Verta, Hymyä ja Kyyneliä: Osa I. "Verinen Mikko"

Johdanto

Jokainen kestävyysurheilua seuraava ihminen on törmännyt termiin ”veridoping”. Termillä tarkoitetaan yksinkertaisimman määritelmän mukaan punasolujen lisäämistä urheilijan verenkiertoon tarkoituksena kohottaa hapenottokykyä ja sitäkautta suorituskykyä kestävyyslajeissa, kuten juoksussa, hiihdossa tai pyöräilyssä.

Siitä asti, kun ruotsalainen urheilufysiologi Björn Ekblom kertoi vuoden 1971 syksyllä havainneensa tutkijaryhmänsä kanssa suorittamissaan kokeissa ylimääräisten punasolujen parantavan suorituskykyä, alkoi myös Suomessa kuiskuttelu urheilijoiden ”verenvaihdoista”, siitä että jotkut urheilijat hakivat askeliinsa lisää pituutta juuri verensiirtojen avulla. Samoihin aikoihin menetelmä myös nimettiin maailmalla ”veridopingiksi”, vaikka menetelmä päätyikin kiellettyjen menetelmien listalle vasta 1980-luvun puolivälissä.

Vaikka aihetta aika-ajoin sivuttiinkin ohimennen myös julkisuudessa, ei kunnollista keskustelua syntynyt vielä tuolla 1970-luvulla. Uutisointi oli satunnaista ja aiheen käsittelyä rajoitti alusta asti konkreettisen tiedon puute. Vaikka Suomessakin muutama urheilija uskallettiin mainita jopa lehtien sivuilla menetelmän käyttäjäksi, ei kenenkään kohdalta voitu oikeasti olla täysin varmoja.

"Mikä lienee totuus, huhuja kylläkin on monenlaisia", totesi Keskisuomalaisen kolumnisti "Rasteri" jo vuoden 1972 loppusyksyllä verenvaihtohuhuista.[1]

Silti myös Suomessa oli varmaakin tietoa verenvaihtojen käytöstä, koska muutamakin urheilijoiden kanssa toiminut urheilulääkäri vahvisti olevansa tietoisia siitä, että verensiirtoja suoritettiin Suomessakin urheilijoille syystä tai toisesta.

Kun kansainvälinen päivälehdistökin otti ”veridopingin” urheilusivujen jutukseen ensiksi Innsbruckin talviolympialaisten aikoihin alkuvuodesta 1976 ja vielä näkyvämmin Lasse Virenin palattua maailman huipulle saman vuoden kesäkisoissa, oli aihe monien suomalaistoimittajien mielestä jo vanha juttu. Aamulehden toimittajan Urho Salon mukaan ”KOK on herännyt vähän myöhään”:

Verenvaihto (otetaan urheilijan omaa verta talteen ja tuikataan takaisin kun happea kuljettavien punasolujen tarve on suurin) on vähän vanhentunut idea, arvo on pudonnut mm. rajusti kehittyneen ravintofysiologian vuoksi. Veriarvot eivät enää putoile niin kuin ennen ja nyt tiedetään myös rautatablettien käytöstä enemmän. Vuoristoharjoittelu on myös yksi tehokas keino.[2]

Vielä 1970-luvun lopussakaan ei oltu yksimielisiä siitä, miten pinnalla menetelmä enää Suomessa oli. Tutkimuskirjallisuus tankkausten tehosta oli ristiriitaista muutaman aiempaa huolellisemmin tehdyn tutkimuksen kyseenalaistettua tankkausten teho, ja kuten edellä todettu, verenkuvan säännöllisellä seurannalla anemiaan voitiin puuttua paremmin, minkä lisäksi vuoristoharjoittelulla oli saatu positiivinen vaikutus verenkuvaan. Vielä juuri Moskovan 1980 kesäolympialaisten alla eräs toimittaja epäili menetelmän itseasiassa painuneen unholaan pikkuhiljaa, jos sen käyttö oli koskaan ollutkaan yleistä:

Aikaisemmin olikin kestävyyslajien harjoittajilla usein vaikeuksia veriarvojensa kanssa. Nykyään nämä ongelmat ovat kuitenkin yleensä hallinnassa, joten siinäkään suhteessa verenvaihtoa ei tarvita.

Suomessakin on aikoinaan kokeiltu verenvaihtoa, mutta nykyään sitä voi pitää suorastaan vanhanaikaisena menetelmänä.[3]

Toiset taas uskoivat, että käyttö oli hyvin laajaa kaikkialla, ja täysin eriävän näkemyksen esittikin jo seuraavana vuonna seinäjokelainen toimittaja Simo Nikula:

Maailma muuttuu ja urheilu sen mukana. Veridoping lienee hyvin yleistä. Mutta mikäli urheilijalle lisätään vain omaa verta on se vain eettinen kysymys, ei edes vaarallinen.[4]

Tähän tiedon puutteeseen tuli muutos vuodenvaihteessa 1981-1982, kun yksi 1960- ja 1970-lukujen parhaita suomalaisjuoksijoita valotti salaisuuden verhoa tunnustamalla käyttäneensä veritankkausta 1970-luvun puolivälissä loppuneella urallaan.[5] Ja kuin sattuman iskusta, tunnusti myös vuoden 1980 Moskovan kesäkisojen juhlittu mitalisti Kaarlo Maaninka saaneensa veripusseista apua mitalijuoksujaan varten.[6]

Kun veridoping sai nyt ”kasvot”, syntyi myös aitoa keskustelua aiheesta, ja muutamat urheilijat, urheilujohto sekä urheilulääkäriyhteisökin kommentoivat asiaa.

Ja tämän vilkkaan vuodenvaihteen jälkeen tulikin taas lähes totaalinen hiljaisuus. Vaikka hiihdon osalta on tullut tunnustuksiakin, ja muutama vuosien 1976, 1980 ja 1984 kesäolympialaisten suomalaisurheilija tunnusti anonyymisti tutkijoille käyttäneensä menetelmää, uutta tietoa sensuhteen, mitä Suomen yleisurheilupiireissä tapahtui veridopingin suhteen kohistulla 1970-luvulla, on tihkunut julkisuuteen niukasti.

Suuri osa siitä vähästä mitä tiedetään pohjautuukin juuri näihin tunnustuksiin, mistä huolimatta tunnustuksiin viitataan doping-kronikoissa yleensä enintään muutamalla lauseella pääosin vielä virheellisesti tai ainakin puutteellisesti tutustumatta sen kummemmin alkuperäisaineistoon. Raikkaana poikkeuksena on historioitsija Erkki Vettenniemen uudehko teos Suomalaisen Kestävyysjuoksun Historia, joka on viimeisin ja todennäköisesti tähän asti yksityiskohtaisin kuvaus vuodenvaihteesta 1981-1982.[7]

Tässä kolmiosaisessa esseessä keskityn tähän erikoiseen vuodenvaihteeseen ja sen tulkintoihin. Kahdessa ensimmäisessä osassa käyn episodin tapahtumaketjun pääpiirteittäin läpi, ja nopeasti käykin ilmi, että kyse ei ollut tavanomaisista tunnustuksista, vaan taustalla sattui ja tapahtui. 

Kolmannessa osassa yritän yhdistellä palapelin palasia yhteen nykytiedon valossa, ja lopputulos saattaa olla yllättävä.

”Minunkin vereni vaihdettiin”

Mikko Ala-Leppilampi oli yksi 1960-luvun lopun parhaita suomalaisjuoksijoita. Hän oli paitsi moninkertainen SM-mitalisti, niin myös aktiivinen maaottelukävijä, joka ei kuitenkaan saavuttanut täysin kansainvälistä läpimurtoa, vaikka edustikin myös arvokisoissa Suomea useasti.

Uransa 1970-luvun puolivälissä lopettanut juoksija päätti vuoden 1981 lopussa syystä tai toisesta avata toimittaja Erkki Wessmanille sanallisen arkkunsa kokemuksistaan huippu-urheilijana, seurauksena oli laaja artikkeli hänen urheilu-urastaan.

Hymy-lehdessä joulukuussa 1981 julkaistussa muistelma-artikkelissa juoksija kertoi muistikuvia uransa varrelta, johon kuului muunmuassa henkilökuvien lisäksi myös hänen omia kokemuksiaan, joihin mahtui paitsi hänen lyhyt hormonikokeilunsa vuonna 1972 niin myös vuoden 1974 maaottelureissu Sotsissa, jossa sattui ja tapahtui. Lisäksi hän kritisoi urheilujohtoakin etenkin siitä, että aktiivikauden ohittaneet urheilijat jätettiin oman onnensa nojaan.

Suuren yleisön huomio kiinnittyi kuitenkin veridopingiin liittyviin paljastuksiin, koska ne olivat lajissaan ainutlaatuisia Suomessa ja koko maailmassa. ”Mikon kertoma on ensimmäinen julkinen todistajalausunto veridopingista”, totesi artikkelin kirjoittanut toimittaja Erkki Wessman.

Ja siitähän kerrottavaa riitti.

Ala-Leppilammen mukaan veritankkaus oli osa suomalaisjuoksijoiden käyttämiä menetelmiä viimeistään vuoden 1971 Helsingin EM-kisojen aikaan, jolloin Suomen kestävyysjuoksun paluu arvokisojen mitalikantaan alkoi. Tuolloin menetelmä ei kuitenkaan ollut kaikille tarjolla ja Ala-Leppilampi ei päässyt hyötymään menetelmän antamasta lisäpotkusta. Häntä kaivelikin se, että hän olisi voinut jopa voittaa, koska hänen onnistui sijoittua 3000 metrin esteiden finaalissa ”puhtaana” viidenneksi, mikä tulikin olemaan hänen paras arvokisasaavutuksensa.

Viides sija oli myös Juha Väätäisen tuplavoiton jälkeen paras suomalaisjuoksijan sijoitus kyseisissä kisoissa, joissa suomalaiset suoriutuivat kokonaisuutena hyvin.

Hänen tilaisuuteensa päästä lääkehuollon sisäpiireihin tapahtui seuraavan vuoden Münchenin kesäolympiakisojen alla, kun kisoihin valittu joukkue oli lähtöaterialla Espoon Dipolissa. Mukana ollut olympiajoukkueeseen valittu lääkäri Pekka Peltokallio oli tuolloin jututtanut jokaista urheilijaa yksitellen, ja kun oli Ala-Leppilammen vuoro, oli tämä kysynyt olisiko juoksija halukas käyttämään lääketieteellisiä apukeinoja. ”OK, tehdään tankkaus”, vastasi estejuoksija.

Ja näin myös tehtiin.

 

Veritankkaus tarkoitti yksinkertaisesti verensiirtoa, ja Ala-Leppilammen mukaan useimmiten, kuten myös hänenkin tankkauksensa kohdalla, käytettiin veripalvelusta tilattua ”punasolupuuroa”, joka yksinkertaisesti siirrettiin urheilijan suoneen. Yleisin annos oli kaksi pussia verta, mutta Ala-Leppilammen mukaan annosta suurentamalla voidaan ”nostaa helposti” hemoglobiiniarvo vaikka 120:sta niinkin ylös kuin 170:een.

Vaikka Ala-Leppilammen mukaan yleensä käytettiin nimenomaan veripalvelun käytännössä rajatonta tarjontaa, hän vahvisti paikkansapitäväksi jo kymmenen vuotta vuotta kiertäneen huhun, että jotkut juoksijat luovuttivat vuoristoleirin jälkeen omaa vertaan myöhemmin takaisinsiirrettäväksi.

Münchenin olympiakisojen menestykseen tähdännyt operaatio meni hänen osaltaan kuitenkin harakoille, kun Ala-Leppilampi teloi päähänsä vertavuotavan haavan vain hetki ennen estejuoksun finaalia ja onnistui vielä kaatumaan juoksun alussa murtaen kätensä. Suomalaisjuoksija kuitenkin taisteli tiensä maaliin asti sijoittuen kymmenenneksi.

Toisen kerran tankkaukseen Ala-Leppilampi osallistui seuraavan vuoden syksyllä, kun ylipainoa oli kertynyt ja harjoitusmotivaatiokin oli hakusessa:

Ruotsi-Suomi maaottelussa 1973 kuitenkin juoksin ihan tällä veritankkaushommalla 3000 metrin esteiden ennätykseni 8.25,4. Ilman lääketieteellisiä apuja aika olisi ollut parikymmentä sekuntia huonompi. Näin kova on veridopingin vaikutus.

Aika tuli lopulta olemaan vuoden 1973 kahdeksanneksi paras koko maailmassa.

Kolmas tankkaus tehtiin juoksijan uran loppuvaiheilla 1970-luvun puolivälissä, jonka seurauksena hän sijoittui maastojuoksun suomenmestaruuskisoissa kuudenneksi. ”Todennäköinen sijaluku silloisilla eväillä olisi ollut joku 30:s”, kertoo Ala-Leppilampi. ”Se auttaa valtavasti – ja etenkin aneemisuuteen taipuvaa vieläkin enemmän”, painotti juoksija lisäveren tuomaa etua. Omalla kohdallaan hän ei mainitse matalia hemoglobiiniarvoja eli anemiaa missään vaiheessa punasolujen lisäämisen syynä, vaan jättää mielikuvan, että veriarvoja nosteltiin yleensä myös ”normaaleista” lukemista ylöspäin.

Ala-Leppilampi nimeää myös muita juoksijoita, joiden epäilee hyötyneen lisäpunasoluista.

Kuten edellä todettu, epäilee juoksija menetelmän olleen muodissa jo niin aikaisin kuin vuonna 1971 ja ”jälkikäteen luulee” Juha Väätäisen tulleen tankatuksi saman vuoden Helsingin Euroopanmestaruuskisojen kaksoisvoittoaan varten, ja ”helposti aavisti” Lasse Virenin saaneen saman hoidon vuotta myöhemmin kesäolympialaisten alla, kun Pekka Peltokallio kehotti Ala-Leppilammen uhrautuvan maaottelussa jäniksenä, jotta Viren juoksisi hyvän ajan.

Kolmas hänen nimeämänsä tankkauksen käyttäjä oli kansallisen tason huippujuoksija Seppo Matela, jonka Ala-Leppilampi kuuli saaneen viiden veripussin megatankkauksen vuoden 1977 Kalevan kisoja varten, jonka ansiosta tämä tekikin loistavan juoksun, jääden kuitenkin mitaleiden ulkopuolelle Tampereen kuuluisassa 10000 metrin juoksun tulosjuhlassa, kun mies toisensa jälkeen rikkoi 29 minuutin rajan.

Julkitulon motiiveistaan juoksija kertoi, että nykyisin hän näkee tankkaukset epärehellisinä ja ne pitäisi ”juuria pois” urheilusta. ”Olen vihjaillut urheilujohtajille, että saatan avata suuni”, hän kertoo, lisäten joutuneensa tämän seurauksena ”isokokoisen lääkärin” uhkailemaksi.

Jos moni suomalaisen kestävyysjuoksun nousua seurannut janosi vuosikymmenen kuiskimisen jälkeen yksityiskohtia, tarjosi Mikko Ala-Leppilammen ulostulo niitä runsaasti.

 

Suomessa oli vuonna 1981 kuiskuteltu veridopingista tosiaan jo kymmenisen vuotta, mutta asiatietojen puute oli ollut lähes totaalinen, ja muutamista vihjailevista veridoping-artikkeleista huolimatta urheilun ”poppaskonstien” kauhistelu olikin pääosin keskittynyt hormoneihin ja muutamiin näkyviin piristekäryihin. Edelliskesänä Suomen päästä päähän (1302 km) juoksemalla kunnostautunut urheilutoimittaja Simo ”Niku” Nikula epäili, että hiljaisuus veridopingista oli sopinut hyvin urheilujohdolle:

Puheet hormoneista ja anabolisista steroideista ovat varmasti olleet monen urheilujohtajan, valmentajan ja lääkärin mielestä osittain helpotus. Veridoping on saanut tässä hössötyksessä rauhan.[8]

Tämä ”hössötys” siirtyi nyt suurella voimalla tankkauksiin, kun urheilujohto, lääkärikunta, urheilufysiologit ja urheilijat joutuivat kommentoimaan asiaa.

Keskustelu oli siis jokatapauksessa avattu, kun Ala-Leppilampi vahvisti Hymyn artikkelissa käytännössä kohta kohdalta paikkansapitäväksi sen, mitä monet olivat epäilleet jo siitä lähtien kun ”lentävät suomalaiset” kestävyysjuoksijat olivat 1960-luvun lopulla palanneet kuin tyhjästä takaisin maailman huipulle.

Tunnustuksia

Mikko Ala-Leppilammen artikkelissa nimeämä dosentti Pekka Peltokallio oli Suomen mahdollisesti tunnetuin urheilulääkäri, Urheilulääkäriyhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1969-1972 ja myös toiminut akkreditoituna joukkuelääkärinä useissa arvokisoissa.

Kun julkisuudessa oli keskusteltu urheilun lieveilmiöistä, oli nimenomaan Peltokallio useasti kommentoimassa lääkäriyhteisön näkemyksiä milloin mistäkin aiheesta. Peltokallio oli itseasiassa jo 1970-luvun alussa kertonut kuulleensa muutamista verensiirtotapauksista, täsmentäen vuonna 1975 tietävänsä ”varmasti” kolme suomalaistapausta, mutta lisäksi ”tietysti huhuja”. Omana mielipiteenään hän oli tosin painottanut, että operaatiota ei kovin helpolla tehtäisi:

En usko että kukaan uskaltaisi tehdä huippukuntoiselle juoksijalle ennen kilpailua verensiirtoa. Siinä on liiaksi riskejä, urheilija voi tulla kuumeiseksi tai muuttua keltaiseksi. Kuka ottaa tällaisen riskin.[9]

Hän oli lisäksi kommentoinut useissa urheilijaelämänkerroissakin milloin Lasse Virenin ja milloin juoksija Pekka Vasalan fysiologiaa, ja kun yhdysvaltalaisen Sports Illustrated-lehden toimittaja Kenny Moore matkusti vuonna 1977 Myrskylään selvittämään Virenin ja veridopingin salaisuutta, antoi hän aiheesta näkemyksiään toimittajaksi siirtyneelle entiselle olympiatason maratoonarille.

Eikä dosentti ollut selvinnyt ilman kohuja aiemminkaan. Peltokallio oli jo vuonna 1977 ollut osana doping-kohua, kun yksi kolmesta Euroopan Cupin finaalissa kärynneestä suomalaisurheilijasta väitti saaneensa hormoneja hänen kirjoittamillaan resepteillä.  

”Mitkään aineet eivät ole vaikuttaneet niin paljon urheilijoiden tuloksiin kuin anaboliset steroidit”, kertoi Peltokallio tuolloin, tunnustaen hormonikysymyksen olleen hänen uransa ”vaikeimpia asioita”. ”Lääkärinä en halua koskaan kiistää professori Kaarlo Hartialan vaatimusta siitä, että anaboliset steroidit on saatava kitketyksi pois urheilusta”, hän kertoi selvästi, painottaen kuitenkin että kentällä toimivan lääkärin ”tehtävä on valistava ja valvova, ei paljastava tai tuomitseva”.[10]

Vaikka nykyisin suhtaudutaan reseptilääkäreihin nuivasti, oli urheilulääkäreillä myös puolustajansa, joista yksi oli Euroopan Cupin finaalissa hormoneista kärynnyt kiekonheittäjä Markku Tuokko. ”Lääkärit ovat reseptejä kirjoittaessaan ajatelleet vain urheilun parasta ja myös urheilijan parasta”, puolusteli Tuokko urheilulääkäriyhteisöä. ”Minä annan tunnustukseni [Carl-Olaf] Homénille urheilujohtajana ja Peltokalliolle johtavana lääkärinä, mutta vastuu ei ole heidän”.[11]

Nyt neljä vuotta myöhemmin Pekka Peltokallio löysi itsensä taas selittelemästä vanhoja juttuja, mutta vahvisti kuitenkin Helsingin Sanomien toimittajalle Risto Forssille, että Ala-Leppilampi oli todellakin saanut verensiirron vuonna 1972 ainakin pääpiirteittäin Hymyn artikkelissa kuvatulla tavalla. Peltokallio sensijaan väitti, että hänelle oli uusi tieto, että juoksija oli saanut tankkauksen myös kaksi kertaa tämänkin jälkeen, ja hän väitti Virenin ja Väätäisen osalta juoksijan puhuvan omiaan. Hän yhdisti itseensä Ala-Leppilammen maininnat uhkailevasta ”isokokoisesta lääkäristä”, mikä sai hänet epäilemään juoksijan henkistä tasapainoa.[12]

Jokatapauksessa Peltokallio oli puolustellut suomalaisurheilijoita veridoping-epäilyjä vastaan koko 1970-luvun ja osoittautuikin itse tehneensä vastaavan operaation!

Ala-Leppilammen tankkauksen käyttämisestä syyttämistä juoksijoista Virenistä ja Väätäisestä oli kierrellyt veridoping-huhuja jo aiemminkin. Vireniä oli epäilty tankkaajaksi lähinnä ulkomailla, etenkin hänen yllättävän paluunsa jälkeen. Suomen lehdistössä aihetta käsiteltiin vähemmän, eikä silloinkaan aina nelinkertaiseen olympiavoittajaan kohdistuneet väitteet kiistäen. Monien suomalaisten mielestä menetelmä tunnettiin jokatapauksessa niin laajalti, että mitään etumatkaa juoksija ei saanut, vaikka sitä olisi käyttänytkin.

Eräs tunnettu amerikkalaistoimittajakin oli maininnut jo heti Münchenin vuoden 1972 kisojen jälkeen törmänneensä jo vuosi aiemmin 1971 yleisurheilun EM-kisojen yhteydessä verensiirtohuhuihin[13], ja Juha Väätäistä oli käytännössä suoraan sanottu tankkaajaksi muutaman kotimaisenkin sensaatiolehden palstoilla 1970-luvun alussa milloin enemmän ja milloin vähemmän hyvään näyttöön pohjautuen.

Nyt myös Apu-lehden toimittaja Eino Leino vahvisti paikkansapitäväksi sen, että Ala-Leppilampi ei ollut ainoa joka ”luuli” Väätäisen saaneen lisäpotkua veripusseista. Leinon mukaan jo vuoden 1971 kesällä, juuri menestyksekkäiden yleisurheilun EM-kisojen alla, oli kierrellyt hurjia huhuja Väätäisestä, vaikka suomalaistoimittajat eivät tuolloin halunneetkaan tuoda asiaa julki:

Vuorilla ohuessa ilmassa harjoitellut mies juoksi heinäkuun lopulla ilman kiriapua peninkulmalla huippuajan 28.12,8. Hämmästyttävä suoritus mieheltä, jolle SM-kisat oli itse asiassa kesän ensimmäinen todellinen kilpailu.

Oulussa kentän laidalla kuului puhetta Juhalle tehdystä veritankkauksesta. Operaation suorittanut lääkärikin mainittiin nimeltä. Suusta-suuhun kulkeneet ”varmat tiedot” eivät tulleet julkisuuteen. Ne jäivät urheilutoimittajien arvailuiksi.[14]

Toinen asia tietenkin onkin, missä määrin Ala-Leppilammen Väätäiseen liittyvät ”luulot” ja Vireniin kohdistuneet ”helpot aavistukset” olivat lopulta itsenäisiä mielikuvia, ja missä määrin keltaisen lehdistön sivuja lukemalla ja huhuja kuuntelemalla syntyneitä arvauksia, etenkin kun kansallissankarien lisääminen hänen tarinaansa oli omiaan nostamaan Hymyn levikkiä.

Ulkomaillakin kiinnostutaan... ainakin vähän

Ala-Leppilammen tunnustuksien olemassaolosta ainakin tiedettiin laajalti maailmalla, koska jotkut kansainväliset uutistoimistot julkaisivat asiasta uutissähkeensä. Näiden joukossa oli United Press International (UPI), joka julkaisi melko tarkan yhteenvedon, tosin nimeämättä kertaakaan Vireniä. Toisaalta juoksija ei ollut enää 1980-luvulla tunnettu, ja useimmat ulkomaalaiset urheilutoimittajatkaan tuskin tunnistivat häntä nimeltä, vaikka häntä kuvailtiinkin muunmuassa edellämainitun UPI:n sähkeen otsikossa asti ”entisenä mestariestejuoksijana”.[15]

Suurilevikkiset ulkomaiset päivätlehdet eivät juurikaan kiinnostuneetkaan aiheesta, vaikka jotkut urheilulehdet pitivätkin uusia tietoja kiinnostavina.

Esimerkiksi ranskalainen urheilulehti L'Equipe kirjoitti mehukkaan ”Autotransfusion: 'Top Secret'” - otsikoidun artikkelin, jota koristi näyttävästi Juha Väätäisen, Lasse Virenin ja Pekka Vasalan kuvat. Itse artikkeli olikin kuitenkin pohdiskeleva ja muistutti, että tankkausepäiltyjä oli kohdistunut muihinkin kuin suomalaisiin, ja hollantilaispyöräilijä Joop Zoetemelk oli tunnetusti ottanut verensiirtoja Ranskan ympäriajon aikana. Lisäksi tutkimukset menetelmästä olivat edelleen niukkoja ja osin ristiriitaisia, ja erään norjalaistutkijan mukaan hemoglobiinitason kohotus rasittaa sydäntä, kumoten mahdollisesti samalla hyödyt.[16]

Silti toimittaja päättää artikkelinsa puhumalla ”mysteeristä, joka tulee ympäröimään suomalaisen kestävyysjuoksun vuodesta 1970 alkanutta uudelleensyntymää”, jonka ”avainpala” on Ala-Leppilammen tunnustus. ”Täytyykö meidän yleistää hänen kokemuksensa kaikkiin suomalaisiin?”, kysyykin toimittaja lopuksi.

”En ole koskaan veridoupannut”, oli moni ulkomaalainen lukenut Lasse Viren itse kertoneen Sports Illustratedin toimittajalle Kenny Moorelle vuonna 1977 olympiatason maratoonarin matkustettua Suomeen selvittämään veridopingin saloja. ”Kukaan ei käytä sitä”. Jälkimmäinen lause oli nyt varmasti väärää tietoa, ja moni uusiin tietoihin törmännyt miettikin ympäri maailmaa miten paljon totta oli enää ensimmäisessä väitteessä.[17]

Vaikka länsinaapurissa Ala-Leppilammen tarinat uutisoitiinkin, niin myös kriittistä ääntä kuului. Dagens Nyheterin toimittaja Bobby Byström toi esille sen, että veridoping tehoaa vain vähän aikaa, menetelmää tutkineen Björn Ekblomin mukaan vain seitsemän päivää. Münchenin vuoden 1972 kesäolympialaisten ensimmäisestä juoksusta 5000 metrin finaaliin oli kuitenkin yksitoista päivää, ja lisäksi Viren oli juossut kahden mailin maailmanennätyksen jo 15 päivää ennen koko kisojen alkua.[18]

"Trendi on kohti intensiivisempää yhteistyötä lääkärin ja urheilijan välillä", julisti ruotsalainen estejuoksijalupaus Anders Gärderud vuoden 1971 syksyllä lupautuessaan veritankkauksen "koekaniiniksi". Viisi vuotta myöhemmin Gärderud juoksi ME:n ja toi länsinaapuriin olympiakultaa, mutta silti kiisti lopulta käyttäneensä koskaan menetelmää.

Myös suomalaisjuoksijoiden harjoituskaveri Anders Gärderud avasi suunsa. Vaikka estejuoksun vuoden 1976 olympiavoittaja ja ME-mies oli vuoden 1971 syksyllä osoittanut itsekin kiinnostusta veridopingin käyttöön lehtien palstoilla asti[19], kertoi hän nyt yksiselitteisesti ettei ollut menetelmää kuitenkaan käyttänyt. Hän ei kuitenkaan tuominnut suomalaisia aiheesta yhtään, ja kertoi että ”tiiviistä yhteyksistään” huolimatta eivät suomalaiset olleet koskaan paljastaneet mitään veridopingista tai muista ”erikoismenetelmistään”:

Tämä ei ole millään tavalla kiellettyä? Epäeettistä? No, täytyy tehdä selvä ero riskittömän kuntourheilun ja sen urheilun välillä, millä tasolla me olemme. Tämä on verisen vakavaa ja käytetään menetelmiä joihin uskotaan.[20]

Yksi erikoinen julkitulo tapahtui niinikään Ruotsissa. ”Menetelmä on varmasti kaikkialla tunnettu”, vastasi menetelmän "kehittänyt" Björn Ekblom uteluihin siihen käytetäänkö tankkausta miten laajasti muualla. Erikoisena yksityiskohtana hän kuitenkin kertoi tienneensä jo etukäteen Mikko Ala-Leppilammen veritankkauksesta ennen Hymyn artikkelia[21]

Ekblom saattoi viitata juurikin Ala-Leppilampeen kertoessaan samalle toimittajalle jo kuusi vuotta aiemmin olevansa tietoinen siitä, että verensiirtoja käytettiin ulkomailla. Dagens Nyheterin toimittaja saattoikin kertoa jo vuonna 1975 seuraavaa:

Björn Ekblom on saanut ulkomaalaisilta tutkijakollegoiltaan vahvistuksen siitä, että verensiirtoja harjoitetaan ennen kansallisia mestaruuskisoja. Tulosparannus on selvä. Mistä maasta tai lajista on kyse, sitä hän ei halua paljastaa.[22]

Tiedonvaihto näyttää olleen vilkasta pohjoismaiden välillä, oli Ruotsiin asiasta vinkanneiden tutkijakollegoiden motiivit mitkä tahansa.

Epäilyjä motiiveista

Vaikka Pekka Peltokallio olikin vahvistanut osan Ala-Leppilammen kertomasta todeksi, olivat tankkaajiksi nimetyt urheilijat sensijaan vaitonaisia. Ainoastaan Seppo Matela vaivautui kiistämään Ala-Leppilammen syytöksen. ”Tällaisten väitteiden pohjaksi pitäisi olla muutakin kuin pelkkiä oletuksia”, lisäsi kaksinkertainen suomenmestari.[23] Viren ja Väätäinen eivät joko olleet tavoitettavissa tai eivät halunneet kommentoida. Eräs toimittaja osasi huhupuheiden pohjalta väittää Virenin harkinneen oikeustoimiakin, mutta näin ei tapahtunut.[24]

Vaikka moni suomalainen toimittaja varmasti lukikin kiinnostuneena juoksijan tunnustusta, oli alusta asti moni epäileväinen hänen motiiveistaan. Ala-Leppilammen tiedettiin olleen rahapulassa ja persoonana suurisuiseksi ja hankalaksi, joten alusta asti alettiin epäillä, että kertomusta oli väritetty levikin lisäämiseksi.

Juoksijalla oli ”Suomen ennätys” urheiluseurojen vaihdossa, hän oli edustanut yhteensä yli kymmentä seuraa. Lisäksi hänen tiedettiin julkisuudessa antaneen paljon katteettomia lupauksia. ”Oma tavoitteeni oli aikaisemmin 8.18, mutta nyt alkaa tuntua siltä, ettei 8.14 ole aivan mahdoton tulos”, oli Helsingin vuoden 1971 EM-kisoissa viidenneksi juossut Ala-Leppilampi miettinyt mahdollisuuksiaan pian kisojen jälkeen.[25] Lisäpunasoluista huolimatta hän tuli jäämään nopeimmillaankin yli kymmenen sekuntia ”ei mahdottomasta” tavoitteesta.

Ennen vuoden 1972 kesäolympialaisten estefinaalia ennakoi hän suomalaisille kolmoisvoittoa, tuloksena vain Tapio Kantasen juoksema pronssi. Neljä vuotta myöhemmin Montrealin olympiakisojen alla hän uhosi palaavansa Kanadasta kultamitali kaulassaan, vaikka arvioi esteiden voittoon tarvittavan 8.10 tasoisen juoksun. Lopulta hän ei mahtunut edes kisakoneeseen.

”Kun Mikko sanoo saaneensa kolme kertaa verensiirron, niin hän on saanut”, tiivisti entinen ME-tason estejuoksija Jouko Kuha lakonisesti Hymyn artikkelin asiasisällön, ”Siinäpä se uutinen sitten onkin”. Kuhan mukaan artikkelin loppu olikin sitten ”huulenheittoa”. ”Kyllähän jokainen puhua saa vapaassa maassa mitä haluaa, mutta lehtimiesten ei pitäisi kaikkea kirjoitella”, heitti juoksija myös kritiikkiä toimittajakunnan suuntaan.[26]

Ihmetystä herätti etenkin Ala-Leppilammen väite tankkauksen supertehosta. Juoksijahan väitti, että tankkauksen tuoma parannus 3000 metrin esteiden loppuaikaan olisi ajassa mitattuna 20 sekuntia eli huikeat neljä prosenttia. Aamulehden työryhmä pistikin merkille, että juoksija oli ennätysvuonaan 1973 jäänyt reilusti alle kymmenen sekuntia ennätyksestään parikin kertaa jo alkukesästä:

Sensaation nälässään Mikko innostuu ja unohtaa, että hän oli todellisuudessa parempikin juoksija kuin hän itse muistelee... Ellei Pekka Peltokallio olisi tunnustanut, että Ala-Leppilampi on saanut punasolumassaa, Mikon puheita voisi epäillä tekaistuiksi.[27]

Esteissä maailmanennätyksenkin juossut Jouko Kuha ihmetteli myös nimenomaan tätä väitettä. ”Meitä oli silloin useita 8.24-8.30 välille juoksevia 3000 metrin miehiä”, muisteli Kuha 1970-luvun alkua. ”Kun tuohon aikaan ME kirjattiin 8.22, niin miksei yksi mies halunnut olla 8.04-8.10 mies?”[28]

Jos yhdestä asiasta vallitsi yksimielisyys, se oli Ala-Leppilammen ensisijainen motiivi – raha. ”Syy Mikon paljastuksille lienee kuitenkin raha ja iso sellainen”, tiesi toimittaja Simo Nikula kertoa. ”Onhan jutun julkaisijakin iso lehti ja Mikko jos kuka, tuntee rahan hajun”.[29]

”Kerran Mikko esitti tämän kirjoittajalle, että yhteiskunnan pitäisi kustantaa hänen ja hänentasoisten urheilijoiden elämä uran aikana ja sen päätyttyäkin”, muisti taas Turun Sanomien toimittaja Risto Taimi juoksijan kertoneen. Vaikka urheilujärjestöt kannustivatkin urheilijoita opiskelemaan ja hankkimaan muita tulonlähteitä urheilun ohella, ei toimittajan mukaan järjestelmä toiminut Suomessa täydellisesti, ja jotkut joutuivatkin ”elämänsä kriisivaiheissa” hakemaan apua esimerkiksi ”hyvin menestyvien aikakauslehtien suurista rahapinoista”.[30]

Suomen Urheiluliiton entinen valmennuspäällikkö Seppo Nuuttila sanoi asian niin suoraan kuin sen voi sanoa. ”Vajaa vuosi sitten Ala-Leppilampi oli taloudellisissa vaikeuksissa ja vaati Urheiluliittoa auttamaan itseään tukalassa tilanteessa”, kertoi Nuuttila. ”Vaatimukseen liittyi uhkaus, jonka mukaan Ala-Leppilampi avaisi suunsa tietyistä asioista ellei apua tulisi”. Nuuttila vielä korosti, että verenvaihto ei ole ”mitään dopingia” ja että lääkehuolto oli ylipäänsä urheilijan ja lääkärin välinen asia, joten hän ei lääkehuollon käytön laajuudesta tai menetelmien arsenaalista tarkasti tiennyt.[31]

Vaikka äärivasemmalla poliittisella laidalla ei yleensä suhtauduttu huippu-urheiluun myönteisesti, ei sielläkään otettu paljastuksia täysin varauksetta.

”Aktiiviajoiltaan Mikko Ala-Leppilampi muistetaan nurisijana, joka usein valintojen jälkeen tunsi itsensä sorsituksi”, arvioikin äärivasemmistolainen Kansan Uutiset juoksijan motiiveja. ”Lisäksi Ala-Leppilammen taakaksi koitunee se, että hän Hymyn artikkelissa epäsuorasti myöntää jo aiemmin uhanneensa itsekkäistä syistä urheilujohtajia paljastuksillaan”.[32]

Oli täysin aiheellista epäillää juoksijan motiiveja, mutta olivat syyt julkitulolle mitkä tahansa, niin muuksi ei silti muuttunut se tosiasia, että Lasse Virenin lähipiiriin kuulunut kaksien kesäolympialaisten joukkuelääkäri oli kytketty nyt aukottomasti veritankkausoperaatioihin.

Lääketieteellistä väittelyä

Vaikka Pekka Peltokallio myönsikin tehneensä operaation Ala-Leppilammelle, oli hän edelleen sitä mieltä, että verensiirrosta ei ole hyötyä valmiiksi hyväveriselle juoksijalle. Dosentti ei itseasiassa ollut aiemminkaan poissulkenut mahdollisuutta, että aneemisten verta jopa kannattaisi hieman hienosäätää asianmukaisilla menetelmillä, kertomalla vuoden 1976 Viren-elämänkerrassa Kullatut Piikkarit, että ”veridopingista [on] hyötyä jos urheilija on aneeminen ja hänen hemoglobiininsa on alle 12-13 grammaa”, tosin hänen mukaansa ”huippujemme ja myös Lasse Virenin hemoglobiiniarvot liikkuvat yleensä 15 gramman yläpuolella”.[33]

Niin. Yleensä.

Vaikka veridopingista oli julkaistu tutkimuskirjallisuutta kymmenisen vuotta, oli urheilulääketiede edelleen oudossa murrosvaiheessa, eikä varmuudella voitu sanoa varmasti, parantaako valmiiksi hyväverisen urheilujan veriarvojen nosto vielä korkeammalle suorituskykyä vai ei. Yleisesti tietenkin ajateltiin, että aneemiselle oli todella hyötyä veriarvojen nostosta, vaikka silti oli myös asiantuntijoita, joiden mukaan edes lievä anemia ei välttämättä haitannut suorituskykyä, koska elimistössä oli mekanismeja, jotka kompensoivat hapenkuljettimien vähyyttä. Lisäksi usein anemia ei edes ollut ”aitoa”, koska hyvin harjoitelleen urheilijan veri laimeni luontaisesti plasman määrän kasvun myötä ilman että punasolujen kokonaismäärä laski.

Nyt myös muutkin urheilulääkärit kuin Pekka Peltokallio kommentoivat veridopingin paitsi oletettua tehoa niin myös käytön laajuutta.

Dosentti Tapio Rytömaa oli tehnyt Hiihtoliiton lääkärin Tapio Videmanin kanssa veritankkauksesta ainoan julkaistun suomalaistutkimuksen vuonna 1971. Nyt hän epäili onko menetelmällä todellista vaikutusta suorituskykyyn, vaikka lumevaikutusta saattoi tietenkin olla. ”Täytyy tunnustaa, että oikeastaan meidän tutkimuksessamme ei päädytty mihinkään”, hän totesikin. Lisäksi myös anabolisilla steroideilla on positiivinen vaikutus verenkuvaan, joten menetelmä tuskin olisi Rytömaan mukaan enää ”pinnalla” eikä aiheesta hänen mukaansa oltukaan juuri viime vuosina puhuttu.[34]

Useiden talvikisojen lääkehuollossa mukana ollut lääkäri Jussi Kangas kertoi näkemyksenään, että aneemista menetelmä auttaa, mutta ”hyväveriselle siitä tuskin on apua”, näkemys jonka pääpiirteittäin jakoi myös vuoden 1981 MM-kisojen ampumahiihtojoukkueen ylilääkärinä toiminut Timo Kemilä. Kumpikaan ei joko tiennyt tai halunnut kertoa, kuinka yleistä menetelmän käyttö lopulta oli, tosin Kemilä ei halunnut kommentoida väitettä, että Suomen ampumahiihtojoukkueen jäsenille olisi suoritettu verensiirrot edellisenä talvena, kuten oli huhuiltu menestyksekkäiden ampumahiihdon MM-kotikisojen aikana.[35]

Oulun urheilulääkäriaseman aktiivina toiminut ortopedi Jaakko Puranen oli muutamien muiden urheilulääkärien kanssa samoilla linjoilla siitä, että aneemisia verensiirto auttaa, mutta sitä ei pidä ”missään nimessä käyttää” jos hemoglobiini on ”jotain 130-150”. Yleisyydestä oli Purasella sitävastoin hyvin selvä käsitys. ”Täällä on annettu aneemisissa tapauksissa urheilijalle tavallisimmin puoli litraa verta ennen suuria kilpailuja”, kertoi urheilulääkäri sen enempää kiertelemättä.[36]

Vaikka julkisissa kommenteissa oltiin yhä varovaisia sensuhteen, miten verensiirto vaikuttaa jo valmiiksi hyväverisen suorituskykyyn, oli veritankkauksen tehon osoittaneita tutkimuksia tehty muutamiakin 1970-luvun mittaan, itseasiassa jo 1940-luvulla oli suoritettu arvostetuissa kausijulkaisuissakin julkaistu tutkimus, joka ainakin viittasi siihen suuntaan, että punasolujen lisääminen parantaa joitakin kestävyyssuorituksen parametreja.

On epäselvää, minkä painoarvon kukin tutkija laittoi millekin tutkimukselle, mutta ainakin jotkut kirjallisuutta seuranneet päivittivät aiempia näkemyksiään uuden tiedon valossa. Monissa urheilunkin tutkimusprojekteissa jäsenenä ollut hematologi Kari Remes oli useiden vuosien ajan epäillyt monessa yhteydessä veridopingin tehoa ja luennoinut aiheesta eri seminaareissa. Kuitenkin myös Remes päätyi vain hetki ennen Hymyn artikkelia toteamaan uusimpien tutkimusten puhuvan senpuolesta, että oman veren takaisinsiirrolla sekä hapenottokyky että juoksumatolla uupumukseen vievä juoksuaika kasvoivat tankatulla ryhmällä, kun vertailuryhmällä ei vaikutusta havaittu.[37] Etenkin tankkauksen tehon osoittanut vuonna 1980 julkaistu kanadalaistutkimus oli aiempia huolellisemmin tehty, ja koehenkilöt olivat kansallisen tason eliittijuoksijoita.[38]

”Verenvaihdolla on voimakas suorituskykyä vahvistava vaikutus”, saattoi menetelmää jo 1960-luvun puolivälistä tutkinut ruotsalaisfysiologi Björn Ekblom kertoa julkisuudessa jo sadannen kerran, todeten samalla, että kaikki keskeinen mitä hän oli kertonut jo vuosikymmen aiemmin oli nyt vahvistettu.[39]

Mitkä tahansa urheilulääkärien oletukset ja asenteet olivat vuonna 1981, niin Mikko Ala-Leppilammen mukaan Suomessa paitsi oltiin jo 1970-luvun alussa vakuuttuneita punasolujen lisäämisen tuomasta hyödystä muidenkin kuin aneemisten urheilijoiden kohdalla, niin tietoa myös sovellettiin ahkerasti.

Kuka puhui totta? Se ei ollut täysin varmaa vuonna 1981 eikä se ole varmaa kolme ja puoli vuosikymmentä myöhemminkään.

Uusi lehti

Seuraavassa Hymyssä Ala-Leppilampi jatkoi kertomuksiaan.[40] Nyt hän väitti urheilulääkäri Peltokallion yksinkertaisesti valehtelevan väittäessään, että dosentti olisi tehnyt vain ensimmäisen Ala-Leppilammen verensiirroista. Jos moni oli vain rivien välistä lukenut tankkauksen olleen lähes ”maan tapa” Suomessa, oli Ala-Leppilampi nyt suorasanaisempi – se juoksija, jolle tankkausta ei tehty, oli poikkeus.

”Tiedemiehet kehittivät veritankkauksen siis yksinomaisesti ja vain Mikko Ala-Leppilampea varten”, naureskeli myös artikkelin kirjoittanut Erkki Wessman etenkin Suomen Urheiluliiton luottolääkärin Pekka Peltokallion esittämille väitteille, että Ala-Leppilampi olisi ollut ainoa tankattu suomalainen.

Asiaa seuraavien mielestä Ala-Leppilampi oli jo kertonut kaiken minkä aiheesta tiesi ja todennäköisesti vähän enemmänkin. Estejuoksijan jatkokertomus jäi jokatapauksessa samassa numerossa ilmitulleiden uusien paljastusten varjoon, koska nyt saatiin näyttöä siitä, että tankkaus ei ollut vain vuosikymmen aiemmin käytetty, ja ehkä jo vanhentunut menetelmä.

Hymy nimittäin osasi nyt kertoa, että vain vuosi aiemmin juhlittu Moskovan kesäkisojen olympiamitalisti Kaarlo Maaninka oli juossut kaksi olympiamitaliaan tankattuna.

Ja siitähän riemu nousi, kun uutinen kohosi suurten päivälehtien otsikoihin suuressa maailmassa asti...

Lähdeviitteet

[1] Rasteri, "Vaihdetaanko verta?", Keskisuomalainen 22.11.1972
[2] Salo, Urho: "Taas hormonit?", Aamulehti 5.2.1976
[3] "Huhumylly pyörii Virenin ympärillä", Kaleva 24.7.1980
[4] Nikula, Simo: "Miksi Arto otti", Ilkka 12.2.1981
[5] Wessman, Erkki: "Minunkin vereni vaihdettiin", Hymy 12/1981
[6] Tulusto, Esko: "Kaarlo Maaninka tunnustaa", Hymy, 1/1982
[7] Vettenniemi, Erkki: "Suomalaisen kestävyysjuoksun historia", Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014
[8] Nikula, Simo: "Minunkin vereni vaihdettiin", Ilkka 4.12.1981
[9] Aromäki, Juhani: "Urheilulääkärin tunnustuksia", Helsingin Sanomat 17.5.1975
[10] "Pekka Peltokallio myöntää: 'Steroidikysymys elämäni vaikeimpia", Kaleva 8.11.1977
[11] Vesa, Raimo; Lintinen, Veikko; Vanhapiha, Kari: "Tuokko ja Hovinen tunnustavat", Hymy 12/1977
[12] Forss, Risto: "Ala-Leppilampi tankkasi kolmesti", Helsingin Sanomat 3.12.1981
[13] Nelson, Cordner: "First Juha, Now Lasse and Friends", Track and Field News 9/1972; ks. myös Vettenniemi mt. s. 269
[14] Leino, Eino: "Veritankkaus on jo vanha poppakonsti", Apu 50/1981
[15] "A former champion hurdler has disclosed he used blood doping", UPI 3.12.1981
http://www.upi.com/Archives/1981/12/03/A-former-champion-hurdler-has-disclosed-he-used-blood/8895376203600/
[16] Billouin, Alain: "Autotransfusion: 'Top secret'", L'Equipe, 11.12.1981
[17] Moore, Kenny: "An Enigma Wrapped in Glory", Sports Illustrated, 27.6.1977
[18] Byström, Bobby; Lorén Kurt: "Elitidrotten i kris Bloddopade löpare", Dagens Nyheter 4.12.1981
[19] Carlsson, Thomas: "Anders Gärderud vill pröva 'GIH-metoden'", Aftonbladet, 24.9.1971
[20] Byström, Bobby; Lorén Kurt, mt.
[21] Ibid.
[22] Lorén, Kurt: "Slut med pillersmusslet - till idrottsbroiler föds man", Dagens Nyheter 22.6.1975
[23] Arokylä, Kari: "Ala-Leppilampi nosti kohun veridopingista", Kaleva 4.12.1981
[24] Leksa, "Mikko heitti huulta!", Ilkka 5.12.1981
[25] Salo, Urho: "Mikko ennustaa estejuoksun vallankumousta", Aamulehti 17.11.1971
[26] Leksa, "Mikko heitti huulta!", Ilkka 5.12.1981
[27] "Verensiirto: Dopingia vai ei?", Aamulehti 30.12.1981
[28] Leksa, "Mikko heitti huulta!", Ilkka 5.12.1981
[29] Nikula, Simo: "Minunkin vereni vaihdettiin", Ilkka 4.12.1981
[30] Taimi, Risto: "Verinen Mikko", Turun Sanomat 4.12.1981
[31] Porttila, Jari: "Hormonien käyttö oli hallinnassa", Uusi Suomi 3.12.1981
[32] E.P.: "Onko Mikko vain katkera ex-urheilija?", Kansan Uutiset 4.12.1981 
[33] Virén, Lasse; Raevuori, Antero (toim.); Vuorio, Pentti (toim.): "Kullatut piikkarit" Helsinki: Weilin + Göös, 1977, s. 38-39
[34] Kaisanlahti, Lauri; Lammi, Juha-Pekka; Mörttinen, Matti: "Verensiirrosta hyötyä vai ei?", Aamulehti 4.12.1981
[35] ibid.
[36] Arokylä, Kari: "Ala-Leppilampi nosti kohun veridopingista", Kaleva 4.12.1981
[37] Remes, Kari: "Kestävyysurheilijan veri", Duodecim-lehti 7/1981
[38] Buick, JF et al: "Effect of induced erythrocythemia on aerobic work capacity", J Appl Physiol Respir Environ Exerc Physiol. 1980 Apr;48(4):636-42
[39] Byström, Bobby; Lorén Kurt: mt.
[40] Wessman, Erkki: "Mikko Ala-Leppilammen paljastukset jatkuvat", Hymy 1/1982 

(There is also available a truncated English translation of this essay)