Verta, Hymyä ja Kyyneliä: Osa I. "Verinen Mikko"

Johdanto

Jokainen kestävyysurheilua seuraava ihminen on törmännyt termiin ”veridoping”. Termillä tarkoitetaan yksinkertaisimman määritelmän mukaan punasolujen lisäämistä urheilijan verenkiertoon tarkoituksena kohottaa hapenottokykyä ja sitäkautta suorituskykyä kestävyyslajeissa, kuten juoksussa, hiihdossa tai pyöräilyssä.

Siitä asti, kun ruotsalainen urheilufysiologi Björn Ekblom kertoi vuoden 1971 syksyllä havainneensa tutkijaryhmänsä kanssa suorittamissaan kokeissa ylimääräisten punasolujen parantavan suorituskykyä, alkoi myös Suomessa kuiskuttelu urheilijoiden ”verenvaihdoista”, siitä että jotkut urheilijat hakivat askeliinsa lisää pituutta juuri verensiirtojen avulla. Samoihin aikoihin menetelmä myös nimettiin maailmalla ”veridopingiksi”, vaikka menetelmä päätyikin kiellettyjen menetelmien listalle vasta 1980-luvun puolivälissä.

Vaikka aihetta aika-ajoin sivuttiinkin ohimennen myös julkisuudessa, ei kunnollista keskustelua syntynyt vielä tuolla 1970-luvulla. Uutisointi oli satunnaista ja aiheen käsittelyä rajoitti alusta asti konkreettisen tiedon puute. Vaikka Suomessakin muutama urheilija uskallettiin mainita jopa lehtien sivuilla menetelmän käyttäjäksi, ei kenenkään kohdalta voitu oikeasti olla täysin varmoja.

"Mikä lienee totuus, huhuja kylläkin on monenlaisia", totesi Keskisuomalaisen kolumnisti "Rasteri" jo vuoden 1972 loppusyksyllä verenvaihtohuhuista.[1]

Silti myös Suomessa oli varmaakin tietoa verenvaihtojen käytöstä, koska muutamakin urheilijoiden kanssa toiminut urheilulääkäri vahvisti olevansa tietoisia siitä, että verensiirtoja suoritettiin Suomessakin urheilijoille syystä tai toisesta.

Kun kansainvälinen päivälehdistökin otti ”veridopingin” urheilusivujen jutukseen ensiksi Innsbruckin talviolympialaisten aikoihin alkuvuodesta 1976 ja vielä näkyvämmin Lasse Virenin palattua maailman huipulle saman vuoden kesäkisoissa, oli aihe monien suomalaistoimittajien mielestä jo vanha juttu. Aamulehden toimittajan Urho Salon mukaan ”KOK on herännyt vähän myöhään”:

Verenvaihto (otetaan urheilijan omaa verta talteen ja tuikataan takaisin kun happea kuljettavien punasolujen tarve on suurin) on vähän vanhentunut idea, arvo on pudonnut mm. rajusti kehittyneen ravintofysiologian vuoksi. Veriarvot eivät enää putoile niin kuin ennen ja nyt tiedetään myös rautatablettien käytöstä enemmän. Vuoristoharjoittelu on myös yksi tehokas keino.[2]

Vielä 1970-luvun lopussakaan ei oltu yksimielisiä siitä, miten pinnalla menetelmä enää Suomessa oli. Tutkimuskirjallisuus tankkausten tehosta oli ristiriitaista muutaman aiempaa huolellisemmin tehdyn tutkimuksen kyseenalaistettua tankkausten teho, ja kuten edellä todettu, verenkuvan säännöllisellä seurannalla anemiaan voitiin puuttua paremmin, minkä lisäksi vuoristoharjoittelulla oli saatu positiivinen vaikutus verenkuvaan. Vielä juuri Moskovan 1980 kesäolympialaisten alla eräs toimittaja epäili menetelmän itseasiassa painuneen unholaan pikkuhiljaa, jos sen käyttö oli koskaan ollutkaan yleistä:

Aikaisemmin olikin kestävyyslajien harjoittajilla usein vaikeuksia veriarvojensa kanssa. Nykyään nämä ongelmat ovat kuitenkin yleensä hallinnassa, joten siinäkään suhteessa verenvaihtoa ei tarvita.

Suomessakin on aikoinaan kokeiltu verenvaihtoa, mutta nykyään sitä voi pitää suorastaan vanhanaikaisena menetelmänä.[3]

Toiset taas uskoivat, että käyttö oli hyvin laajaa kaikkialla, ja täysin eriävän näkemyksen esittikin jo seuraavana vuonna seinäjokelainen toimittaja Simo Nikula:

Maailma muuttuu ja urheilu sen mukana. Veridoping lienee hyvin yleistä. Mutta mikäli urheilijalle lisätään vain omaa verta on se vain eettinen kysymys, ei edes vaarallinen.[4]

Tähän tiedon puutteeseen tuli muutos vuodenvaihteessa 1981-1982, kun yksi 1960- ja 1970-lukujen parhaita suomalaisjuoksijoita valotti salaisuuden verhoa tunnustamalla käyttäneensä veritankkausta 1970-luvun puolivälissä loppuneella urallaan.[5] Ja kuin sattuman iskusta, tunnusti myös vuoden 1980 Moskovan kesäkisojen juhlittu mitalisti Kaarlo Maaninka saaneensa veripusseista apua mitalijuoksujaan varten.[6]

Kun veridoping sai nyt ”kasvot”, syntyi myös aitoa keskustelua aiheesta, ja muutamat urheilijat, urheilujohto sekä urheilulääkäriyhteisökin kommentoivat asiaa.

Ja tämän vilkkaan vuodenvaihteen jälkeen tulikin taas lähes totaalinen hiljaisuus. Vaikka hiihdon osalta on tullut tunnustuksiakin, ja muutama vuosien 1976, 1980 ja 1984 kesäolympialaisten suomalaisurheilija tunnusti anonyymisti tutkijoille käyttäneensä menetelmää, uutta tietoa sensuhteen, mitä Suomen yleisurheilupiireissä tapahtui veridopingin suhteen kohistulla 1970-luvulla, on tihkunut julkisuuteen niukasti.

Suuri osa siitä vähästä mitä tiedetään pohjautuukin juuri näihin tunnustuksiin, mistä huolimatta tunnustuksiin viitataan doping-kronikoissa yleensä enintään muutamalla lauseella pääosin vielä virheellisesti tai ainakin puutteellisesti tutustumatta sen kummemmin alkuperäisaineistoon. Raikkaana poikkeuksena on historioitsija Erkki Vettenniemen uudehko teos Suomalaisen Kestävyysjuoksun Historia, joka on viimeisin ja todennäköisesti tähän asti yksityiskohtaisin kuvaus vuodenvaihteesta 1981-1982.[7]

Tässä kolmiosaisessa esseessä keskityn tähän erikoiseen vuodenvaihteeseen ja sen tulkintoihin. Kahdessa ensimmäisessä osassa käyn episodin tapahtumaketjun pääpiirteittäin läpi, ja nopeasti käykin ilmi, että kyse ei ollut tavanomaisista tunnustuksista, vaan taustalla sattui ja tapahtui. 

Kolmannessa osassa yritän yhdistellä palapelin palasia yhteen nykytiedon valossa, ja lopputulos saattaa olla yllättävä.

”Minunkin vereni vaihdettiin”

Mikko Ala-Leppilampi oli yksi 1960-luvun lopun parhaita suomalaisjuoksijoita. Hän oli paitsi moninkertainen SM-mitalisti, niin myös aktiivinen maaottelukävijä, joka ei kuitenkaan saavuttanut täysin kansainvälistä läpimurtoa, vaikka edustikin myös arvokisoissa Suomea useasti.

Uransa 1970-luvun puolivälissä lopettanut juoksija päätti vuoden 1981 lopussa syystä tai toisesta avata toimittaja Erkki Wessmanille sanallisen arkkunsa kokemuksistaan huippu-urheilijana, seurauksena oli laaja artikkeli hänen urheilu-urastaan.

Hymy-lehdessä joulukuussa 1981 julkaistussa muistelma-artikkelissa juoksija kertoi muistikuvia uransa varrelta, johon kuului muunmuassa henkilökuvien lisäksi myös hänen omia kokemuksiaan, joihin mahtui paitsi hänen lyhyt hormonikokeilunsa vuonna 1972 niin myös vuoden 1974 maaottelureissu Sotsissa, jossa sattui ja tapahtui. Lisäksi hän kritisoi urheilujohtoakin etenkin siitä, että aktiivikauden ohittaneet urheilijat jätettiin oman onnensa nojaan.

Suuren yleisön huomio kiinnittyi kuitenkin veridopingiin liittyviin paljastuksiin, koska ne olivat lajissaan ainutlaatuisia Suomessa ja koko maailmassa. ”Mikon kertoma on ensimmäinen julkinen todistajalausunto veridopingista”, totesi artikkelin kirjoittanut toimittaja Erkki Wessman.

Ja siitähän kerrottavaa riitti.

Ala-Leppilammen mukaan veritankkaus oli osa suomalaisjuoksijoiden käyttämiä menetelmiä viimeistään vuoden 1971 Helsingin EM-kisojen aikaan, jolloin Suomen kestävyysjuoksun paluu arvokisojen mitalikantaan alkoi. Tuolloin menetelmä ei kuitenkaan ollut kaikille tarjolla ja Ala-Leppilampi ei päässyt hyötymään menetelmän antamasta lisäpotkusta. Häntä kaivelikin se, että hän olisi voinut jopa voittaa, koska hänen onnistui sijoittua 3000 metrin esteiden finaalissa ”puhtaana” viidenneksi, mikä tulikin olemaan hänen paras arvokisasaavutuksensa.

Viides sija oli myös Juha Väätäisen tuplavoiton jälkeen paras suomalaisjuoksijan sijoitus kyseisissä kisoissa, joissa suomalaiset suoriutuivat kokonaisuutena hyvin.

Hänen tilaisuuteensa päästä lääkehuollon sisäpiireihin tapahtui seuraavan vuoden Münchenin kesäolympiakisojen alla, kun kisoihin valittu joukkue oli lähtöaterialla Espoon Dipolissa. Mukana ollut olympiajoukkueeseen valittu lääkäri Pekka Peltokallio oli tuolloin jututtanut jokaista urheilijaa yksitellen, ja kun oli Ala-Leppilammen vuoro, oli tämä kysynyt olisiko juoksija halukas käyttämään lääketieteellisiä apukeinoja. ”OK, tehdään tankkaus”, vastasi estejuoksija.

Ja näin myös tehtiin.

 

Veritankkaus tarkoitti yksinkertaisesti verensiirtoa, ja Ala-Leppilammen mukaan useimmiten, kuten myös hänenkin tankkauksensa kohdalla, käytettiin veripalvelusta tilattua ”punasolupuuroa”, joka yksinkertaisesti siirrettiin urheilijan suoneen. Yleisin annos oli kaksi pussia verta, mutta Ala-Leppilammen mukaan annosta suurentamalla voidaan ”nostaa helposti” hemoglobiiniarvo vaikka 120:sta niinkin ylös kuin 170:een.

Vaikka Ala-Leppilammen mukaan yleensä käytettiin nimenomaan veripalvelun käytännössä rajatonta tarjontaa, hän vahvisti paikkansapitäväksi jo kymmenen vuotta vuotta kiertäneen huhun, että jotkut juoksijat luovuttivat vuoristoleirin jälkeen omaa vertaan myöhemmin takaisinsiirrettäväksi.

Münchenin olympiakisojen menestykseen tähdännyt operaatio meni hänen osaltaan kuitenkin harakoille, kun Ala-Leppilampi teloi päähänsä vertavuotavan haavan vain hetki ennen estejuoksun finaalia ja onnistui vielä kaatumaan juoksun alussa murtaen kätensä. Suomalaisjuoksija kuitenkin taisteli tiensä maaliin asti sijoittuen kymmenenneksi.

Toisen kerran tankkaukseen Ala-Leppilampi osallistui seuraavan vuoden syksyllä, kun ylipainoa oli kertynyt ja harjoitusmotivaatiokin oli hakusessa:

Ruotsi-Suomi maaottelussa 1973 kuitenkin juoksin ihan tällä veritankkaushommalla 3000 metrin esteiden ennätykseni 8.25,4. Ilman lääketieteellisiä apuja aika olisi ollut parikymmentä sekuntia huonompi. Näin kova on veridopingin vaikutus.

Aika tuli lopulta olemaan vuoden 1973 kahdeksanneksi paras koko maailmassa.

Kolmas tankkaus tehtiin juoksijan uran loppuvaiheilla 1970-luvun puolivälissä, jonka seurauksena hän sijoittui maastojuoksun suomenmestaruuskisoissa kuudenneksi. ”Todennäköinen sijaluku silloisilla eväillä olisi ollut joku 30:s”, kertoo Ala-Leppilampi. ”Se auttaa valtavasti – ja etenkin aneemisuuteen taipuvaa vieläkin enemmän”, painotti juoksija lisäveren tuomaa etua. Omalla kohdallaan hän ei mainitse matalia hemoglobiiniarvoja eli anemiaa missään vaiheessa punasolujen lisäämisen syynä, vaan jättää mielikuvan, että veriarvoja nosteltiin yleensä myös ”normaaleista” lukemista ylöspäin.

Ala-Leppilampi nimeää myös muita juoksijoita, joiden epäilee hyötyneen lisäpunasoluista.

Kuten edellä todettu, epäilee juoksija menetelmän olleen muodissa jo niin aikaisin kuin vuonna 1971 ja ”jälkikäteen luulee” Juha Väätäisen tulleen tankatuksi saman vuoden Helsingin Euroopanmestaruuskisojen kaksoisvoittoaan varten, ja ”helposti aavisti” Lasse Virenin saaneen saman hoidon vuotta myöhemmin kesäolympialaisten alla, kun Pekka Peltokallio kehotti Ala-Leppilammen uhrautuvan maaottelussa jäniksenä, jotta Viren juoksisi hyvän ajan.

Kolmas hänen nimeämänsä tankkauksen käyttäjä oli kansallisen tason huippujuoksija Seppo Matela, jonka Ala-Leppilampi kuuli saaneen viiden veripussin megatankkauksen vuoden 1977 Kalevan kisoja varten, jonka ansiosta tämä tekikin loistavan juoksun, jääden kuitenkin mitaleiden ulkopuolelle Tampereen kuuluisassa 10000 metrin juoksun tulosjuhlassa, kun mies toisensa jälkeen rikkoi 29 minuutin rajan.

Julkitulon motiiveistaan juoksija kertoi, että nykyisin hän näkee tankkaukset epärehellisinä ja ne pitäisi ”juuria pois” urheilusta. ”Olen vihjaillut urheilujohtajille, että saatan avata suuni”, hän kertoo, lisäten joutuneensa tämän seurauksena ”isokokoisen lääkärin” uhkailemaksi.

Jos moni suomalaisen kestävyysjuoksun nousua seurannut janosi vuosikymmenen kuiskimisen jälkeen yksityiskohtia, tarjosi Mikko Ala-Leppilammen ulostulo niitä runsaasti.

 

Suomessa oli vuonna 1981 kuiskuteltu veridopingista tosiaan jo kymmenisen vuotta, mutta asiatietojen puute oli ollut lähes totaalinen, ja muutamista vihjailevista veridoping-artikkeleista huolimatta urheilun ”poppaskonstien” kauhistelu olikin pääosin keskittynyt hormoneihin ja muutamiin näkyviin piristekäryihin. Edelliskesänä Suomen päästä päähän (1302 km) juoksemalla kunnostautunut urheilutoimittaja Simo ”Niku” Nikula epäili, että hiljaisuus veridopingista oli sopinut hyvin urheilujohdolle:

Puheet hormoneista ja anabolisista steroideista ovat varmasti olleet monen urheilujohtajan, valmentajan ja lääkärin mielestä osittain helpotus. Veridoping on saanut tässä hössötyksessä rauhan.[8]

Tämä ”hössötys” siirtyi nyt suurella voimalla tankkauksiin, kun urheilujohto, lääkärikunta, urheilufysiologit ja urheilijat joutuivat kommentoimaan asiaa.

Keskustelu oli siis jokatapauksessa avattu, kun Ala-Leppilampi vahvisti Hymyn artikkelissa käytännössä kohta kohdalta paikkansapitäväksi sen, mitä monet olivat epäilleet jo siitä lähtien kun ”lentävät suomalaiset” kestävyysjuoksijat olivat 1960-luvun lopulla palanneet kuin tyhjästä takaisin maailman huipulle.

Tunnustuksia

Mikko Ala-Leppilammen artikkelissa nimeämä dosentti Pekka Peltokallio oli Suomen mahdollisesti tunnetuin urheilulääkäri, Urheilulääkäriyhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1969-1972 ja myös toiminut akkreditoituna joukkuelääkärinä useissa arvokisoissa.

Kun julkisuudessa oli keskusteltu urheilun lieveilmiöistä, oli nimenomaan Peltokallio useasti kommentoimassa lääkäriyhteisön näkemyksiä milloin mistäkin aiheesta. Peltokallio oli itseasiassa jo 1970-luvun alussa kertonut kuulleensa muutamista verensiirtotapauksista, täsmentäen vuonna 1975 tietävänsä ”varmasti” kolme suomalaistapausta, mutta lisäksi ”tietysti huhuja”. Omana mielipiteenään hän oli tosin painottanut, että operaatiota ei kovin helpolla tehtäisi:

En usko että kukaan uskaltaisi tehdä huippukuntoiselle juoksijalle ennen kilpailua verensiirtoa. Siinä on liiaksi riskejä, urheilija voi tulla kuumeiseksi tai muuttua keltaiseksi. Kuka ottaa tällaisen riskin.[9]

Hän oli lisäksi kommentoinut useissa urheilijaelämänkerroissakin milloin Lasse Virenin ja milloin juoksija Pekka Vasalan fysiologiaa, ja kun yhdysvaltalaisen Sports Illustrated-lehden toimittaja Kenny Moore matkusti vuonna 1977 Myrskylään selvittämään Virenin ja veridopingin salaisuutta, antoi hän aiheesta näkemyksiään toimittajaksi siirtyneelle entiselle olympiatason maratoonarille.

Eikä dosentti ollut selvinnyt ilman kohuja aiemminkaan. Peltokallio oli jo vuonna 1977 ollut osana doping-kohua, kun yksi kolmesta Euroopan Cupin finaalissa kärynneestä suomalaisurheilijasta väitti saaneensa hormoneja hänen kirjoittamillaan resepteillä.  

”Mitkään aineet eivät ole vaikuttaneet niin paljon urheilijoiden tuloksiin kuin anaboliset steroidit”, kertoi Peltokallio tuolloin, tunnustaen hormonikysymyksen olleen hänen uransa ”vaikeimpia asioita”. ”Lääkärinä en halua koskaan kiistää professori Kaarlo Hartialan vaatimusta siitä, että anaboliset steroidit on saatava kitketyksi pois urheilusta”, hän kertoi selvästi, painottaen kuitenkin että kentällä toimivan lääkärin ”tehtävä on valistava ja valvova, ei paljastava tai tuomitseva”.[10]

Vaikka nykyisin suhtaudutaan reseptilääkäreihin nuivasti, oli urheilulääkäreillä myös puolustajansa, joista yksi oli Euroopan Cupin finaalissa hormoneista kärynnyt kiekonheittäjä Markku Tuokko. ”Lääkärit ovat reseptejä kirjoittaessaan ajatelleet vain urheilun parasta ja myös urheilijan parasta”, puolusteli Tuokko urheilulääkäriyhteisöä. ”Minä annan tunnustukseni [Carl-Olaf] Homénille urheilujohtajana ja Peltokalliolle johtavana lääkärinä, mutta vastuu ei ole heidän”.[11]

Nyt neljä vuotta myöhemmin Pekka Peltokallio löysi itsensä taas selittelemästä vanhoja juttuja, mutta vahvisti kuitenkin Helsingin Sanomien toimittajalle Risto Forssille, että Ala-Leppilampi oli todellakin saanut verensiirron vuonna 1972 ainakin pääpiirteittäin Hymyn artikkelissa kuvatulla tavalla. Peltokallio sensijaan väitti, että hänelle oli uusi tieto, että juoksija oli saanut tankkauksen myös kaksi kertaa tämänkin jälkeen, ja hän väitti Virenin ja Väätäisen osalta juoksijan puhuvan omiaan. Hän yhdisti itseensä Ala-Leppilammen maininnat uhkailevasta ”isokokoisesta lääkäristä”, mikä sai hänet epäilemään juoksijan henkistä tasapainoa.[12]

Jokatapauksessa Peltokallio oli puolustellut suomalaisurheilijoita veridoping-epäilyjä vastaan koko 1970-luvun ja osoittautuikin itse tehneensä vastaavan operaation!

Ala-Leppilammen tankkauksen käyttämisestä syyttämistä juoksijoista Virenistä ja Väätäisestä oli kierrellyt veridoping-huhuja jo aiemminkin. Vireniä oli epäilty tankkaajaksi lähinnä ulkomailla, etenkin hänen yllättävän paluunsa jälkeen. Suomen lehdistössä aihetta käsiteltiin vähemmän, eikä silloinkaan aina nelinkertaiseen olympiavoittajaan kohdistuneet väitteet kiistäen. Monien suomalaisten mielestä menetelmä tunnettiin jokatapauksessa niin laajalti, että mitään etumatkaa juoksija ei saanut, vaikka sitä olisi käyttänytkin.

Eräs tunnettu amerikkalaistoimittajakin oli maininnut jo heti Münchenin vuoden 1972 kisojen jälkeen törmänneensä jo vuosi aiemmin 1971 yleisurheilun EM-kisojen yhteydessä verensiirtohuhuihin[13], ja Juha Väätäistä oli käytännössä suoraan sanottu tankkaajaksi muutaman kotimaisenkin sensaatiolehden palstoilla 1970-luvun alussa milloin enemmän ja milloin vähemmän hyvään näyttöön pohjautuen.

Nyt myös Apu-lehden toimittaja Eino Leino vahvisti paikkansapitäväksi sen, että Ala-Leppilampi ei ollut ainoa joka ”luuli” Väätäisen saaneen lisäpotkua veripusseista. Leinon mukaan jo vuoden 1971 kesällä, juuri menestyksekkäiden yleisurheilun EM-kisojen alla, oli kierrellyt hurjia huhuja Väätäisestä, vaikka suomalaistoimittajat eivät tuolloin halunneetkaan tuoda asiaa julki:

Vuorilla ohuessa ilmassa harjoitellut mies juoksi heinäkuun lopulla ilman kiriapua peninkulmalla huippuajan 28.12,8. Hämmästyttävä suoritus mieheltä, jolle SM-kisat oli itse asiassa kesän ensimmäinen todellinen kilpailu.

Oulussa kentän laidalla kuului puhetta Juhalle tehdystä veritankkauksesta. Operaation suorittanut lääkärikin mainittiin nimeltä. Suusta-suuhun kulkeneet ”varmat tiedot” eivät tulleet julkisuuteen. Ne jäivät urheilutoimittajien arvailuiksi.[14]

Toinen asia tietenkin onkin, missä määrin Ala-Leppilammen Väätäiseen liittyvät ”luulot” ja Vireniin kohdistuneet ”helpot aavistukset” olivat lopulta itsenäisiä mielikuvia, ja missä määrin keltaisen lehdistön sivuja lukemalla ja huhuja kuuntelemalla syntyneitä arvauksia, etenkin kun kansallissankarien lisääminen hänen tarinaansa oli omiaan nostamaan Hymyn levikkiä.

Ulkomaillakin kiinnostutaan... ainakin vähän

Ala-Leppilammen tunnustuksien olemassaolosta ainakin tiedettiin laajalti maailmalla, koska jotkut kansainväliset uutistoimistot julkaisivat asiasta uutissähkeensä. Näiden joukossa oli United Press International (UPI), joka julkaisi melko tarkan yhteenvedon, tosin nimeämättä kertaakaan Vireniä. Toisaalta juoksija ei ollut enää 1980-luvulla tunnettu, ja useimmat ulkomaalaiset urheilutoimittajatkaan tuskin tunnistivat häntä nimeltä, vaikka häntä kuvailtiinkin muunmuassa edellämainitun UPI:n sähkeen otsikossa asti ”entisenä mestariestejuoksijana”.[15]

Suurilevikkiset ulkomaiset päivätlehdet eivät juurikaan kiinnostuneetkaan aiheesta, vaikka jotkut urheilulehdet pitivätkin uusia tietoja kiinnostavina.

Esimerkiksi ranskalainen urheilulehti L'Equipe kirjoitti mehukkaan ”Autotransfusion: 'Top Secret'” - otsikoidun artikkelin, jota koristi näyttävästi Juha Väätäisen, Lasse Virenin ja Pekka Vasalan kuvat. Itse artikkeli olikin kuitenkin pohdiskeleva ja muistutti, että tankkausepäiltyjä oli kohdistunut muihinkin kuin suomalaisiin, ja hollantilaispyöräilijä Joop Zoetemelk oli tunnetusti ottanut verensiirtoja Ranskan ympäriajon aikana. Lisäksi tutkimukset menetelmästä olivat edelleen niukkoja ja osin ristiriitaisia, ja erään norjalaistutkijan mukaan hemoglobiinitason kohotus rasittaa sydäntä, kumoten mahdollisesti samalla hyödyt.[16]

Silti toimittaja päättää artikkelinsa puhumalla ”mysteeristä, joka tulee ympäröimään suomalaisen kestävyysjuoksun vuodesta 1970 alkanutta uudelleensyntymää”, jonka ”avainpala” on Ala-Leppilammen tunnustus. ”Täytyykö meidän yleistää hänen kokemuksensa kaikkiin suomalaisiin?”, kysyykin toimittaja lopuksi.

”En ole koskaan veridoupannut”, oli moni ulkomaalainen lukenut Lasse Viren itse kertoneen Sports Illustratedin toimittajalle Kenny Moorelle vuonna 1977 olympiatason maratoonarin matkustettua Suomeen selvittämään veridopingin saloja. ”Kukaan ei käytä sitä”. Jälkimmäinen lause oli nyt varmasti väärää tietoa, ja moni uusiin tietoihin törmännyt miettikin ympäri maailmaa miten paljon totta oli enää ensimmäisessä väitteessä.[17]

Vaikka länsinaapurissa Ala-Leppilammen tarinat uutisoitiinkin, niin myös kriittistä ääntä kuului. Dagens Nyheterin toimittaja Bobby Byström toi esille sen, että veridoping tehoaa vain vähän aikaa, menetelmää tutkineen Björn Ekblomin mukaan vain seitsemän päivää. Münchenin vuoden 1972 kesäolympialaisten ensimmäisestä juoksusta 5000 metrin finaaliin oli kuitenkin yksitoista päivää, ja lisäksi Viren oli juossut kahden mailin maailmanennätyksen jo 15 päivää ennen koko kisojen alkua.[18]

"Trendi on kohti intensiivisempää yhteistyötä lääkärin ja urheilijan välillä", julisti ruotsalainen estejuoksijalupaus Anders Gärderud vuoden 1971 syksyllä lupautuessaan veritankkauksen "koekaniiniksi". Viisi vuotta myöhemmin Gärderud juoksi ME:n ja toi länsinaapuriin olympiakultaa, mutta silti kiisti lopulta käyttäneensä koskaan menetelmää.

Myös suomalaisjuoksijoiden harjoituskaveri Anders Gärderud avasi suunsa. Vaikka estejuoksun vuoden 1976 olympiavoittaja ja ME-mies oli vuoden 1971 syksyllä osoittanut itsekin kiinnostusta veridopingin käyttöön lehtien palstoilla asti[19], kertoi hän nyt yksiselitteisesti ettei ollut menetelmää kuitenkaan käyttänyt. Hän ei kuitenkaan tuominnut suomalaisia aiheesta yhtään, ja kertoi että ”tiiviistä yhteyksistään” huolimatta eivät suomalaiset olleet koskaan paljastaneet mitään veridopingista tai muista ”erikoismenetelmistään”:

Tämä ei ole millään tavalla kiellettyä? Epäeettistä? No, täytyy tehdä selvä ero riskittömän kuntourheilun ja sen urheilun välillä, millä tasolla me olemme. Tämä on verisen vakavaa ja käytetään menetelmiä joihin uskotaan.[20]

Yksi erikoinen julkitulo tapahtui niinikään Ruotsissa. ”Menetelmä on varmasti kaikkialla tunnettu”, vastasi menetelmän "kehittänyt" Björn Ekblom uteluihin siihen käytetäänkö tankkausta miten laajasti muualla. Erikoisena yksityiskohtana hän kuitenkin kertoi tienneensä jo etukäteen Mikko Ala-Leppilammen veritankkauksesta ennen Hymyn artikkelia[21]

Ekblom saattoi viitata juurikin Ala-Leppilampeen kertoessaan samalle toimittajalle jo kuusi vuotta aiemmin olevansa tietoinen siitä, että verensiirtoja käytettiin ulkomailla. Dagens Nyheterin toimittaja saattoikin kertoa jo vuonna 1975 seuraavaa:

Björn Ekblom on saanut ulkomaalaisilta tutkijakollegoiltaan vahvistuksen siitä, että verensiirtoja harjoitetaan ennen kansallisia mestaruuskisoja. Tulosparannus on selvä. Mistä maasta tai lajista on kyse, sitä hän ei halua paljastaa.[22]

Tiedonvaihto näyttää olleen vilkasta pohjoismaiden välillä, oli Ruotsiin asiasta vinkanneiden tutkijakollegoiden motiivit mitkä tahansa.

Epäilyjä motiiveista

Vaikka Pekka Peltokallio olikin vahvistanut osan Ala-Leppilammen kertomasta todeksi, olivat tankkaajiksi nimetyt urheilijat sensijaan vaitonaisia. Ainoastaan Seppo Matela vaivautui kiistämään Ala-Leppilammen syytöksen. ”Tällaisten väitteiden pohjaksi pitäisi olla muutakin kuin pelkkiä oletuksia”, lisäsi kaksinkertainen suomenmestari.[23] Viren ja Väätäinen eivät joko olleet tavoitettavissa tai eivät halunneet kommentoida. Eräs toimittaja osasi huhupuheiden pohjalta väittää Virenin harkinneen oikeustoimiakin, mutta näin ei tapahtunut.[24]

Vaikka moni suomalainen toimittaja varmasti lukikin kiinnostuneena juoksijan tunnustusta, oli alusta asti moni epäileväinen hänen motiiveistaan. Ala-Leppilammen tiedettiin olleen rahapulassa ja persoonana suurisuiseksi ja hankalaksi, joten alusta asti alettiin epäillä, että kertomusta oli väritetty levikin lisäämiseksi.

Juoksijalla oli ”Suomen ennätys” urheiluseurojen vaihdossa, hän oli edustanut yhteensä yli kymmentä seuraa. Lisäksi hänen tiedettiin julkisuudessa antaneen paljon katteettomia lupauksia. ”Oma tavoitteeni oli aikaisemmin 8.18, mutta nyt alkaa tuntua siltä, ettei 8.14 ole aivan mahdoton tulos”, oli Helsingin vuoden 1971 EM-kisoissa viidenneksi juossut Ala-Leppilampi miettinyt mahdollisuuksiaan pian kisojen jälkeen.[25] Lisäpunasoluista huolimatta hän tuli jäämään nopeimmillaankin yli kymmenen sekuntia ”ei mahdottomasta” tavoitteesta.

Ennen vuoden 1972 kesäolympialaisten estefinaalia ennakoi hän suomalaisille kolmoisvoittoa, tuloksena vain Tapio Kantasen juoksema pronssi. Neljä vuotta myöhemmin Montrealin olympiakisojen alla hän uhosi palaavansa Kanadasta kultamitali kaulassaan, vaikka arvioi esteiden voittoon tarvittavan 8.10 tasoisen juoksun. Lopulta hän ei mahtunut edes kisakoneeseen.

”Kun Mikko sanoo saaneensa kolme kertaa verensiirron, niin hän on saanut”, tiivisti entinen ME-tason estejuoksija Jouko Kuha lakonisesti Hymyn artikkelin asiasisällön, ”Siinäpä se uutinen sitten onkin”. Kuhan mukaan artikkelin loppu olikin sitten ”huulenheittoa”. ”Kyllähän jokainen puhua saa vapaassa maassa mitä haluaa, mutta lehtimiesten ei pitäisi kaikkea kirjoitella”, heitti juoksija myös kritiikkiä toimittajakunnan suuntaan.[26]

Ihmetystä herätti etenkin Ala-Leppilammen väite tankkauksen supertehosta. Juoksijahan väitti, että tankkauksen tuoma parannus 3000 metrin esteiden loppuaikaan olisi ajassa mitattuna 20 sekuntia eli huikeat neljä prosenttia. Aamulehden työryhmä pistikin merkille, että juoksija oli ennätysvuonaan 1973 jäänyt reilusti alle kymmenen sekuntia ennätyksestään parikin kertaa jo alkukesästä:

Sensaation nälässään Mikko innostuu ja unohtaa, että hän oli todellisuudessa parempikin juoksija kuin hän itse muistelee... Ellei Pekka Peltokallio olisi tunnustanut, että Ala-Leppilampi on saanut punasolumassaa, Mikon puheita voisi epäillä tekaistuiksi.[27]

Esteissä maailmanennätyksenkin juossut Jouko Kuha ihmetteli myös nimenomaan tätä väitettä. ”Meitä oli silloin useita 8.24-8.30 välille juoksevia 3000 metrin miehiä”, muisteli Kuha 1970-luvun alkua. ”Kun tuohon aikaan ME kirjattiin 8.22, niin miksei yksi mies halunnut olla 8.04-8.10 mies?”[28]

Jos yhdestä asiasta vallitsi yksimielisyys, se oli Ala-Leppilammen ensisijainen motiivi – raha. ”Syy Mikon paljastuksille lienee kuitenkin raha ja iso sellainen”, tiesi toimittaja Simo Nikula kertoa. ”Onhan jutun julkaisijakin iso lehti ja Mikko jos kuka, tuntee rahan hajun”.[29]

”Kerran Mikko esitti tämän kirjoittajalle, että yhteiskunnan pitäisi kustantaa hänen ja hänentasoisten urheilijoiden elämä uran aikana ja sen päätyttyäkin”, muisti taas Turun Sanomien toimittaja Risto Taimi juoksijan kertoneen. Vaikka urheilujärjestöt kannustivatkin urheilijoita opiskelemaan ja hankkimaan muita tulonlähteitä urheilun ohella, ei toimittajan mukaan järjestelmä toiminut Suomessa täydellisesti, ja jotkut joutuivatkin ”elämänsä kriisivaiheissa” hakemaan apua esimerkiksi ”hyvin menestyvien aikakauslehtien suurista rahapinoista”.[30]

Suomen Urheiluliiton entinen valmennuspäällikkö Seppo Nuuttila sanoi asian niin suoraan kuin sen voi sanoa. ”Vajaa vuosi sitten Ala-Leppilampi oli taloudellisissa vaikeuksissa ja vaati Urheiluliittoa auttamaan itseään tukalassa tilanteessa”, kertoi Nuuttila. ”Vaatimukseen liittyi uhkaus, jonka mukaan Ala-Leppilampi avaisi suunsa tietyistä asioista ellei apua tulisi”. Nuuttila vielä korosti, että verenvaihto ei ole ”mitään dopingia” ja että lääkehuolto oli ylipäänsä urheilijan ja lääkärin välinen asia, joten hän ei lääkehuollon käytön laajuudesta tai menetelmien arsenaalista tarkasti tiennyt.[31]

Vaikka äärivasemmalla poliittisella laidalla ei yleensä suhtauduttu huippu-urheiluun myönteisesti, ei sielläkään otettu paljastuksia täysin varauksetta.

”Aktiiviajoiltaan Mikko Ala-Leppilampi muistetaan nurisijana, joka usein valintojen jälkeen tunsi itsensä sorsituksi”, arvioikin äärivasemmistolainen Kansan Uutiset juoksijan motiiveja. ”Lisäksi Ala-Leppilammen taakaksi koitunee se, että hän Hymyn artikkelissa epäsuorasti myöntää jo aiemmin uhanneensa itsekkäistä syistä urheilujohtajia paljastuksillaan”.[32]

Oli täysin aiheellista epäillää juoksijan motiiveja, mutta olivat syyt julkitulolle mitkä tahansa, niin muuksi ei silti muuttunut se tosiasia, että Lasse Virenin lähipiiriin kuulunut kaksien kesäolympialaisten joukkuelääkäri oli kytketty nyt aukottomasti veritankkausoperaatioihin.

Lääketieteellistä väittelyä

Vaikka Pekka Peltokallio myönsikin tehneensä operaation Ala-Leppilammelle, oli hän edelleen sitä mieltä, että verensiirrosta ei ole hyötyä valmiiksi hyväveriselle juoksijalle. Dosentti ei itseasiassa ollut aiemminkaan poissulkenut mahdollisuutta, että aneemisten verta jopa kannattaisi hieman hienosäätää asianmukaisilla menetelmillä, kertomalla vuoden 1976 Viren-elämänkerrassa Kullatut Piikkarit, että ”veridopingista [on] hyötyä jos urheilija on aneeminen ja hänen hemoglobiininsa on alle 12-13 grammaa”, tosin hänen mukaansa ”huippujemme ja myös Lasse Virenin hemoglobiiniarvot liikkuvat yleensä 15 gramman yläpuolella”.[33]

Niin. Yleensä.

Vaikka veridopingista oli julkaistu tutkimuskirjallisuutta kymmenisen vuotta, oli urheilulääketiede edelleen oudossa murrosvaiheessa, eikä varmuudella voitu sanoa varmasti, parantaako valmiiksi hyväverisen urheilujan veriarvojen nosto vielä korkeammalle suorituskykyä vai ei. Yleisesti tietenkin ajateltiin, että aneemiselle oli todella hyötyä veriarvojen nostosta, vaikka silti oli myös asiantuntijoita, joiden mukaan edes lievä anemia ei välttämättä haitannut suorituskykyä, koska elimistössä oli mekanismeja, jotka kompensoivat hapenkuljettimien vähyyttä. Lisäksi usein anemia ei edes ollut ”aitoa”, koska hyvin harjoitelleen urheilijan veri laimeni luontaisesti plasman määrän kasvun myötä ilman että punasolujen kokonaismäärä laski.

Nyt myös muutkin urheilulääkärit kuin Pekka Peltokallio kommentoivat veridopingin paitsi oletettua tehoa niin myös käytön laajuutta.

Dosentti Tapio Rytömaa oli tehnyt Hiihtoliiton lääkärin Tapio Videmanin kanssa veritankkauksesta ainoan julkaistun suomalaistutkimuksen vuonna 1971. Nyt hän epäili onko menetelmällä todellista vaikutusta suorituskykyyn, vaikka lumevaikutusta saattoi tietenkin olla. ”Täytyy tunnustaa, että oikeastaan meidän tutkimuksessamme ei päädytty mihinkään”, hän totesikin. Lisäksi myös anabolisilla steroideilla on positiivinen vaikutus verenkuvaan, joten menetelmä tuskin olisi Rytömaan mukaan enää ”pinnalla” eikä aiheesta hänen mukaansa oltukaan juuri viime vuosina puhuttu.[34]

Useiden talvikisojen lääkehuollossa mukana ollut lääkäri Jussi Kangas kertoi näkemyksenään, että aneemista menetelmä auttaa, mutta ”hyväveriselle siitä tuskin on apua”, näkemys jonka pääpiirteittäin jakoi myös vuoden 1981 MM-kisojen ampumahiihtojoukkueen ylilääkärinä toiminut Timo Kemilä. Kumpikaan ei joko tiennyt tai halunnut kertoa, kuinka yleistä menetelmän käyttö lopulta oli, tosin Kemilä ei halunnut kommentoida väitettä, että Suomen ampumahiihtojoukkueen jäsenille olisi suoritettu verensiirrot edellisenä talvena, kuten oli huhuiltu menestyksekkäiden ampumahiihdon MM-kotikisojen aikana.[35]

Oulun urheilulääkäriaseman aktiivina toiminut ortopedi Jaakko Puranen oli muutamien muiden urheilulääkärien kanssa samoilla linjoilla siitä, että aneemisia verensiirto auttaa, mutta sitä ei pidä ”missään nimessä käyttää” jos hemoglobiini on ”jotain 130-150”. Yleisyydestä oli Purasella sitävastoin hyvin selvä käsitys. ”Täällä on annettu aneemisissa tapauksissa urheilijalle tavallisimmin puoli litraa verta ennen suuria kilpailuja”, kertoi urheilulääkäri sen enempää kiertelemättä.[36]

Vaikka julkisissa kommenteissa oltiin yhä varovaisia sensuhteen, miten verensiirto vaikuttaa jo valmiiksi hyväverisen suorituskykyyn, oli veritankkauksen tehon osoittaneita tutkimuksia tehty muutamiakin 1970-luvun mittaan, itseasiassa jo 1940-luvulla oli suoritettu arvostetuissa kausijulkaisuissakin julkaistu tutkimus, joka ainakin viittasi siihen suuntaan, että punasolujen lisääminen parantaa joitakin kestävyyssuorituksen parametreja.

On epäselvää, minkä painoarvon kukin tutkija laittoi millekin tutkimukselle, mutta ainakin jotkut kirjallisuutta seuranneet päivittivät aiempia näkemyksiään uuden tiedon valossa. Monissa urheilunkin tutkimusprojekteissa jäsenenä ollut hematologi Kari Remes oli useiden vuosien ajan epäillyt monessa yhteydessä veridopingin tehoa ja luennoinut aiheesta eri seminaareissa. Kuitenkin myös Remes päätyi vain hetki ennen Hymyn artikkelia toteamaan uusimpien tutkimusten puhuvan senpuolesta, että oman veren takaisinsiirrolla sekä hapenottokyky että juoksumatolla uupumukseen vievä juoksuaika kasvoivat tankatulla ryhmällä, kun vertailuryhmällä ei vaikutusta havaittu.[37] Etenkin tankkauksen tehon osoittanut vuonna 1980 julkaistu kanadalaistutkimus oli aiempia huolellisemmin tehty, ja koehenkilöt olivat kansallisen tason eliittijuoksijoita.[38]

”Verenvaihdolla on voimakas suorituskykyä vahvistava vaikutus”, saattoi menetelmää jo 1960-luvun puolivälistä tutkinut ruotsalaisfysiologi Björn Ekblom kertoa julkisuudessa jo sadannen kerran, todeten samalla, että kaikki keskeinen mitä hän oli kertonut jo vuosikymmen aiemmin oli nyt vahvistettu.[39]

Mitkä tahansa urheilulääkärien oletukset ja asenteet olivat vuonna 1981, niin Mikko Ala-Leppilammen mukaan Suomessa paitsi oltiin jo 1970-luvun alussa vakuuttuneita punasolujen lisäämisen tuomasta hyödystä muidenkin kuin aneemisten urheilijoiden kohdalla, niin tietoa myös sovellettiin ahkerasti.

Kuka puhui totta? Se ei ollut täysin varmaa vuonna 1981 eikä se ole varmaa kolme ja puoli vuosikymmentä myöhemminkään.

Uusi lehti

Seuraavassa Hymyssä Ala-Leppilampi jatkoi kertomuksiaan.[40] Nyt hän väitti urheilulääkäri Peltokallion yksinkertaisesti valehtelevan väittäessään, että dosentti olisi tehnyt vain ensimmäisen Ala-Leppilammen verensiirroista. Jos moni oli vain rivien välistä lukenut tankkauksen olleen lähes ”maan tapa” Suomessa, oli Ala-Leppilampi nyt suorasanaisempi – se juoksija, jolle tankkausta ei tehty, oli poikkeus.

”Tiedemiehet kehittivät veritankkauksen siis yksinomaisesti ja vain Mikko Ala-Leppilampea varten”, naureskeli myös artikkelin kirjoittanut Erkki Wessman etenkin Suomen Urheiluliiton luottolääkärin Pekka Peltokallion esittämille väitteille, että Ala-Leppilampi olisi ollut ainoa tankattu suomalainen.

Asiaa seuraavien mielestä Ala-Leppilampi oli jo kertonut kaiken minkä aiheesta tiesi ja todennäköisesti vähän enemmänkin. Estejuoksijan jatkokertomus jäi jokatapauksessa samassa numerossa ilmitulleiden uusien paljastusten varjoon, koska nyt saatiin näyttöä siitä, että tankkaus ei ollut vain vuosikymmen aiemmin käytetty, ja ehkä jo vanhentunut menetelmä.

Hymy nimittäin osasi nyt kertoa, että vain vuosi aiemmin juhlittu Moskovan kesäkisojen olympiamitalisti Kaarlo Maaninka oli juossut kaksi olympiamitaliaan tankattuna.

Ja siitähän riemu nousi, kun uutinen kohosi suurten päivälehtien otsikoihin suuressa maailmassa asti...

Lähdeviitteet

[1] Rasteri, "Vaihdetaanko verta?", Keskisuomalainen 22.11.1972
[2] Salo, Urho: "Taas hormonit?", Aamulehti 5.2.1976
[3] "Huhumylly pyörii Virenin ympärillä", Kaleva 24.7.1980
[4] Nikula, Simo: "Miksi Arto otti", Ilkka 12.2.1981
[5] Wessman, Erkki: "Minunkin vereni vaihdettiin", Hymy 12/1981
[6] Tulusto, Esko: "Kaarlo Maaninka tunnustaa", Hymy, 1/1982
[7] Vettenniemi, Erkki: "Suomalaisen kestävyysjuoksun historia", Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014
[8] Nikula, Simo: "Minunkin vereni vaihdettiin", Ilkka 4.12.1981
[9] Aromäki, Juhani: "Urheilulääkärin tunnustuksia", Helsingin Sanomat 17.5.1975
[10] "Pekka Peltokallio myöntää: 'Steroidikysymys elämäni vaikeimpia", Kaleva 8.11.1977
[11] Vesa, Raimo; Lintinen, Veikko; Vanhapiha, Kari: "Tuokko ja Hovinen tunnustavat", Hymy 12/1977
[12] Forss, Risto: "Ala-Leppilampi tankkasi kolmesti", Helsingin Sanomat 3.12.1981
[13] Nelson, Cordner: "First Juha, Now Lasse and Friends", Track and Field News 9/1972; ks. myös Vettenniemi mt. s. 269
[14] Leino, Eino: "Veritankkaus on jo vanha poppakonsti", Apu 50/1981
[15] "A former champion hurdler has disclosed he used blood doping", UPI 3.12.1981
http://www.upi.com/Archives/1981/12/03/A-former-champion-hurdler-has-disclosed-he-used-blood/8895376203600/
[16] Billouin, Alain: "Autotransfusion: 'Top secret'", L'Equipe, 11.12.1981
[17] Moore, Kenny: "An Enigma Wrapped in Glory", Sports Illustrated, 27.6.1977
[18] Byström, Bobby; Lorén Kurt: "Elitidrotten i kris Bloddopade löpare", Dagens Nyheter 4.12.1981
[19] Carlsson, Thomas: "Anders Gärderud vill pröva 'GIH-metoden'", Aftonbladet, 24.9.1971
[20] Byström, Bobby; Lorén Kurt, mt.
[21] Ibid.
[22] Lorén, Kurt: "Slut med pillersmusslet - till idrottsbroiler föds man", Dagens Nyheter 22.6.1975
[23] Arokylä, Kari: "Ala-Leppilampi nosti kohun veridopingista", Kaleva 4.12.1981
[24] Leksa, "Mikko heitti huulta!", Ilkka 5.12.1981
[25] Salo, Urho: "Mikko ennustaa estejuoksun vallankumousta", Aamulehti 17.11.1971
[26] Leksa, "Mikko heitti huulta!", Ilkka 5.12.1981
[27] "Verensiirto: Dopingia vai ei?", Aamulehti 30.12.1981
[28] Leksa, "Mikko heitti huulta!", Ilkka 5.12.1981
[29] Nikula, Simo: "Minunkin vereni vaihdettiin", Ilkka 4.12.1981
[30] Taimi, Risto: "Verinen Mikko", Turun Sanomat 4.12.1981
[31] Porttila, Jari: "Hormonien käyttö oli hallinnassa", Uusi Suomi 3.12.1981
[32] E.P.: "Onko Mikko vain katkera ex-urheilija?", Kansan Uutiset 4.12.1981 
[33] Virén, Lasse; Raevuori, Antero (toim.); Vuorio, Pentti (toim.): "Kullatut piikkarit" Helsinki: Weilin + Göös, 1977, s. 38-39
[34] Kaisanlahti, Lauri; Lammi, Juha-Pekka; Mörttinen, Matti: "Verensiirrosta hyötyä vai ei?", Aamulehti 4.12.1981
[35] ibid.
[36] Arokylä, Kari: "Ala-Leppilampi nosti kohun veridopingista", Kaleva 4.12.1981
[37] Remes, Kari: "Kestävyysurheilijan veri", Duodecim-lehti 7/1981
[38] Buick, JF et al: "Effect of induced erythrocythemia on aerobic work capacity", J Appl Physiol Respir Environ Exerc Physiol. 1980 Apr;48(4):636-42
[39] Byström, Bobby; Lorén Kurt: mt.
[40] Wessman, Erkki: "Mikko Ala-Leppilammen paljastukset jatkuvat", Hymy 1/1982 

(There is also available a truncated English translation of this essay) 

Eero Mäntyranta ja veren voima

Muistan Eeron sellaisena kuin hän oli tavatessani hänet. Hyväntahtoinen ja mitä merkillisimmän näköinen mies... Muistan hänen kädenpuristuksensa, minusta tuntui kuin hän olisi voinut musertaa sormeni... Ajattelin, että hänen täytyy olla vahvin seitsemänkymmentäkolmevuotias jonka olin tavannut. [1]

Näillä sanoilla muisteli Sports Illustrated-lehden toimittaja David Epstein sitä, kun hän oli vuonna 2011 kohdannut pellolaisen olympiavoittajan ja vanhuuspäiviään viettäneen mestarihiihtäjä Eero Mäntyrannan. Amerikkalaistoimittaja oli matkustanut Suomeen asti varta vasten tavatakseen Mäntyrannan tulevaa bestseller-teostaan Sports Gene varten, johon hän kirjoitti kokonaisen luvun suomalaisesta. Teos käsitteli yksityiskohtaisesti perinnöllisten tekijöiden vaikutusta urheilussa menestymiseen, ja Epstein tiesi, että hiihtäjä oli noussut paksun verensä ansiosta sekä urheilufysiologien että geenitutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi ympäri maailmaa.

Mäntyrannasta kirjoittaessa on tosiaan nykyisin vaikea olla mainitsematta hänen uskomattoman korkeita hemoglobiiniarvojaan, joiden mitattiin olleen välillä yli 230 g/l (normaaliarvot 130-180 g/l). Mäntyranta kohosikin juuri veriarvojensa avulla 2000-luvulla ehkä kaikkien aikojen tunnetuimmaksi suomalaiseksi hiihtäjäksi siitä huolimatta, että hänen aktiiviuransa oli päättynyt jo vuosikymmeniä aikaisemmin.

Tässä esseessä käyn läpi muutamia ajatusrakennelmia liittyen Eero Mäntyrantaan ja hänen erikoiseen vereensä. Mitään lopullista vastausta ei lukijalle valitettavasti ole tarjota, mutta toivottavasti pohdittavaa senkin edestä.

Taustaa

Urheilijan hapenottokyvyllä on keskeinen osuus kestävyysurheilijan suorituskyvylle, koska pitkäkestoinen suoritus riippuu pitkälti siitä, miten elimistö pystyy tarjoamaan happea työtätekeville lihaksille. Koska punasolut ja niissä oleva väriaine hemoglobiini ovat keskeisenä osana tässä prosessissa, ei tule yllätyksenä, että jo 1940-luvun lopussa suoritetuissa mittauksissa havaittiin hyvin voimakas korrelaatio elimistön kokonaishemoglobiinin ja hapenottokyvyn välillä. Koehenkilöillä, joilla oli paljon punasoluja, oli myös korkea hapenottokyky. Enemmän on enemmän.

Ihmisen maksimaalista hapenottokykyä rajoittavat tekijät kiinnostivat tutkijayhteisöä siinä määrin, että viimeistään 1960-luvun puolivälissä alettiin myös tutkia punasolujen lisäämisen vaikutusta suorituskykyyn, menetelmää joka nimettiin seuraavalla vuosikymmenellä "veridopingiksi". Tutkijoiden keskuudessa oltiin kiinnostuneita selvittämään voiko hapenottokykyä kohottaa yksinkertaisesti lisäämällä punasoluja suoraan verenkiertoon, eli saako verenkiertoelimistö kuljetettua hapen lihaksiin ja saavatko työtätekevät lihakset käytettyä ”tarjotun” hapen. Tutkimukset näyttivät vahvistana tämän hypoteesin oikeaksi, ja se antoi ainakin joidenkin maiden urheilupiireille sysäyksen ottaa veridoping osaksi kisoihin valmistautumista seuraavilla vuosikymmenillä.

Suomen kenties kaikkien aikojen parhaan hiihtäjän Eero Mäntyrannan ura osuu juuri tämän tutkimustradition keskelle – hän kilpaili pääosan urastaan luultavasti ennen kuin veridoping oli keksitty ja lopetti uransa juuri veridopingin tutkimisen alkumetreillä vuonna 1968 tehden vielä yhden kauden kestäneen paluunsa menetelmän mahdollisesti tultua juuri urheilupiirien käyttöön.

Mäntyrannan veri herätti silti kiinnostusta jo hänen uransa aikana, ja hän itse kertoo joutuneensa vuonna 1957 hiihtoleirillä verensä takia ”yleisen ihmettelyn kohteeksi” kun häneltä mitattiin korkea ”veriprosentti”:

Siitä lähtikin liikkeelle myytti, kuinka nyt hiihdetään valtavia saavutuksia hurjilla veriarvoilla. Pidettiin itsestään selvänä, että kun miehellä on noin korkeat hemoglobiiniarvot, hänestä tulee ilman muuta huippuhiihtäjä, ei siinä muuta tarvitakaan.[2]

Vaikka julkisuudessakin on aika ajoin jo 1950-luvun lopulta lähtien viitattu hänen huomattavan korkeisiin hemoglobiiniarvoihinsa, veridopingia-epäilyjä tuskin heiteltiin ilmoille hänen aktiiviuransa aikana, koska koko menetelmää ei oikeastaan tunnettu julkisuudessa ennen 1970-luvun alkua. Kun julkisuuteen alkoi vähitellen tihkua tietoja suomalaisten veridopingin käytöstä 1970-luvulla, on Mäntyrannan nimen täytynyt pyöriä monien huulilla. ”Mäntyranta ei myönnä, että olisi käyttänyt veritankkausta”, kirjoittaa toimittaja Tuomo Mörä vihjailevasti vuonna 1985 jututtaessaan hiihtäjää. Mäntyrannan samassa artikkelissa ilmoille heittämä epäily, että muutama muu suomalaishiihtäjä olisi tankannut jo vuoden 1966 MM-hiihtoihin ei ainakaan vähentänyt häneen kohdistuneita epäilyjä.[3]

Suomalaisia veritankkaajia jo vuonna 1966 "Männyn" aktiiviuran aikana? Näin ainakin pellolainen itse päätteli "kummallisuuksista" kaksi vuosikymmentä myöhemmin... [3]

Suomalaiset urheilulääkärit tuskin epäilivät häntä ”tankkaajaksi”, mutta hänen on täytynyt kuitenkin herättää suomalaisissa urheilulääkäreissä ihmetystä, koska 1980-luvun alkuun asti oletettiin laajalti liian paksusta verestä olevan lähinnä haittaa. Oli jopa laskettu, että hapenkuljetuksen kannalta paras hemoglobiiniarvo (hematokriitti) olisi noin 150 g/l (45 %). Veren sakeutuessa tämän pisteen yli ei ylimääräisistä hapenkuljettimista olekaan enää hyötyä, vaan hapenkuljetus itseasiassa huononee viskositeetin noustessa ja verenkierron hidastuessa. Jos viskositeettigraafeja seuraa kirjaimellisesti, niin kaksitoistakertaisen arvokisamitalistin olisi siis pitänyt olla rapakunnossa.

Ei olekaan vaikea arvata keneen Suomen urheilulääkäripiireissä veren ominaisuuksista useastikin luennoinut tunnettu hematologi Kari Remes viittasi vuonna 1979 eräässä artikkelissaan:

Veren virtaukselliset ominaisuudet ovat parhaimmillaan aivan normaalilla Hkr-alueella 0.4-0.5, jolloin veri on sopivan liukasta virraten nopeasti. Poikkeuksen muodostavat jotkut synnynnäiset ”paksuverisyydet”, joissa Hb voi olla yli 200g/l ja veri kuitenkin virtaa.[4]

Korkeille veriarvoille ei löytynyt mitään varsinaista selitystä ennen 1990-lukua, kun Mäntyrannan arvoitus ratkaistiin ainakin veren koostumuksen osalta. Suomalainen tutkijaryhmä testasi Mäntyrannan suvun jäseniä ja havaitsi huomattavan korkeiden veriarvojen löytyvän myös osalta muistakin suvun jäsenistä. Muutamien vaiheiden ja poissuljettujen teorioiden jälkeen havaittiin, että Mäntyrannan luuydin reagoi elimistössä luontaisestikin kiertävään EPO-hormoniin huomattavasti normaalia voimakkaammin – geenivirhe aiheutti sen, että pienetkin erytropoietiinimäärät aikaansaivat huomattavan reaktion luuytimessä. Kiinnostavana yksityiskohtana hiihtäjän elimistössä kiertävän punasolujen tuotantoa säätelevän EPO-hormonin taso oli itseasiassa normaaliväestöä huomattavasti matalampi.[5][6]

Korkea hemoglobiini on vieläkin erikoisempi, koska tutkijat huomasivat myös, että suvun geeniä kantavat jäsenet eivät kuolleet paksun veren aiheuttamaan korkeaan verenpaineeseen tai veritulppiin normaalia useammin. ”Elämän halki kestänyt adaptoituminen korkeisiin hemoglobiinipitoisuuksiin saattaa olla suojannut asianosaisia komplikaatioilta”, arveleekin tutkijaryhmä.

Mäntyrannan outo tapaus ei ollut kiinnostanut ulkomailla aiemmin, mutta 1990-luvun jälkeen moni tutkija alkoi puhua hänestä lähes voittamattomana urheilijana, jolla oli synnynnäiset supervoimat.

Hyötyä vai ei?

Eero Mäntyranta väitti jo vuoden 1968 muistelmateoksessaan Kairoilta Kisaladuille, että hän ei saanut hyötyä luontaisen vahvasta verestään. Hiihtäjän mukaan jokaisella on oma normaali hemoglobiiniarvo, joka on jokaiselle yksilölle hapenkuljetuksen kannalta paras, arvo sattui vain olemaan hänelle juuri huomattavan korkea[7]

Hiihtäjä toisti näkemyksensä myös vuosikymmenten mittaan, etenkin kun korkeiden veriarvojen tuoma hyöty ja hemoglobiinirajat nousivat keskustelun aiheeksi Lahden vuoden 2001 MM-hiihtojen dopingskandaalin seurauksena. Hän kiisti edelleen hyödyn, ja meni vielä askeleen pidemmälle – nyt hän oli vakuuttunut, että korkean viskositeetin takia paksu veri oli itseasiassa haitannut hänen suorituksiaan:

Minulle korkeista hemoglobiiniarvoista oli haittaa. Jos olisin osannut niitä 40 vuotta sitten laskea, olisin ollut vielä parempi... Kun aikanaan väitettiin, että hyödyin korkeista arvoista korkealla hiihdetyissä kisoissa, puhe on pötyä. Minulla oli muita suurempia vaikeuksia korkealla. En meinannut päästä hotellissa portaita ylos aluksi kilpailupaikalle saavuttaessa[8]

Useimmat kommentaattorit, urheilufysiologit ja tutkijat eivät tietenkään jaa mestarihiihtäjän näkemystä. Jo vuonna 1993 julkaistu Mäntyrannan suvun salaisuuden selvittänyt tutkimus toteaa yksiselitteisesti, että hän hyötyi tilastaan:

Kuvailemamme luontaisesti esiintyvä mutaatio vaikuttaa olevan varsin uniikki esimerkkia mutaatiosta, joka johtaa parantuneeseen funktionaaliseen toimintaa, ja jolla ei ole mitään haitallisia vaikutuksia kantajalleen. Päinvastoin, seurauksena oleva erytrosytoosi ja korkea hemoglobiinikonsentraatio johtaa kohonneeseen hapenkuljetuskapasiteettiin. Tämän omalta osaltaan pitäisi olla hyödyllistä useissa olosuhteissa, esimerkiksi joissain taudeissa ja useanlaisissa korkeaa lihasten toimintaa vaativissa fysikaalisissa aktiviteeteissa.[9]

”Hänen verensä punasolujen määrä oli niin korkea kuin kukaan toivoisi saavuttavan veridopingilla tai EPO-kuurilla”, kertoo biokemisti ja urheilufysiologi Chris Cooper, ”voimakkaampi EPO-efekti tarkoittaa enemmän hemoglobiinia ja sitäkautta enemmän happea lihassoluille”.[10]

Konsensusnäkemys onkin, että ”Mänty” sai lisäpotkua ylimääräisistä punasoluistaan, vaikka kukaan ei kyseenalaista Mäntyrannan saavutusten arvoa. Toisaalta mitään väittelyä hiihtäjän synnynnäisen oikun antamasta hyödystä ei ole syntynyt. Koska veridoping nostaa hapenottokykyä ja parantaa suorituskykyä, on patologisen korkeiden hemoglobiinitasojen tuoma hyöty tosiaan otettu lähes itsestäänselvyytenä. Näin on tehty lähes aina ilman ainoatakaan luotettavaa viittausta Mäntyrannan varsinaisiin suorituskyvyn parametreihin, kuten maksimaaliseen hapenottokykyyn.

Kirjoittajat lähinnä pitävät hiihtäjää jääräpäänä ja ihmettelevät, ettei kukaan ”voinut vakuuttaa” hiihtäjälle tätä totuutta, vaan hiihtäjä laittoi menestyksensä edelleen päämäärätietoituutensa, ahkeran harjoittelun ja henkisten kykyjensä ansioksi.

On syytä todeta kuitenkin, että oletus korkeasta hapenottokyvystä pohjautuu lähinnä a priori – päättelyyn, koska mitään mitattua hapenottokyvyn aineistoa ei siteerata. Toisaalta Mäntyrannan arvokisamenestys on monien silmissä myös eräänlainen testiarvo hänen verensä voimasta.

Hapenottotestien labyrintin halki

Paljonko ylimääräiset punasolut antoivat etua Mäntyrannalle?

Paksu veri ei auta itsenäisenä muuttujana, vaan nostamalla hapen virtausta lihaksiin, mikä näkyy yleensä kohonneena maksimaalisena hapenottokykynä. Maksimaalinen hapenottokyky ilmaistaan yleensä millilitroina painokiloa kohden minuutissa, normaaleilla aikuisilla miehillä lukema on 30-50 tienoilla, mutta hyvin harjoitelleilla miesurheilijoilla on mitattu yli 80 ja jopa yli 90 ml/kg/min lukemia.

Vuosina 1991 ja 1993 julkaistut tutkimukset ovat kiinnostavia, koska niissä mitattiin myös Mäntyrannan punasolujen absoluuttinen määrä elimistössä. Hänen kokonaispunasoluvolyyminsa oli huikeat 4782 millilitraa ja laskettu kokonaishemoglobiini noin 1600 grammaa, molemmat lukemat ovat kymmeniä prosentteja suuremmat kuin lähes yhdelläkään eliittitason kestävyysurheilijalla. Lukemat lienevät olleen samat tai jopa suuremmat myös urheilu-uran aikana kaksi vuosikymmentä aiemminkin, koska harjoittelu yleensä nostaa molempia arvoja.

Ruotsalaisfysiologi Per-Olof Åstrandin kokoama aineisto osoittaa, että yksilöiden välillä mitattu kokonaishemoglobiini korreloi erittäin vahvasti maksimaalisen hapenottokyvyn kanssa.[11] Koska 800 gramman lukemat omaavilla henkilöillä hapenottokyky oli noin 4,5 litraa minuutissa, onkin teoriassa mahdollista, että ”Männyn” maksimaalinen hapenottokyky olisi voinut olla jopa lähellä yhdeksää litraa minuutissa, mikä olisi painokiloa kohden satumaisen uskomaton 120 ml/kg/min suuruusluokassa oleva hapenottokyvyn maailmanennätys!

Urheilufysiologian legenda Per-Olof Åstrand keräsi jo vuonna 1952 aineiston, joka osoitti vahvan korrelaation koehenkilöiden kokonaishemoglobiinin ja hapenottokyvyn välillä.[11] Jos Mäntyrannan hapenottokykyä yrittää arvioida jatkamalla trendiviivaa hänen mitattuun kokonaishemoglobiiniinsa (1600 g) asti, on lukema huikeat 9 litraa minuutissa!

Näin siis teoriassa. Eero Mäntyrannan suorituskyvyn arvoitus olisi luultavasti ratkaistu jo yli neljä vuosikymmentä sitten, jos hiihtäjä ei olisi lopettanut uraansa vain hetki ennen vuotta 1973, jolloin Suomen joukkueen kärkihiihtäjät olivat Ruotsissa Gymnastik- och Idrottshögskolanissa (GIH) testattavana. Tuolloin saatiinkin kiinnostavaa aineistoa suomalaishiihtäjistä, "Kurikan jätiltä" Juha Miedoltakin mitattiin hapenottokyvyn arvoksi huikeat 7,4 litraa minuutissa, mikä oli absoluuttinen maailmanennätys.

Eero Mäntyrannasta olemassa oleva hapenoton julkaistu mittausaineisto on sitävastoin kaikkea muuta kuin johdonmukaista.

Kertoessaan vuonna 1977 Jyväskylän yliopistossa suoritettavista testeistä, valaisi tuleva Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) johtaja Heikki Rusko ohimennen, että ”Mäntyrannan lukemaksi arvioitiin polkypyöräergometrikokeen perusteella yli 100 ml/kg, mutta täysin tarkasti sitä ei koskaan mitattu”.[12] Rusko oli jo tuolloin arvostettu urheilufysiologi ja julkaissut laajalti myös hapenottokyvyn testauksesta, joten tieto on luotettava, vaikka hän ei itse Mäntyrantaa testannutkaan.

Epäsuoralla menetelmällä otetut lukemat ovat tosin itsessään hyvin epäluotettavia ja välillä epäilyttävän korkeita. Esimerkiksi Helsingin Sanomat osaa kertoa vuonna 1965 eräältä hiihtäjien Vuokatin harjoitusleiriltä, että ”nousevan hiihtäjäpolven keskuudessa saatiin eräille miehille mitatuksi aivan hämmästyttäviä arvoja nimenomaan mitä tulee hapenottokykyyn” joista ”[p]aras mitattu arvo oli 108 ml/kg minuutissa”.[13] Silti sama lehti kertoo kaksi kuukautta myöhemmin, että ruotsalaishiihtäjä Assar Rönnlundin hapenottotestissä kokeessa ”hengittämä” huomattavasti pienempi lukema 85,7 olisikin hapenoton maailmanennätys.[14] Johdonmukaista?

Myös Lasse Virenin valmentaja Rolf Haikkola kertoo muistelmissaan oman juoksijatallinsa 1960-luvun juoksijoista, joista yhdellä oli epäsuoralla menetelmällä mitattu hapenoton lukema yli 95 ml/kg/min (”hapenotto meni mitattavien kehysten ulkopuolelle”) ja kahdella muullakin 92 ml/kg/min. Lukemat ovat todella korkeita esimerkiksi Ruotsissa samoihin aikoihin suoralla menetelmällä mitattuihin lukemiin, jotka olivat samanveroisilla juoksijoilla jopa viidenneksen matalampia.[15]

Eri yhteyksissä mainittujen hapenottoarvojen eroavaisuudet ja vertailukelpoisuus aiheutti muutamissa urheilun seuraajissa päänvaivaa jo 1960-luvulla siinä määrin, että tunnettu urheilulääkäri Risto Elovainio valotti Urheilulehdelle mahdollisia syitä hapenottoarvojen sekamelskalle jo vuonna 1966:

On olemassa moniakin mahdollisuuksia testiarvojen eroamiseen. Mm. meillä mitataan maksimaalista hapenottokykyä kahdella eri tavalla. Ns. Åstrandin menetelmällä saatujen peruslukujen avulla voidaan laskea maksimaalinen hapenottokyky. Toinen käytössämme oleva menetelmä puolestaan pyrkii antamaan suoraan lopullisen tuloksen...[16]

Samassa yhteydessä Elovainio myös vahvistaa omin sanoin, että Mäntyrannalta mitattu lukema olisi ollut kilpailukaudella todellakin jopa 100 ml/kg/min, tosin kauden jälkeen ”vain” 83 ml/kg/min. Artikkelin kirjoittaja mainitsee itse ohimennen pikaluistelija Jouko Laanosen hapenottolukeman olleen peräti 101 ml/kg/min.

Vaikka Mäntyrannankin lukema on suuri, oleellisin tieto ehkä onkin se, että ”Männyn” ilmoitettu lukema oli silti samaa luokkaa kuin muiltakin suomalaisilta toisinaan saadut arvot, tai ei ainakaan huomattavasti suurempi. Kun hapenottotestissä alettiin suosia ns. suoraa menetelmää 1970-luvun mittaan, putosivatkin epäilyttävän korkeat maksimiarvot huomattavasti. Esimerkiksi Helsingin Urheilulääkäriasemalla vuosina 1974-1986 yhteensä 238 miesurheilijalta ("Useimmat näistä kestävyysurheilijoista olivat Suomen edustusjoukkueen jäseniä ja joukossa monia olympiamitalisteja...") suoralla menetelmällä otettujen hapenottotestien korkein mitattu lukema oli vain 86 ml/kg/min. [17]

Lisäksi on olemassa lähde, joka väittää, että hänen arvonsa olisi mitattu ainakin kerran myös suoralla menetelmällä. Täysin erilaisen kuvan ”Männyn” aerobisesta suorituskyvystä antaakin Klaus Bremerin vuonna 1971 Hymy-lehteen kirjoittama artikkeli, joka käsittelee hiihtäjän valmistautumista Sapporon vuoden 1972 talviolympialaisiin. Artikkelissa Mäntyranta on urheilulääkäri Risto Elovainion testattavana kuntotestissä ja siinä käsitellään myös aiempien kuntotestien tuloksia.[18]

Ilmeisesti Risto Elovainion tai Mäntyrannan itsensä ilmoittana vuonna 1965 suoralla menetelmällä mitattu lukema on ainoastaan 4,92 litraa minuutissa, mikä olisi painokilolle suhteutettuna 72 ml/kg/min. Lukema on maailman kärkiluokan hiihtäjälle jopa yllättävän matala, muunmuassa Ruotsissa vuonna 1967 julkaistussa otoksessa oli kaikilla testatuilla hiihtotaustaisilla koehenkilöllä (6 henkeä) lukema tätä parempi, Mäntyrannan tasoisella hiihtäjällä ja niinikään olympiavoittajalla Assar Rönnlundilla jopa 85,1 ml/kg/min.[19]

Jos lukema on oikea, vahvistaa se käytännössä käsityksen, että loppujen lopuksi "Männyn" aerobinen koneisto oli varsin normaali.

Avoimia kysymyksiä

Jos hyväksyy optimistisimmat hapenottokyvyn lukemat, ajatus siitä, että Mäntyrannan hapenottokyky nousisi lineaarisesti kokonaishemoglobiinin kanssa voidaan silti haudata. Kuten edellä on todettu, päätyvät korkeimmatkin arviot reiluun 6½ litraan, ja suoralla menetelmällä mitatuksi väitetty ”tarkin” lukema on vain viitisen litraa. Ne jäävät huomattavasti maagisen yhdeksän litran alapuolelle, eivät ole samassa sarjassakaan.

Mikä sitten voisi selittää oletettua pienemmän hapenoton lukeman? Käytännössä elimistössä on ollut pullonkaula, jolloin punasolut eivät ole hapettuneet tai lihakset eivät ole saaneet käytettyä tarjottua happea. Tai sitten hiihtäjä oli oikeassa siinä, että veren virtaus on ollut normaalia selvästi hitaampi.

Vuonna 1991 julkaistussa tutkimuksessa todetaan hiihtäjän veren 2,3-DPG tason olevan matala, jopa normaalien viitearvojen alapuolella. Tämä punasoluissa esiintyvä entsyymi helpottaa hapen irtautumista punasoluista, jolloin suurempi osa punasoluista luovuttaa hapen lihasten käyttöön palaten ”tyhjänä” keuhkoihin. Matala 2,3-DPG taso saattaa johtaakin siihen, että suurempi osa punasoluista palaa ääreisverenkierrosta takaisin keuhkoihin luovuttamatta missään vaiheessa happea kudosten käyttöön. Kuitenkin jo siteerattu vuoden 1991 tutkimusraportti kertoo, että hapen dissosiaatiokäyrä on normaali kaikilla tutkituilla suvun jäsenillä, joten se näyttäisi sulkevan tämän vaihtoehdon pois.

Samassa raportissa todetaan happimolekyylien sitoutuminen punasoluihin (saturaatio) normaaliksi, mutta toisaalta lukemaa ei ilmeisesti ole mitattu rasituksessa, joten lukema on varsin merkityksetön urheilusuorituksen näkökulmasta.

Avoimia kysymyksiä on muitakin. Kuten on edellä jo todettu, oli hiihtäjän erytropoietiinin (EPO) taso huomattavan matala. EPO-hormonilla on muitakin fysiologisia ominaisuuksia kuin punasolujen tuotannon säätely, ja jotkut tutkijat jopa spelukoivat onko hormonilla muitakin tapoja parantaa suorituskykyä kuin punasolujen määrän kasvu. Ainakin eläinkokeissa synteettisen EPO:n annostelun on havaittu muuttavan lihasten kudosrakennetta nopeista hitaisiin, mikä auttaisi nimenomaan kestävyyslajien urheilijoita. Mäntyranta siis saattaisi jäädä paitsi näistä (hypoteettisista) eduista.

Pientä epäselvyyttä on myös ”Männyn” siskonpojan Pertti Teurajärven tapauksessa. Usein väitetään ohimennen, että myös Innsbruckin vuoden 1976 talviolympialaisten viestin olympiavoittajalla olisi ollut enonsa tasoinen paksu veri. ”Eeron sisaren kautta Teurajärven sukuun korkea veriarvo ei ole periytynyt”, kertoo kuitenkin urheilutoimittaja Ilkka Tolonen.[20] Lisäksi toisessa yhteydessä mainitaan ”Teuran” normaalien hemoglobiiniarvojen olleen 170 g/l tienoilla, mikä on suuri lukema, mutta ei "mäntyrantamaisen" epänormaalin korkea.[21] Todennäköisesti ”Teura” siis kipusikin lähelle kansainvälisen tason huippua ilman synnynnäisten lisäpunasolujen tuomaa apua.

Loppusanat

Jos lukija tuli mihinkään johtopäätökseen Mäntyrannan suorityskyvyn arvoituksesta, hän ei ole luultavasti lukenut ylläolevaa riittävän tarkasti, koska aineisto on yhtä sekamelskaa.

Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? Oliko Eero Mäntyranta verensä ansiosta voittamaton superurheilija? Kuten edellä on todettu, käytännössä kaikki ulkomaalaiset lähteet uskovat tähän. Yksi poikkeus on eteläafrikkalainen urheilufysiologi Ross Tucker, joka kommentoi lyhyesti alussamainittua David Epsteinin kirjoittamaa muistokirjoitusta internet-sivullaan laittaen ”Männyn” tapauksen kontekstiin:

Haluan kiinnittää huomiota siihen, että edes mutaatiollaan, jonka avulla hänen hemoglobiiniarvonsa nousivat noin 50 prosenttia normaalin arvon yläpuolelle, hän ei kuitenkaan pyyhkinyt lattialla kilpailijoillaan joka kerta. Totta, hän hallitsi matkojaan vuonna 1964, mutta silti tuli voitetuksi, ja tämä yksittäinen mutaatio ei antanut voittamattomuutta, ainoastaan edun. Tämä on jälleen kerran osoitus siitä, että suorituskyky on monen tekijän summa, ja viittaa siihen, että muutkin tekijät ovat tärkeitä.

Suomalainen historioitsija Erkki Vettenniemi oli samoilla linjoilla jokunen vuosi sitten:

[J]os veriarvot ratkaisisivat, niin sellainen urheilija voittaisi, jonka hemoglobiini on korkein. Silloin olisi Eero Mäntyrannan pitänyt voittaa toistakymmentä vuotta pitkän uransa jokainen hiihtokilpailu.[22]

Yksinkertaisuudessaan näppärä havainto onkin paras ja luultavasti oikein vastaus suorituskyvyn mysteeriin! Vaikka Mäntyranta oli loistava hiihtäjä ja muutaman vuoden ajan jopa maailman paras hiihtäjä, hän ei kuitenkaan ollut voittamaton, itseasiassa kaukana siitä. ”Männyn” muistelmateos ja ura ovat täynnä hyviä, keskinkertaisia ja huonoja päiviä, kuten muillakin hiihtäjillä. Hän oli – jos outo ilmaus sallitaan – keskinkertaisesti maailman paras hiihtäjä; harvoin murskaavan ylivoimainen eikä aina edes voittaja.

Jos Mäntyranta ei ollutkaan voittamaton, niin saiko hiihtäjä etua synnynnäisestä luonnon oikustaan? Vastaus on tähän kysymykseen varovaisen myönteinen, koska ristiriitaisesta aineistosta huolimatta kaksitoista arvokisamitalia puhuu tämän puolesta.

Todellinen vertailukohta ylimääräisten punasolujen voimasta eivät tosin ole hänen kilpakumppaninsa vaan hänen geenivirhettä kantamaton muuten identtinen kaksoisolentonsa, jota ei ole tietenkään olemassa. Eikä tule unohtaa, että hänellä saattoi olla muitakin hyviä kestävyysgeenejä, koska hänen siskonpoikansa nousi lähelle maailman kärkeä ilman synnynnäistä paksua verta.

Loppujen lopuksi "Mr. Seefeld" saattoi kuin saattoikin olla oikeassa epäillessään verensä voimaa, ja auttamatta jääkin tunne, että punasolujen antamaa tehoa on liioiteltu hänestä puhuttaessa.

Lähdeviitteet

[1] David Epsteinin kirjoittama muistokirjoitus Mäntyrannasta:
https://sportsscientists.com/2013/12/eero-mantyranta-finlands-champion-1937-2013-obituary/
[2] Vuorio, Pentti; Mäntyranta, Eero: ”Kairoilta Kisaladuille” (Weilin-Göös, 1968), s. 36
[3] Mörä, Tuomo: ”Eero Mäntyranta ihmettelee: 'Miksi syytetään vain suomalaisia?'”, Iltasanomat 15.1.1985
[4] Remes, Kari: "Urheilijan veri", Valmennuslehti, 5/1979
[5] Juvonen E, Ikkala E, Fyhrquist F, Ruutu T.: "Autosomal dominant erythrocytosis caused by increased sensitivity to erythropoietin", Blood. 1991 Dec 1;78(11):3066-9.
[6] de la Chapelle A, Träskelin AL, Juvonen E. "Truncated erythropoietin receptor causes dominantly inherited benign human erythrocytosis.", Proc Natl Acad Sci U S A. 1993 May 15;90(10):4495-9.
[7] Vuorio; Mäntyranta, mt. s. 36-37
[8] Tolonen, Ilkka: "Eero Mäntyrannan mielestä Isometsä kärsi oikeusmurhan", Ilkka 20.1.2001
[9] de la Chapelle et al, mt.
[10] Cooper, Chris: ”Run, Swim, Throw, Cheat” (Oxford University Press, 2013), s. 29
[11] Åstrand, P.-O.: "Experimental Studies of Physical Working Capacity in Relation to Sex and Age" (Kööpenhamina, Munksgaard, 1952). Lainattu teoksesta Åstrand Per-Olof; Rodahl, Kaare: "Textbook of work physiology" (McGraw & Hill, 1986), s. 403
[12] Raevuori, Antero: ”Huippu-urheilijaksi synnytään”, Yhteisvoimin 1/1977
[13] Ikonen, Jussi: ”Edustushiihtäjämme Vuokatilla 'tieteellisellä' valmennusleirillä", HS 21.8.1965
[14] ”Assar Rönnlund hengitti ME:n”, HS 22.10.1965
[15] Haikkola, Rolf: ”Lasse Virénin menestyksen portaat” (Ajatus kirjat, 2003), s. 53-55
[16] Juhani, Pentti: ”Mitä on hapenottokyky?”, Suomen Urheilulehti 20.10.1966
[17] Kujala UM, Peltonen JE, Elovainio RO: "Hemoglobin and packed-cell volume in endurance athletes prior to rhEPO", Int J Sports Med. 2000 Apr;21(3):228-30.
[18] Bremer, Klaus: ”Eero Mäntyranta loistokunnossa!”, Hymy 7/1971
[19] Saltin B, Astrand PO:"Maximal oxygen uptake in athletes.", J Appl Physiol. 1967 Sep;23(3):353-8.
[20] Tolonen, Ilkka, mt.
[21] ”Teuran veriarvot pielessä”, Länsi-Savo 21.1.1980
[22] Vettenniemi, Erkki: ”Piikit ja Pillerit: suoraa puhetta dopingista” (Teos, 2009), s. 40