"Uusi Lähestymistapa", OSA I: "Kestävyysurheilun Mätäpaise"

Edelleen on myyttien vallassa, minkä takia Festina-joukkueen terapeutti Willy Voetin auto ja mies itse alkujaan kiinnittivät Ranskan rajaviranomaisten huomion vuoden Ranskan ympäriajon alla vuoden 1998 kesällä, kun hänet pysäytettiin, ja hänen autonsa sisältö ratsattiin.

Erään teorian mukaan Voet ajoi pitkin huumeiden salakuljettajien suosimia katuja, mikä olisi luonnollinen syy pysäyttää hänet, kun taas irlantilaistoimittaja David Walshin mukaan kilpaileva pyöräilyjoukkue oli ilmiantanut hänet,[1] kun taas pyöräilytoimittaja Matt Rendellin mukaan viranomaisten epäilyksiä lisäsi, että hänen ajokorttinsa oli mennyt vanhaksi saman vuoden tammikuussa.[2] 

Kiistatonta on, että hänen autostaan löytyi satoja annoksia erilaisia huippu-urheilussa kiellettyjä dopingaineita. Tämän seurauksena viimeistään tuolloin tuli selväksi, että doping-ongelma oli pesiytynyt lajiin, kuten toimittaja Daniel Friebe kirjoitti löydöksen merkityksestä kilpapyöräilijä Jan Ullrichia (vuoden 1997 Ranskan ympäriajon voittaja) käsitelleessä teoksessaan:

Vuosia asiantuntijat olivat spekuloineet (joskus näytönkin kanssa) kilpaurheiluun tunkeutuneella salaisella rutolla: EPOn maagiset, veren happipitoisuutta lisäävät ominaisuudet voisivat väitetysti muuttaa sprintteri-tyypin pyöräilijät kiipeämisen ammattilaisiksi, aasit kilparatsuiksi ja joukkuelääkärit velhoiksi… Jos Voetin kätkön mitat viittaavat siihen, että kaikki tai ainakin useimmat Festinan ajajat olivat hänen potilaitaan, mitä se kertoi lajin muista ajajista? [3] 

 
Lopulta useampikin joukkue suljettiin pois Ranskan poliisiviranomaisten ratsioiden ja rikostutkintojen värittämästä kisasta, ja skandaalin seurauksena perustettiin Maailman antidopingtoimisto (WADA). Lajissa nähtiin vuosituhannen vaihteen jälkeen säännöllisesti myös dopingkäryjä, joiden lisäksi paljastui joukko tapauksia huippu-urheilijoiden ja hämärien lääkärien epäilyttävästä yhteistyöstä. Vuonna 2006 selvisi, että doping-lääkäreillä oli käytössään jopa uusinta teknologiaa, kun Espanjan poliisin tutkinnassa ns. Operación Puerton yhteydessä eräältä urheiluklinikalta löytyi veren syväjäädytyslaitteistoa ja parisataa urheilijoiden myöhempää käyttöä varten varastoimaa veripussia.

Maastohiihdossa kiellettyyn verimanipulaatioon kytkeytynyt Lahden 2001 MM-hiihtojen dopingvyyhti veren laimentamisineen ja oikeudenkäynteineen oli valtava shokki, jota puidaan vieläkin välillä mediassa, mutta lajin doping-ongelma ei rajoittunut vain Suomeen ja kyseiseen vuoteen. Hiihtomaailmassa oli sitä seuraavinakin vuosina useitakin dopingskandaaleja, kun urheilijoita kärysi, ja kisapaikoilta löydettiin dopingissa käytettyjä välineistöä. Vuotaneiden tietokantojen ja hiihtäjiltä kerättyjen verinäytteiden kautta tiedetään, että laaja dopingongelma oli alkanut jo 1990-luvulla, ja jatkuu näihin päiviin asti.[4]

Yleisurheilussa veridopingin käytöstä 1990-luvulla tiedetään vähiten, sillä lajin veritestaus alkoi laajemmin vasta 2000-luvun puolella. Se tiedetään, että kun vielä vuosina 1993-1994 muutamassa eliittitason kilpailussa otetut verinäytteet olivat suhteellisen normaaleja, kun vain 99 testatusta verinäytteestä vain yhdessä oli kliinisen korkea hemoglobiinitaso. [5] Samaa ei voinut sanoa vuosituhannen jälkeen, kun verenkuvat olivat muuttuneet laajalti epänormaaleiksi, ja jopa maailmanennätysurheilijoita kärähteli tai oli veriarvojensa takia epäiltynä dopingin käytöstä. [6]

Kestävyysurheilussa ongelma liittyi keskeisesti happea kuljettaviin punasoluihin, jotka olivat tärkeä osatekijä suorituskyvylle pitkäkestoisissa suorituksissa. Hyvin harjoitelleilla ja lahjakkailla huippu-urheilijoilla oli luontaisesti paljon punasoluja elimistössään, mutta jotkut urheilijat olivat jo vuosikymmenien ajan harjoitelleet korkealla ohuessa ilmassa saadakseen vereensä vieläkin enemmän arvokkaita hapenkuljettimia. “Elimistön on totuttava saamaan vähemmästä happimäärästä riittävästi aineksia elintoiminnoilleen”, kirjoitti vuoden 1971 EM-kisojen kaksoisvoittaja Juha Väätäinen elämänkerrassaan. “Kun palataan meren pinnan tasolle, niin kohonneella veriarvolla pystytään ottamaan enemmän happea ja sen käyttökyky paranee… Eron kyllä tuntee jäsenissään”. [7] 

Korkean paikan harjoittelun lisäksi veriarvojen nostamiseksi on kehitetty myös keinotekoisia menetelmiä, joista yksinkertaisin on verensiirto, jota oli tutkittu suorituskyvyn parantajana jo 1940-luvulla, mutta tarkemmin vasta 1960-luvun lopulta lähtien. Verensiirrot kiellettiin urheilussa 1980-luvun puolivälissä, mutta niiden rinnalle kehitettiin uusia menetelmiä saman päämäärän saavuttamiseksi. Kaikki keinotekoiset ja kielletyt menetelmät veriarvojen parantamiseksi tunnetaan sateenvarjotermillä “veridoping”.

Veridopingin teho on aina ollut arvoitus jopa asiantuntijoidenkin keskuudessa, ja asiasta esiintyi ja esiintyy yhä hyvinkin erilaisia käsityksiä. Loukkaantumisen takia vuoden 1976 Montrealin kesäolympialaisista sivussa ollut amerikkalainen maileri Marty Liquori oli heittänyt suorassa TV-lähetyksessä suurelle yleisölle ajatusrakennelman, että veridopingin avulla saatava ehkä vain yhden prosentin tulosparannus olisi valtava etu tasaisessa kilpailussa. Arvostettu urheilufysiologi Will Hopkins oli luonut jopa termin “smallest worthwhile chance”, pienin vaivannäön arvoinen muutos kuvaamaan suorituskyvyn parannusta, jonka eteen kannatti nähdä kilpailussa sijoituksen näkökulmasta vaivaa. Vaivannäön kokoinen parannus oli hänen mukaansa huippu-urheilussa vain prosentin kymmenyksiä. [8]

"Kysyimme itseltämme, mitä tapahtuisi, kun menetelmä tuli tunnetuksi huippu-urheilijoiden keskuudessa", mietti eräs jo vuonna ensimmäisen vuonna 1972 julkaistun veridopingtutkimuksen "koekaniineista" vuosikymmen myöhemmin. "Pystyimme helposti laskemaan, että se oli tarpeeksi tehokas menetelmä ratkaisemaan olympialaisten kestävyysfinaalit". Eräs huolestuttava arvio veridopingin tehosta tulikin samasta laitoksesta eli Ruotsista Tukholman Urheilukorkeakoulusta (GIH), jossa veridoping-tutkimuksen ytimessä ollut ja itsekin aihetta tutkinut ruotsalaisfysiologi Per-Olof Åstrand oli 1970-luvun puolivälissä arvellut tehon olevan esimerkiksi maastohiihdossa jopa 5-10 % suoraan vauhdissa mitattuna. Näin ollen “tankattu” urheilija voisi 30 km matkalla leikata puolentoista tunnin hiihtoajastaan pois jopa yhdeksän minuuttia. [9] 

Vaikka veridopingtutkijat mittaavat tutkimustyössään säännöllisesti suorituskykyyn liittyviä parametrejä, on veridopingin vaikutusta urheilusuoritukseen tutkittu edelleen vain vähän ja lähinnä harrastelijaurheilijoilla. Muutamissa harvoissa suoraan juoksu- tai hiihtonopeutta käsitelleissä akateemisissa tutkimuksissa verensiirron antama tulosparannus on ollut noin puolet tästä eli muutaman prosentin luokkaa. On ikuinen kiistelyn aihe, onko tulosparannus yhtä suuri huippu-urheilijoilla, ja ainakin osa tutkijoista on vuosikymmenten mittaan uskonut, että vastaava tai ainakin lähes vastaava tulosparannus voitaisiin saada hyvin suunnitellulla korkeanpaikan harjoittelulla.

Veridoping-skandaalien myötä 1990-luvun mittaan esiintyi näkemyksiä, jos isoimmat arviot suorituskyvyn paranamisesta olisivatkin lähempänä totuutta. Yksi järkytys oli, kun hyvin monella Lahden 2001 MM-hiihtoihin osallistuneella urheilijalla havaittiin veritestissä erittäin poikkeava verenkuva, mikä viittasi lähes varmasti veridopingin käyttöön. Testi ei ollut dopingtesti vaan akateeminen tutkimus, joka suoritettiin Advia-laitteella, jolla pystyttiin automaattisesti mittaamaan useita verínäytteen parametreja. Huolestuttavaa oli, että veridoping näytti olevan sitä yleisempää, mitä paremmin urheilija menestyi. Mitalisteista peräti puolella oli erittäin poikkeava verenkuva, kun taas sijaluvulle  41-50 sijoittuneista vain 3 prosentilla oli erittäin poikkeava verenkuva. Testimenetelmä oli jo pikaluistelussa käytössä ollut ns. SAFE ("Safe and Fair Event") testi, jolla pyrittiin ajamaan maastohiihtoonkin ajatus, että epänormaali verenkuva oli itsessään näyttö dopingin käytöstä. [10] 

Päästyään Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) Lääketieteen valiokuntaan vuonna 1980, otti selkätutkijana ansioitunut urheilulääkäri Tapio Videman tehtäväkseen veridopingin kitkemisen. [11]

Yksi Lahden veritutkimuksen tekijöistä oli professori Tapio Videman, joka oli itse tutkinut veridopingia ensimmäisten joukossa maailmalla jo vuonna 1971 pienellä kymmenen hengen koeryhmällä harrastelijahiihtäjiä. Hän oli jo 1980-luvun alusta asti ajanut veridopingin kitkemistä päästyään Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) Lääketieteen Valiokunnan jäseneksi. Vielä 1980-luvun lopulla Videman oli ollut käsityksessä, että tehosta oli enemmän huhuja kuin varmaa tietoa, mutta teho olisi “kymmeniä sekunteja 10 kilometrin matkalla” eli muutaman prosentin luokkaa. [12] Hänen amerikkalainen tutkijakollegansa James Stray-Gundersen oli myös arvioinut parannuksen olevan samansuuntaisesti suunnilleen kolme prosenttia, mikä ei ollut aivan olematon suorituskyvyn kasvu. “Tämä ei välttämättä vaikuta niin suurelta vaikutukselta, mutta huipputasolla se on keskitason urheilijan ja mitalistin ero”, kirjoitti Stray-Gundersen eräässä kausijulkaisussa. [13] 

Kumpikin miehistä muutti käsitystään seuraavan vuosikymmenen aikana ja vielä negatiivisen suuntaan, osin Lahden 2001 veritestien tulosten takia.

“Mehän olemme tienneet, että verensiirroista on hyötyä, mutta emme ole tajunneet, miten tehokas menetelmä [veridoping] on”, kertoi Tapio Videman vuonna 2002 Etelä-Suomen Sanomille. ”Ääritapauksissa se voi parantaa joidenkin yksilöiden aikaa kymmenellä prosentilla". [14] Videman ja Stray-Gundersen totesivatkin seuraavana vuonna julkaistussa vertaisarvioidussa julkaisussa, että 10 prosentin tulosparannus nostaisi puhtaana 50. sijalla olleen urheilijan yleensä kestävyyskisan voittajaksi. [15] Arvioon vaikutti myös vuonna 1989 julkaistu tutkimus, jossa mallinnettiin julkaistuista veridopingtutkimuksista hemoglobiinitason muutosten kasvua hapenottokykyyn. Mallin mukaan veren hemoglobiinipitoisuuden kasvattaminen 10 grammalla (esim. 140 g/l → 150 g/l) paransi maksimaalista hapenottokykyä noin 600 millilitralla ja suorituskykyä 1-4 prosentilla. [15] Tapio Videman totesi, että mikään ei kuitenkaan estänyt ottamasta useampia kumulatiivisia 10 gramman boosteja, jolloin tulosparannus saattoi joillain yksilöillä olla jopa 10 prosenttia suoraan vauhdissa.

Myös kilpapyöräilyssä veridopingin tehoa pidettiin niin suurena, että oli syntynyt termi “cyclisme à deux vitesses”, pyöräily kahdella nopeudella. Termi kuvasi sitä, miten erilaista vauhtia veridopingin käyttäjät pystyivät ajamaan puhtaisiin urheilijoihin verrattuna.

Veridopingin teho ei olisi ollut ongelma, jos dopingtestaajien vastassa olisi ollut elimistöstä helposti löydettäviä molekyylejä, joiden käyttäjistä suuri osa käryäisi joko veri- tai virtsatestissä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan dopingtestauksen näkökulmasta vuosituhannen taitteessa kestävyyslajeissa kummitteli kaksi suurta vitsausta, jotka tulisivat vaivaamaan fair playn henkeä vielä neljännesvuosisata myöhemminkin.

Ensimmäinen ongelma oli punasolujen tuotantoa säätelevä hormoni erytropoietiini (EPO), jota annostelemalla sai säädeltyä veren punasolupitoisuuden halutulle tasolle. Ihmisen elimistö tuotti hormonia luonnollisesti, mutta punasoluhormonia oltiin onnistuttu 1980-luvulla valmistamaan keinotekoisesti myös geeniteknologian avulla, minkä jälkeen aine oli kliinisten tutkimusten jälkeen päätynyt yleiseen käyttöön vuonna 1988, kun esimerkiksi Ranska ja Sveitsi antoivat aineelle myyntiluvan. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa maa toisensa jälkeen hyväksyi sen käytön potilailla, minkä jälkeen sadat tuhannet potilaat ympäri maailman käyttivät valmistetta, jota sai monissa maissa helposti apteekeista ja usein ilman reseptiäkin. Italialainen urheilutoimittajalegenda Gianpaolo Ormezzano kirjoitti jo vuoden 1989 marraskuussa La Stampa -lehdessä, että ainetta oli saanut edelliskesästä asti rajan takaa “ensimmäisestä sveitsiläisestä apteekista”. [16] 

Vaikka synteettisen EPO-hormonin alkujaan kehittänyt amerikkalaisyhtiö AMGEN vastusti jopa valmisteen tieteellistäkin tutkimista urheilijoilla, päästiin aineen tehoa ja vaikutusta urheilusuoritukseen tutkimaan jo vuosina 1988-1989, kun ruotsalaiset veridopingtutkijat Björn Ekblom ja Bo Berglund saivat valmistetta saksalaiselta Boehringer-Mannheim -yhtiöltä, joka oli AMGENin kilpailijana kehittänyt erilaisen tavan valmistaa omaa versiotaan hormonista ja saanut sen myös kliiniseen testaukseen ja pian myös markkinoille.

Kumpikin tutkijoista järkyttyi aineen tehosta, kun he huomasivat, miten vain muutama pistos ainetta paransi huomattavasti suorituskyvyn parametreja. "Muutaman vuoden sisällä hormoni tulee yleisille markkinoille", Berglund tuskaili tilannetta Ruotsin mediassa. "Se on elintärkeää munuaissairauksille. Samalla se voi tappaa ajatuksen urheilusta ja korkeista ideaaleista. Siksi oikeus määrätä erytropoietiinia tulee välittömästi rajoittaa vain munuaispotilaita hoitaville lääkäreille."[17] Eräs EPOa saaneista koehenkilöistä oli suunnistaja Lars-Erik Palmgren, joka valitteli Sundsvalls Tidning -lehdelle, miten keskinkertainen urheilija pystyi jatkossa ostamaan itsensä olympiakultamitalistiksi, ja tutkimuksen tuottaman tiedon takia seuraava askel oli etsiä keino hormonin käytön kitkemiseksi ennen kuin se vapautettaisiin markkinoille. “Haluan tehdä selväksi, että urheilu tarvitsee kaiken mahdollisen avun taistelussa dopingia vastaan”, Palmgren sanoi samalle lehdelle. ”Se on paise, josta on päästävä eroon.”  [18] 

1980-luvun lopussa saatiin myös huolestuttavaa tietoa siitä, miten korkealle hemoglobiinitasoa kannatti ylipäänsä nostaa, jos tavoite oli parantaa suorituskykyä. Lähes kaikissa tieteellisissä veridopingtutkimuksissa koehenkilöiden hemoglobiinitasoja oli nostettu maltillisesti yleensä 1-3 veripussilla (400-1350 ml) niin, että kohotetutkin hemoglobiiniarvot olivat yhä normaaleissa viitearvoissa (<175 g/l). Ilmassa olikin pitkään ollut teoria, jonka mukaan veridopingin jopa nostaessa suorituskykyä, kannatti urheilijoiden nostaa veriarvojaan normaalien viitearvojen sisällä ehkä 5, 10 tai 20 prosentilla. Jos verta paksunsi liikaa, tuli hyvin nopeasti vastaan raja, jonka jälkeen veren viskositeetti nousi aiheuttaen veren virtauksen hidastumisen siinä määrin, että liian paksulla verellä hapenkuljetusjärjestelmä toimi huonommin kuin pienemmällä määrällä hapenkuljettimia.

Ruotsalainen hematologi Fredrik Celsing otti täysin eri lähestymistavan, ja tutki 1980-luvun puolivälissä tohtorintyössään erikseen sitä, miten viiden veripussin (2250 ml) verensiirto nosti hemoglobiinitasoja jopa erittäin korkeisiin ja kliinisesti epäterveellisiin lukemiin. Tarkoitus oli selvittää, oliko selkeästi olemassa eroa, miten korkean tai matalan veren hemoglobiinitason omaava henkilö veren paksuntamiseen. [19] 

Itse tuolloin jo neljä veridopingtutkimusta julkaissut ja muutaman julkaisemattoman tehnyt tutkimuksen valvoja Björn Ekblom summasi myöhemmin Läkartidningen -lehdessä keskeiset löydökset: [20] 

1. Koehenkilöiden maksimihapenottokyky kasvoi asteittain hemoglobiinipitoisuuden (hematokriitti) kasvaessa.
2. Noussut hemoglobiinipitoisuus yli 200 g/l asti lisäsi edelleen suurin piirtein suoraviivaisesti maksimaalista hapenottoa hemoglobiinipitoisuuden (hematokriitin) kasvaessa.
3. Maksimaalisen työskentelyn aikana ei havaittu merkkejä negatiivisesta vaikutuksesta verenkiertoon, vaikka hematokriittiarvot olisivat huomattavasti kohonneet.

Pyöräilyssä vuoden 1996 Ranskan ympäriajon voittanut tanskalainen Bjarne Riis sai väitettyjen korkeiden hemoglobiiniarvojensa takia liikanimen “Mr. 60 %", mikä viittasi hänen erittäin paksuun vereensä ja korkeaan hematokriittiinsa (punasolujen osuus veressä, normaalisti miehillä 39-50 %). Ensimmäinen todistetusti näin paksun veren veridopingilla saanut henkilö oli kuitenkin eräs Celsingin koehenkilöistä, jonka hemoglobiini nousi verensiirroilla lukemaan 205 g/l, hematokriittina n. 61-62 %. Celsingin mukaan tämä koehenkilö "koki olonsa mahtavaksi” verensiirtojen jälkeen. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös oli, että korkein hemoglobiinitaso saattoi olla urheilusuoritukselle tehokkain. Suurten verimäärien luovuttaminen ja säilyttäminen harjoitusta haittaavine anemiavaiheineen oli kuitenkin logistisesti hankalaa, mutta EPO-hormonilla veren paksuntaminen onnistui vain annostusta lisäämällä.

Suuremman tehon lisäksi EPO-hormoni oli joidenkin urheilijoiden silmissä myös esteettisesti hyväksyttävämpi vaihtoehto. Esimerkiksi vasta parikymppinen mestarihiihtäjä Manuela di Centa oli vuonna 1984 Sarajevon talviolympialaisten jälkeen valitellut Gazzettino di Venezia -lehdessä sitä, miten hän joutui hankaluuksiin kieltäydyttyään osallistumasta maansa veritankkausohjelmaan.[20] Hänen nimensä ja veriarvojensa heilahtelut seuraavalla vuosikymmenellä olivat kuitenkin suuren mielenkiinnon kohteena, kun viranomaisten ja median taholta tutkittiin sitä, ketkä italialaisurheilijat olisivat käyttäneet EPO-hormonia.

Jotkut verensiirtoihin kielteisesti suhtautuneet urheiluvaikuttajat olivat ainakin alkuun jopa tyytyväisiä, että hormoni toisi lopun veritankauksille, joissa oli aina omat riskinsä.[21]

Näkemys oli kuitenkin äärimmäisessä vähemmistössä, ja kehitystä seurattiin enimmäkseen erittäin huolestuneina. Los Angelesin yliopiston anti-doping laboratorion johtaja Don H. Catlin totesi jo vuonna 1989, miten EPO-hormonin annos-vastesuhde oli erittäin jyrkkä ja vahva -- enemmän hormonia tarkoitti lähes lineaarisesti enemmän punasoluja. Edward R. Eichner, MD, lääketieteen professori ja hematologian johtaja Oklahoman yliopiston. "Mutta erytropoietiinin kanssa on helpompi tehdä virhe", Eichner sanoi The Physician and Sportsmedicine -lehdelle. "Verensiirroissa sinua rajoittaa poistettavan veren määrä, jolloin olisi vaikea saada hematokriittiä yli 60 prosentin. Mutta liian paljon erytropoietiinia voi teoriassa nostaa hematokriitin 80 prosenttiin."[22]

Myös maastohiihdon puolella vaikuttanut antidoping-aktiivi Tapio Videman seurasi kehitystä erittäin huolestuneena. “Jos veridopingasioita ei saada kuntoon, niin minun kiinnostukseni seurata huippukestävyysurheilua on tulevaisuudessa aika vähäistä”, Videman kertoi Valmennus & Kunto-lehdelle vuonna 1990. “Minua ei kiinnosta katsoa kuka on ottanut eniten erytropoetiinia ja kuka ottaa suurimmat riskit. Näiden aineiden käyttö johtaa siihen, että annokset kasvavat jatkuvasti.” [23] 

"Aineet eivät tapa fyysisesti, mutta ne vievät ilon urheilusta", oli Hiihtoliiton ylilääkäri Seppo Rehunen sanonut vuosikymmen aiemmin doping-ongelmasta. [24] Nyt tilanne oli toinen, kun mediassa ja urheilulääkäreiden keskuudessa spekuloitiin laajalti, tappoiko doping muutakin kuin ilon. Hollantilaiset viranomaiset olivat kiinnostuneet selvittämään, oliko ihmehormoni ollut osatekijänä kilpapyöräilijöiden kuolemantapauksissa, joista ensimmäiset olivat tapahtuneet jo vuonna 1987, kun viisi pyöräilijää kuoli yllättäen. Vaikka eräs hollantilainen urheilulääkäri kertoi vuoden 1990 kesällä, että hän tiesi joidenkin pyöräilijöiden käyttävän hormonia, oli itse EPO-hormonia tutkinut Karoliinisen Instituutin professori Björn Ekblom hyvin skeptinen sen suhteen, olisiko pyöräilypiirien ollut mahdollista saada hyvin rajatusti valmistettua hormonia jo kolme vuotta aiemmin vuonna 1987.[25] Valmistetta annosteltiin vuosina 1986-1988 maailmanlaajuisestikin vain joihinkin satoihin koehenkilöihin ja ainoastaan kliinisissä kokeissa.

On myös dokumentoitua näyttöä, että urheilijatkin olivat ainakin seuraavina vuosina laajemminkin kiinnostuneet ihmeaineesta, jota annostelemalla pystyi vain muutamissa viikoissa nostamaan veren hemoglobiinipitoisuutta kymmenillä prosenteilla. Maastohiihtäjien hemoglobiiniarvot alkoivat kohota hälyttävästi 1990-luvulla ja ainetta käytettiin laajasti muissakin kestävyyslajeissa. Italian poliisin doping-tutkinnan yhteydessä Ferraran yliopistolta takavarikoimasta aineistosta löytyi useitakin urheilijoita, jotka nostivat veriarvojaan hälyttävän korkeisiin lukemiin: eräs pyöräilijä oli onnistunut nostamaan hematokriittiaan (punasolujen osuutta verestä) 35,7 prosentista lukemaan 60,7 prosenttia harjoittelukaudelta kisakaudelle siirryttäessä. Hemoglobiiniarvoina ilmaistuina kasvu on noin 120 g/l lukemasta yli kahdensadan. [27] 

Koska EPO oli elimistön oma hormoni, tiedettiin sen osoittaminen doping-testissä alusta alkaen hankalaksi, mutta ei ehkä mahdottomaksi. Helsingin Yliopistollisen Keskussairaalan sisätautien klinikan EPO-asiantuntija professori Frej Fyhrquist oli tutkinut hormonia vakavasti sairailla potilailla jo vuodesta 1987, ja saanut tutkimuksen yhteydessä itsekin pistoksen hormonia. Nähtyään oman verensä hormonipitoisuus-graafin, oli hän todennut vuonna 1988 mediassa optimistisesti, että hormoni voisi näkyi dopingtestissä. "Meillä on kehitteillä testejä EPO-dopauksen paljastamiseen, mutta en tiedä kuinka pätviä niistä tulee", professori sanoi mediassa.[28] Suomen Hiihtoliiton lääkäri Seppo Rehunen oli arvellut samoihin aikoihin, että toimiva testi voitaisiin saada jopa muutamassa kuukaudessa. [29]

EPO-hormonia annostelemalla veren hemoglobiinipitoisuuden (ja hematokriitin) sai nostettua nopeasti korkealle ja aine oli sitä tehokkaampi, mitä isompia annoksia käytti. Jo tammikuussa 1987 The New England Journal of Medicine -lehdessä julkaistussa ensimmäisessä akateemisessa tutkimuksessa jättiannoksen saaneen ryhmän hematokriitti nousi keskimäärin 19 prosentista 41 prosenttiin. [30]

Tiedeyhteisö kiinnostui aineen jäljittämisestä doping-testeissä, ja hormonin käytön osoittamiseksi ehdotettiin 1990-luvun mittaan useitakin menetelmiä ja algoritmeja, joita esiteltiin konferensseissa ja tutkimuspapereissa 1990-luvulla. Käytännössä kaikki testit pohjautuivat epäsuoraan testaamiseen, koska hormoni oli rakenteeltaan lähes identtinen elimistön oman hormonin kanssa. Mikään testi ei suoraan ollut käyttökelpoinen, vaikka niistä saatua tietoa hyödynnettiin veridopingtestin kehittämisessä. [31]

Tapio Videman ja jotkut muutkin tutkijat olivat ehdottaneet, että valmistajat voisivat lisätä ampulleihin testeissä näkyvän vaarattoman merkkiaineen, joka näkyisi virtsanäytteessä. EPO-hormonia valmistaneita tehtaita ei ollut loputtomasti, ja Videman kertoi optimistisesti Val di Fiemmen vuoden 1991 MM-hiihtojen aikaan, että eräs englantilainen valmistaja oli suhtautunut ajatukseen positiivisesti. [32] Ajatus kuitenkin oli toteuttamiskelvoton, koska sadoilla potilaille tehdyt kliiniset testit olisi pitänyt tehdä uudestaan eikä ikinä ollut täysin varmaa, oliko merkkiaine kaikille potilaille vaaraton.

Suoran testin suhteen tunnelin päässä oli näkynyt jo jotain valoa jo vuonna 1990, kun huomattiin, että synteettisen EPOn rakenne poikkesi aavistuksen elimistön omasta hormonista. Uppsalan yliopiston professori Leif Wide onnistuikin saamaan 200 000 kruunun rahoituksen EPO-testin kehittämistä varten vuonna 1991. [33] Ruotsalaistutkijat (heidän joukossaan veridopingin "keksinyt" Karoliinisen Instituutin professori Björn Ekblom) onnistuivatkin kehittämään menetelmän synteettisen EPOn löytämiseen verestä ja virtsasta jopa muutamia päiviä hormonipistoksen jälkeen. He esittelivät alustavia tuloksiaan jo vuonna 1993 seuraavan vuoden Lillehammerin talviolympiakisoja varten pidetyssä veritestaukseen keskittyneessä seminaarissa [34] ja kaksi vuotta myöhemmin myös akateemisessa julkaisussa. [35] Menetelmä periaatteessa toimi, mutta oli kallis, hidas ja epäkäytännöllinen. Synteettisen hormonin poikkeavasta ominaisuudesta tietoiset kaksi Ranskan antidopinglaboratorion (LNDD) tutkijaa saivat kuitenkin vuonna 2000 valmiiksi toimivan ja käytännöllisemmän testimenetelmän, joka otettiin nopeasti käyttöön. [36]

Nature-lehdessä vuonna 2000 julkaistu EPO-hormonin suora testimenetelmä toimi, mutta ei ratkaissut veridoping-ongelmaa.

Suorassa menetelmässä oli ongelmansa ja rajoitteensa, joista suurin oli, että antidoping-näkökulmasta synteettinen hormoni poikkesi rakenteeltaan vain häiritsevän vähän elimistön itsensä tuottamasta EPO-hormonista, minkä lisäksi osa elimistön tuottamasta EPOsta oli rakenteeltaan synteettisen EPOn näköistä. Näin ollen positiivisen ja puhtaan näytteen raja oli tulkinnanvarainen, ja positiivisen piti olla "todella positiivinen" ennen kuin se aiheutti sanktioita. Ongelmaa lisäsi hormonin nopea puoliintumisaika elimistössä, joten isoinakin annoksina hormoni näkyi virtsatestissä vain muutamia päiviä. Urheilijat oppivat myös nopeasti annostelemaan hormonia kekseliäällä tavalla. Sen sijaan, että he olisivat (lääketieteellisesti oikein) annostelleet muutaman päivän välein suuren annoksen hormonia lihakseen, josta se vapautui hitaasti verenkiertoon, annostelivat he pienempiä annoksia säännöllisemmin suoraan suoneen.

Näin toimiessa jo lähtökohtaisesti nopeasti katoava ylimääräinen synteettinen EPO katosi verenkierrosta nopeasti eikä sitä vapautunut tasaisesti lisää lihaksesta, jolloin “aikaikkuna”, jolloin urheilija voisi teoriassa kärähtää, oli erittäin lyhyt. Vaikka elimistö oli jo muutamissa tunneissa “puhdas”, säilyivät EPOn seuraavien päivien aikana tuottamat ylimääräiset happea kuljettavat punaiset verisolut useita kuukausia.

Toisen antidoping-aktiivien ongelman juuret menivät ajallisesti vielä kauemmas, sillä sekä urheilijoiden tunnusten että poliisitutkintojen kautta alkoi käydä selväksi, että oman veren takaisinsiirtäminen oli tehnyt paluun urheilijoiden työkalupakkiin viimeistään 2000-luvun alussa.

Veridoping oli alkujaan keksitty juuri koehenkilöiden omaa verta takaisin siirtämällä. Jo vuonna 1966 tehdyissä ensimmäisissä veridoping-kokeissa ruotsalaistutkijoiden koehenkilöt ensiksi luovuttivat verta, joka siirrettiin takaisin muutamien viikkojen jälkeen, kun veriarvot olivat palanneet normaaleiksi, minkä jälkeen heillä oli elimistössään tavallista enemmän punasoluja. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä aiheesta oltiin julkaistu jo kymmeniä periaatteessa samalla menetelmällä tehtyjä tutkimuksia.

Oman veren siirtäminen oli EPO-hormoniin verrattuna työlästä ja vaati paljon resursseja, joten se hävisi kuvasta lähes täysin, kun punasoluhormoni oli tullut helposti saataville. Ei ollut vaivannäön arvoista organisoida veripankkia, minkä lisäksi urheilija oli vielä aneeminen verenpoiston jälkeen haitaten harjoittelua, jos saman vaikutuksen sai vain muutamalla pistoksella ilman haittavaikutuksia. EPO-testiä pelkäävät urheilijat olivat kuitenkin vähitellen palanneet käyttämään menetelmää vuoden 2000 aikoihin etenkin kilpapyöräilyn raastavissa etappikisoissa, joissa saatettiin joutua päivän-parinkin välein dopingtestiin. Vaikka synteettinen EPO katosi elimistöstä nopeasti, oli aina pieni riski, näkyikö siitä merkkejä, jos joutui virtsatestiin. 

Kansainvälisen Yleisurheiluliiton lääketieteen valiokunnan jäsen tohtori Arne Ljunqvist oli 1970-luvun puolivälissä todennut Nordisk Medicin -lehdelle verensiirtojen olevan "enemmän teoreettinen kuin käytännönläheinen" kysymys, koska näyttö niiden tehosta oli kyseenalainen, menetelmän käyttö vei paljon resursseja ja "verensiirtojen kanssa ei ole mahdollista touhuta yhtä helposti kuin steroidien kanssa pukukopissa".[37] 2000-luvun mittaan kuitenkin kävi ilmi, että veripusseja tankattiin urheilijoihin kisojen keskellä melkein yleisön silmien edessä ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, kuten matkailuautoissa ja hotellihuoneissa.

Suomessa oli kehitetty jo 1980-luvun alkupuolella toimiva menetelmä toiselta henkilöltä (tai veripalvelusta) saadun veren jäjittämiseksi, jota myös käytettiin 1989 ja sen jälkeen useiden talviurheilun arvokisojen doping-kontrollissa. Oma veri muodosti ja tulisi muodostamaan suuren ongelman. Oma veri oli säilytyksenkin jälkeen omaa verta, ja tällaisen verensiirron osoittaminen doping-testissä oli lähes mahdotonta, vaikka senkin jäljittämiseksi oli esitetty muutamiakin matemaattisia algoritmeja. [38]

Moni urheilija käytti sekä oman veren siirtoa että EPO-hormonia ja joskus hyvin ovelalla tavalla. Kertoessaan EPO-hormonin tulevaisuuden käytöstä, oli hormonia tutkinut hematologi John W. Adamson kertonut Los Angeles Times -lehdelle jo vuonna 1987, että potilas voisi käyttää hormonia leikkausta edeltävänä ajanjaksona veriarvojen kohottamiseen ja luovuttaa omaa vertaan leikkauksessaan tehtäviä verensiirtoja varten.[39] Ilmeisesti urheilijatkaan eivät pitäneet veren luovutuksen jälkeisestä anemiasta, sillä ratsioissa löydetyistä veripusseista löytyikin välillä merkkejä EPO-hormonin käytöstä.

Jotain tilanteen toivottomuudesta tuolloin kertoi sekin, että FIS oli alkujaan 1980-luvun lopulla ottanut innolla käyttöön veritestin, jolla pystyttiin osoittamaan, oliko henkilöllä elimistössään toiselta henkilötä saatua verta. Menetelmää olikin käytetty doping-testin yhteydessä vuosien 1989 ja 1991 MM-hiihdoissa, ja sitä oli käytetty myös vuoden 1994 Lillehammerin talviolympialaisissa. Testi oli jätetty tekemättä vuosien 1993, 1997 ja 2001 MM-hiihdoissa sekä vuoden 1998 Naganon talviolympialaisissa.[40] Testi ei välttämättä ollut huono, mutta se oli ehkä turha, jos urheilijat löysivät tai olivat jo löytäneet muitakin keinoja manipuloida vertaan.

Ehkä looginen johtopäätös oli, että miksi piinata vain yhtä pientä ryhmää veridopingin käyttäjiä.

Lähdeviitteet:

[1] Walsh, David: "From Lance to Landis" (Ballantine Books, New York, 2007), s. 140
[2] Rendell, Matt: "The Death of Marco Pantani" (Phoenix, 2006), s. 117
[3] Friebe, Daniel: "Jan Ullrich: The BEst There Never Was" (McMillan, 2022), s. 109
[4] Videman, T et al: "Changes in hemoglobin values in elite cross-country skiers from 1987-1999", Scand J Med Sci Sports, 2000 Apr;10(2):98-10]
[5] Birkeland, KI et al: "Blood sampling in doping control. First experiences from regular testing in athletics", Int J Sports Med. 1997 Jan;18(1):8-12
[6] Sottas P-E et al: "Prevalence of blood doping in samples collected from elite track and field athletes", Clin Chem. 2011 May;57(5):762-9

[7] Väätäinen, Juha: "Kierros Vielä", (Kirjayhtymä, 1972), s. 172)

[8] Hopkins, Will G.:"How to Interpret Changes in an Athletic Performance Test", Sportscience 8, 1-7, 2004; https://www.sportsci.org/jour/04/wghtests.htm
[9] Melander, Sven: "En idrottsman kan bli 10 procent bättre med blod-doping!", Aftonbladet 6.2.1976
[10] Stray-Gundersen et al: "Abnormal hematologic profiles in elite cross-country skiers: blood doping or?", Clin J Sport Med. 2003 May;13(3):132-7.
[11] Tapio Videmanin kirje FIS:n Lääketieteen Valiokunnan puheenjohtajalle Bud Littlelle, 23.1.1980. Urheilumuseosäätiön Arkisto. (Jatkossa viitataan termillä "Videman-aineisto")
[12] Nurmela, Kari A.: "Veridoping jäämässä historiaan", Uusi Suomi 27.11.1988
[13] Stray-Gundersen, J: "Unethical Alterations of Oxygen-Carrying Capacity in Endurance Athletes", Physiology, 01 December 1988
[14] Jäppinen, Matti: "Raportoin näytteistä jo keväällä 2001", Etelä-Suomen Sanomat 1.12.2002
[15] Warren GL; Cureton KJ: "Modeling the effect of alterations in hemoglobin concentration on VO2max", Med Sci Sports Exerc. 1989 Oct;21(5):526-31.
[16] Ormezzano, Gian Paolo: ”In farmacia un doping che sfugge ai controlli”, La Stampa 8.11.1989; Etsitty www.lastampa.it/archivio-storico - sivun kautta.
[17] Magnergård, Omar: "Idrottsmän dopas på försök", Svenska Dagbladet, 23.10.1989
[18] Vikman, Dan; Holtstad, Bo: "Jag Tvekade Aldrig", Sundsvalls Tidning 29.10.1989 
[19] Celsing F. "Influence of iron deficiency and changes in hemoglobin concentration on exercise capacity in man". Thesis, Karolinska Institutet, Stockholm, 1987. Veridopingin kannalta kiinnostavin materiaali julkaistiin myös akateemisena tutkimuspaperina, Celsing F et al: "Effects of anaemia and stepwise-induced polycythaemia on maximal aerobic power in individuals with high and low haemoglobin concentrations", Acta Physiol Scand. 1987 Jan;129(1):47-54
[20] Ekblom B.: "Bloddoping" och fysisk prestationsförmåga", Läkartidningen 84: 3250, 1987

[21] Nicolin, Gian Paolo: "No alle medaglie con trasfusione", Gazzettino di Venezia, 5.3.1984

[21] Walsh, David, mt., s. 42

[22] Cowart, Virginia S.: "Erythropoietin: A Dangerous New Form of Blood Doping?", The Physician and Sportsmedicine, 17:8, 114-118,
[23] Anttila, Seppo: "Veridoping", Valmennus & kunto 1990 : 4, s. 19-21

[24] Meriläinen, Reetta: "Urheilulääkäri Seppo Rehunen dopingista: 'Ei tapa ihmistä, vaan ilon'", Helsingin Sanomat, 16.1.1982

[25] Almond, Elliott: "Dutch looking for link in deaths", Los Angeles Times, 2.6.1990

[26] Petersson, Torbjörn: "Hjärtdöd skakaar cykelsporten", Dagens Nyheter, 25.3.1990

[27] Rendell, mt. s. 179]
[28] Palo, Lasse: "EPO voidaan jo osoittaa", Länsi-Savo, 29.2.1988
[29] Kujala, Antero: "Erytropoetinilla huippukunto esiin : Seppo Rehusen mielestä dopingsäännöissä on aukko", VK-lehti 1988 : 2, s. 38-39

[30] Eschbach, JW et al: "Correction of the anemia of end-stage renal disease with recombinant human erythropoietin. Results of a combined phase I and II clinical trial", N Engl J Med. 1987 Jan 8;316(2):73-8
[31] Menetelmiä esiteltiin vuonna 1993 Oslossa pidetyssä seminaarissa ja myöhemmin useampikin tutkijaryhmä mm. Australiasta ja Norjasta esitteli menetlemiään EPO2000-projektiin liittyen vuosituhannen taitteessa.
[32] "Astmalääke ei auta terveitä", Turun Sanomat, 13.2.1991
[33] "Svenska dopingforskare får fondpengar", 21.11.1991
[34] Wide, Leif et al: "Detection of Administered Recombinant Erythropoietin in Human Blood and Urine Samples" teoksessa "Blood Samples in Doping Control" (Pensumtjeneste, 1994, editoijat Peter Hemmersbach ja Kåre I. Birkeland)
[35] Wide L et at: "Detection in blood and urine of recombinant erythropoietin administered to healthy men", Med Sci Sports Exerc. 1995 Nov;27(11):1569-76
[36] Lasne, Françoise; de Ceaurriz, Jacques: "Recombinant erythropoietin in urine". Nature volume 405, 635 (2000)

[37] ”Idrotten borde lyssna mer på läkarna. Könstets ett avskräckande exempel”, Nordisk Medicin, Vol 91, 2/1976
[38] Näihin palataan tämän esseen myöhemmissä osissa, mutta algoritmeja ehdotettiin jo 1980-luvulla mm. Suomessa ja Ruotsissa tehtyyn tutkimukseen pohjautuen.

[39] Revkin, Andrew C.: "Rare hormone holds promise for kidney ills", Los Angeles Times, 18.1.1987
[40] Lahden 2001 MM-hiihdoissa veritestejä ottanut ryhmäkin ihmetteli vertaisarvioidussa tutkimuksessaan, miten "raudanlujasta" testistä huolimatta testiä ei käytetty kuin viisi kertaa urheilun arvokisoisssa. (Stray-Gundersen et al: "Abnormal hematologic profiles in elite cross-country skiers: blood doping or?", Clin J Sport Med. 2003 May;13(3):132-7)