Vaikka EPOn ja veritankkaus käytön laajuus tuli säännöllisten kohujen keskelle vasta 2000-luvun puolella, oltiin urheilun kabineteissa jo 1990-luvun ajan oltu huolissaan veridopingin käytön leviämisestä eivätkä dopingtestaajatkaan olleet olleet täysin hampaattomia ongelmien edessä.
Mikä on veridopingin päämäärä? Yksinkertaisuudessaa se on nostaa veren punasolujen määrää, ja näkyvin merkki veridoping-menetelmän onnistuneesta käytöstä onkin urheilijan veren kohonnut hemoglobiinipitoisuus. Koska puhtaiden urheilijoiden veren hemoglobiiniarvojen skaala on laaja (miehillä 130-170 g/l), niin ongelma on, että pelkästä korkeasta veren hemoglobiinipitoisuudesta ei kuitenkaan voi päätellä, onko urheilija “veridoupattu” vai ei. Hemoglobiiniarvon 170 g/l omaava urheilija voi olla puhdas, kun taas laimeamman 160 g/l paksuisen veren omaava urheilija voikin olla nostanut hemoglobiiniarvoaan parillakymmenellä prosentilla, jos hänen luontainen arvonsa onkin ollut 130 g/l.
Kun italialainen tutkijaryhmä esitteli löydöksiään 1993 konferenssissa, oli johtopäätös selvä: vaikka EPOa saaneiden hematokriitit (täytetyt neliöt) olivat korkeammat kuin koeryhmän, joka ei ollut saanut EPOa (tyhjät neliöt), ei veren paksuudesta voinut päätellä, kuka yksittäinen urheilija oli hormonia saanut.[1]
Vaikka toimivaa ja luotettavaa testimenetelmää veridopingin kitkemiseksi ei ollutkaan käytössä, alkoi 1990-luvun mittaan monissa lajeissa kypsyä ajatus mitata urheilijoiden veren hemoglobiinipitoisuus ja varmistaa, että lähtöviivalla olisi vain urheilijoita, joiden veriarvot olivat tietyn rajan alapuolella ja sulkea paksuverisemmät pois joko yksittäisestä kisasta tai kilpailemasta lyhyeksi ajaksi. Tausta-ajatuksena oli, että huomattavan paksut veriarvot olivat käytännössä merkki veridopingin käytöstä, vaikka asiaa ei juridisesti käsiteltäisikään “oikean” doping-tapauksen veroisena rikkeenä ei julkisissa kommenteissa eikä sanktioiden rangaistavuusasteikossakaan.
Yksi syy huoleen ja ajatukseen hemoglobiinirajoista olivat kilpailijoiden kohonneet hemoglobiiniarvot, joista oli sekä mitattua että anekdotaalista näyttöä. Ongelma ei ollut niinkään keskiarvon nousu vaan se, että korkeimmat arvot olivat ottaneet jättiharppauksen ylöspäin ja jakauma oli hyvin bimodaalinen, mikä tarkoitti, että hemoglobiinien jakaumassa oli oudosti kaksi huippua. Tämä tuli selväksi esimerkiksi Thunder Bayn 1995 MM-hiihtojen osanottajilta mitatuissa hemoglobiiniarvoissa.
Lahden MM-hiihdoissa 1989 miehiltä otettujen hemoglobiiniarvojen keskiarvo oli normaali (1482 g/l) ja noudatti normaalijakaumaa. Kuusi vuotta myöhemmin Thunder Bayn MM-hiihdoissa 1995 keskiarvo oli noussut (157,1 g/l), ja verinäytteistä mitattiin 200 g/l tuntumassa olleita hemoglobiiniarvoja. [2]
Jopa asiaa ajaneet urheilulääkärit olivat kahden vaiheilla ajatuksesta. “Kun ensimmäisen kerran otimme [lääkäri]komissiossa Hb:n raja-arvot puheeksi, mekin kysyimme, voiko niin tehdä”, Videman muisteli tilannetta myöhemmin. “Se tuntui huonolta vaihtoehdolta”. [3]
Ilmeisesti toimimattomuus olisi nähty vielä huonompana vaihtoehtona, sillä asiaa kuitenkin ajettiin Kansainvälisessä Hiihtoliitossa. “Tämä on sekä eettinen että oikeudellinen asia: jos sallimme jonkin todella vaarallisen tapahtumisen lajissamme, se tekee meistä myös osasyyllisiä mahdollisiin seurauksiin”, todetaan FIS:n lääkärikomitean esityksessä, jossa todetaan myös, että hemoglobiinitesti on halpa ja nopea. Lisäksi liian paksu veri (“polysytemia”) ei ollut vain doping-ongelma vaan myös kliininenkin tila, johon suositeltu hoitokeino oli verenluovutus. [4]
Ajatus verirajasta ei ollut täysin uusi, vaikka terveysnäkökulma nousi vahvemmin esille vasta 1990-luvulla, kun huomattiin, että veridopingin käyttäjät menivät välillä äärimmäisyyksiin. Kun EPO-hormoni siinsi tulevaisuuden doping-menetelmänä ja veritankkauksen käyttö oli valtavan spekulaation aiheena vuoden 1988 talviolympialaisten aikana, totesi 1970-luvulta asti aihetta tutkinut kanadalaishematologi Norman Gledhill, että jokaiselta kilpailijalta olisi tullut ottaa verinäyte ennen kisoja, ja jokaiselta, jonka hemoglobiiniarvo ylitti lukeman 16 g/dl, olisi tullut evätä kilpailuoikeus. Gledhillin mukaan sama hemoglobiiniraja hankaloittaisi nyt verensiirtojen käyttöä, mutta jatkossa olisi myös lääke EPOa vastaan. “Lepo tai veren luovuttaminen palauttaa hemoglobiinitason sallitulle rajalle”, Gledhill järkeili, minkä jälkeen urheilija kelpaisi taas lähtöviivalle. [5]
Gledhillin kommentit olivat lähinnä teoreettisia, sillä vuonna 1988 arvokisojen dopingtestin yhteydessä ei ollut edes veritestiä. Tilanne oli toinen vuotta myöhemmin, kun Lahden 1989 MM-hiihdoissa urheilijoilta otettiin verinäyte, josta mitattiin jo hemoglobiinipitoisuus ja EPO-hormonin määrä veressä. Tuolloin pystyttiin lisäksi testaamaan, oliko urheilijalla elimistössään toisesta henkilöstä siirrettyä verta.
Raja kummitteli myös Lahden MM-kisoissa.
Näissä kisoissa veridoping-testaukseen osallistui arvostettu amerikkalainen urheilufysiologi ja hiihdon maajoukkuelääkäri James Stray-Gundersen, joka näki tuolloin ja 2000-luvullakin paljon vaivaa EPOn ja verensiirtojen kitkemiseksi. Nyt hän oli kuitenkin realistisempi, ja heitti eräässä muistiossaan kisojen jälkeen ilmoille ajatuksen, että osallistujien verestä testattaisiin, että heillä ei ole toiselta henkilöltä siirrettyä verta, mutta muutoin osallistujien verta ei kannattanut sen enempää testata, jos miehillä hematokriitti oli alle 48 % (~160 g/l) ja naisilla alle 43 % (~143 g/l). Tohtorin mukaan veren paksuus oli normaaleissa rajoissa eikä veridopingin käyttäjä välttämättä saanut etua muihin nähden näin laimealla verellä. “Jos nämä kriteerit täyttyvät, varmistamme fair playn ja urheilijoiden terveyden, minkä pitäisi olla dopingkontrollin päämäärä”, Stray-Gundersen kirjoitti.[6]
Stray-Gundersen spekuloi, että veridopingin testitoimet kannatti kohdistaa paksuverisiin, mutta toimivien veridopingtestien puuttuessa urheilujärjestöt päätyivät vähitellen pohtimaan, pitäisikö paksuveriset urheilijat sulkea kokonaan pois kilpailuista.
Kuten aiemmin todettu, ajettiin niitä maastohiihdossa 1990-luvun puolivälissä, mutta ajatus sai kannatusta talviurheilun ulkopuolellakin. Eräs verirajoja ajaneista oli Ferraran Yliopiston hematologian professori Francesco Conconi, joka oli itse jo vähän ryvettynyt Italian 1980-luvun veridoping-paljastuksissa, ja tulisi olemaan oikeudessakin 2000-luvun alussa. Hän oli itse käyttänyt urheilijoihin verensiirtoja ja myöhemmin EPO-hormonia. Tilanne häiritsi Conconiakin siinä määrin, että hän sanoi julkisesti vuonna 1995, että vauhdit olivat kasvaneet liian nopeasti.
Koska EPO-testiä ei ollut näköpiirissä, oli Conconi samoilla linjoilla kuin FIS:n lääketieteen valiokunta, ja hän ehdottikin vuonna 1996 eräässä sähkeessään Kansainvälisen Pyöräilyliiton (UCI) puheenjohtajalle kilpailijoilta ennen kisaa otettavaa veritestiä. "Ehdotan, että henkilöitä, joiden hematokriittiarvot ylittävät tietyn fysiologisen rajan (esim. 54 %), tulisi pitää veritulpan riskiryhmään kuuluvina ja näin ollen heidät tulisi sulkea kilpailusta”, Conconi kirjoitti Hein Verbruggenille painottaen, että kyse ei ollut varsinaisesta dopingtestistä. “Tällaista pois sulkemista tulisi ajatella lääketieteellisenä varotoimena eikä urheilijan suorituksen hylkäyksenä.” Conconikin painotti, että testi oli helppo ja edullinen ratkaisu. [7]
Verirajat otettiin käyttöön maastohiihdossa, ampumahiihdossa ja kilpapyöräilyssä vuoden 1997 aikana.
Veritesti oli aina herättänyt kysymyksiä osin uskonnollisista ja kehon koskemattomuuden näkökulmasta, mutta etenkin tiukkaa hemoglobiinirajaa kritisoitiin etenkin kahdesta syystä. Ensiksikin testaus vaati resursseja, joten rahaa tulisi olemaan vähemmän käytössä veridopingtestien kehittämisestä varten. Vuoden 1993 elokuussa Lillehammerin talvikisojen alla pidetyssä seminaarissa oli esitelty useitakin lupaavia menetelmiä EPO-hormonin testaamiseksi, joten ratkaisu saattoi joidenkin silmissä olla nurkan takana. Ensimmäinen vertaisarvioitu tutkimus EPOn suorasta testaamisesta virtsasta oli julkaistu vuonna 1995, ja seuraavana vuonna Kansainvälinen pyöräilyliitto (UCI) oli antanut kanadalaiselle tutkijaryhmälle luvan ottaa verinäytteet Sveitsin ympäriajoon osallistuvilta kilpailijoilta testinsä kehittämistä varten. [8]
Toinen kritiikki kohdistui valittuun hemoglobiinirajaan urheilijan oikeusturvan näkökulmasta. Maastohiihtoon asetettu raja 185 g/l oli periaatteessa hyvin korkealla huomioiden, että puhtaiden miesten keskimääräinen hemoglobiiniarvo oli vain noin 150 g/l. Rajaksi oli valittu väestön keskiarvo ja kolme keskihajontaa sen yläpuolella, ja testejä ajaneen FISin lääketieteen valiokunnan suomalaisjäsenen Tapio Videmanin mukaan vain noin yhdellä tuhannesta puhtaasta urheilijasta lukema olisi tämän yläpuolella.
Lahden vuoden 1989 MM-hiihdoissa miesten hemoglobiiniarvojen keskiarvo oli 148,2 g/l ja suurin lukema vain 165 g/l, joten hiihtäjien suonissa virtasi jopa aavistuksen valtaväestöä laimeampaa verta. Tosin otos oli vain 39 näytettä, ja testit otettu kisasuorituksen jälkeen toisin kuin urheilujärjestöjen ennen starttia otettavaksi suunniteltu näyte.
Ampumahiihtoliiton (IBU) käynnistämässä veriarvojen kartoitusohjelmassa paljon laajemmassa ohjelmassa otettiin huippuampumahiihtäjiltä vuosina 1994-1997 yhteensä 1981 verinäytettä (1123 miehiltä, 858 naisilta). Näissä näytteissä keskiarvo oli valtaväestön lukemaa vähän suurempi, mutta 52 % hematokriitin (~173 g/l hemoglobiinina) ylittäviä lukemia mitattiin vain alle 10 näytteestä,[9] joten 185 g/l raja oli sikäli hyvin perusteltu.
Lahden 1989 MM-hiihtojen mieshiihtäjiltä otettujen verinäytteiden (mustat pallot) hemoglobiinipitoisuudet olivat hyvin kaukana ehdotetusta 185 g/l raja-arvosta. Myöskään yksikään kisojen veritestiä varten vuosina 1987-1988 pääosin huippu-urheilijoilta otetuista verinäytteistä (+ - symboli) ei ylittänyt rajaa.[10]
Eriäviäkin mielipiteitä esiintyi, osa mutu-tuntumalta ja osa tieteellisemmältä pohjalta.
Lasse Virenin valmentaja Rolf Haikkola vastusti veritestiä oikeusturvan näkökulmasta, mutta samalla myönsi, että raja oli korkealla. "Olen sentään valmentanut aika monta kymmentä urheilijaa, eikä heidän testiarvonsa ole muistaakseni yhdelläkään olleet 185:n päälle", Haikkola totesi Suomenmaa -lehdelle vuonna 1997. "Lassellakaan [Viren] en muista nähneeni 165:n ylittäviä arvoja." [11]
Esimerkiksi Antidopingtoimikunnan puheenjohtaja Timo Seppälä ei 1990-luvun loppupuolella niellyt ajatusta, että puhtailla kestävyysurheilijoilla oli matalampi tai edes sama hemoglobiinitaso kuin väestöllä muuten, koska urheilijat harjoittelivat vuosi vuodelta enemmän säännöllisesti vuoristossa, ja monet olivat lisäksi asentaneet koteihinsa alppimajoja ja muita vähähappista hypoksista tilaa synnyttäviä laitteita, jotka kiihdyttivät punasolujen tuotantoa. Seppälä olettikin eräässä avoimessa kirjeessään, että puhtaiden urheilijoiden keskimääräinen hemoglobiiniarvo olisi niinkin korkea kuin 170 g/l. Hänen mukaansa oli lisäksi joukko lahjakkaita paksuverisiä urheilijoita, joilla oli korkea hemoglobiiniarvo, ja jotka voisivat joutua hankaluuksiin rajan takia.[12]
Jos urheilijoiden hapenottokyvystä kiertää paljon vahvistamatonta huhua, kiertää samanlaisia huhuja veriarvoistakin. Veridopingin ollessa kuuma aihe 1980-luvun alussa, väitti eräs ampumahiihtäjäkin, että hänen hemoglobiiniarvonsa oli yleensä 190 g/l nurkilla, mutta kerran jopa 205 g/l. Tosin konteksti oli se, että hän oli taatusti puhdas, sillä niin paksulla verellä ei kannattanut käyttää verensiirtoja.[13]
Suomessa tiedettiin hyvin 1960-luvun parhaan suomalaishiihtäjän Eero Mäntyrannan tapaus. Pellolaisella hiihtäjällä oli synnynnäisen geenivirheen takia ominaisuus, jonka takia hänen elimistönsä tuotti valtavia määriä punasoluja. Jo 1960-luvun mediassa kiersi satunnaisia tietoja hänen valtavista veriarvoistaan, mutta 1980- ja 1990- lukujen vaihteessa moninkertaisen olympiavoittajan veren hemoglobiinipitoisuudeksi mitattiin kahdessa tieteellissä tutkimuspaperissakin lukemat 231 g/l ja 236 g/l.
Ampumahiihtoliitto (IBU) käynnisti 1994 testiohjelman, jossa analysoitiin miesampumahiihtäjiltä 1123 verinäytettä. Veriarvoissa ei ole suuntausta, että puhtailla ampumahiihtäjillä hematokriitin tai hemoglobiinin keskiarvo olisi valtaväestön lukemaa korkeampi.
***
Jälkikäteen arvioituna Seppälän argumentit olivat heikkoja, kun tuli selväksi, että puhtaiden urheilijoiden hemoglobiiniarvot eivät olleet muuhun väestöön nähden huomattavan korkeita, mistä saatiin myös mitattuakin aineistoa. FIS:n vuosina 1997-1999 kisojen yhteydessä ottamissa veritesteissä mieshiihtäjien hemoglobiinin keskiarvot olivat tuolloin 160-165 g/l nurkilla.[14] Testeihin valikoitui etenkin eliittitason huippu-urheilijoita (ns. “kuuma ryhmä”), joten heistäkin monet olivat todennäköiseti nostaneet kielletyillä menetelmillä veriarvojaan, mutta pitäneet lukemat sallituissa rajoissa. Myös Sveitsin ympäriajossa 1996 mitattujen veriarvojen keskiarvo oli n. 154 g/l (hematokriitti 46,11 %), vaikka joukossa oli lähes varmasti paljon EPO-hormonin käyttäjiä.[15] Näin ollen “doupattujen” ja puhtaiden urheilijoidenkaan yhteisten hemoglobiinien keskiarvo ei ollut lähelläkään ns. terveysrajaa.
Lisäksi vähähappisen harjoittelun vaikutus veriarvoihin on osoittautunut hyvin maltilliseksi. Konservatiivisissakin veritankkaustutkimuksissa on koehenkilöillä lisätty vertan noin litran verran, mutta urheilijat ovat joskus käyttäneet isompiakin annoksia. Suomen maajoukkueen lääkäri arvioi 1980-luvun lopulla, että suhteellisen pitkäkestoinen neljän viikon harjoittelu vuoristossa vastaisi 450 millilitran lisäveriannosta.[16] Veridopingia tutkineet ruotsalaistutkijat Per-Olof Åstrand ja Björn Ekblom olivat aiemmin skeptisiä vuoristoharjoitteluun merenpinnan tason suorituskyvyn parantajana, ja 2000-luvulla seampikin tutkija on tullut johtopäätökseen, että ainakaan punasolumassaa ei voi nostaa korkean paikan harjoittelulla sen enempää kuin merenpinnan tason vastaavalla harjoittelulla. Asiasta on eriäviä mielipiteitä, mutta useimmissa tutkimuksissa käytetystä menetelmästä riippumatta hemoglobiinitason mitatut nousut merenpinnan tasolle palaamisen jälkeen ovat muutamia prosentteja.
Kun korkeat hemoglobiiniarvot nousivat keskustelun aiheeksi Lahden 2001 doping-skandaalin keskellä hiihtopiireistä heitettiin ilmoille väite, että alppimajassa oleskelu nostaisi hemoglobiinitasoa jopa 10-20 grammalla litraa kohden vastaten reilun jopa litran 1-2 litran lisäveren annosta. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa (KIHU) laitteita tutkinut ja kehittänyt jyväskyläläinen urheilufysiologin legenda Heikki Rusko oli täysin eri mieltä todeten, että vain pieni osa hypoksisen harjoittelun aikaansaamasta hemoglobiinitason noususta oli ylimääräisiä punasoluja, ja suurin osa olikin plasman määrän laskua, jolloin verestä tuli paksumpaa hetkellisesti. Ruskon mukaan veriarvot palasivatkin hypoksian jälkeen jo parissa päivässä lähes normaaleiksi tai jäivät vain vähän koholle. “Sellaiset [10-20 gramman koholla olevat] arvot jäävät näkyviin vain jos tullaan testiin suoraan alppimajasta”, Rusko kiteytti.[17]
Kilpapyöräilyssä oltiin otettu käyttöön vielä tiukempi 50 prosenttiyksikön hematokriittiraja, joka vastaa hemoglobiiniarvoksi muunnettuna noin 167 g/l lukemaa eikä lajissa nähty tilannetta, jossa iso osa kilpailijoista olisi suljettu pois starttiviivalta, vaikka muutamia lähtökieltoja toki nähtiin. Tosin tiukka raja ei ollut aina niin tiukka, ja jotkut luontaisesti “paksuveriset” urheilijat saivat tarkkojen hematologisten testien jälkeen henkilökohtaisen ylimmän arvon, joka oli muutaman prosenttiyksikön 50 % rajaa korkeampi. Poikkeuslupien myöntämisen laajuutta ei tiedetä, mutta ainakin moninkertainen etappikisojen voittaja Alberto Contador[18], Lance Armstrongin joukkuetoveri Jonathan Vaughters[19] ja manageriksi siirtynyt suomalaissyntyinen Charles Wegelius[20] ovat kertoneet saaneensa “oman” hematokriittirajan.
Ampumahiihdossa päädyttiin 52 prosenttiyksikön hematokriittirajaan niinikään vuonna 1997 aloitetussa testausohjelmassa, mikä on hemoglobiiniarvoksi muunnettuna noin 173 g/l. Ajatusprosessi oli vuosina 1994-1997 ampumahiihtäjiltä mitattujen hematokriittiarvojen keskiarvo ja kaksi keskihajontaa niiden yläpuolella.[21] Hiihdossakin todettiin, että 185 g/l raja oli jopa liian korkea, ja sitä oltiin jo Lahden MM-hiihtojen aikaan laskettu ensiksi 175 grammaan litraa kohden, ja rajaa tultaisiin sittemmin laskemaan vielä 170 grammaan eli yhtenäistämään pyöräilyn ja ampumahiihdon rajan kanssa.
Kolmas rajaan kohdistunut kritiikki oli erikoisempi, ja liittyi ajatukseen, että urheilukilpailu oli lopulta pohjimmiltaan reilua, jos kaikki käyttivät veridopingia. Erot ratkaistiin lopulta muilla tavoilla, kuten vaikka lahjakkuudella, taktiikalla, kivunsiedolla ja harjoittelulla.
Ajatus oli ristiriitainen, mutta ei suinkaan uusi, vaan se oltiin mainittu verimanipuloinninkin yhteydessä jo vuosikymmeniä aiemmin. “Harjoiteltava urheilijan on aina”, kirjoitti eräs Turun Sanomien kolumnisti jo Montrealin 1976 olympiakisoissa verensiirtohuhujen käydessä kuumimmillaan, kun kilpailijat ja media epäilivät suomalaismenestyksen syyksi veritankkausoperaatioita. “Siitä ei päästä mihinkään. Ja jos yhdelle urheilijalle suoritetaan verenvaihto, se tehdään varmasti toisellekin. Puntit ovat tasoissa, miehen rahkeista kiinni se miten kulkee.” [22]
Näkemys esiintyi etenkin EPO-epidemian aikaan myös pyöräilyssä, kun pohdittiin, olisiko joku doupattu voittaja ollut paras, jos kaikki olisivat olleet puhtaita. Vaikka Ranskan ympäriajon moninkertainen voittaja Greg LeMond (1986, 1989, 1990) väitti uransa käytännössä päättyneen EPOn ilmestyessä pyöräilyyn 1990-luvun alussa, ymmärsi hänen aiempi valmentajansa Cyrille Guimard tilanteen toisenkin puolen. “Kilpailutuloksista tuli merkityksettömiä suunnilleen vuodesta 1992 alkaen”, kirjoittikin Guimard teoksessaan Metido en carrera (“Kisaan laitettuna”) vuonna 2013, kun veridopingin endeeminen käyttö oli jo hyvin tiedossa. “Voisin lisätä, että niistä tuli taas merkityksellisiä viisi tai kuusi vuotta myöhemmin. Tiedätkö miksi? Koska EPO käytöstä oli tullut laajalle levinnyttä.” [23]
Tiukan ja yhtenäisen verirajan takia verenvaihdon tai EPOn käyttö ei ollutkaan yksilötasolla yhtä “laajalle levinnyttä”, joten “puntit olleet tasoissa”, koska ainakin myöhemmin on tuotu esille se, että kunkin urheilijan yksilöllisen luonnollisen veren paksuuden (grammaa litrassa tai hematokriitti) määräytyvyys on hyvin satunnaista eikä luontainen veren paksuus korreloi suorituskyvyn kanssa toisin kuin punasolujen absoluuttinen kokonaismäärä verenkierrossa, joka korreloi lähes lineaarisesti hapenottokyvyn ja voimantuoton kanssa. Onnekkaalla urheilijalla olikin elimistössään paljon punasoluja, mutta hänen verensä oli luontaisesti laimeaa runsaan plasman määrän takia, mikä mahdollisti hemoglobiinitason nostamisen veridopingilla kymmenillä prosenteilla ilman, että veritestin kanssa tuli ongelmia. Huono-onnisella urheilijalla oli verenkierrossaan yhteensä sama määrä punasoluja, mutta vähän plasmaa, joten veri oli luontaisesti paksumpaa. Jos hemoglobiiniarvo oli jo lähellä rajaa, ei veridopingin käyttö ollut juurikaan mahdollista.
Näitä spekuloitiin myöhemmin etenkin pyöräilyssä, kun mietittiin, miksi juuri tietty urheilija teki ihmeparannuksia vauhtiinsa tai miksi joku urheilija oli muita parempi, kun suuren joukon urheilijoita epäiltiin siirtäneen käyttämään veridopingia tiettynä ajanjaksona.
Lähdeviitteet:
[1] Conconi F et al: "Detection or erythropoietin administration in sports", teoksessa "Blood Samples in Doping Control" (Pensumtjeneste, 1994, toimittaneet Peter Hemmersbach ja Kåre I. Birkeland)
[2] Liite FIS:n lääketieteen valiokunnan ehdotukseen verirajoista, Videman-aineisto
[3] Kulmala, Ilkka: "Verileikkiä oli laimennettava", Keskisuomalainen, 22.2.2001
[4] FIS:n lääketieteen valiokunnan ehdotus verirajoista, Videman-aineisto
[5] Sokol, Al: "Blood doping leaves IOC with mess on hands", Toronto Star, 19.2.1988
[6] Stray-Gundersen, James: "Report on Blood Testing in Lahti", muistio (2.3.1989), Videman-aineisto
[7] Rendell, Matt: "The Death of Marco Pantani" (Phoenix, 2006), s. 102
[8] Walsh, David: "From Lance to Landis" (Ballantine Books, New York, 2007), s. 88
[9] Manfredini F. et al.: "Blood testing in biathlon: observation of hematocrit values during competitive periods 1994-1997", Int J Sports Med. 1999 Aug;20(6):403-6
[10] Lahden 1989 MM-hiihtojen veritestien hemoglobiinien ja EPO-pitoisuuksien jakauma, Videman-aineisto
[11] Kuisma, Seppo: "Lassen verta ei vaihdettu", Suomenmaa, 31.1.1997
[12] Seppälä, Timo: "Antidoping-toimikunnan Timo Seppälä tuomitsee hemoglobiinitestit arpapeliksi", Länsi-Savo, 29.1.1997
[13] Kaisanlahti, Lauri; Lammi, Juha-Pekka; Mörttinen, Matti: "Verensiirrosta hyötyä vai ei?", Aamulehti, 4.12.1981
[14] Videman, T et al: "Changes in hemoglobin values in elite cross-country skiers from 1987-1999", Scand J Med Sci Sports, 2000 Apr;10(2):98-10
[15] Walsh, David, mt., s. 88
[16] Palo, Lassi: "Verensiirto parantaa 10000 metrin juoksun aikaa minuutilla", Länsi-Savo, 9.2.1988
[17] Haapio, Markku: "Alppimajaa ei voi syyttää hemoglobiinin noususta", Iltalehti, 1.3.2001
[18] VeloNation Press: "Ashenden raises questions about Contador’s blood levels in 2010 Tour", 3.4.2012
[19] Vaughters, Jonathan: USADA:lle annettu valaehtoinen lausunto, 12.9.2012
[20] Wegelius, Charles: "Domestique: The Real-Life Ups and Downs of a Tour Pro" (Ebury Publishing, 2013), s. 160-164
[19] Manfredini, F. et al.: "Blood tests and fair competition: the biathlon experience", Int J Sports Med. 2003 Jul;24(5):352-8
[22] Johannes: "Kiistellyin", Turun Sanomat, 30.7.1976
[23] Guimard, C & Ducoin JE: "Metido en carrera" (Senan: Cultura Ciclista, 2013), s. 253. Lainattu teoksesta López, Bernat: "‘The Good, Pure Old Days’: Cyclist's Switching Appraisals of Doping before and after Retirement as Claims Making in the Construction of Doping as a Social Problem", The International Journal of the History of Sport, 31:17, 2141-2157
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti