Eero Mäntyranta ja veren voima

Muistan Eeron sellaisena kuin hän oli tavatessani hänet. Hyväntahtoinen ja mitä merkillisimmän näköinen mies... Muistan hänen kädenpuristuksensa, minusta tuntui kuin hän olisi voinut musertaa sormeni... Ajattelin, että hänen täytyy olla vahvin seitsemänkymmentäkolmevuotias jonka olin tavannut. [1]

Näillä sanoilla muisteli Sports Illustrated-lehden toimittaja David Epstein sitä, kun hän oli vuonna 2011 kohdannut pellolaisen olympiavoittajan ja vanhuuspäiviään viettäneen mestarihiihtäjä Eero Mäntyrannan. Amerikkalaistoimittaja oli matkustanut Suomeen asti varta vasten tavatakseen Mäntyrannan tulevaa bestseller-teostaan Sports Gene varten, johon hän kirjoitti kokonaisen luvun suomalaisesta. Teos käsitteli yksityiskohtaisesti perinnöllisten tekijöiden vaikutusta urheilussa menestymiseen, ja Epstein tiesi, että hiihtäjä oli noussut paksun verensä ansiosta sekä urheilufysiologien että geenitutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi ympäri maailmaa.

Mäntyrannasta kirjoittaessa on tosiaan nykyisin vaikea olla mainitsematta hänen uskomattoman korkeita hemoglobiiniarvojaan, joiden mitattiin olleen välillä yli 230 g/l (normaaliarvot 130-180 g/l). Mäntyranta kohosikin juuri veriarvojensa avulla 2000-luvulla ehkä kaikkien aikojen tunnetuimmaksi suomalaiseksi hiihtäjäksi siitä huolimatta, että hänen aktiiviuransa oli päättynyt jo vuosikymmeniä aikaisemmin.

Tässä esseessä käyn läpi muutamia ajatusrakennelmia liittyen Eero Mäntyrantaan ja hänen erikoiseen vereensä. Mitään lopullista vastausta ei lukijalle valitettavasti ole tarjota, mutta toivottavasti pohdittavaa senkin edestä.

Taustaa

Urheilijan hapenottokyvyllä on keskeinen osuus kestävyysurheilijan suorituskyvylle, koska pitkäkestoinen suoritus riippuu pitkälti siitä, miten elimistö pystyy tarjoamaan happea työtätekeville lihaksille. Koska punasolut ja niissä oleva väriaine hemoglobiini ovat keskeisenä osana tässä prosessissa, ei tule yllätyksenä, että jo 1940-luvun lopussa suoritetuissa mittauksissa havaittiin hyvin voimakas korrelaatio elimistön kokonaishemoglobiinin ja hapenottokyvyn välillä. Koehenkilöillä, joilla oli paljon punasoluja, oli myös korkea hapenottokyky. Enemmän on enemmän.

Ihmisen maksimaalista hapenottokykyä rajoittavat tekijät kiinnostivat tutkijayhteisöä siinä määrin, että viimeistään 1960-luvun puolivälissä alettiin myös tutkia punasolujen lisäämisen vaikutusta suorituskykyyn, menetelmää joka nimettiin seuraavalla vuosikymmenellä "veridopingiksi". Tutkijoiden keskuudessa oltiin kiinnostuneita selvittämään voiko hapenottokykyä kohottaa yksinkertaisesti lisäämällä punasoluja suoraan verenkiertoon, eli saako verenkiertoelimistö kuljetettua hapen lihaksiin ja saavatko työtätekevät lihakset käytettyä ”tarjotun” hapen. Tutkimukset näyttivät vahvistana tämän hypoteesin oikeaksi, ja se antoi ainakin joidenkin maiden urheilupiireille sysäyksen ottaa veridoping osaksi kisoihin valmistautumista seuraavilla vuosikymmenillä.

Suomen kenties kaikkien aikojen parhaan hiihtäjän Eero Mäntyrannan ura osuu juuri tämän tutkimustradition keskelle – hän kilpaili pääosan urastaan luultavasti ennen kuin veridoping oli keksitty ja lopetti uransa juuri veridopingin tutkimisen alkumetreillä vuonna 1968 tehden vielä yhden kauden kestäneen paluunsa menetelmän mahdollisesti tultua juuri urheilupiirien käyttöön.

Mäntyrannan veri herätti silti kiinnostusta jo hänen uransa aikana, ja hän itse kertoo joutuneensa vuonna 1957 hiihtoleirillä verensä takia ”yleisen ihmettelyn kohteeksi” kun häneltä mitattiin korkea ”veriprosentti”:

Siitä lähtikin liikkeelle myytti, kuinka nyt hiihdetään valtavia saavutuksia hurjilla veriarvoilla. Pidettiin itsestään selvänä, että kun miehellä on noin korkeat hemoglobiiniarvot, hänestä tulee ilman muuta huippuhiihtäjä, ei siinä muuta tarvitakaan.[2]

Vaikka julkisuudessakin on aika ajoin jo 1950-luvun lopulta lähtien viitattu hänen huomattavan korkeisiin hemoglobiiniarvoihinsa, veridopingia-epäilyjä tuskin heiteltiin ilmoille hänen aktiiviuransa aikana, koska koko menetelmää ei oikeastaan tunnettu julkisuudessa ennen 1970-luvun alkua. Kun julkisuuteen alkoi vähitellen tihkua tietoja suomalaisten veridopingin käytöstä 1970-luvulla, on Mäntyrannan nimen täytynyt pyöriä monien huulilla. ”Mäntyranta ei myönnä, että olisi käyttänyt veritankkausta”, kirjoittaa toimittaja Tuomo Mörä vihjailevasti vuonna 1985 jututtaessaan hiihtäjää. Mäntyrannan samassa artikkelissa ilmoille heittämä epäily, että muutama muu suomalaishiihtäjä olisi tankannut jo vuoden 1966 MM-hiihtoihin ei ainakaan vähentänyt häneen kohdistuneita epäilyjä.[3]

Suomalaisia veritankkaajia jo vuonna 1966 "Männyn" aktiiviuran aikana? Näin ainakin pellolainen itse päätteli "kummallisuuksista" kaksi vuosikymmentä myöhemmin... [3]

Suomalaiset urheilulääkärit tuskin epäilivät häntä ”tankkaajaksi”, mutta hänen on täytynyt kuitenkin herättää suomalaisissa urheilulääkäreissä ihmetystä, koska 1980-luvun alkuun asti oletettiin laajalti liian paksusta verestä olevan lähinnä haittaa. Oli jopa laskettu, että hapenkuljetuksen kannalta paras hemoglobiiniarvo (hematokriitti) olisi noin 150 g/l (45 %). Veren sakeutuessa tämän pisteen yli ei ylimääräisistä hapenkuljettimista olekaan enää hyötyä, vaan hapenkuljetus itseasiassa huononee viskositeetin noustessa ja verenkierron hidastuessa. Jos viskositeettigraafeja seuraa kirjaimellisesti, niin kaksitoistakertaisen arvokisamitalistin olisi siis pitänyt olla rapakunnossa.

Ei olekaan vaikea arvata keneen Suomen urheilulääkäripiireissä veren ominaisuuksista useastikin luennoinut tunnettu hematologi Kari Remes viittasi vuonna 1979 eräässä artikkelissaan:

Veren virtaukselliset ominaisuudet ovat parhaimmillaan aivan normaalilla Hkr-alueella 0.4-0.5, jolloin veri on sopivan liukasta virraten nopeasti. Poikkeuksen muodostavat jotkut synnynnäiset ”paksuverisyydet”, joissa Hb voi olla yli 200g/l ja veri kuitenkin virtaa.[4]

Korkeille veriarvoille ei löytynyt mitään varsinaista selitystä ennen 1990-lukua, kun Mäntyrannan arvoitus ratkaistiin ainakin veren koostumuksen osalta. Suomalainen tutkijaryhmä testasi Mäntyrannan suvun jäseniä ja havaitsi huomattavan korkeiden veriarvojen löytyvän myös osalta muistakin suvun jäsenistä. Muutamien vaiheiden ja poissuljettujen teorioiden jälkeen havaittiin, että Mäntyrannan luuydin reagoi elimistössä luontaisestikin kiertävään EPO-hormoniin huomattavasti normaalia voimakkaammin – geenivirhe aiheutti sen, että pienetkin erytropoietiinimäärät aikaansaivat huomattavan reaktion luuytimessä. Kiinnostavana yksityiskohtana hiihtäjän elimistössä kiertävän punasolujen tuotantoa säätelevän EPO-hormonin taso oli itseasiassa normaaliväestöä huomattavasti matalampi.[5][6]

Korkea hemoglobiini on vieläkin erikoisempi, koska tutkijat huomasivat myös, että suvun geeniä kantavat jäsenet eivät kuolleet paksun veren aiheuttamaan korkeaan verenpaineeseen tai veritulppiin normaalia useammin. ”Elämän halki kestänyt adaptoituminen korkeisiin hemoglobiinipitoisuuksiin saattaa olla suojannut asianosaisia komplikaatioilta”, arveleekin tutkijaryhmä.

Mäntyrannan outo tapaus ei ollut kiinnostanut ulkomailla aiemmin, mutta 1990-luvun jälkeen moni tutkija alkoi puhua hänestä lähes voittamattomana urheilijana, jolla oli synnynnäiset supervoimat.

Hyötyä vai ei?

Eero Mäntyranta väitti jo vuoden 1968 muistelmateoksessaan Kairoilta Kisaladuille, että hän ei saanut hyötyä luontaisen vahvasta verestään. Hiihtäjän mukaan jokaisella on oma normaali hemoglobiiniarvo, joka on jokaiselle yksilölle hapenkuljetuksen kannalta paras, arvo sattui vain olemaan hänelle juuri huomattavan korkea[7]

Hiihtäjä toisti näkemyksensä myös vuosikymmenten mittaan, etenkin kun korkeiden veriarvojen tuoma hyöty ja hemoglobiinirajat nousivat keskustelun aiheeksi Lahden vuoden 2001 MM-hiihtojen dopingskandaalin seurauksena. Hän kiisti edelleen hyödyn, ja meni vielä askeleen pidemmälle – nyt hän oli vakuuttunut, että korkean viskositeetin takia paksu veri oli itseasiassa haitannut hänen suorituksiaan:

Minulle korkeista hemoglobiiniarvoista oli haittaa. Jos olisin osannut niitä 40 vuotta sitten laskea, olisin ollut vielä parempi... Kun aikanaan väitettiin, että hyödyin korkeista arvoista korkealla hiihdetyissä kisoissa, puhe on pötyä. Minulla oli muita suurempia vaikeuksia korkealla. En meinannut päästä hotellissa portaita ylos aluksi kilpailupaikalle saavuttaessa[8]

Useimmat kommentaattorit, urheilufysiologit ja tutkijat eivät tietenkään jaa mestarihiihtäjän näkemystä. Jo vuonna 1993 julkaistu Mäntyrannan suvun salaisuuden selvittänyt tutkimus toteaa yksiselitteisesti, että hän hyötyi tilastaan:

Kuvailemamme luontaisesti esiintyvä mutaatio vaikuttaa olevan varsin uniikki esimerkkia mutaatiosta, joka johtaa parantuneeseen funktionaaliseen toimintaa, ja jolla ei ole mitään haitallisia vaikutuksia kantajalleen. Päinvastoin, seurauksena oleva erytrosytoosi ja korkea hemoglobiinikonsentraatio johtaa kohonneeseen hapenkuljetuskapasiteettiin. Tämän omalta osaltaan pitäisi olla hyödyllistä useissa olosuhteissa, esimerkiksi joissain taudeissa ja useanlaisissa korkeaa lihasten toimintaa vaativissa fysikaalisissa aktiviteeteissa.[9]

”Hänen verensä punasolujen määrä oli niin korkea kuin kukaan toivoisi saavuttavan veridopingilla tai EPO-kuurilla”, kertoo biokemisti ja urheilufysiologi Chris Cooper, ”voimakkaampi EPO-efekti tarkoittaa enemmän hemoglobiinia ja sitäkautta enemmän happea lihassoluille”.[10]

Konsensusnäkemys onkin, että ”Mänty” sai lisäpotkua ylimääräisistä punasoluistaan, vaikka kukaan ei kyseenalaista Mäntyrannan saavutusten arvoa. Toisaalta mitään väittelyä hiihtäjän synnynnäisen oikun antamasta hyödystä ei ole syntynyt. Koska veridoping nostaa hapenottokykyä ja parantaa suorituskykyä, on patologisen korkeiden hemoglobiinitasojen tuoma hyöty tosiaan otettu lähes itsestäänselvyytenä. Näin on tehty lähes aina ilman ainoatakaan luotettavaa viittausta Mäntyrannan varsinaisiin suorituskyvyn parametreihin, kuten maksimaaliseen hapenottokykyyn.

Kirjoittajat lähinnä pitävät hiihtäjää jääräpäänä ja ihmettelevät, ettei kukaan ”voinut vakuuttaa” hiihtäjälle tätä totuutta, vaan hiihtäjä laittoi menestyksensä edelleen päämäärätietoituutensa, ahkeran harjoittelun ja henkisten kykyjensä ansioksi.

On syytä todeta kuitenkin, että oletus korkeasta hapenottokyvystä pohjautuu lähinnä a priori – päättelyyn, koska mitään mitattua hapenottokyvyn aineistoa ei siteerata. Toisaalta Mäntyrannan arvokisamenestys on monien silmissä myös eräänlainen testiarvo hänen verensä voimasta.

Hapenottotestien labyrintin halki

Paljonko ylimääräiset punasolut antoivat etua Mäntyrannalle?

Paksu veri ei auta itsenäisenä muuttujana, vaan nostamalla hapen virtausta lihaksiin, mikä näkyy yleensä kohonneena maksimaalisena hapenottokykynä. Maksimaalinen hapenottokyky ilmaistaan yleensä millilitroina painokiloa kohden minuutissa, normaaleilla aikuisilla miehillä lukema on 30-50 tienoilla, mutta hyvin harjoitelleilla miesurheilijoilla on mitattu yli 80 ja jopa yli 90 ml/kg/min lukemia.

Vuosina 1991 ja 1993 julkaistut tutkimukset ovat kiinnostavia, koska niissä mitattiin myös Mäntyrannan punasolujen absoluuttinen määrä elimistössä. Hänen kokonaispunasoluvolyyminsa oli huikeat 4782 millilitraa ja laskettu kokonaishemoglobiini noin 1600 grammaa, molemmat lukemat ovat kymmeniä prosentteja suuremmat kuin lähes yhdelläkään eliittitason kestävyysurheilijalla. Lukemat lienevät olleen samat tai jopa suuremmat myös urheilu-uran aikana kaksi vuosikymmentä aiemminkin, koska harjoittelu yleensä nostaa molempia arvoja.

Ruotsalaisfysiologi Per-Olof Åstrandin kokoama aineisto osoittaa, että yksilöiden välillä mitattu kokonaishemoglobiini korreloi erittäin vahvasti maksimaalisen hapenottokyvyn kanssa.[11] Koska 800 gramman lukemat omaavilla henkilöillä hapenottokyky oli noin 4,5 litraa minuutissa, onkin teoriassa mahdollista, että ”Männyn” maksimaalinen hapenottokyky olisi voinut olla jopa lähellä yhdeksää litraa minuutissa, mikä olisi painokiloa kohden satumaisen uskomaton 120 ml/kg/min suuruusluokassa oleva hapenottokyvyn maailmanennätys!

Urheilufysiologian legenda Per-Olof Åstrand keräsi jo vuonna 1952 aineiston, joka osoitti vahvan korrelaation koehenkilöiden kokonaishemoglobiinin ja hapenottokyvyn välillä.[11] Jos Mäntyrannan hapenottokykyä yrittää arvioida jatkamalla trendiviivaa hänen mitattuun kokonaishemoglobiiniinsa (1600 g) asti, on lukema huikeat 9 litraa minuutissa!

Näin siis teoriassa. Eero Mäntyrannan suorituskyvyn arvoitus olisi luultavasti ratkaistu jo yli neljä vuosikymmentä sitten, jos hiihtäjä ei olisi lopettanut uraansa vain hetki ennen vuotta 1973, jolloin Suomen joukkueen kärkihiihtäjät olivat Ruotsissa Gymnastik- och Idrottshögskolanissa (GIH) testattavana. Tuolloin saatiinkin kiinnostavaa aineistoa suomalaishiihtäjistä, "Kurikan jätiltä" Juha Miedoltakin mitattiin hapenottokyvyn arvoksi huikeat 7,4 litraa minuutissa, mikä oli absoluuttinen maailmanennätys.

Eero Mäntyrannasta olemassa oleva hapenoton julkaistu mittausaineisto on sitävastoin kaikkea muuta kuin johdonmukaista.

Kertoessaan vuonna 1977 Jyväskylän yliopistossa suoritettavista testeistä, valaisi tuleva Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) johtaja Heikki Rusko ohimennen, että ”Mäntyrannan lukemaksi arvioitiin polkypyöräergometrikokeen perusteella yli 100 ml/kg, mutta täysin tarkasti sitä ei koskaan mitattu”.[12] Rusko oli jo tuolloin arvostettu urheilufysiologi ja julkaissut laajalti myös hapenottokyvyn testauksesta, joten tieto on luotettava, vaikka hän ei itse Mäntyrantaa testannutkaan.

Epäsuoralla menetelmällä otetut lukemat ovat tosin itsessään hyvin epäluotettavia ja välillä epäilyttävän korkeita. Esimerkiksi Helsingin Sanomat osaa kertoa vuonna 1965 eräältä hiihtäjien Vuokatin harjoitusleiriltä, että ”nousevan hiihtäjäpolven keskuudessa saatiin eräille miehille mitatuksi aivan hämmästyttäviä arvoja nimenomaan mitä tulee hapenottokykyyn” joista ”[p]aras mitattu arvo oli 108 ml/kg minuutissa”.[13] Silti sama lehti kertoo kaksi kuukautta myöhemmin, että ruotsalaishiihtäjä Assar Rönnlundin hapenottotestissä kokeessa ”hengittämä” huomattavasti pienempi lukema 85,7 olisikin hapenoton maailmanennätys.[14] Johdonmukaista?

Myös Lasse Virenin valmentaja Rolf Haikkola kertoo muistelmissaan oman juoksijatallinsa 1960-luvun juoksijoista, joista yhdellä oli epäsuoralla menetelmällä mitattu hapenoton lukema yli 95 ml/kg/min (”hapenotto meni mitattavien kehysten ulkopuolelle”) ja kahdella muullakin 92 ml/kg/min. Lukemat ovat todella korkeita esimerkiksi Ruotsissa samoihin aikoihin suoralla menetelmällä mitattuihin lukemiin, jotka olivat samanveroisilla juoksijoilla jopa viidenneksen matalampia.[15]

Eri yhteyksissä mainittujen hapenottoarvojen eroavaisuudet ja vertailukelpoisuus aiheutti muutamissa urheilun seuraajissa päänvaivaa jo 1960-luvulla siinä määrin, että tunnettu urheilulääkäri Risto Elovainio valotti Urheilulehdelle mahdollisia syitä hapenottoarvojen sekamelskalle jo vuonna 1966:

On olemassa moniakin mahdollisuuksia testiarvojen eroamiseen. Mm. meillä mitataan maksimaalista hapenottokykyä kahdella eri tavalla. Ns. Åstrandin menetelmällä saatujen peruslukujen avulla voidaan laskea maksimaalinen hapenottokyky. Toinen käytössämme oleva menetelmä puolestaan pyrkii antamaan suoraan lopullisen tuloksen...[16]

Samassa yhteydessä Elovainio myös vahvistaa omin sanoin, että Mäntyrannalta mitattu lukema olisi ollut kilpailukaudella todellakin jopa 100 ml/kg/min, tosin kauden jälkeen ”vain” 83 ml/kg/min. Artikkelin kirjoittaja mainitsee itse ohimennen pikaluistelija Jouko Laanosen hapenottolukeman olleen peräti 101 ml/kg/min.

Vaikka Mäntyrannankin lukema on suuri, oleellisin tieto ehkä onkin se, että ”Männyn” ilmoitettu lukema oli silti samaa luokkaa kuin muiltakin suomalaisilta toisinaan saadut arvot, tai ei ainakaan huomattavasti suurempi. Kun hapenottotestissä alettiin suosia ns. suoraa menetelmää 1970-luvun mittaan, putosivatkin epäilyttävän korkeat maksimiarvot huomattavasti. Esimerkiksi Helsingin Urheilulääkäriasemalla vuosina 1974-1986 yhteensä 238 miesurheilijalta ("Useimmat näistä kestävyysurheilijoista olivat Suomen edustusjoukkueen jäseniä ja joukossa monia olympiamitalisteja...") suoralla menetelmällä otettujen hapenottotestien korkein mitattu lukema oli vain 86 ml/kg/min. [17]

Lisäksi on olemassa lähde, joka väittää, että hänen arvonsa olisi mitattu ainakin kerran myös suoralla menetelmällä. Täysin erilaisen kuvan ”Männyn” aerobisesta suorituskyvystä antaakin Klaus Bremerin vuonna 1971 Hymy-lehteen kirjoittama artikkeli, joka käsittelee hiihtäjän valmistautumista Sapporon vuoden 1972 talviolympialaisiin. Artikkelissa Mäntyranta on urheilulääkäri Risto Elovainion testattavana kuntotestissä ja siinä käsitellään myös aiempien kuntotestien tuloksia.[18]

Ilmeisesti Risto Elovainion tai Mäntyrannan itsensä ilmoittana vuonna 1965 suoralla menetelmällä mitattu lukema on ainoastaan 4,92 litraa minuutissa, mikä olisi painokilolle suhteutettuna 72 ml/kg/min. Lukema on maailman kärkiluokan hiihtäjälle jopa yllättävän matala, muunmuassa Ruotsissa vuonna 1967 julkaistussa otoksessa oli kaikilla testatuilla hiihtotaustaisilla koehenkilöllä (6 henkeä) lukema tätä parempi, Mäntyrannan tasoisella hiihtäjällä ja niinikään olympiavoittajalla Assar Rönnlundilla jopa 85,1 ml/kg/min.[19]

Jos lukema on oikea, vahvistaa se käytännössä käsityksen, että loppujen lopuksi "Männyn" aerobinen koneisto oli varsin normaali.

Avoimia kysymyksiä

Jos hyväksyy optimistisimmat hapenottokyvyn lukemat, ajatus siitä, että Mäntyrannan hapenottokyky nousisi lineaarisesti kokonaishemoglobiinin kanssa voidaan silti haudata. Kuten edellä on todettu, päätyvät korkeimmatkin arviot reiluun 6½ litraan, ja suoralla menetelmällä mitatuksi väitetty ”tarkin” lukema on vain viitisen litraa. Ne jäävät huomattavasti maagisen yhdeksän litran alapuolelle, eivät ole samassa sarjassakaan.

Mikä sitten voisi selittää oletettua pienemmän hapenoton lukeman? Käytännössä elimistössä on ollut pullonkaula, jolloin punasolut eivät ole hapettuneet tai lihakset eivät ole saaneet käytettyä tarjottua happea. Tai sitten hiihtäjä oli oikeassa siinä, että veren virtaus on ollut normaalia selvästi hitaampi.

Vuonna 1991 julkaistussa tutkimuksessa todetaan hiihtäjän veren 2,3-DPG tason olevan matala, jopa normaalien viitearvojen alapuolella. Tämä punasoluissa esiintyvä entsyymi helpottaa hapen irtautumista punasoluista, jolloin suurempi osa punasoluista luovuttaa hapen lihasten käyttöön palaten ”tyhjänä” keuhkoihin. Matala 2,3-DPG taso saattaa johtaakin siihen, että suurempi osa punasoluista palaa ääreisverenkierrosta takaisin keuhkoihin luovuttamatta missään vaiheessa happea kudosten käyttöön. Kuitenkin jo siteerattu vuoden 1991 tutkimusraportti kertoo, että hapen dissosiaatiokäyrä on normaali kaikilla tutkituilla suvun jäsenillä, joten se näyttäisi sulkevan tämän vaihtoehdon pois.

Samassa raportissa todetaan happimolekyylien sitoutuminen punasoluihin (saturaatio) normaaliksi, mutta toisaalta lukemaa ei ilmeisesti ole mitattu rasituksessa, joten lukema on varsin merkityksetön urheilusuorituksen näkökulmasta.

Avoimia kysymyksiä on muitakin. Kuten on edellä jo todettu, oli hiihtäjän erytropoietiinin (EPO) taso huomattavan matala. EPO-hormonilla on muitakin fysiologisia ominaisuuksia kuin punasolujen tuotannon säätely, ja jotkut tutkijat jopa spelukoivat onko hormonilla muitakin tapoja parantaa suorituskykyä kuin punasolujen määrän kasvu. Ainakin eläinkokeissa synteettisen EPO:n annostelun on havaittu muuttavan lihasten kudosrakennetta nopeista hitaisiin, mikä auttaisi nimenomaan kestävyyslajien urheilijoita. Mäntyranta siis saattaisi jäädä paitsi näistä (hypoteettisista) eduista.

Pientä epäselvyyttä on myös ”Männyn” siskonpojan Pertti Teurajärven tapauksessa. Usein väitetään ohimennen, että myös Innsbruckin vuoden 1976 talviolympialaisten viestin olympiavoittajalla olisi ollut enonsa tasoinen paksu veri. ”Eeron sisaren kautta Teurajärven sukuun korkea veriarvo ei ole periytynyt”, kertoo kuitenkin urheilutoimittaja Ilkka Tolonen.[20] Lisäksi toisessa yhteydessä mainitaan ”Teuran” normaalien hemoglobiiniarvojen olleen 170 g/l tienoilla, mikä on suuri lukema, mutta ei "mäntyrantamaisen" epänormaalin korkea.[21] Todennäköisesti ”Teura” siis kipusikin lähelle kansainvälisen tason huippua ilman synnynnäisten lisäpunasolujen tuomaa apua.

Loppusanat

Jos lukija tuli mihinkään johtopäätökseen Mäntyrannan suorityskyvyn arvoituksesta, hän ei ole luultavasti lukenut ylläolevaa riittävän tarkasti, koska aineisto on yhtä sekamelskaa.

Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? Oliko Eero Mäntyranta verensä ansiosta voittamaton superurheilija? Kuten edellä on todettu, käytännössä kaikki ulkomaalaiset lähteet uskovat tähän. Yksi poikkeus on eteläafrikkalainen urheilufysiologi Ross Tucker, joka kommentoi lyhyesti alussamainittua David Epsteinin kirjoittamaa muistokirjoitusta internet-sivullaan laittaen ”Männyn” tapauksen kontekstiin:

Haluan kiinnittää huomiota siihen, että edes mutaatiollaan, jonka avulla hänen hemoglobiiniarvonsa nousivat noin 50 prosenttia normaalin arvon yläpuolelle, hän ei kuitenkaan pyyhkinyt lattialla kilpailijoillaan joka kerta. Totta, hän hallitsi matkojaan vuonna 1964, mutta silti tuli voitetuksi, ja tämä yksittäinen mutaatio ei antanut voittamattomuutta, ainoastaan edun. Tämä on jälleen kerran osoitus siitä, että suorituskyky on monen tekijän summa, ja viittaa siihen, että muutkin tekijät ovat tärkeitä.

Suomalainen historioitsija Erkki Vettenniemi oli samoilla linjoilla jokunen vuosi sitten:

[J]os veriarvot ratkaisisivat, niin sellainen urheilija voittaisi, jonka hemoglobiini on korkein. Silloin olisi Eero Mäntyrannan pitänyt voittaa toistakymmentä vuotta pitkän uransa jokainen hiihtokilpailu.[22]

Yksinkertaisuudessaan näppärä havainto onkin paras ja luultavasti oikein vastaus suorituskyvyn mysteeriin! Vaikka Mäntyranta oli loistava hiihtäjä ja muutaman vuoden ajan jopa maailman paras hiihtäjä, hän ei kuitenkaan ollut voittamaton, itseasiassa kaukana siitä. ”Männyn” muistelmateos ja ura ovat täynnä hyviä, keskinkertaisia ja huonoja päiviä, kuten muillakin hiihtäjillä. Hän oli – jos outo ilmaus sallitaan – keskinkertaisesti maailman paras hiihtäjä; harvoin murskaavan ylivoimainen eikä aina edes voittaja.

Jos Mäntyranta ei ollutkaan voittamaton, niin saiko hiihtäjä etua synnynnäisestä luonnon oikustaan? Vastaus on tähän kysymykseen varovaisen myönteinen, koska ristiriitaisesta aineistosta huolimatta kaksitoista arvokisamitalia puhuu tämän puolesta.

Todellinen vertailukohta ylimääräisten punasolujen voimasta eivät tosin ole hänen kilpakumppaninsa vaan hänen geenivirhettä kantamaton muuten identtinen kaksoisolentonsa, jota ei ole tietenkään olemassa. Eikä tule unohtaa, että hänellä saattoi olla muitakin hyviä kestävyysgeenejä, koska hänen siskonpoikansa nousi lähelle maailman kärkeä ilman synnynnäistä paksua verta.

Loppujen lopuksi "Mr. Seefeld" saattoi kuin saattoikin olla oikeassa epäillessään verensä voimaa, ja auttamatta jääkin tunne, että punasolujen antamaa tehoa on liioiteltu hänestä puhuttaessa.

Lähdeviitteet

[1] David Epsteinin kirjoittama muistokirjoitus Mäntyrannasta:
https://sportsscientists.com/2013/12/eero-mantyranta-finlands-champion-1937-2013-obituary/
[2] Vuorio, Pentti; Mäntyranta, Eero: ”Kairoilta Kisaladuille” (Weilin-Göös, 1968), s. 36
[3] Mörä, Tuomo: ”Eero Mäntyranta ihmettelee: 'Miksi syytetään vain suomalaisia?'”, Iltasanomat 15.1.1985
[4] Remes, Kari: "Urheilijan veri", Valmennuslehti, 5/1979
[5] Juvonen E, Ikkala E, Fyhrquist F, Ruutu T.: "Autosomal dominant erythrocytosis caused by increased sensitivity to erythropoietin", Blood. 1991 Dec 1;78(11):3066-9.
[6] de la Chapelle A, Träskelin AL, Juvonen E. "Truncated erythropoietin receptor causes dominantly inherited benign human erythrocytosis.", Proc Natl Acad Sci U S A. 1993 May 15;90(10):4495-9.
[7] Vuorio; Mäntyranta, mt. s. 36-37
[8] Tolonen, Ilkka: "Eero Mäntyrannan mielestä Isometsä kärsi oikeusmurhan", Ilkka 20.1.2001
[9] de la Chapelle et al, mt.
[10] Cooper, Chris: ”Run, Swim, Throw, Cheat” (Oxford University Press, 2013), s. 29
[11] Åstrand, P.-O.: "Experimental Studies of Physical Working Capacity in Relation to Sex and Age" (Kööpenhamina, Munksgaard, 1952). Lainattu teoksesta Åstrand Per-Olof; Rodahl, Kaare: "Textbook of work physiology" (McGraw & Hill, 1986), s. 403
[12] Raevuori, Antero: ”Huippu-urheilijaksi synnytään”, Yhteisvoimin 1/1977
[13] Ikonen, Jussi: ”Edustushiihtäjämme Vuokatilla 'tieteellisellä' valmennusleirillä", HS 21.8.1965
[14] ”Assar Rönnlund hengitti ME:n”, HS 22.10.1965
[15] Haikkola, Rolf: ”Lasse Virénin menestyksen portaat” (Ajatus kirjat, 2003), s. 53-55
[16] Juhani, Pentti: ”Mitä on hapenottokyky?”, Suomen Urheilulehti 20.10.1966
[17] Kujala UM, Peltonen JE, Elovainio RO: "Hemoglobin and packed-cell volume in endurance athletes prior to rhEPO", Int J Sports Med. 2000 Apr;21(3):228-30.
[18] Bremer, Klaus: ”Eero Mäntyranta loistokunnossa!”, Hymy 7/1971
[19] Saltin B, Astrand PO:"Maximal oxygen uptake in athletes.", J Appl Physiol. 1967 Sep;23(3):353-8.
[20] Tolonen, Ilkka, mt.
[21] ”Teuran veriarvot pielessä”, Länsi-Savo 21.1.1980
[22] Vettenniemi, Erkki: ”Piikit ja Pillerit: suoraa puhetta dopingista” (Teos, 2009), s. 40