lauantai 21. huhtikuuta 2018

HX-projekti, osa I: "Maailman paras hormoni"

Rooman joukkueen salailuus

SUOMESSA KEHITETTY MULLISTAVA HORMONI – Urheilijoita koekaniineina”, julisti Iltasanomien etusivu elokuussa 1974, juuri yleisurhelun Rooman EM-kisojen alla.[1]

Varsinainen artikkeli tuli pohjanmaalaisen suunnistajan ja aktiiviurheilijan Börje Hästbackan kynästä, ja se oli tuolloin ja edelleenkin kiinnostava katsaus paitsi 1970-luvun alkupuolen hormonien käyttöön, niin myös aiheen parissa työskenteleviin tutkijoihin kuin myös aiheeseen liittyviin eri projekteihin. 

Toimittaja toteaa, että hormonien käyttö ei ole urheilupiireissä mitään uutta, ja ”tietyt heittäjät” ovat tunnustaneekin käyttävänsä niitä. Edut ovat selvät, mutta Hästbacka myös kumoaa yleisen luulon, että hormonit olisivat vain oikotie, joita pelkästään käyttämällä voisi mainittavasti parantaa suorituskykyä. Hormoneista on kuitenkin hyötyä, mutta lähinnä välillisesti nopeamman palautumisen ja harjoitusefektin kautta. ”Hormonien avulla saavutetaan nopeasti kudosten uusiutuminen niitä kuluttavan kovan harjoituksen jälkeisellä palautumisjaksolla, mistä seuraa, että hormoneja käyttävä urheilija voi harjoitella huomattavasti kovempaa ja useammin kuin normaalisti”.

Valmisteiden käyttöön liittyy kuitenkin myös ei-toivottuja sivuvaikutuksia. ”Heittolajeja on jatkettu sisällä, mutta kuulan ja kiekon sijasta heittovälineinä on käytetty pöytiä ja tuoleja”, minkä lisäksi haittana on ”maksan rasittuminen” sekä ”naisellisuuden katoaminen” naisilla, ja miehillä ”kehollisia haittoja”. Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena onkin aina ollut valmistaa aine, jolla on ainoastaan myönteisiä vaikutuksia.

Ja niin päästään artikkelin kiinnostavimpaan osuuteen, koska Hästbackan mukaan Suomessa oli tässä suhteessa tehty läpimurto, kun ”hormonitutkija Herman Adlercreutz” oli onnistunut ”valmistamaan” X-hormonin, josta suurin osa ”haittakomponenteista” oli poistettu:
Puhtain ja halutuin aine urheilumaailmassa saatiin suomalaisten urheilijoitten käyttöön. XH:ta käyttävä urheilija voi syödä ainetta kummemmitta haittavaikutuksitta. Hän voi mukavasti lisätä annoksia ja saavuttaa pian enemmän voimaa, enemmän nopeutta ja enemmän räjähtävyyttä.
Vaikka ”solutasolla” oleva valmennus on Suomessa uutta ja sitä on tutkittu vasta pari vuotta, on asiantuntijuuden taso Suomessa erittäin hyvällä tasolla. ”XH:n nähtyä päivänvalon olemme luultavasti paremmassa asemassa kuin mikään muu maa mahdollisesti Neuvostoliittoa lukuunottamatta”.

Toimittaja arvioi, että nelisenkymmentä yleisurheilijaa käyttää ”jalostamattomia” hormonivalmisteita, ja kymmenkunta on päässyt käyttämään uutta ainetta. ”Muutama sensaatiomainen tulosparannus voidaan jo tässä vaiheessa ilmeisesti laskea XH:n tiliin”, arvelee toimittaja, ja tulevat Rooman kisat tulisivat osoittamaan valmisteen todellisen voiman. ”Uusi hormonijohdannainen XH näyttelee suurta osaa Suomen EM-kisamenestyksessä”.

Vaikka Iltasanomien poukkoilevan artikkelin pystyy lukemaan myös niin, että haittavaikutusten valossa läpimurto oli hyvä asia, oli monien asianosaisten mielestä siinä kuitenkin paljon asiavirheitä, joista keskeisimpänä väite, että Rooman kisajoukkueen urheilijat käyttäisivät ainetta. Suomen Urheiluliitto (SUL), Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen ja artikkelissa mainittu hormonitutkija Herman Adlercreutz antoivatkin vastineensa seuraavina päivinä, joissa todetaan kaikissa pääpiirteittäin samat asiat tutkimuksen taustoista ja luonteesta.

Jo seuraavana päivänä julkaistiin eri medioissa Suomen Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuomisen vastaus Iltasanomien esittämiin väitteisiin.[2] Tuominen kertoi  olympiakomitea olleen rahoittamassa useitakin tutkimusprojekteja, joissa selvitettiin lähinnä hormonitasapainoa. Tuomisen mukaan myös varsinaisiin anabolisiin steroideihin liittyvä tutkimus on tärkeää, koska yhä enemmän on väitteitä niiden käytöstä ja liikkuu epäilyksiä nimenomaan mieshormonien haittavaikutuksista”:
Periaatteessa olympiakomitean ei pitäisi olla lainkaan rahoittamassa tällaisia tutkimuksia. Ne kuuluisivat ilman muuta valtiovallalle, erityisesti opetusministeriön alaiselle valtion liikuntatieteelliselle toimikunnalle. Kun sieltä ei ole varoja saatu, on olympiakomitea katsonut velvollisuudekseen olla rahoituksessa mukana.
Tuominen puhuu hyvin yleisellä tasolla kaikista hormoniprojekteista mainiten melkein ohimennen, että ”Adlercreutzin käyttämän hormonin on luovuttanut tutkimusta varten sveitsiläinen tehdas” mainitsematta sanaakaan kohutusta Hästbackan mainitsemasta X-valmisteesta.

Professori Herman Adlercreutz ja Suomen Urheiluliitto antoivat omat vastineensa samassa lehdessä seuraavana päivänä, ja Adlercreutz selventää mistä tutkimuksessa on kyse ja mikä HX (sama kuin XH tai X) oikeastaan on. ”Olen 16 vuotta tehnyt hormonitutkimustyötä enkä ole koskaan joutunut tällaisen kirjoituksen kohteeksi”, aloittaa tutkija.[3]
Olen saanut valmisteen ulkomailta tutkimustyötä varten ja sitä varten on hankittu Lääkintöhallituksen lupa. On siis valhe, että olisin keksinyt tämän hormonin ja että sitä olisi missään vaiheessa annettu yhdellekään EM-kisoihin osallistuvalle urheilijalle.
Adlercreutzin mukaan valmisteella ei ole edes anabolisten steroidien kaltaisia vaikutuksia, ja ”normaali-ihmisille sillä ei ole todettu olevan mitään positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia”. ”Mistään salailusta ei myöskään ole kyse, koska mm. kaikki Jyväskylän yliopiston urheilututkijat tuntevat tutkimukseni”, ihmetteli tutkija vielä erästä Iltasanomien artikkelin väitettä.

Suomen Urheiluliitto piti tiedotustilaisuuden ja antoi lehdistötiedotteenkin asiasta, ja tiedotteessa todetaan, että koeryhmään kuuluu hiihtäjiä, yleisurheilijoita, jääkiekkoilijoita ja eri voimalajien edustajia, mutta yleisurheilijoista maajoukkue- tai EM-tason ehdokkaita ei ole voitu käyttää koehenkilöinä ainakaan vielä, koska se olisi osittain häirinnyt heidän valmistautumistaan Rooman kisoihin. Vaikka kyse oli tutkia hormonitasapainoon liittyviä tekijöitä, niin selvittämisestä hormonitutkimuksiin kuului myös anabolisten steroidien  vaikutusten selvittäminen. ”Niiden urheilijoiden, jotka omalla suostumuksellaan käyttävät tutkimuksen aikana anabolisia steroideja on tarkoitus selvittää tämän hormonin vaikutuksia”, todetaan tiedotteessa.

Myöskään mitään salamyhkäisyyttä ei asian ympärillä ollut ainakaan urheiluliiton mukaan. ”Asia ei ole dopingia eikä tulenarka ja siitä ovat tietoisia [Suomen Olympiakomitean] päättävät elimet ja sen valmennustoimikunta sekä tutkimukseen osallistuneiden urheilumuotojen lääkärit, valmentajat ja mukana olevat urheilijat, todetaan niinikään tiedotteessa.[4]

Herman Adlercreutzin oli todennut, että tutkimusta ei mitenkään salailtu, jos siitä ei vielä paljoa kerrottukaan tutkimusten ollessa vielä kesken. Valmennuspäällikkö Seppo ”Nitti” Nuuttilan käsityksen mukaan uutisoinnissa oli kyse paitsi sensaationhausta, niin myös määrärahoista:
Kun tietää, että lehden päätoimittaja on Koripalloliiton puheenjohtaja, urheiluosaston päällikkö jääkiekkomiehiä ja jutun tekijä suunnistajia, ei voi välttyä siltä ajatukselta, että kyse on itse asiassa SVUL:n valmennusmäärärahojen jaosta ja jakoperusteista, lajikateudesta sekä EM-kisoihin valmistuvien urheilijoiden häiritsemisestä.[5]
HX-jutun julkinen käsittely kuivui kokoon hyvinkin nopeasti, urheilujohdon vastine oli ainakin johdonmukainen, ja itse kisat ja sinivalkoinen urheilumenestys täyttivät urheilusivut tulevina viikkoina. Suomen kisamenestys olikin kymmenellä mitalilla lähes uskomaton, kun kolme vuotta aiemmin oli tyytyminen Juha Väätäisen kahteen kultamitaliin, ja vuonna 1966 Budapestista joukkueella ei ollut mitään kotiintuomiseksi. Suomi olikin mitalitaulukossa viides, Ison-Britannian jälkeen menestynein länsimaa. Maailmanennätyksen juossut Riitta Salin (400m) ja Nina Holmén (3000m) olivat lisäksi ainoat itäblokin ulkopuolelta tulleet naiskultamitalistit.

Rooman kisojen alla puhuttiin muutenkin hormoneista poikkeuksellisen paljon, kun paitsi huhuttiin, että niiden käyttöä saatettaisiin testata arvokisoissa ensimmäistä kertaa, niin lisäksi Ruotsista kantautui painija Pelle Svenssonin suusta syytöksiä, että suomalaisnaiset juoksisivat hormonien voimin. Sanktioihin johtavaa hormonitestiä ei tullut, vaikka jotain näytteitä myöhemmin analysoitiinkin hormonien käytön yleisyyden seulomiseksi. Ruotsalainenkaan ei pystynyt tuomaan julki oikeaa näyttöä syytöstensä tueksi. ”[Svensson] on lainopillisen koulutuksensa takia alkanut kuvitella olevansa jonkinlainen urheilun epäterveiden ilmiöiden Perry Mason”, tiivisti Viren-biografi Pentti ”Pesa” Vuorio tilanteen Uuden Suomen kolumnissaan. ”Sillä huomattavalla erolla kuitenkin, että Mason myös todisti väitteensä”.[6]

Anaboliset steroidit kiellettiin vuonna 1975, ja niiden testaaminenkin arvokisojen yhteydessä otettavassa dopingtestissä aloitettiin samalla. Keskustelu hormonien ympärillä jatkui etenkin muutamien doping-käryjen yhteydessä kiivaanakin, mutta Rooman alla julkisuudessa otsikoissa pyörineeseen HX-tutkimukseen ei kuitenkaan viittailtu.

Projekti kuitenkin nousi oudolla tavalla takaisin julkisuuteen vuonna 1981 yllättävässä yhteydessä.

Hiihtoliitto syötti hormoneja”

HIIHTOLIITTO SYÖTTI KIELLETTYJÄ HORMONEJA HIIHTÄJILLE”, julisti HX-jutussa aktiivisesti toiminut Iltasanomat seitsemän vuotta Rooman kohun jälkeen vuonna 1981.[7]

Tällä julkaistu hormoniaiheinen skuuppi ei pohjautunut kenenkään toimittajan omiin tutkimuksiin, vaan artikkelissa uskoontullut 1970-luvun huippuhiihtäjä Kaija Härkin astui julkisuuteen tarinansa kanssa, kertoen omista kokemuksistaan hiihtäjänä 1970-luvun alkupuolella.

Kaija Härkin kertoo kuuluneensa 1970-luvun alkupuolella kolmen naishiihtäjän ryhmään, jolla suositeltiin Hiihtoliiton valmennusportaasta hormonien käyttämistä. ”Sain pillerit Vuokatin urheiluopistolla lääkäriltä samaan aikaan kahden muun tytön kanssa”, muistelee hiihtäjä tapahtunutta.

Härkimen valmentaja vahvisti hiihtäjän kertomuksen, ja hänen mukaansa toinenkin hänen valmennettavistaan kuului hormoneja saaneeseen tutkimusryhmään. Valmentajan mukaan hiihtäjien hormonien tehoa mittaavat kuntokäyrät laskivat, kun valmisteen käyttö lopetettiin. ”Näitä asioita on peitelty enemmän kuin sotasalaisuuksia”, kertoi hän projektin ja hormonien ympärillä pyörineestä salailun ilmapiiristä

Olin ryhmässä, mutta en uskaltanut käyttää aineita”, kertoi toinen koehenkilöksi nimetty naishiihtäjä kuitenkin samalla heittäen kysymysmerkin ainakin hänen kohdallaan kuntokäyrissä havaitun nousun syylle.

Härkimen julkitulo oli jokatapauksessa hiihdon uskottavuuden kannalta sikälikin kiusallinen, että vuoden 1976 olympiakultaa hiihtänveessä viestijoukkueessa mukana ollut hiihtänyt Arto Koivisto oli kärynnyt vain kuukautta aiemmin piristeen käytöstä. Härkimen kertomus oli myös ensimmäinen hiihtopiireistä tullut hormonitunnustus, ja muutamista piristekäryistä huolimatta oli hiihdon julkisuuskuva varsin puhdas vielä 1980-luvun alussa. Kun Suomen Urheiluliiton lääkäri Pekka Peltokallio oli vuonna 1977 mennyt mainitsemaan, että hormonien käyttö oli levinnyt melkein kaikkiin urheilumuotoihin mainiten myös hiihdon, pidettiin hiihtopiireissä Peltokallion lausuntoja varomattomina.

Hiihtoliitto antoi myös virallisen vastineensa Härkimen väitteille.

Liiton mukaan kyse oli Suomen Olympiakomitean rahoittamasta tutkimuksesta, jossa käytettiin ”HX-nimellä tunnettua elimistön omaa luonnollista ainetta, jota elimistö käyttää kaikkien hormonien valmistamiseen”. Julkilausumassa myös kiistetään, että kyse olisi ollut salaisesta projektista. ”Urheilijoille selvitettiin varsin tarkoin, että kyseessä on tutkimustyö, jossa ei käytetä mitään kiellettyjä tai terveydelle vaarallisia aineita”, todetaankin tiedotteessa ja kiistetään, että kellekään olisi väkisin syötetty mitään.

Härkin nimesi myös juuri oli Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) Lääkärikomissioon valitun Tapio Videmanin hänelle hormoneja antaneeksi lääkäriksi.

Totta on, että 1973 kokeiltiin kolmen nais- ja kolmen mieshiihtäjän sokkotutkimusta”, kertoi Härkimen hormonien antajaksi nimeämä Videman vahvistaen hiihtäjän tarinan tältä osin paikkansapitäväksi. Videmanin mukaan kyseessä oli yhä vuonna 1981 sallittu HX-valmiste, jota ”elimistö käyttää kaikkien hormonien valmistamiseen” jo joka ei ”missään tapauksessa” kuulu anabolisiin steroideihin.[8]

Kun vuonna 1974 oltiin julkisuudessa lähes salamyhkäisiä sensuhteen, mitä HX oikeastaan oli, kertoo Videman nyt, mistä oli kyse kirjoittaen Valmennuslehteen yhteenvedon HX-tutkimuksen tavoitteista ja toteutuksesta. Jo Rooman kisojen aikaan julkisuudessa kohuttu salamyhkäinen HX oli todellisuudessa elimistön oma hormonien esiaste dehydroepiandrosterodisulfaatti (DHEAS), jota elimistö käytti sukupuolihormonien raaka-aineena. Videmanin mukaan tutkimuksen tarkoituksena olikin selvittää, voiko stressitilan alla toiminut elimistö tuottaa kuitenkin yhä normaalin määrän hormoneja, jos elimistö saa riittävästi hormonien rakennusainetta, ja Videmanin vertasi HX:n annostelua lähinnä veren rautapitoisuuden kohottamiseen. ”Elimistö valikoi tarvitsemansa määrän ja loppu hajoaa tarpeettomana”, kertoo tutkija.[9]

Videmanin mukaan ainakin hiihdon koehenkilöillä oli ollut vaikeuksia seurata työlästä virtsanäytteiden keruuta eikä HX-hormoni lunastanut Videmanin mukaan muutenkaan odotuksia. Hänen mukaansa hormonitoiminnan selvittäminen olisi tutkimisen arvoinen aihe, mutta Videman oli hyvin närkästynyt julkisen keskustelun sensaationhakuisesta tasosta:
Tutkimustyön tekeminen olisi kuitenkin Suomessa tärkeää tälläkin alalla. Valitettavasti epäasiallinen suhtautuminen on johtanut siihen, ettei kukaan tulevaisuudestaan kiinnostunut tutkija enää ota riskiä maineensa pilaamisesta työssä, joka tehdään kaiken lisäksi harrastuksesta ja vapaa-ajalla.
Myös 1970-luvun alusta lähtien Hiihtoliiton valmennuspäällikkönä toiminut Heikki Kantola muisteli, että aihe oli jo vanha uutinen, kun Herman Adlercreutzin johtamista tutkimuksista oli kirjoiteltu jo vuosia aiemmin.

Aihe ei ollut kovin kauaa julkisuudessa, ja katosi nopeasti otsikoista, mutta aihe näyttäisi jääneen enemmän selvittämättä. Toisin kuin Rooman kisojen aikoihin, jolloin syytökset esitti ulkopuolinen henkilö, nyt hiihdon sisäpiiriläinen väitti osallistuneensa hormoniohjelmaan, mikä ainakin näyttä suoralta syytökseltä eikä vain kolmannen osapuolen ymmärryksessä olleelta väärinkäsitykseltä tai hämärältä motiivilta.

Hiihtoliiton edustajien vastine oli kuitenkin monien silmissä johdonmukainen, olihan Suomen Urheiluliiton HX-lehdistötiedotteessakin jo vuonna 1974 mainittu koeryhmään kuuluvanhiihtäjiä, yleisurheilijoita, jääkiekkoilijoita ja eri voimalajien edustajia”. ”Vaikuttaa vahvasti siltä, että Kaija Härkinin omantunnontuskat ovat suurelta osin turhat ja rehellisinä miehinä tunnetut valmennusjohtaja Heikki Kantola ja Tapio Videman ovat selvittäneet vuoden 1973 tapahtumat järkeen käyvästi”, ynnäilee Turun Sanomien kolumnisti yhteen eri tahojen lausuntoja.[10]

”Tuskin hänen puheistaan puoletkaan pitää paikkaansa”, totesi hiihtäjä Arto Koivisto tunnustuksesta, todeten hormonien kehittävän massaa, kun taas hiihtäjät kaipaavat sutjakoita pitkiä lihaksia”.[11] Koivisto antoi kuitenkin toisessa yhteydessä yllättäen lausunnon Härkimen tueksi. Minuakin on kyllä pyydetty käyttämään hormoneja. En kuitenkaan moiseen hommaan ryhtynyt”, muisteli hän omaa kohtaamistaan hormonien kanssa. Koiviston mukaan tämä episodi sattui Falunin vuoden 1974 MM-hiihtojen alla eli samoihin aikoihin kuin Härkimen kertoma. Hiihtäjän mukaan hiihtoliitolla ei ollut tekemistä asian kanssa, vaan ehdotus oli tehty liiton ulkopuolisen henkilön toimesta, mutta yksityiskohtia Koivisto ei enää muistanut.[12]

Härkimen kertomus saattoikin näin olla jopa mahdollinen. Seinäjokelaisen Ilkan kolumnisti saikin kuvan, että hiihtäjättären tapausta ei lehdistön taholta missään vaiheessa käsitelty objektiivisesti tai selvitetty kunnolla, ja lehdistö valitsi puolensa varsin nopeasti:
Lehdistön suhtautuminen Kaijan paljastuksiin on ollut oudon puolueellista. Kaijan juttuja ei oteta todesta, mutta Hiihtoliiton edustajien tarinat sitävastoin ovat täyttä ”Jumalansanaa”. Tämä ei ole oikeusperiaatteittemme mukaista. Hiihtoliitto on suuri ja entinen hiihtäjä on kovin pieni, kuten urheilija yleensäkin.[13]
Ehkä voimakkain kannanotto tuli Hufvudstadsbladetin suunnalta, kun kolumnisti Stig Häggblom vaati puheenjohtaja Hannu Koskivuoren eroa ja syytti tätä paitsi suuren yleisön harhauttamisesta niin myös sananvapauden rajoittamisesta. ”Koskivuoren mielestä ei Kaija Härkin saisi antaa lausuntoja”, ihmetteli toimittaja. ”Jokaisella Suomen kansalaisella on oikeus tehdä niin”.[14]

Myös vuoden 1964 Tokion olympiakisojen keihtäänheiton kultamitalisti Pauli Nevala astui julkisuuteen Härkimen tueksi väittäen urheilujohdon olevan syyllinen urheilumme skandaalimaiseen tilaan ja nimenomaan hormonien laajaan käyttöön” arvioiden vähintään 80 prosentin huipuista käyttävän valmisteita. Nevala myös ihmettelee, miten Kaija Härkimestä tehdään nyt jollakin tavalla häiriintynyttä, jota ei pitäisi uskoa.[15]

Pölyn vähän jo laskeuduttua kertoi dopingin käsittelyä julkisuudessa tutkinut liikuntasosiologi Pauli Vuolle niinikään käsityksenään, että Hiihtoliitto ei tehnyt kunnollista selvitystä tapahtuneesta, näkemys jonka Vuolle toi esille vuonna 1982 toimitetussa Doping-kirjassa julkaistussa essessään Doping julkisessa sanassa. Hyvinkin yksityiskohtaisessa esseessään hän sensijaan ei mainitse vuoden 1974 Rooman kisojen alla muutaman päivän pinnalla ollutta kohua sanallakaan, vaan näyttää pitävän tapausta selvitettynä eikä edes aiheensa kannalta kiinnostavana.[16]

Puolet joukkueesta käytti hormoneitamme”

Kun nykyään 1970-lukua pidetään hormonien ja veritankkauksen villinä vuosikymmenenä, oli tilanne vuosikymmenen puolivälissä ainakin suomalaisen penkkiurheilijan silmissä vielä viattomuuden aikaa. Kun lyhytikäinen Iltaset-lehti kyseli Rooman EM-kisojen aikoihin kadunmiehiltä ja -naisilta kysymyksen ”Käyttävätkö suomalaiset naisurheilijat hormonivalmisteita tulostensa parantamiseksi?”, ei kukaan uskonut väitettä paikkansapitäväksi.[17]

Hormonitestaus aloitettiin seuraavana vuonna, ja kolmen suomalaisen kärähtäessä vuonna 1977 saatiin ikävällä tavalla konkreettistakin näyttöä siitä, miten laajalle steroidien käyttö oli levinnyt ainakin voimalajeissa. Rooman 1974 suomalaismenestyjistä Hannu Siitonen myönsi myöhemmin käyttäneensä anabolisia hormoneja, ja monia Rooman menestyneitä naispikajuoksijoita valmentanut Pertti Helin kytkettiin hormoneihin 1980-luvun alussa hänen ruotsalaisen suojattinsa Linda Haglundin jäätyä kiinni doping-testissä. Helin oli itseasiassa jo vuonna 1971 kertonut, että hormonien käyttö oli hyvin laajaa, vaikka niiden ”ainoa suhteellisen selvä teho liittyy niiden vaikutuksesn harjoitusväsymyksen poistajina”, jonka seurauksena ne poistavat ylikunnon oireet.[18]

Viimeinen vahvistus ainakin joistain kisamenestyksen taustoista saatiin vuonna 1992, kun silloinen apulaisprofessori Juhani Leppäluoto avautui viimein Turun Sanomille olleensa kollegansa Sakari Oravan kanssa yhteistyössä useiden urheilijoiden kanssa Rooman kisojen alla.[19] ”Meille lääkäreille se oli tutkimusta”, kertoi Leppäluoto kokeen taustoista. ”Urheilijoille keino parantaa tuloksia lisääntyvän harjoittelun kautta:
On myönnettävä, että tiettyä tyytyväisyyttä tunsin, kun Rooman EM-kisoissa menestyttiin niinkin hyvin. Sitä tiesi tehneensä hyvää työtä. Me Sakari Oravan kanssa ja urheilijat omassa osuudessaan... Arvelisin noin puolen joukkueen käyttäneen meidän antamiamme aineita.
Anaboliset steroidit olivat sallittuja vielä projektin ollessa käynnissä, ja Leppävuoren mukaan annokset olivat vähäisiä verrattaessa siihen, mitä maailmalla ja myöhemmissä suomalaistutkimuksissa käytettiin. Yksi tutkijoiden motiiveista oli myös varmistaa se, että urheilijat käyttivät lääketehtaan valmistamia valmisteita eikä idästä tuotuja epämääräisiä venäjänkielisiä purkkeja, joiden koostumuksesta ja puhtaudesta ei voitu olla varmoja.

Leppäluodon kommenttien myötä myös HX-tutkimuksessa on alettu nähdä savun lähteenä myös tulta, ainakin julkitulo aikaansai sen, että HX-juttu ei täysin kuollut.

Arvostettu tietokirjailija Antero Raevuori tulkitsi Turun Sanomien paljastuksen niin, että se käytännössä vahvisti sen, mitä oli kirjoitettu jo Rooman kisojen alla, ja urheilujohdon vastahyökkäyksen olleen aiheeton ellei ilkeämielinen. Raevuori kirjoittikin vuonna 1995 teoksessa Urheilu 2000, että dopingista kirjoittaneet toimittajat joutuivat ”urheilun johto- ja valmennusportaan kiukun kohteeksi”:
Tämän koki mm. kokkolalainen toimittaja Börje Hästbacka, joka elokuussa 1974 ennen Rooman EM-kisoja kirjoitti Iltasanomissa, että uusi hormonijohdannaninen XH näyttelisi suurta osaa Suomen EM-kisamenestyksessä, vaikka urheilujohto ei olisi sitä tunnustanutkaan.
Suomen Urheiluliiton silloinen koulutuspäällikkö Seppo Nuuttila iski saman lehden palstoilla voimakkaasti takaisin ja kumosi kaikki toimittaja Hästbackan väitteet. Vasta 1992 Hästbacka sai myöhästyneen hyväksynnän väitteilleen Juhani Leppäluodon [] paljastuksen kautta.[20]
Helsingin Sanomamien kuukausiliitekin katsoi aiheelliseksi sivuta asiaa laajassa doping-artikkelissaan vuonna 1997, mainitsee, että Herman Adlercreutzin väitettiin nostaneen HX-nimisen aineen avulla Suomen yleisurheilujoukkueen menestykseen Rooman EM-kisoissa 1974, ottamatta kantaa pitikö väite paikkansa vai ei, vaikka toimittajat mainitsivat, että HX ei ollut ”kirjaimellisesti” kiellettyjen aineiden listalla edes vielä vuonna 1997. ”Sitä myydään nykyään Yhdysvalloissa luontaistuotekaupoissa nuorennuslääkkeenä”, korosti tutkija vielä toimittajille sitä miten suhteellisen vaaraton aine oli.[21]

Neljä vuotta myöhemmin Lahden 2001 doping-skandaalin jälkeen julkaistu ja nopeasti kyhätty Dopingin Musta Kirja veti mutkat vieläkin suoremmiksi:
[Vuonna 1973] oli Herman Adlercreutz alkanut tutkia uuden ihmelääkkeen, HX-hormonin vaikutuksia... Adlercreutz on myöhemmin puolustautunut, että ainetta myydään Yhdysvalloissa luontaistuotekaupoissa nuorennuslääkkeenä. HX mahdollisti kuitenkin Suomen yleisurheilun ihmeen, kymmenen mitalia Rooman EM-kisoista 1974.[22]
Hiihto on saanut enemmän kyseenalaista julkisuutta HX-tutkimuksen takia, mikä johtuu ainakin osittain siitä, että Härkimen vuoden 1981 julkitulo on lähes ainoa 1970-luvun hiihtopiireistä tullut hormonitunnustus. Itseasiassa Härkintä uskoontulleen hourailuista” vielä vuonna 1981 syyttänyt Arto Koivisto tuli itsekin uskoon, ja tunnusti käyttäneensä hormoneja aktiiviurallaan.

Monien penkkiurheilijoiden tuoreessa muistissa on hetki, kun kun aihetta sivuttiin ohimennen hiihtäjä Kaija Härkimen kertoessa tarinansa Arto Halosen vuoden 2012 Sinivalkoinen Valhe-dokumenttielokuvan dramaattisessa kohtauksessa, jossa Härkin on aluksi kertoillut elämänarvojaan, aiempia itsetuhoisia ajatuksiaan ja näkemyksiään kilpaurheilun huonosta vaikutuksesta omakuvaan:
HALONEN: Kuka oli se Hiihtoliiton lääkäri, joka pyysi siihen hormonien kokeiluohjelmaan?
HÄRKIN: Joo, joo... Hän oli... Hän oli Tapio Videman, tämä lääkäri...
Dokumenttielokuva ei sen syvemmin uppoudu ”hormonien kokeiluohjelman” yksityiskohtiin eikä myöskään kysy Tapio Videmanilta vastinetta asiasta, vaikka dokumentti jopa näyttää ohimennen Helsingin Sanomien artikkelin, jossa Videman kertoo, että kyseessä on nimenomaan HX-valmiste ja muutenkin vastineensa.

Vuonna 2017 kaivoi historioitsija Erkki Vettenniemi ehkä edes tajuamatta HX-tutkimuksen esiin teoksessaan Suomalainen Hiihtodoping käsitellessään Kaija Härkimen julktuloa kyseenalaistamatta yhtään hiihtäjän kertomaa.[23] Doping-historian suurin suomalainen auktoriteetti sensijaan lainailee hiihtäjien ja Hiihtoliiton edustajien kauhisteluja ja ihmettelyjä ja poimii Hiihtoliiton vastineestakin vain pari lausetta, joissa liitto kertoo taistelevansa dopingia vastaan jättämättä mainitsematta, että liitto antoi tiedotteessaan myös enemmän tai vähemmän uskottavan selvityksen vuoden 1973 episodista.

Sensijaan HX-valmistetta Vettenniemi ei mainitse edes ohimennen luullen Härkimen nimenneen Tapio Videmaninkin hormoneja antaneeksi lääkäriksi vasta vuonna 2012, vaikka tämän nimi mainittiin jo vuonna 1981 Suomen suurimman päivälehden sivuilla asti, ja lääkäri kirjoitti oman vastineensakin väitteille Valmennuslehdessä asti.

Minun totuus, sinun totuus
  
Ylläoleva on pieni, mutta kuitenkin suuntaa-antava otos siitä, miten HX-tutkimusta on käsitelty julkisuudessa. Aihetta on käsitelty välillä enemmän ja välillä vähemmän tarkasti, mutta aina ilman puolueettoman tahon selvitystä tutkimusprojektista tai sen päämääristä. Koska täsmällisimmät kuvaukset projektista ovat aina tulleet joko yleisurheilun tai hiihdon sisäpiireistä, niin jää vähän epäselväksi onko suuri yleisö koskaan täysin vakuuttunut, että projekti oli vain tieteellistä tutkimusta. Todennäköisesti suuri osa asiasta kiinnostuneistakaan ei täysin hahmottanut, mitä eroa edes oli HX-valmisteella ja ”oikeilla” hormoneilla, ja koska HX-nimen takana ollut ainekin (DHEAS) on nykyään kiellettyjen aineiden listalla, niin moni ei pidä niiden erottamista edes relevanttina.

Postmodernissa hengessä voi todeta, että jokainen valitsee oman totuutensa asiasta ja on tyytyväinen, ja näin on tähän asti yleensä tehtykin. Suuren yleisön silmissä urheilujohto ei aina ole vaikuttanut kaikkein rehellisimmältä, joten moni olettaakin, että myös HX-projektin tiimoilta valehdeltiin.
 
Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten päätellä? Oliko Suomella huippusalainen hormoniohjelma, ja HX-valmiste Suomen Rooman menestyksen salaisuus? Oliko tutkimuksen päämäärä hormonitoiminnan selvittäminen vaiko doping-menetelmien tuotekehittelu? Liittykö Kaija Härkimen hormonien käyttö millään tavalla Adlercreutzin aiempaan tutkimukseen vai keksivätkö Hiihtoliiton edustajat hätävalheen? Keitä tutkimukseen ylipäänsä osallistui?

Ja mikä oikeastaan oli HX? Oliko kyseessä lopulta ”nuorennuslääke”, ”mullistava hormoni”, "ihmelääke", "superhormoni" vai enemmän jotain rautatabletteihin verrattavaa?

HX-projektin asianosaisista on kuitenkin moni yhä elossa, ja projektista on jäänyt yllättävän paljon jälkiä arkistoihinkin. Tämän esseen toisessa osassa katsotaan, mitä projektista voidaan tätä kautta selvittää.

Lähdeviitteet

[1] Hästbacka, Börje: "Haittavapaa hormoni helpottaa harjoittelua", Iltasanomat 26.8.1974
[2] Salmenkylä, Matti: "OK on rahoittamassa useita tutkimuksia", Iltasanomat, 27.8.1974
[3][Professori Adlercreutz vastaa: Ei sensaatio-keksintöä. Elimistön reaktiot urheilussa selvitettävä, Itasanomat 28.8.1974
[4]"Urheiluliiton vastine", Iltasanomat 28.8.1974
[5] Vuorio, Pentti: "Tutkitaan harjoittelun vaikutusta urheilijoiden hormonitasapainoon", Uusisuomi 27.8.1974
[6] Vuorio, Pentti: "Sikapelle", Uusi Suomi 25.8.1974
[7] Mattila, Jorma J.: "Kaija Härkin: 'En syytä, en kerro nimiä, mutta kerron totuuden'". Iltasanomat, 6.3.1981
[8] Forss, Risto "Tapio Videman:'Kysymyksessä oli tutkimustyö'", HS 7.3.1981
[9] VL, 2/1981
[10] ”Hämärää...”, TS 8.3.1981
[11] Virkkala, Markku: "Koivisto panee Härkinin puheet 'uskon' tiliin", Uusi Suomi 9.3.1981
[12] "Arto Koivisto: Kahden vuoden kilpailukielto olisi mieletön", Iltasanomat 9.3.1981
[13] ”Anabolista kiistaa”, Ilkka 13.3.1981
[14] mm. Aamulehti, 11.3.1981
[15] Aro, Tauno: "Urheilujohdon olisi erottava", Iltalehti 18.3.1981
[16] Vuolle, Pauli "Doping julkisessa sanassa" teoksessa "Doping: Raportti lääkeaineiden väärinkäytöstä urheilussa,(toim. Markku Siukonen), Scandia-kirjat, 1982.
[17] Iltaset, 27.8.1974
[18] Bremer, Klaus: "Suomen huippu-urheilu tuhotaan johtajatasolla", Hymy 9/1971. Samassa artikkelissa Mäntyrannan luottotoimittaja Bremer kertoo myös hiihtäjän kokeilleen hormonipillereitä.
[19] Stenius, Ari:”Puolet joukkueesta käytti dopingia", TS 27.12.1992
[20] "Dopingin aika" teoksessa Urheilu 2000, osa 3, WSOY 1995
[21] Nykänen, Anna-Stina; Lautsi, Veikko: "Doping," Helsingin Sanomien kuukausiliite 1/1997
[22] "Dopingin musta kirja", Revontuli (2001), s. 45)
[23] Vettenniemi, Erkki: "Suomalainen Hiihtodoping", SKS (2017), s. 122-124] 

tiistai 10. huhtikuuta 2018

1960: Veridopingin läpimurtovuosi?

Milloin veridoping keksittiin?

Kysymykseen on yllättävän vaikea vastata. Kuten eräässä aiemmassa esseessäni totesin, niin vaikka tiettävästi ensimmäinen tutkimus, jossa tutkittiin verensiirron ja suorituskyvyn välistä yhteyttä tehtiin jo toisen maailmansodan aikana, niin ei ole syytä automaattisesti olettaa veridopingin levinneen urheilupiirien käyttöön tämän yhdysvaltalaisen verensiirtokokeen takia.

Vaikka 1940-luvun verijälki onkin epäilyttävä, niin jos toisesta maailmansodasta mennään ajassa kaksi vuosikymmentä eteenpäin, tilanne muuttuukin jo huomattavasti, ja 1960-luku onkin monella tavalla vedenjakajavuosikymmen veridopingin aatehistoriassa.

Vaikka jo toisen maailmansodan jälkeen urheiluun tuli vahvemmin mukaan ammattimaistuminen, erikoistuminen ja tämän lisäksi kansainvälinen kilpailu koveni, niin urheilufysiologia oli vasta alkumetreillään tieteenalana, ja tiedettä tehtiin muutenkin lähinnä tieteen vuoksi eikä urheiljoiden testaus ja tieteen puuttuminen harjoittelunkaan ollut vielä välttämätöntä. ”Tämä tulisi muuttumaan 1950- ja 1960-lukujen aikana, kun tieteellisestä testauksesta tulisi tulemaan kenen tahansa huippu-urheilijoiden uran keskeinen piirre”, toteavat erään tuoreen testauksen leviämistä eliittiurheiluun käsittelevän ruotsalaisen esseen kirjoittajat. Kirjoittajien mukaan painotus hapenottokyvyn tärkeyteen muutti urheilijan myös samalla ”myyttisestä” hahmosta tieteellisen datan ”tuotteeksi, ja rationaalinen harjoittelu pohjautui juuri tähän samaan dataan.[1]

Urheilufysiologia etenikin 1950- ja 1960-luvuilla vauhdilla ja fyysistä suorituskykyä mittaava kuntopyöräkin kehitettiin Ruotsissa vuonna 1954, ja samoihin aikoihin Per-Olof Åstrand ja muut maineikkaat fysiologit alkoivat kiinnittää entistä enemmän huomiota hapenottokykyyn suorituskyvyn mittarina, ja tutkia tätä muuttujaa rajoittavia tekijöitä.

Täydellä varmuudella myös tiedetään, että Ruotsissa alettiin viimeistään 1960-luvun puolivälissä tutkia juuri urheilufysiologien Björn Ekblom ja Per-Olof Åstrand johdolla myös ns. ”oikeaa” veridopingia, millä tarkoitetaan tässä yhdeydessä sitä, että veren hemoglobiinipitoisuus olisi hapenottokykyä rajoittava tekijä hapenkuljetukselle myös merenpinnan tasolla, ja että kohottamalla pitoisuutta normaalitason yläpuolelle voidaan parantaa suorituskykyä ainakin tiettyyn rajaan asti.

1960-luku on myös sikäli kiinnostava vuosikymmen veridopingin kannalta, että urheilijoiden veritankkauksen käytöstä tuolla vuosikymmenellä kiertelee ainakin jonkinverran huhuja, vaikka menetelmä tulikin yleiseen tietoon asti vasta seuraavan vuosikymmenen puolella. Tässä esseessä keskitytään vähemmän huhuihin, mutta enemmän siihen, oliko näillä tankkaajilla mahdollista saada veridopingtietoutta jo ennen menetelmän olemassaoloa keskittymällä vahvasti yhteen tunnettuun tutkimukseen.

Myöhempien huhujen vuosikymmen

Huhuja veridopingin käytöstä todellakin kiersi, vaikka suuri osa näistä onkin tuotu julkisuuteen vasta vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin.

Suomessa on epäilty, että tankkaus oli käytössä jo 1960-luvulla ainakin jollain tasolla. Hiihtoliiton palveluksessa 1970-luvulla nuorena lääkärinä toiminut Tapio Videman muisteli Lahden vuoden 2001 doping-kohun aikaan kuulleensa verensiirtohuhuja jo 1960-luvun puolella, päättäen itsekin tutkia aihetta vuoden 1971 loppuvuodesta.[2]

Eikä Videman ole ainoa, joka törmäsi huhuihin.

”En ole itse ollut mukana edes tutkimassa veridopingin mahdollisuuksia, mutta sellaisia tutkimuksia on kyllä tehty jo 70-luvun alussa ainakin Ruotsissa, muisteli myös antidopingtyössä tunnettu urheilulääkäri Risto Elovainio tilannetta myöhemmin. Käsittääkseni sitäkin ennen veridopingia on yritetty käyttää.[3]

Elovainio oli paitsi Suomen ensimmäisiä päätoimisia urheilulääkäreitä, niin myös akkreditoituna joukkuelääkärinä useissa talviolympialaisissa, kuten Sapporossa vuonna 1972.

Kun ”verenvaihdot” nousivat keltaisen lehdistön etusivun jutuksi 1970-luvun alussa ja syytöksiä kohdistui myös suomalaisjuoksijoihin, piti Suomen Urheiluliiton valmennuspäällikkö Seppo ”Nitti” Nuuttila kommenteissaan veritankkausta jo vanhanaikaisena menetelmänä vuonna 1973, kun asiaa häneltä kysyttiin:
Verenvaihto kuului urheilulääketieteen kokeiluvaiheeseen vuosina 1955-1960. Tutkimuksissa on todettu, että sen hyöty voidaan saavuttaa muilla tavoin. Kolmen viikon oleskelu 2000 metrin korkeudessa tuo vastaavan hyödyn.[4]
Nuuttila kuului SUL:n sisäpiireihin ja oli hyvin kartalla urheilulääketieteen tutkimuksen virtauksista, mutta veridopingin keksimisajankohta on silti todella aikainen. Halusiko hän vain puolustaa suojattejaan väittämällä, että koko menetelmä on jo ”menneen talven lumia” vai oliko kyse jostain muusta?
 
Nimeltämainituista oletuista tankkaajista on suomalaisittain tunnetuimpana 1970-luvun alussa lehtien palstoillekin asti noussut maailmanennätysjuoksija Jouko Kuhan tapaus, kun hänen saaneen vuonna 1968 anemian korjaamiseksi punasolusiirron ennätysjuoksuaan varten. Maailmallakin tunnettu väite on saanut Suomessa lähes kanonisen maineen, vaikka Kuha ei itse ole asiaa ainakaan julkisuudessa tunnustanut.

Ruotsalaisista kiertelee paljonkin huhuja, ja Suomessa on myöhemmin muutamassakin yhteydessä väitetty Oslon vuoden 1966 MM-hiihtojen kolminkertaisen norjalaiskultamitalisti Gjermund Eggenin käyttäneen menestyksekkäästi tankkausta kotikisoissaan mahdollisesti ensimmäisenä maailmassa.

Myös pyöräilyn maailmasta löytyy myöhemmin syntyneitä huhuja menetelmän käytöstä jo 1960-luvulla, epäiltyinä ovat olleet ainakin Gastone Nencini ja Jacques Anquetil, kumpikin sekä Ranskan että Italian ympäriajojen voittajia.[5]

Viimeksimainittua ovat veridopingista avoimesti epäilleet sekä tankkauksen käytön itsekin myöntänyt italialaispyöräilijä Francesco Moser että Yhdysvaltojen vuoden 1984 kesäkisojen veridoping-projektia koordinoinut valmentaja Eddie Borysewicz, joiden mukaan ranskalainen otti tankkauksia 1960-luvulle sijoittuneella urallaan.

Ei ole tietenkään mahdotonta, että vuoden 1971 tutkimukseen johtanutta työtä hyödynnettiin käytännön tasollakin etenkin 1960-luvun loppupuolella siitä huolimatta, että myöhemmin syntyneet huhut ovat aina huhuja, joista osa ei ole täysin luotettavia. Esimerkiksi olympiavoittaja Eero Mäntyranta kritisoi urheilujohtoa Sapporon vuoden 1972 talvikisojen jälkeen vielä siitä, että suomalaiset olivat jälkijunassa urheilufysiologian soveltamisessa, kun juuri kehitettyä veridopingia ei uskallettu edes kokeilla.[6] Kolmetoista vuotta myöhemmin hän olikin yllättäen vakuuttunut, että suomalaiset olivatkin tankkailleet jo kuusi vuotta aiemmin vuoden 1966 kisoissa lähinnä outoihin kuntopiikkeihin pohjautuen.[7]

Huhut ovat tosiaan aina huhuja, mutta jotain mahdollista näyttöä löytyy tutkimuskirjallisuudestakin. 

Veridopingtutkimus jo vuodelta 1960?

Jos veritankkaus oli käytössä jo 1960-luvulla, niin jostain menetelmän täytyi tulla urheilupiirien tietoon. Jos verijälkiä etsiikin tutkimuskirjallisuudesta, niin yhteenvedot kirjallisuudesta antavat ainakin yhden kiinnostavan jäljen tätäkin aiemmin. Koostaessaan yhteenvetoa veridopingkirjallisuudesta vuonna 1982, löytää tunnetun kanadalainen hematologi Norman Gledhill nykylukijan silmiin yllättäen jo vuonna 1960 julkaistun Ruotsissa tehdyn verensiirtotutkimuksen.[8]

Tutkimus on useille suomalaisille tutkijoille ja penkkiurheilijoille tuttu Suomen Kuvalehden toimittajan Mauno Saaren vuoden 1979 Lasse Viren-biografiasta Juoksemisen Salaisuudet, jossa käsitellessään veridopingia juuria, osaa tekijä kertoa seuraavaa:
Huippu-urheilussa ruotsalaiset lienevät menetelmän isät, vaikka sen juuret lääketieteessä ovatkin vanhat ja pitkät. Ruotsissa veritankkausta kokeiltiin mahdollisesti jo 1950-luvulla, mutta varmuudella seuraavalla vuosikymmenellä, sillä vuonna 1960 siellä julkaistiin aiheesta jo tutkimus.
...
Tutkimuksessa [] todettiin veriarvojen ja urheilijan suorituskyvyn tietysti laskeneen, kun verta oli poistettu säilytykseen. Kun urheilija sitten oli "tankattu", suoritukset olivat parantuneet huomattavasti lähtötasoon verrattuna. Havainnot osoittivat veriarvojen kohonneen poiston jälkeen nopeasti entiselle tasolle. Punasolut tankattiin takaisin jo viikon kuluttua verenluovutuksesta.[9]
Saari kertoo tietojen kulkeutuneen Suomeenkin, mutta asiantuntijoiden ajatelleen tutkimuksen tulosten olleen ”hataria ja epäilyttäviä”. ”Koehenkilöitä oli vain kuusi, tutkijoiden menetelmät näyttivät ylimalkaisilta”, toteaa kirjoittaja ja on muuallakin kirjassa skeptinen veridopingin tehosta. Tästä huolimatta on moni Suomessa vakuuttunut siitä, että veridopingin hyödyt on tunnettu suuressa maailmassa noin vuodesta 1960 asti, etenkin 1980-luvun mittaan tultua selväksi, että veritankkausta käytettiin laajalti, ja että se myös paransi suorituskykyä.

APU-lehden toimittaja Eino Leino osasikin kirjoittaa vuonna 1981 Mikko Ala-Leppilammen vuoden 1981 jälkeen, että ”Ruotsissa oli 1960 julkaistu veritankkausta koskeva tutkimus, joka selkeästi osoitti suoritusten parantuneen operaation avulla”, tosin Leinokin tuo esille tutkimuksen heikkoudet.[10] Varsin samoilla linjoilla oli myös Mauno Saaren teosta lähteenään käyttävä Suomen Kuvalehden urheilutoimittaja Kari Kyheröinen toteaakin vuonna 1984 julkaistussa laajassa veridoping-artikkelissaan:
[V]erensiirron merkitys on kasvanut ja kasvamassa.
Ja asiantuntijoiden mukaan se on ollut kuvassa mukana aina 50-luvun lopulta lähtien.
Huhujen mukaan ensimmäinen kestävyyshiihdon mitali veritankkauksen avulla hiihdettiin jo 1960 Squaw Valleyssa.
Hänkään ei ollut suomalainen... Ruotsalaiset ja norjalaiset olivat tässäkin asiassa 15 vuotta suomalaisia edellä.[11]
Myös arvostettu historioitsija Erkki Vettenniemi on pääpiirteittäin samoilla linjoilla, vahvasti Saaren ja Kyheröisen tuotantoon viitaten. Hän paitsi siteeraa kumpaakin positiivisesti teoksessaan Suomalainen Hiihtodoping[12], niin hän totesi eräässä aiemmin julkaistussa esseessään, että ”ruotsalaistiedemiehet havaitsivat niin aikaisin kuin vuonna 1960 vahvan positiivisen korrelaation veren parantamisen ja fyysisen suorituskyvyn välillä”.[13]

”Fyysinen suorituskyky verenpoiston ja uudelleensiirron jälkeen”. Vuonna 1960 julkaistu ruotsalaistutkimus esiteltiin jo vuonna 1958 Ruotsin Lääkäriyhdistyksen vuosipäivillä paljon veridopingiin viittaavalla otsikolla.[14] Kun ensimmäinen veridopingtutkimus julkaistiin neljätoista myöhemmin, otsikoitiin se lähes samalla nimella ”Response to exercise after blood loss and reinfusion”.[15]
Vaikka muutamat nimekkäät tutkijatkin flirttailevat sen ajatuksen kanssa, että veridopingia sovellettiin jo 1960-luvulla, lähes universaali näkemys silti on, että veridoping keksittiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin, ja esimerkiksi vuonna 2017 ilmestyneessä laajassa artikkelissaan History of Blood Doping at Olympic Games, arvioi australialainen urheilulääkäri Kenneth Fitch vuoden 1972 tutkimuksen toimineen innostuksena veritankkauksen soveltamiselle mainitsematta vuoden 1960 tutkimusta lainkaan.[16] Monien muidenkin joukossa samoilla linjoilla on myös tunnettu hematologi Randy Eichner, joka näkee vuoden 1972 läpimurtotutkimuksen lähtölaukauksena korkealla pidetyt olympiakisat, jolloin paksuveriset afrikkalaiset rynnistivät joukolla mitalisijoille.[17]

Jotkut akateemisetkin tutkijat silti yhtäaikaa uskovat, että ruotsalaiset jo vuonna 1960 periaatteessa keksivät tankkauksen, ja innoittivat tulevan veridopingtutkimuksen, mutta tuntemattomasta syystä sitä ei käytetty. Veridopingin historiaan hyvin perehtynyt historioitsija John Gleaves väittääkin oudosti seuraavaa, vaikka ei muualla samassa esseessään uskokaan, että menetelmä olisi 1970-luvullakaan ollut juurikaan käytössä:
Kautta 1960- ja 1970- lukujen julkaistuissa tieteellisissä tutkimuksissa kiisteltiin, voiko verensiirroilla parantaa urheilijoiden suorituskykyä. Bengt Gullbringin – ja myöhemmin Björn Ekblomin – johtamat ruotsalaistiedemiehet puolsivat näkemystä, väittäen että verensiirrot voisivat parantaa urheilijan kykyä siirtää veressään happea työtätekeviin lihaksiin.[18]
Jos ruotsalaistutkimuksen paikasta veridopingin aatehistoriassa ei ole yksimielisyyttä historioitsijoiden tai toimittajien keskuudessa, on tulosten tulkinta aiheuttanut päänvaivaa myös urheilufysiologeille, kuten alla tullaan havaitsemaan.

Jokatapauksessa veridopingin historian suhteen jotain nykykommentoijien silmissä merkittävää tapahtui Ruotsissa 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Tässä esseessä selvitetäänkin tiiviisti, mitä oikeastaan vuonna 1960 julkaistussa verenpalautuskokeessa tutkittiin, ja miten fysiologit ovat tuloksia tulkinneet. Koska tutkimustulokset tuotiin julki jo vuonna 1958, niin keksittiinkö tankkaus jo 1950-luvulla? Ja jos keksittiin, niin levisivätkö tiedot urheilupiirien käyttöön?


Mitä tutkittiin?

Veridopingia useastikin tutkineen hematologi Norman H. Gledhillin vuonna 1982 julkaisemasta veridopingtutkimusten yhteenvedosta todella löytyy vuonna 1960 julkaistu verensiirtotutkimus otsikolla The effect of blood volume variations on the pulse rate in supine and upright positions and during exercise, jossa nimensä mukaisesti vaihdellaan koehenkilöiden verentilavuuksia ja samalla myös hemoglobiiniarvoja.[19] B. Gullbringin, A. Holmgrenin, T. Sjöstrandin ja T. Strandellin suorittamaa tutkimusta ei kannata käydä läpi yksityiskohtaisesti, koska siinä on paljon veridopingiin liittymätöntä aineistoa. Myöskään tutkimuksen tavoitteet eivät ole sinällään kiinnostavia, vaan kiinnostavia ovat lähinnä valikoidut tulokset ja johtopäätökset ja se, mitä niistä voi tehdä nykyään ja ja mitä niistä pystyi tekemään 1960-luvun tiedon valossa.

Karoliinisen Instituutin Kliinisen Fysiologian ja Veripankin laitoksella suoritetussa tutkimuksessa oli parikin päämäärää.

Ruotsissa oli tutkittu jo 1940-luvun lopulta satunnaisesti kokonaishemoglobiinin ja hapenottokyvyn yhteyttä, ja yksi tutkimuksen tutkijoista oli itsekin jo vuonna 1949 ollut mukana kokoamassa aineistoa, joka osoitti vahvan korrelaation kokonaishemoglobiinin ja vakioidulla sykkeellä tuotetun voiman määrässä, viitaten ainakin siihen, että elimistö adaptoituu harjoitteluun nostamalla kokonaishemoglobiinia. Näistä löydöistä aavistuksen poiketen kuitenkin muusta tutkimuskirjallisuudesta tiedettiin, että fyysinen harjoittelu paransi ääreisverenkierron toimintaa nostaen hapenottokykyä, vaikka kokonaishemoglobiini tai veren kokonaismäärä ei olisi kasvanut. Näihin tutkimuksiin pohjautuen tutkijat olivat kiinnostuneita verimäärän muutoksen vaikutuksista verenkiertoelimistön toimintaan levossa, pystyasennossa ja harjoituksen aikana.

Koska kokeessa poistettiin verta ja aiheutettiin suhteellinen anemia, niin toinen tutkijoita kiinnostanut tutkimuskohde oli verenluovutuksen suorituskykyä laskeva vaikutus. Aihetta oli tutkittu tuolloin vain vähän, ja tulokset olivat hyvin ristiriitaisia ainakin sensuhteen, miten kauan suorituskyky pysyi normaalitason alapuolella.

Tutkimukseen myöhempää veridopingtutkimusta sinällään muistuttavaan protokollaan kuului se, että koehenkilöiden verestä poistettiin noin 10 prosenttia, ja veri tultaisiin myöhemmin palauttamaan koehenkilöiden elimistöön vain viikon kuluttua luovutuksesta, jolloin hemoglobiinitasot eivät olisi vielä palanneet mainittavasti. Tutkijat muodostivat itse puolet pienestä kuuden hengen koeryhmästään, ja loputkin olivat sairaalan palveluksessa olleita lääkäreitä. Kaikkia tuloksia ja niiden tulkintaa ja tilastollista arvoa haittaa se tosiasia, että koehenkilöitä oli tosiaan kuusi, ja joukko oli hyvin sekalainen, minkä lisäksi muutamin kohdin testilukemia ei ole edes mitattu, vaan arvot on laskettu muista tuloksista.

Sykkeet eri olosuhteissa olivat kokeen ensisijainen kunnon mittausmenetelmä. Vaikka sykettä mitattiin koehenkilöiden ollessa sekä makuu- että pystyasennossa, niin kiinnostavin osuus ovat kuntotestit, jotka tehtiin aikakaudelle ominaisella testillä katsomalla sykkeellä 170 tuotetun voiman määrää, mikä korreloi suoraan aerobisen kunnon kanssa.

Hemoglobiinitaso putosi verenpoiston seurauksena ja fyysinen suorituskyky putosi nopeasti tunti verenpoiston jälkeen tehdyissä testeissä, ja tutkijat toteavatkin, että suorituskyvyn putoaminen on hyvin linjassa sen kanssa, mitä tiedetään aiemmista paitsi aiemmista verenluovutustutkimuksista niin myös sen kanssa mitä tiedetään suorituskyvyn korrelaatiosta elimistön kokonaishemoglobiinin. Koska elimistössä on vähemmän hapenkuljettimia, niin samalla vakioidulla 170 lyönnin sykkeellä saadaan vietyä vähemmän happea työtätekeville lihaksille ja myös tuotettua vähemmän voimaa.

Yllättäen koehenkilöiden suorituskyky palasi takaisin lähtötasolle huomattavan nopeasti, jo 2-3 päivän kuluttua verenpoistosta ja oli kuuden päivän jälkeen kohonnut jo 5,3 prosenttia verenluovutusta edeltäneen tason yläpuolelle, vaikka hemoglobiinitaso ei ollut palautunut yhtään. Tämä tutkimuksen oudoin tulos on syytä painaa mieleen, koska se tulee olemaan tärkeä elementti tuloksia tulkittaessa. Kun veridopingkokeissa oletetaan suorituskyvyn nousevan lähtötason yläpuolelle verenpalautuksen jälkeen, oli koehenkilöiden suorituskyky nyt siis noussut viitisen prosenttia yli verenluovutusta edeltäneen tason ennen verenpalautusta, jolloin hemoglobiiniarvo oli edelleen noin kymmenen prosenttia lähtötasoa matalampi.

Kun säilötty veri seitsemän päivää verenluovutuksen jälkeen siirrettiin takaisin, palasi hemoglobiinitaso verenpoistoa edeltäneelle lähtötasolle. Heti verenpalautuksen jälkeen tehdyissä testeissä suorituskyky oli kohonnut vielä ylimääräiset 3,9 prosenttia, nousten siis 9,4 prosenttia verenluovutusta edeltäneen lähtötason yläpuolelle. Muutamalla koehenkilöllä havaitaan, että suorituskyky on koholla vielä pari päivää myöhemminkin. Elimistö ei ole ehtinyt tuottaa uusia punasoluja luovutettujen tilalle, jotan kokonaishemoglobiini, hemoglobiinitaso tai muutkaan vereen liittyvät tekijät eivät ole muuttuneet verenpoistoa edeltäneeseen tasoon verrattuna.

Koehenkilöiden leposyke, kuten myös eri harjoitustasoilla tehdyt sykkeet putosivat tutkimusajanjaksona. On syytä korostaa, että lähes kymmenen prosentin parannus voimantuotossa on paljon, suoraksi pyöräilynopeudeksikin muutettuna muutamia prosentteja.

Vuonna 1960 tehdyn verensiirtotutkimuksen voimantuottojen kehitys tutkimuksen aikana eri koehenkilöillä (värilliset viivat) ja keskiarvo (paksu musta viiva). Huomattavaa suuret yksilölliset vaihtelut sekä se, että voimantuotto on kohonnut verenpoistoa edeltäneen tason yli jo ennen verenpalautusta
Mikä voi selittää ilmiön? Vaikka mitään tyhjentävää selitystä ei ole, niin tutkijat huomaavat, että pienemmällä punasolumassalla yksittäisten punasolujen työskentelykapasiteetti kasvaa, mikä aiheuttaa nopeasti suorituskyvyn paluun normaalitasolle ja jopa superkompensaation. Tutkijat heittävät ilmoille teorioita, kuten ääreisverenkierron muutoksia. Mekanismista riippumatta punasolujen vähyyteen adaptoituminen säilyy verenpalautuksenkin jälkeenkin, minkä seurauksena suorituskyky nousee vielä lisää lähtötason yläpuolelle, kun hapenkuljettimien määrä nostetaan normaalille tasolle.

Tutkijat toteavat tulosten olevan linjassa erään aiemman verenluovutuskokeen kanssa, jossa oltiin myös havaittu suorituskyvyn palautuneen ennalleen nopeasti ja harjoitussykkeen olleen matalampi, mikä viittaisi kunnonnousuun. Kokeen tekijätkin myöntävät, että harjoitusefekti saattaisi olla hyvä selitys ilmiölle, kun perusterveet koehenkilöt polkivat kuntopyörällä toistuvasti, ja kunto nousi luonnollisesti.

Moni tutkijoiden ajatusrakennelma jää ajatusrakennelmaksi ja vastaamatta, koska toisin kuin vuonna 1972 julkaistu ”ensimmäinenveridopingtutkimus, niin vuonna 1960 tehty tutkimus ei säväytä urheilumaailmaa ja synnytä tutkimustraditiota, jossa yritetään selvittää mekanismi.


Maailman vaikeimmin tulkittava tutkimus

Verta poistettiin ja siirrettiin takaisin, ja samalla ainakin kuntopyörällä mitattu kunto nousi. Siinä linkit veridoping-tutkimukseen sitten ovatkin, koska tutkimus on aina ollut omituisuus, joka ei sovi kunnolla tutkimusjatkumoon.

Se on veren takaisinsiirtotutkimus, jossa on paljon samoja elementtejä kuin myöhemmissä ”oikeissa” veridopingtutkimuksissa, mutta se ei silti ole varsinainen veridopingtutkimus. Tämä johtuu siitä, että tutkijoiden tarkoituksena ei ole tutkia laskimoveren happipitoisuuden muutoksia kohottamalla hemoglobiinitasoa. Itseasiassa koehenkilöiden hemoglobiinitaso ei missään vaiheessa nouse ollenkaan yli lähtötason eikä tutkimus ota mitään kantaa siihen, onko verensiirrolla normaalin yläpuolelle kohotetuista hemoglobiiniarvoista etua vai ei, koska koehenkilöiltä mitatut hemoglobiiniarvot ovat haarukassa 120-140 g/l.

Kun harvat vuoden 1960 tutkimusta kommentoineet populaarimmat kirjoittajat toteavat koehenkilöiden suorituskyvyn kasvaneen huomattavasti, ovat tutkimuspaperiin tutustuneet urheilufysiologit sensijaan varovaisempia tulkinnoissaan. 

Aiemminmainittu kanadalaishematologi Norman H. Gledhill päätyykin edellämainitussa veridopinginkirjallisuuden yhteenvedossaan siihen johtopäätökseen, että tulokset eivät ole tilastollisesti merkittäviä eikä hän usko, että veriarvojen nollanousu (hän mainitsee luvun 0,7 %) pystyi aikaansaamaan 9,4 prosentin nousun voimantuottoon. Silti hän ei halua edes mainita 9,4 prosentin lukemaa yhteenvedossaan, vaan kertoo suorituskyvyn kasvun olleenkin vain 3 prosenttia, joka ei lukemana ole lähtöisin oikein mistään tutkimuksen luvuista.[20]

Jotkut tutkijat näkevät tutkimuksessa löytyneen hyötynäkökohtia, mutta eivät ole muuten vakuuttuneita. Vaikka alan kirjallisuuteen ja tutkimukseen hyvin uppoutunut urheilufysiologi Melvin H. Williams on parinkin oman veridopingtutkimuksessa yhteydessä maininnut ruotsalaistutkimuksessa löytyneen hyötynäkökohtia[21], laittaa hän (todennäköisesti oikein) juuri kyseisessä kokeessa havaitun ilmiön harjoitusefektin piiriin. Williams jättää mainitsematta tai ei ainakaan huomaa sitä, että suurin osa suorituskyvyn kasvusta tapahtuu ennen veren takaisinsiirtoa.[22]

Suomalaisista tutkijoista itsekin veritankkausta tutkineet Tapio Videman ja Tapio Rytömaa tulkitsevat omassa veridopingtutkimuksessaan Gullbringin kokeen osoittaneen viitanneen suorituskyvyn nousun suuntaan[23], toisaalta arvostettu hematologi Kari Remes päätyy eräässä 1970-luvun puolivälissä verenkiertojärjestelmää käsittelevässä luentomonisteessaan johtopäätökseen, että [t]ulosten paraneminen voidaan laittaa harjoitusefektin tiliin eli lääkärit ovat polkeneet tutkimusaikana polkypyöräergometrillä”.[24]

Näyttää siltä, että 1970-luvulla tutkimusta kommentoitiin veridopingtutkijoiden keskuudessa innokkaammin, koska julkaistuja verensiirtotutkimuksia oli tuolloin vain kourallinen, minkä lisäksi veridopingin toimivuudesta oli aito akateeminen keskustelu, joten oli jopa aiheellista tuoda esille sekä verensiirron tehon ja tehottomuuden osoittavat tutkimukset ja punnita niitä toisiaan vasten. Mutta kun veridopingin tehosta vakuututtiin 1980-luvun mittaan, ja tutkimuksetkin aiheesta muuttuivat entistä spesifistisemmiksi, jäi vuosikymmeniä vanhan hämärän tutkimuksen kommentointi ja julkituontikin usein aiheettomalta. 

Moni tunteekin sen nykyään ainoastaan joko populaareista kirjoista tai veridoping-tutkimusten yhteenvedoista löytyvänä selittämättömänä vuoden 1972 tutkimusta edeltävänä anekdoottina, josta ei ota täysin selvää.

Suomessa tärkein lähde on Mauno Saaren vuonna 1979 julkaistussa Viren-biografiassa oleva kuvaus, jossa on kiinnostavasti yksi yksityiskohta selkeästi väärin, mikä saattaa selittää sen, miksi tutkimus saavutti ainoastaan Suomessa lähes kanonisen maineen. Koska Viren-biografi olettaa, että kyseessä oli ”oikea” 1970-luvun veridopingtutkimusten tyyppinen koe, niin hän kertoo virheellisesti ”veriarvojen kohonneen poiston jälkeen nopeasti entiselle tasolle” ennen verenpalautusta. Lukija helposti olettaakin virheellisesti veriarvojen nousseen lähtötasoa korkeammalla verenpalautuksen seurauksena. Näin ei ollut, kuten yllä todettu, vaan arvot palasivat vain entiselle tasolleen.

Tieteellisten paperien lukeminen on useimpien kirjoittajien silmissä tylsää, joten moni luottaakin mielellään Mauno Saaren sujuvasti kirjoitettuun Viren-biografiaan, etenkin kun tieteellisen aineiston tulkinnassa on avustanut arvostettu tietokirjailija Kimmo Pietiläinen. Onkin hyvin todennäköistä, että myöhemmät suomalaiset journalistit ”haksahtivat” tähän Saaren pieneen virheeseen, ja uhrasivat turhaan ajatustyötä, koska käsittivät väärin paitsi tutkimuksen keskeisen tavoitteen niin sen tulokset.

Saari olisi varmasti ollut huolellisempi, jos olisi arvannut, että teosta tullaan siteeraamaan veridopingin kohdalla arvokkaana lähteenä ja joskus jopa lähes ainoana lähteenä vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Tutkija Pekka Kaarnisen vuonna 2008 ilmestyneessä Doping Voittaa Aina - teoksessa kun on aukeaman verran lähes yksinomaan Saarelta otettuja ajatuksia[25], ja jo aiemminmainittu historioitsija Vettenniemi antaa vuonna 2017 ilmestyneessä hiihtodoping-teoksessaan Saaren äänen kertoa vuoden 1960 ruotsalaistutkimuksesta.[26]

Siitä, miten vahvasti Vettenniemi luottaa Mauno Saareen kertoo myös se, että varsinaista ruotsalaistutkimusta historioitsija ei kelpuuta ollenkaan viidentoista sivun mittaiseen lähdeluetteloonsa.

Loppusanat

Se, miten tutkimusta on käsitelty historian saatossa on kiinnostavaa, mutta yllättävän epärelevanttia sen kysymyksen kannalta, sovellettiinko veridopingtietoutta käytännön tasolla vuoden 1960 tutkimuksen jälkeen. Oleellista on se, mitä irrallisen tutkimuksen käsiinsä saaneet urheilupiirien edustajat siitä miettivät.

Vuonna 1960 julkaistu ruotsalaistutkimus on sikäli kiinnostava, että sen olemassaolo todennäköisesti tiedettiin laajalti urheilufysiologian tutkijapiireissä, etenkin pohjoismaissa. Se olikin urheilufysiologian alaan kuuluva tutkimus, ja julkaistiin Acta Physiologica Scandinavica - kausijulkaisussa, jota julkaisi Pohjoismaiden Fysiologinen Yhdistys. Sjöstrand, Strandell ja kumppanit olivat urheilufysiologian ytimessä ja tutkivat hapenottokyvyn ja punasolumassan korrelaatioita ja muita veridopingiinkin kytkeytyviä asioita. Ruotsin veripalvelun pomo Bengt Gullbring päätyi jopa tutkimaan urheilufysiologi Björn Ekblomin kanssa veren takaisinsiirtoa kuuluisassa vuonna 1972 julkaistussa läpimurtotutkimuksessa.

Toisaalta vuoden 1960 tutkimuksesta ei ollut paljoa omaksuttavaa tietoa edes urheilupiirien käyttöön, ja koska punasoludopingin idea on ottaa annettuna linkki veren hemoglobiinipitoisuuden muutosten ja suorituskyvyn välillä, sotivat tutkimuksen havainnot lähinnä tätä yhteyttä vastaan, koska suorituskyky ei putoa tai nouse lineaarisesti kokonaishemoglobiinin kanssa.

Tutkimusta voi lähestyä myös reductio ad absurdum – tekniikalla. Jos veren poisto ja jo viikon kuluttua suoritettu takaisinsiirto paransi suorituskykyä 9,4 prosentilla, niin suurimman osan hyödystä saa helpommallakin tavalla. Jos olettaakin tutkimuksen havaintojen selittyvän muulla, kuin mittausvirheillä tai harjoitusefektillä, mutta urheilija tyytyykin vain 5,3 prosentin suorituskyvyn parannukseen, niin se onnistuu yksinkertaisesti vain luovuttamalla verta ja odottamalla viikon. Mitään veren säilytystä tai takaisinsiirtoa ei tarvita, ja toimenpiteen voi suorittaa lähimmässä Veripalvelun luovutuspisteessä.

Koska yksi urheilijoiden kestoaihe oli jo 1960-luvulla huonot veriarvot, on havainto on epäintuitiivinen, suorastaan älytön. Jokainen keinotekoista ”oikotietä” etsivistä urheilijoista, urheilulääkäreistä ja urheilufysiologeista olisi lopettanutkin tutkimuksen lukemisen jo tähän havaintoon.

Se, että tutkimus ei itsessään olisikaan herättänyt urheilupiirien kiinnostusta veritankkaamiseen ei tarkoita, etteikö 1960-luvulla olisi voinut tapahtua tankauksia. Tutkimuksesta on kuitenkin vain reilut puolivuosikymmentä siihen, kun ”oikeaa” veritankkausta alettiin tutkia nimenomaan Ruotsissa 1960-luvun puolivälissä. Vai aloitettiinko tämäkin tutkimus aiemmin?

Holmenkollenin veritankanneen norjalaisen” jäljillä

Entä sitten Gjermund Eggenin Oslon MM-hiihtojen tankkaus, josta on mahdollisesti olemassa aikalaiskuvauskin vuodelta 1966?

Toimittaja Martti Huhtamäen vihjailevan ennakkojutun mukaan 'Sveitsistä punaisia verisoluja hankkinut norjalainen' lukeutui Oslon MM-laduilla 1966 kolmenkympin kultakandidaatteihin”, kertoo historioitsija Erkki Vettenniemi vuonna 2017 julkaistussa teoksessaan Suomalainen Hiihtodoping.[26]

Aihe ole Vettenniemelle uusi, ja hän käsitteli sitä jo vuonna 2016 Idrottsforum-sivulla julkaistussa artikkelissaan, joka on ainakin hyvin myötämielinen sen teorian puolesta, että Eggen olisi tankattu vuoden 1966 kotikisojaan varten, ollen näin ainakin suomalaishiihtäjiä edellä asiassa ellei jopa ensimmäisiä menetelmän käyttäjiä.[27]

Katastrofaalisen 30 kilometrin kisan jälkeen Gjermund Eggen sai kolme voittoa jäljelläolevista kisoista”, kertoo Vettenniemi artikkelissaan. ”Mitä tapahtui hänelle toista kilpailua edeltävien kriittisten päivien aikana?”.

Eräs Holmenkollenilta raportoiva suomalaisjournalisti viittasi ohimennen nimeltämainitsemattomaan norjalaiseen, jonka punasolumassaa oli nostettu klinikalla”, jatkaa Vettenniemi paljasten, että on olemassa aikalaislähdekin, joka ainakin tukee kuvausta.

Kuten aiemmin jo todettu, niin vuoden 2017 Suomalainen Hiihtodoping-teoksessaan Vettenniemi siteeraa Martti Huhtamäen Iltasanomiin Oslon MM-hiihtojen alla kirjoittamaa artikkelia, jossa mainitaan 30 kilometrin hiihdon ennakkosuosikkinaSveitsistä punaisia verisoluja hankkinut norjalainen”, ja kirjan lähdeluettelosta löytyy tarkka lähdekin. Iltasanomissa 15. helmikuuta 1966 julkaistun artikkelin ”savuavan aseen” sisältävää lausetta onkin syytä lainata kokonaisuudessaan:
Uumajalainen urheiluvälinekauppias Assar Rönnlund ja Bjarne Andersson, Sveitsistä punaisia verisoluja hankkinut norjalainen, sekä Norjan Gjermund Eggen ja Harald Grönningen ovat nyt suursuosikkeja, eikä kokonaan ole käännetty selkää venäläisillekään.[28]
Mikäli Huhtamäen ”vihjaileva ennakkoartikkeli” on Vettenniemen ainoa aikalaislähde Eggenin punasolukuurista, niin historioitsija tekee pelkästään artikkelin asiasisällöstä pitkällevietyjä tulkintoja.

Mitään klinikkaa ei mainita eikä sanamuoto kerro, viittaako punasolujen ”hankinta” verensiirtoon vaiko vain korkean paikan harjoitteluun, koska tuolloinkin tiedettiin ohuen vähähappisen ilman nostavan punasolujen määrää. Toiseksi ”nimeltämainitsematon” norjalainen ei millään voi olla ainakaan Gjermund Eggen, koska hänet mainitaan samassa lauseessa heti seuraavaksi ja selvästi eri henkilönä. Kolmanneksi punasolut on ”hankittu” jo ennen 30 kilometrin ”katastrofaalista” kisaa, jonka jälkeen Eggen teki oudon uudelleensyntymänsä.

Iltasanomien lause on kieltämättä sekava, mutta Huhtamäki viittaa ”punaisten verisolujen hankkijalla” lähes varmasti virkkeessä juuri aiemmin mainittuun Bjarne Anderssoniin, etenkin kun tällä oli alla sekä anemia että Sveitsin matka. ”Bjarne Anderssonin kausi alkoi joulukuussa lupaavasti, mutta keskeytyi veressä todettuun punaisten verisolujen puutteeseen”, valaiseekin Etelä-Suomen Sanomien kolumnisti asiaa vain päivä Iltasanomien artikkelin jälkeen. ”Hän lähti niitä etsimään Keski-Euroopan alppimaisemilta”.[29]

Huhtamäki mainitsee ruotsalaisen Anderssonin virheellisesti norjalaiseksi, mutta jo lauserakenteen pohjalta hän on samassa ”tiimissä” kuin ruotsalainen Rönnlund eikä ”Norjan” Eggenin ja Grönningenin kanssa. Kun Vettenniemen lähdettä katsoo, niin yksinkertaisin selitys on tässäkin tapauksessa todennäköisin – punaisten verisolujen ”hankkija” ei luultavimmin ”veritankannut”, lähteessä ei ole mainintaa hänen käymisestään ”klinikalla” eikä punasoluja ankittu epäonnistuneen 30 kilometrin kisan jälkeen vaan jo ennen kisoja. Tämän lisäksi Alppien kävijä edes ollut norjalainen.

Entä mistä huhu Gjermund Eggenistä lähti sitten liikkeelle?

Tiettävästi ensimmäinen maininta asiasta löytyy vuodelta 1981, kun Aamulehden työryhmä kertoo, että veridopingin ”keksi ruotsalainen fysiologi ja sen ensimmäinen käyttäjä oli 'asiantuntevien tahojen' mukaan norjalainen Gjermund Eggen, Oslon MM-hiihtojen 1966 kolminkertainen mestari”.[30] Huhu ilmeisesti tunnettiin Suomessa kohtuuhyvin, esimerkiksi Norjan päävalmentajan Magnar Lundemon syyttäessä suomalaisia veritankkaajiksi vuonna 1984 Sarajevon kisoissa, sivallettiin Aamulehdessä takaisin. ”Mielenkiintoinen väite mieheltä, joka varmaan tuntee verensiirron salat perinpohjin”, kertoo toimittaja, koska Lundemo hiihteli samoihin aikoihin Gjermund Eggenin kanssa”, joka ”näet mainitaan ruotsalaisten kehittämän verensiirron ensimmäisenä menestyksellisenä käyttäjänä.[31][32]

On tietenkin aina mahdollista, että ”asiantuntevat tahot” ovat oikeassa, mutta jo pelkästään se on punainen vaate, että tieto tuodaan esille vuonna 1981 samassa yhteydessä, kun ensimmäiset suomalaiset veridopingtunnustukset nousivat julkisuuteen suurin otsikoin.

Jos lähtee etsimään huhun syytä, löytyy se helpostikin, ja liittyy juuri Eggenin hirmukuntoon ja sen katoamiseen.

Eero Mäntyranta kertookin muistelmissaan olleensa kyseisten kisojen 50 kilometrin hiihdossa maaliintullessaan lähes varma voitostaan ja siitä, että hänen jälkeensä lähteneiden voimat loppuisivat, mutta toisin kävi:
Jäljessä tulevista kuitenkin [Arto] Tiainen ja Eggen hiihtivät niin mahdottomasti, että jäin heidän jälkeensä tulostaululla. Eniten ihmettelin Eggeniä. Kuinka ihminen pystyi niin lyhyellä matkalla nousemaan niin paljon? Hän veti meihin muihin nähden kerrassaan hämmästyttävästi. Mihinkähän hänen kuntonsa mahtoi heti kadota?[33]
Veridopingin vaikutus kestää vain viikon pari, joten viimeisessä vuonna 1968 julkaistussa lauseessa on jo epäilyksen siemen. Lisäepäilyjä tulee, kun Mäntyranta vielä mainitsee, että Eggen aloitti koko MM-kisat surkeasti epäonnistumalla 30 kilometrillä jääden kuudenneksitoista, mutta kolme päivää myöhemmin 15 kilometrillä ”oli nyt kuin uusi mies, eikä hänelle ollut mitään tehtävissä”.

Kun Hiihdon MM-kisat palasivat Holmenkollenille kuusitoista vuotta myöhemmin – vain reilu kuukausi Aamulehden Eggen-väitteen jälkeen – kävi Lapin Kansan toimittaja Kalevi Autio jututtamassa Mäntyrantaa, ja myös eräs norjalainen tuli puheeksi:
Oslon MM-kiroja Eero muisteli myös erään mysterion kisoina. Mysteerioksi jäi pitkäksi aikaa Gjermund Eggenin suoritukset Oslossa. Mies voitti kotikisoissaan kolme kultaa, mutta oli viikon pääsä MM-taistoista jo minuuttien päässä sen ajan muista huipuista.[34]
Toimittaja kysyi Mäntyrannalta mielipidettä Aamulehden teoriasta, ja tämä myönsikin selityksen ”järkeenkäyväksi”, vaikka kuulikin asiasta ensimmäistä kertaa:
Asiaa pohdittiin paljon jo silloin, mutta mitään selitystä Eggenin kovalle kisakunnolle ja nopealle kuvasta poistumiselle ei löydetty. Ei ole mikään ihme jos Gjermund olisi tankattu jo tuolloin. Se olisi ainakin järkeenkäypä selitys nopeaan kunnon katoamiseen.
Todennäköisesti huhun alkuperä on juuri siinä, että veridoping on periaatteessa johdonmukainen selitys oudolle kuntopiikille MM-vuonna 1966, oli se totta tai ei. Eggenin nimen on täytynyt pyöriä monenkin huulilla, kun urheilun verensiirrot nousivat otsikoihin asti 1970-luvun alussa, ja Suomessa ainakin joissain piireissä epäiltiin muiden maiden hiihtäjien kiitävän ylimääräisten verisolujen turvin, ja olihan menetelmäkin naapurimaasta Ruotsista. Yllämainitun pohjalta onkin ainakin todennäköistä, että Eggen-huhu olisi voinut syntyä myöhemminkin itsenäisesti vain palasia yhdistelemällä ilman ”asiantuntevien tahojen” tietoja.

Norjan maajoukkueen hiihtolääkäri Kjell Eystein Røkke on lisäksi kertonut törmänneensä jo Sapporon vuoden 1972 talviolympiakisoissa muiden esittämiin epäilyihin, että pohjoismaalaiset hiihtäjät olisivat tankanneet, joten samat huhujen levittäjät saattoivat hyvinkin olettaa menetelmän olleen käytössä jo kuusi vuotta aiemminkin.[35]

Toisaalta tieto-taito saattoi olla olemassa, olihan ruotsalaispikaluistelija Jonny Nilsson väittänyt, että hänellä oli tarjottu mahdollisuutta veridopingiin juuri vuonna 1966 siitä huolimatta, että eräs nimeltäkinmainittu ruotsalainen fysiologi väitti, että menetelmää ei ollut tuolloin edes olemassa. Oliko Aamulehdellä sittenkin oikea ”asiantunteva taho”, jolla oli sisäpiirin tietoa? Kuten eräässä aiemmassa esseessäni on todettu, tiedettiin Ruotsissa estejuoksija Mikko Ala-Leppilammen veridopingista jo ennen hänen vuoden 1981 tunnustusta, joten virtasiko muualta pohjoismaista veristä tietoa myös Suomeenkin päin?[36]

Lähdeviitteet

[1] Svensson Daniel, Sörlin Sverker: "The ‘physiologization’ of skiing: the lab as an obligatory passage point for elite athletes?", Sport in Society (2018); toistaiseksi vain e-muodossa julkaistu artikkeli.
[2] Siukonen, Timo: "Selkätutkija tuntee dopingasiatkin"; HS 1.4.2001. "Huhuja veridopingin käytöstä on kierrellyt 1960-luvulta asti, ja muutamissa tapauksissa on virallista näyttöä, joka osoittaa verensiirtojen käytön hiihtourheilussa", todetaan myös eräässä Videmanin ja muiden tutkijoiden tekemässä vertaisjulkaistussa artikkelissa (Videman T, Lereim I, Hemmingsson P, Turner MS, Rousseau-Bianchi MP, Jenoure P, Raas E, Schönhuber H, Rusko H, Stray-Gundersen J.:"Changes in hemoglobin values in elite cross-country skiers from 1987-1999", Scand J Med Sci Sports. 2000 Apr;10(2):98-102)
[3] Salonen, Lauri: "Valmentajat verenvaihtajina?", IS, 20.8.1983
[4] "Lasse Viren maksaa nyt verenvaihdoista", HS 22.9.1973
[5] Kirjailija-kirjaarvostelija Feargal Mckay käy 1960-luvun veridopinghuhuja laajahkossa artikkelissaan "A history of blood transfusions in cycling" todeten Nenciniin ja Anquetiliin kohdistuneet epäilyt väärinkäsityksiksi:
http://www.cyclingnews.com/features/a-history-on-the-use-of-blood-transfusions-in-cycling/
[6] Mäntyranta, Eero: "Katkennus Suksi, osa II", Hymy 3/1972
[7] Mörä, Tuomo: ”Eero Mäntyranta ihmettelee: 'Miksi syytetään vain suomalaisia?'”, Iltasanomat 15.1.1985
[8] Gledhill N. "Blood doping and related issues: a brief review" Med Sci Sports Exerc. 1982;14(3):183-9
[9] Saari, Mauno: "Juoksemisen salaisuudet", (WSOY, 1990), s. 174-175
[10] Leino, Eino: "Veritankkaus on jo vanha poppakonsti", Apu 50/1981
[11] Kyheröinen Kari: "Suomalaiset ovat oppipoikia veritankkauksessa", Suomen Kuvalehti, 9/1984
[12] Vettenniemi, Erkki: "Suomalainen Hiihtodoping", SKS (2017), s. 127-128
[13] Vettenniemi, Erkki: "Drug use in Skiing"; teoksessa Waddington I, Møller V, Hoberman J: "Routledge Handbook of Drugs and Sport" (Routledge, 2015)
[14] Läkartidningen, 41/1958, s. 2906
[15] Ekblom B, Goldbarg AN, Gullbring B."Response to exercise after blood loss and reinfusion", J Appl Physiol. 1972 Aug;33(2):175-80
[16] Fitch KD: "Blood doping at the Olympic Games", J Sports Med Phys Fitness. 2017 Nov;57(11):1526-1532
[17] Eicher ER.: "Better dead than second", J Lab Clin Med. 1992 Sep;120(3):359-60.
[18] Gleaves, John: "Manufactured Dope: How the 1984 US Olympic Cycling Team Rewrote the Rules on Drugs in Sports", International Journal for the History of Sport, (Vol 31, No 1, 2015), s. 89-107.
[19] Gullbring B, Holmgren A, Sjöstrand T, Strandell T.: "The effect of blood volume variations on the pulse rate in supine and upright positions and during exercise", Acta Physiol Scand. 1960 Sep 30;50:62-71.
[20] Gledhill, mt.
[21] Williams MH, Lindhjem M, Schuster R.:"The effect of blood infusion upon endurance capacity and ratings of perceived exertion", Med Sci Sports. 1978 Summer;10(2):113-8.
[22] Williams, MH: "Blood doping in sports", J. Drug Issues 3: 331-340. Williams toteaa myös, että submaksimaaliset testit eivät välttämättä osoita, että maksimaalisessa suorituksessa olisi hyötyä.
[23] Videman T, Rytömaa T.:"Effect of blood removal and autotransfusion on heart rate response to a submaximal workload.", J Sports Med Phys Fitness. 1977 Dec;17(4):387-90.
[24] Remes, Kari: "Veren tilavuudenvaikutus fyysiseen suorituskysyyn", Olympiakomitean opetusmoniste 7606-313
[25] Kaarninen, Pekka: "Doping voittaa aina" (Minerva 2008) s. 84-85
[26] Vettenniemi, 2017, s. 127
[27] https://idrottsforum.org/forumbloggen/triple-victory-for-norwegian-sport-medicine/
[28] Huhtamäki, Martti: "Eero Mäntyranta varoittaa uskomasta liikoja: 'Älkää luottako ennakkoveikkaajiin'", IS 15.2.1966'
[29] Etelä-Suomen Sanomat, 16.2.1966
[30] "Verensiirto: Dopingia vai ei?", Aamulehti 30.12.1981
[31] Salo, Urho: "Taas kerran veridoping...", Aamulehti 14.2.1984; lainaus ei löydy varsinaisesta artikkelin tekstistä, joten se ei välttämättä ole Urho Salon käsialaa.
[32] Eggenin tankkaus mainitaan myös vielä vuonna 1986 Aamulehdessä (Kauhanen, Matti: "Lundemolla oli tietoa?", Aamulehti, 16.7.1986).
[33] Vuorio, Pentti; Mäntyranta, Eero: ”Kairoilta Kisaladuille” (Weilin-Göös, 1968), s. 108
[34] Kalevi Autio: ”Hiihtokuninkaan tyyli ja hymy eivät unohdu, Lapin Kansa, 9.2.1982
[35] "Mistanke om blod-doping", Dagbladet, 18.2.1978