turun Sanomille olleensa kollegansa Sakari Oravan kanssa yhteistyössä useiden urheilijoiden kanssa Rooman kisojen alla.[19] ”Meille lääkäreille se oli tutkimusta”, kertoi Leppäluoto kokeen taustoista. ”Urheilijoille keino parantaa tuloksia lisääntyvän harjoittelun kautta:
On myönnettävä, että tiettyä tyytyväisyyttä tunsin, kun Rooman EM-kisoissa menestyttiin niinkin hyvin. Sitä tiesi tehneensä hyvää työtä. Me Sakari Oravan kanssa ja urheilijat omassa osuudessaan... Arvelisin noin puolen joukkueen käyttäneen meidän antamiamme aineita.
Anaboliset steroidit olivat sallittuja vielä projektin ollessa käynnissä, ja Leppävuoren mukaan annokset olivat vähäisiä verrattaessa siihen, mitä maailmalla ja myöhemmissä suomalaistutkimuksissa käytettiin. Yksi tutkijoiden motiiveista oli myös varmistaa se, että urheilijat käyttivät lääketehtaan valmistamia valmisteita eikä idästä tuotuja epämääräisiä venäjänkielisiä purkkeja, joiden koostumuksesta ja puhtaudesta ei voitu olla varmoja.

Leppäluodon kommenttien myötä myös HX-tutkimuksessa on alettu nähdä savun lähteenä myös tulta, ainakin julkitulo aikaansai sen, että HX-juttu ei täysin kuollut.

Arvostettu tietokirjailija Antero Raevuori tulkitsi Turun Sanomien paljastuksen niin, että se käytännössä vahvisti sen, mitä oli kirjoitettu jo Rooman kisojen alla, ja urheilujohdon vastahyökkäyksen olleen aiheeton ellei ilkeämielinen. Raevuori kirjoittikin vuonna 1995 teoksessa Urheilu 2000, että dopingista kirjoittaneet toimittajat joutuivat ”urheilun johto- ja valmennusportaan kiukun kohteeksi”:
Tämän koki mm. kokkolalainen toimittaja Börje Hästbacka, joka elokuussa 1974 ennen Rooman EM-kisoja kirjoitti Iltasanomissa, että uusi hormonijohdannaninen XH näyttelisi suurta osaa Suomen EM-kisamenestyksessä, vaikka urheilujohto ei olisi sitä tunnustanutkaan.
Suomen Urheiluliiton silloinen koulutuspäällikkö Seppo Nuuttila iski saman lehden palstoilla voimakkaasti takaisin ja kumosi kaikki toimittaja Hästbackan väitteet. Vasta 1992 Hästbacka sai myöhästyneen hyväksynnän väitteilleen Juhani Leppäluodon [] paljastuksen kautta.[20]
Helsingin Sanomamien kuukausiliitekin katsoi aiheelliseksi sivuta asiaa laajassa doping-artikkelissaan vuonna 1997, mainitsee, että Herman Adlercreutzin väitettiin nostaneen HX-nimisen aineen avulla Suomen yleisurheilujoukkueen menestykseen Rooman EM-kisoissa 1974, ottamatta kantaa pitikö väite paikkansa vai ei, vaikka toimittajat mainitsivat, että HX ei ollut ”kirjaimellisesti” kiellettyjen aineiden listalla edes vielä vuonna 1997. ”Sitä myydään nykyään Yhdysvalloissa luontaistuotekaupoissa nuorennuslääkkeenä”, korosti tutkija vielä toimittajille sitä miten suhteellisen vaaraton aine oli.[21]

Neljä vuotta myöhemmin Lahden 2001 doping-skandaalin jälkeen julkaistu ja nopeasti kyhätty Dopingin Musta Kirja veti mutkat vieläkin suoremmiksi:
[Vuonna 1973] oli Herman Adlercreutz alkanut tutkia uuden ihmelääkkeen, HX-hormonin vaikutuksia... Adlercreutz on myöhemmin puolustautunut, että ainetta myydään Yhdysvalloissa luontaistuotekaupoissa nuorennuslääkkeenä. HX mahdollisti kuitenkin Suomen yleisurheilun ihmeen, kymmenen mitalia Rooman EM-kisoista 1974.[22]
Hiihto on saanut enemmän kyseenalaista julkisuutta HX-tutkimuksen takia, mikä johtuu ainakin osittain siitä, että Härkimen vuoden 1981 julkitulo on lähes ainoa 1970-luvun hiihtopiireistä tullut hormonitunnustus. Itseasiassa Härkintä uskoontulleen hourailuista” vielä vuonna 1981 syyttänyt Arto Koivisto tuli itsekin uskoon, ja tunnusti käyttäneensä hormoneja aktiiviurallaan.

Monien penkkiurheilijoiden tuoreessa muistissa on hetki, kun kun aihetta sivuttiin ohimennen hiihtäjä Kaija Härkimen kertoessa tarinansa Arto Halosen vuoden 2012 Sinivalkoinen Valhe-dokumenttielokuvan dramaattisessa kohtauksessa, jossa Härkin on aluksi kertoillut elämänarvojaan, aiempia itsetuhoisia ajatuksiaan ja näkemyksiään kilpaurheilun huonosta vaikutuksesta omakuvaan:
HALONEN: Kuka oli se Hiihtoliiton lääkäri, joka pyysi siihen hormonien kokeiluohjelmaan?
HÄRKIN: Joo, joo... Hän oli... Hän oli Tapio Videman, tämä lääkäri...
Dokumenttielokuva ei sen syvemmin uppoudu ”hormonien kokeiluohjelman” yksityiskohtiin eikä myöskään kysy Tapio Videmanilta vastinetta asiasta, vaikka dokumentti jopa näyttää ohimennen Helsingin Sanomien artikkelin, jossa Videman kertoo, että kyseessä on nimenomaan HX-valmiste ja muutenkin vastineensa.

Vuonna 2017 kaivoi historioitsija Erkki Vettenniemi ehkä edes tajuamatta HX-tutkimuksen esiin teoksessaan Suomalainen Hiihtodoping käsitellessään Kaija Härkimen julktuloa kyseenalaistamatta yhtään hiihtäjän kertomaa.[23] Doping-historian suurin suomalainen auktoriteetti sensijaan lainailee hiihtäjien ja Hiihtoliiton edustajien kauhisteluja ja ihmettelyjä ja poimii Hiihtoliiton vastineestakin vain pari lausetta, joissa liitto kertoo taistelevansa dopingia vastaan jättämättä mainitsematta, että liitto antoi tiedotteessaan myös enemmän tai vähemmän uskottavan selvityksen vuoden 1973 episodista.

Sensijaan HX-valmistetta Vettenniemi ei mainitse edes ohimennen luullen Härkimen nimenneen Tapio Videmaninkin hormoneja antaneeksi lääkäriksi vasta vuonna 2012, vaikka tämän nimi mainittiin jo vuonna 1981 Suomen suurimman päivälehden sivuilla asti, ja lääkäri kirjoitti oman vastineensakin väitteille Valmennuslehdessä asti.

Minun totuus, sinun totuus
  
Ylläoleva on pieni, mutta kuitenkin suuntaa-antava otos siitä, miten HX-tutkimusta on käsitelty julkisuudessa. Aihetta on käsitelty välillä enemmän ja välillä vähemmän tarkasti, mutta aina ilman puolueettoman tahon selvitystä tutkimusprojektista tai sen päämääristä. Koska täsmällisimmät kuvaukset projektista ovat aina tulleet joko yleisurheilun tai hiihdon sisäpiireistä, niin jää vähän epäselväksi onko suuri yleisö koskaan täysin vakuuttunut, että projekti oli vain tieteellistä tutkimusta. Todennäköisesti suuri osa asiasta kiinnostuneistakaan ei täysin hahmottanut, mitä eroa edes oli HX-valmisteella ja ”oikeilla” hormoneilla, ja koska HX-nimen takana ollut ainekin (DHEAS) on nykyään kiellettyjen aineiden listalla, niin moni ei pidä niiden erottamista edes relevanttina.

Postmodernissa hengessä voi todeta, että jokainen valitsee oman totuutensa asiasta ja on tyytyväinen, ja näin on tähän asti yleensä tehtykin. Suuren yleisön silmissä urheilujohto ei aina ole vaikuttanut kaikkein rehellisimmältä, joten moni olettaakin, että myös HX-projektin tiimoilta valehdeltiin.
 
Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten päätellä? Oliko Suomella huippusalainen hormoniohjelma, ja HX-valmiste Suomen Rooman menestyksen salaisuus? Oliko tutkimuksen päämäärä hormonitoiminnan selvittäminen vaiko doping-menetelmien tuotekehittelu? Liittykö Kaija Härkimen hormonien käyttö millään tavalla Adlercreutzin aiempaan tutkimukseen vai keksivätkö Hiihtoliiton edustajat hätävalheen? Keitä tutkimukseen ylipäänsä osallistui?

Ja mikä oikeastaan oli HX? Oliko kyseessä lopulta ”nuorennuslääke”, ”mullistava hormoni”, "ihmelääke", "superhormoni" vai enemmän jotain rautatabletteihin verrattavaa?

HX-projektin asianosaisista on kuitenkin moni yhä elossa, ja projektista on jäänyt yllättävän paljon jälkiä arkistoihinkin. Tämän esseen toisessa osassa katsotaan, mitä projektista voidaan tätä kautta selvittää.

Lähdeviitteet

[1] Hästbacka, Börje: "Haittavapaa hormoni helpottaa harjoittelua", Iltasanomat 26.8.1974
[2] Salmenkylä, Matti: "OK on rahoittamassa useita tutkimuksia", Iltasanomat, 27.8.1974
[3][Professori Adlercreutz vastaa: Ei sensaatio-keksintöä. Elimistön reaktiot urheilussa selvitettävä, Itasanomat 28.8.1974
[4]"Urheiluliiton vastine", Iltasanomat 28.8.1974
[5] Vuorio, Pentti: "Tutkitaan harjoittelun vaikutusta urheilijoiden hormonitasapainoon", Uusisuomi 27.8.1974
[6] Vuorio, Pentti: "Sikapelle", Uusi Suomi 25.8.1974
[7] Mattila, Jorma J.: "Kaija Härkin: 'En syytä, en kerro nimiä, mutta kerron totuuden'". Iltasanomat, 6.3.1981
[8] Forss, Risto "Tapio Videman:'Kysymyksessä oli tutkimustyö'", HS 7.3.1981
[9] VL, 2/1981
[10] ”Hämärää...”, TS 8.3.1981
[11] Virkkala, Markku: "Koivisto panee Härkinin puheet 'uskon' tiliin", Uusi Suomi 9.3.1981
[12] "Arto Koivisto: Kahden vuoden kilpailukielto olisi mieletön", Iltasanomat 9.3.1981
[13] ”Anabolista kiistaa”, Ilkka 13.3.1981
[14] mm. Aamulehti, 11.3.1981
[15] Aro, Tauno: "Urheilujohdon olisi erottava", Iltalehti 18.3.1981
[16] Vuolle, Pauli "Doping julkisessa sanassa" teoksessa "Doping: Raportti lääkeaineiden väärinkäytöstä urheilussa,(toim. Markku Siukonen), Scandia-kirjat, 1982.
[17] Iltaset, 27.8.1974
[18] Bremer, Klaus: "Suomen huippu-urheilu tuhotaan johtajatasolla", Hymy 9/1971. Samassa artikkelissa Mäntyrannan luottotoimittaja Bremer kertoo myös hiihtäjän kokeilleen hormonipillereitä.
[19] Stenius, Ari:”Puolet joukkueesta käytti dopingia", TS 27.12.1992
[20] "Dopingin aika" teoksessa Urheilu 2000, osa 3, WSOY 1995
[21] Nykänen, Anna-Stina; Lautsi, Veikko: "Doping," Helsingin Sanomien kuukausiliite 1/1997
[22] "Dopingin musta kirja", Revontuli (2001), s. 45)
[23] Vettenniemi, Erkki: "Suomalainen Hiihtodoping", SKS (2017), s. 122-124]