maanantai 6. huhtikuuta 2020

HX-projekti, osa II: "Vaaraton vaihtoehto"

Jos käytetään, parempi että valvotaan”

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Suomessa olisi jo vuosikaupalla käytetty hormoneja”, totesi urheilun epäterveitä lieveilmiöitä julkisuudessa paljon julkituonut apulaisprofessori Eino Heikkinen eräässä yhteydessä vuonna 1973.

Anabolisia steroideja oli tosiaan käytetty maailmalla tuolloin jo parin vuosikymmenen ajan, ja kulttuuri oli levinnyt Suomeenkin asti. Useissa hormoniprojekteissakin mukana ollut urheilulääkäri Juhani Leppäluoto on myöhemmin myöntänyt kirjoittaneensa hormonireseptejä jo 1960-luvun puolivälin nurkilla ja useat suomalaiset ja ulkomaalaiset tutkijat luennoivat steroideista Suomessa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Lisäksi maassa tehtiin jo 1960-luvulla pienimuotoisia hormonikokeitakin urheilulääkärien toimesta. Näistä yksi tehtiin Työterveyslaitoksen urheilupoliklinikalla 1968-1969, jossa seurattiin puolen vuoden ajan kuuden heittäjän ja kolmen pikajuoksijan voimankehitystä steroidikuurin aikana.

Seurattavana olevat urheilijat olivat kaikki ennestään useita vuosia hyvin harjoitelleita, lajissaan maan parhaita”, kertoi Risto Elovainio kokeesta jo vuonna 1970, juuri ennen kuin hormoneista alettiin julkisuudessa kirjoitella sen laajemmin. Tutkimuksessa käytetty aine oli sama (metenoloni), josta juoksija Martti Vainio jäi kiinni viitisentoista vuotta myöhemmin.

Vaikka hormonivalmisteiden käyttö oli levinnyt jo lähes kaikkiin urheilumuotoihin, oli käyttö endeemisen laajaa nimenomaan voimaa vaativissa lajeissa. Vainion dopingkäryn aikoihin jopa kerrottiin julkisuudessa, että 1960-luvun lopulla farmakologian professori Mauri Mattilan hormoneihin liittyvä tutkimushanke jäi kokonaan toteuttamatta, koska painonnoston huipputasolta ei saatu koottua hormoneita käyttämätöntä vertailuryhmää.

Käytön lisäksi myös hormonien mahdollisista vaaroistakin tiedettiin varsin aikaisessa vaiheessa, ja aiheesta myös luennoitiin urheilijoille. Ruotsalaispainija Pelle ”Swing” Svensson oli kirjoitellut hormonien käyttöönsä liittyvistä terveysongelmistaan samana vuonna Suomessakin julkaistussa teoksessaan Avoin Kirje Urheilupampuille, ja ruotsalaisen kiekkojätti Ricky Bruchin tiedetään käyneen mielisairaalassa asti mielialavaihteluidensa takia.

Hormonien käytöstä voidaan todeta, että se on lisääntynyt kuin lumivyöry”, kertoo ruotsalaispainija edellämainitussa teoksessaan. ”Huippu-urheilu tulee kokemaan kriisin, ellei mitään tehdä”. Hän lisää toivovansa, että ”Suomen urheilujohtajilla on enemmän vastuuntuntoa kuin ruotsalaisilla kollegoillaan ja että asiaan puututaan viipymättä”.

Urheilujohto oli todella huolissaan urheilijoiden laajenevasta hormonien käytöstä, mutta syyllistävän asenteen tehottomuus tunnistettiin hyvin nopeasti. ”Moraalinen velvoite, joka meille valmentajille tällaisessa tapauksessa tulee, on se että urheilijan on ehdottomasti käännyttävä lääkärin puoleen näissä kysymyksissä”, kertoi johdannossa mainittu Suomen Urheiluliiton valmennuspäällikkö Seppo Nuuttila Urheilijan Joulun artikkelissa toimittaja Risto Forssille jo vuonna 1973.

Yleisurheilupiirien luottolääkäri ja Suomen Urheiluliiton Tutkimuskolmion jäsen Pekka Peltokallio kertoi samana vuonna hormonien laajasta käytöstä ja urheilulääkärin kohtaamista dilemmoista:
Olen joutunut ottamaan kantaa moniin eettisiin kysymyksiin. Lääketieteellisesti voidaan auttaa urheilutulosten parantamista. Kaikkialla maailmassa pyritään ja on pakko pyrkiä tähän. Muuten ei pärjätä. Olen tutustunut alan eri mahdollisuuksiin ja esimerkiksi hormonikysymystä on pengottu jo parikymmentä vuotta... Kun nyt kuitenkin hormoneja käytetään, on parempi, että se tapahtuu lääkärin valvonnan alaisena kuin omin nokin.
Nuuttilan mielikuva oli myöhemmin, että järjestelmä toimi jopa kohtuullisen hyvin ja tilanne oli hallinnassa. ”Kun urheilija sai hormonit lääkäriltä, sai hän samalla myös tiedot hyvistä ja huonoista puolista ja käyttöä valvottiin”, kuvaili valmennuspäällikkö Nuuttila myöhemmin tilannetta.

Valistamisen, valvonnan ja kontrollin lisäksi hormoniongelman ratkaisuun nähtiin myös toinenkin vaihtoehto.

Helsingin Yliopiston kliinisen kemian professori Herman Adlercreutz oli ehkä 1970-luvun alun maailman tunnetuimpia steroiditutkijoita. Adlercreutz oli ehtinyt jo tehdä tutkimusta eräällä sveitsiläisen lääketehtaan valmistamalla hormonien esiasteella, ja hän sai ajatuksen, että valmiste voisi ratkaista aina laajenevan hormoniongelman. Adlercreutz ja kliinisen kemian virkaatekevä apulaisprofessori Matti Härkönen halusivat selvittää aineen vaikutuksia urheilijoilla, ja kaksikko kirjoittikin Suomen Olympiakomitealle apuraha-anomuksen HX-tutkimuksen aloittamista varten elokuun 8. päivänä 1973.

Se oli samalla lähtölaukaus HX-projektille.

Tutkimussuunnitelma – ”...vaarattomalla aineella voidaan korvata steroidit”

HX-hormonin tutkimussuunnitelma on kiinnostava asiakirja, koska se on katsaus paitsi tutkimuksen tavoitteisiin, myös sen tekijöiden motiiveihin ja olemassaolevaan kirjallisuuteen. Myös salamyhkäinen termi HX löytyy siitä, termi, joka on tutkijoiden mukaan ”keksitty nimi, jotta tieto ei leviäisi”.

Lukuisat urheilijat käyttävät anabolisia steroideja ja ovat sitä mieltä, että niistä on hyötyä harjoittelun aikana”, aloittavat tutkijat.Testosteronia ei voida kuitenkaan sellaisenaan käyttää, koska se jarruttaa aivolisäkkeen toimintaa ja aiheuttaa kivesten surkastumista.”

Tutkijat mainitsevatkin ratkoisuksi HX-valmisteen, jota on annettu potilaille suurissa annostuksissa (80 mg/vrk) jopa vuosienkin ajan ilman sivuoireita. Toisin kuin anabolisilla steroidella, on valmisteessa yliannostuksen riski pienempi, koska muuttuu pienissä määrin testosteroniksi ja estrogeeniksi, ilmeisesti henkilöillä, joilla on puutetta näistä hormoneista. Jos elimistö rasituksen yhteydessä tuottaa testosteronia, niin esiasteiden puute saattaa olla rajoittavana tekijänä tämän hyödyllisen hormonin syntymiselle”, todetaan apuraha-anomuksessa.

Tutkijoiden tavoite on kaikenkaikkiaan kunnianhimoinen:
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että HX:n käyttö olisi täysin vaaratonta, että elimistö todennäköisesti käyttäisi sitä ainoastaan, jos testosteronin tai estrogeenien tarvetta esiintyy ja että tällä aineella voitaisiin todennäköisesti korvata anaboliset steroidit, jos se osoittautuu yhtä tehokkaaksi... Koska aineella ei tiedettävästi ole sivuvaikutuksia, se olisi joka tapauksessa vaarattomampi kuin anaboliset steroidit.
Tapio Videmanin Härkin-kohussa käyttämä vertaus raudan antamisesta saattaa olla tästä muistiosta, koska tutkijoiden mukaan HX:n ”antamista urheilijoille voitaisiin parhaiten verrata vitamiinien antamiseen”.

Sveitsiläinen lääketehdas Hoffman-La Roche AG oli tutkimussuunnitelmaan tutustuttuaan ilmoittanut luovuttavansa tutkimusryhmällä ilmaiseksi 6000 kappaletta 20 mg:n tabletteja HX-valmistetta ja yhtä monta lumetablettia. Pohtiessaan tutkimuksen hyötynäköhtia, on yksi näkökohta ylitse muiden:
Mikäli HX:n vaikutus on yhtä hyvä tai parempi, niin tuloksena on, että anabolisten steroidien käyttö voidaan lopettaa. Aineen valmistus on todennäköisesti halvempaa kuin anabolisten steroidien.
Rahoitus järjestyi nopeasti, ja projekti lähtikin hyvin käyntiin, tarkoitus olisi noin vuoden kuluessa selvittää, miten valmiste vaikuttaisi urheilusuoritukseen.

Tutkimus tehtiin kolmella erilaisella HX-ryhmällä (suluissa kokeen valvoja), ja kokeeseen osallistuneet lääkärit olivat kaikki urheilupiireissä tunnettuja lääkäreitä: miesjuoksijat (Kari Remes), naishiihtäjät (Tapio Videman) ja miessuunnistajat (Markku Järvinen).

Tapio Videman oli Suomen Hiihtoliiton lääkäri ja myöhemmin Kansainvälisen Hiihtoliiton Lääkärikomission jäsen, Kari Remes urheilulääkäriyhdistyksen aktiivi ja myöhemmin etenkin hematologian alalla tunnettu lääkäri. Myös Markku Järvinen oli urheilupiireissä tuttu nimi ja hän tulisi olemaan legendaarisen kirurgin Helmer Kvistin ohella Montrealin kesäolympialaisten joukkuelääkärinä vain pari vuotta myöhemmin.

Ei positiivisia tuloksia”

Ensimmäisenä oli käytettävissä Tapio Videmanin kokoama naishiihtäjiin liittyvä aineisto. Videman myönsi, että naishiihtäjillä oli ollut vaikeuksia seurata tutkimussuunnitelmaa ja näytteenkeruuta. Koeryhmässä todennäköisesti jäsenenä ollut Kaija Härkin on kertonut hänen valmentajansa kieltäneen häntä ottamasta tarjottuja pillereitä, ja pian vaikutusta mittaava ”tärkeä punainen käyrä” alkoikin osoittaa alaspäin. ”Lääkäri ihmetteli, miksi se yht'äkkiä kääntyi laskuun, jolloin kerroin lopettaneeni näitten pienten valkoisten nappien nauttimisen”, muisteli hiihtäjä vuonna 1981. [IS, 7.3.1981]

Tutkimus oli tiivistäen sanottuna pettymys, ainakin miesurheilijoiden kohdalla.

HX-hormoni ei pitänyt yllä testosteronitasoja, vaan testosteronitaso laski suuremmalla annostuksella yli 40 prosenttia, yhdellä koehenkilöllä testosteronitaso romahti 98 prosentilla. HX:n annostelun lopettamisen jälkeen testosteronitasot palasivat nopeasti ennalleen, ja arvot kohosivat keskimäärin 35 prosenttia lähtötasoa korkeammalle. ”Tendenssi ylikompensaatioon havaittiin 2-6 viikon ajan annostelun päättymisen jälkeen, mutta tämä havaittiin vain kolmella koehenkilöllä kuudesta”, totevat tutkijat.

Koehenkilöiden elimistöt ja testosteronivasteet reagoivat valmisteen annosteluun hyvin eri tavoilla, joten tilastollisesti merkittäviä johtopäätöksiä on vaikea tehdä johtuen pienestä koeryhmästä.

Kestävyysurheilijoita kiinnostavassa verenkuvassakaan ei havaittu positiivisia muutoksia, punasolujen kokonaismäärässä näkyen jopa pientä tilastollisesti ei-merkittävää laskua HX:n annostelun yhteydessä.

Yksi näkyvimmistä kielteisistä puolista oli hematologeja 1970-luvulla kiinnostaneen veren 2,3DPG-tason lasku. Kyseinen veressä luontaisesti esiintyvä entsyymi siirtää hapen dissosaatiokäyrää oikealle mahdollistaen ääreisverenkiertoon kuljetetun hapen tehokkaamman vapautumisen työtätekeville kudoksille. Näinollen HX-valmisteen käyttö saattaisi jopa heikentää kudoksille kuljetetun hapen käyttöä ja maksimaalista hapenottokykyä, kun suurempi osa hemoglobiinista palaa takaisin keuhkoihin luovuttamatta happea ikinä lihaksille.

Koska harjoituksen vaikutuksesta 2,3DPG:n on todettu kohoavan, on tämä havainto pikemminkin haitallinen kuin hyödyllinen”, joutuvat tutkijat toteamaan.

Näiden tulosten perusteella DHEAS:lla ei ole samanlaista 2,3DPG:tä kohottavaa vaikutusta, ja koska se aiheutti testosteronipitoisuuden suuren laskun veressä, niin ilmeisesti tämän seurauksena puolestaan 2,3 DPG:kin laski”.

Naishiihtäjien kohdalla testosteronitason laskua ei havaittu, joten pääteltiin, että ”tulos voisikin päinvastoin olla edullinen”. Kuten aimmin todettu, oli naishiihtäjien ryhmä hyvin pieni, ja testiin osallistumisinnokkuus niin-ja-näin. Yhteenvetona todetaan, että aineisto on hajanaista ja enemmän suuntaa-antavia.

Vaikeasti tulkittavista tuloksista huolimatta parinkymmenen urheilijan tulokset yhteenvedettynä, oli johtopäätös jokseenkin yksiselitteinen, ainakin miesurheilijoiden kohdalla:
Tutkimustulokset osoittavat kiistatta, että DHEAS:lla ei saada sellaisia positiivisia tuloksia, että sitä voitaisiin käyttää lisäaineena harjoituksen yhteydessä. Tämä koskee miesurheilijoita; naisurheilijoiden suhteen emme saaneet lopullista vastausta, koska tuloksia on liian vähän ja 2,3DPG:tä ei mitattu. Naisilla DHEAS:lla saattaa olla positiivista vaikutusta, koska heillä testosteronin arvo on matala ja DHEAS mahdollisesti ylläpitää hieman korkeampaa tasoa, jos sitä annetaan harjoituksen yhteydessä.
Naisurheilijoiden kohdalla tehon suhteen jäi tosiaan muutamia kysymysmerkkejä ja muutamissa kohdin tutkimusta vihjaillaan kiinnostuksesta tehdä uusi koe käyttämällä testosteronin välitöntä esiastetta androstendionia. ”Hankaluutena tällä hetkellä kuitenkin on, että sitä ei ole saatavana sopivassa muodossa kuin ehkä erikoistilauksesta”, toteavat kuitenkin tutkijat. ”Yhtä hyviin tuloksiin voidaan tietenkin päästä simuloimalla elimistön omaa androstenituotantoa sopivalla harjoittelulla”.

Oliko koe eettinen?

Vaikka 1970-luvulla ja jälkikäteen tuon vuosikymmenen hormonitutkimuksista on pidetty paljon turhaa sensaatiota, oli HX-tutkimuksen päämäärä etenkin 1970-luvun ilmapiirissä hyväntahtoinen ja eettisesti kestävä. Silti se aikaansai syyllisyyden taakan muutamien asianosaisten keskuuteen.

Akateemiselta kannalta katsottuna HX-hormonitutkimus oli sikäli onnistunut, että se tuotti uutta aineistoa tiedemaailman käyttöön. Jos tarkoitus taas oli ”kehittää” haittavapaa hormoni, joka tekisi haittavaikutuksia sisältävät anaboliset steroidit tarpeettomiksi, oli projekti pettymys.

Urheilijat eivät voineet luopua hormonien käytöstä ja siirtyä käyttämään vähemmän vaarallista HX-valmistetta. Kuten yllä todettu, oli vaikutus naisurheilijoiden suorituskykyyn vähintään epäselvä, ja vaikutus miesurheilijoiden suorituskykyyn lähinnä suorituskykyä alentava.

Vaikka suuri osa Rooman kisajoukkueesta käyttikin hormoneja, puhuivat Seppo ”Nitti” Nuuttila ja Herman Adlercreutz kuitenkin totta vuonna 1974, itseasiassa Nuuttila ei mitenkään kiistänyt, että hormoneja käytettiin. Vaikka hormonivalmisteiden käytön eettistä puolta voi itse kukin miettiä, oli Rooman urheilijoiden kanssa yhteistyössä olleilla tutkijoilla oli muitakin motiiveja kuin huoli urheilumenestyksestä. ”Emme uskaltaneet suosittaa kenellekään idästä tulleita lääkkeitä, joissa oli kyrillisiä kirjaimia”, totesivat hormoneja kirjoitelleet lääkärit Turun Sanomille lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Entä vuoden 1981 episodi, kun hiihtolääkäri Tapio Videmania syytettiin steroidien syöttämisestä urheilijoille? Kun nykylukija punnailee mielessään todennäköisyyksiä, niin Videman ja Hiihtoliitonkin edustajat ovat HX-projektiin liittyen puhuneet luultavimmin koko ajan totta, vaikka ei ole tietenkään poissuljettu mahdollisuus, että vuonna 1973 olisi ollut HX-projektin lisäksi toinenkin naishiihtäjien tutkimusprojekti, jossa koehenkilöille olisi annettu steroideja. Luultavasti kyse on vain väärinymmärryksestä, koska HX:n kohdalla kyseessä oli kuitenkin ”hormoniprojekti”, valmiste vaikutti hormonitoimintaan, oli hormonien esiaste ja on koko nimeltään ”dehydroepiandrosteroni” anabolisen steroidin kuuloinen. Härkin näyttää itsekin olleen hämillään, mitä ainetta oli saanut. ”En ole varma, mitä ainetta se oli”, myönsi hiihtäjä itsekin itse valmisteesta. ”Niitä anaboleja on niin monta eri lajia”.(IS, 7.3.1981)

Jos tutkimusta olikin tehty julkisuudelta pimennossa kokeiden ollessa vielä käynnissä, ei niissä ollut mitään varsinaisesti salattavaa. Kuudentoista hengen aineiston sisältänyt tutkimuskin julkaistiin englanninkielisessä urheilulääketieteen julkaisussa vuonna 1977, ja tutkimuksessa mainitaan suoraan, että osa koeryhmästä oli saanut varsinaisia anabolisia steroideja.

Tämänkään version yhteenvedossa ei edelleenkään täysin poissuljettu, että naisilla aineesta saattaisi olla hyötyä, vaikka tuomio onkin muuten kielteinen. ”Lisätutkimukset DHEAS:lla eivät vaikuta aiheellisilta sen 2,3DPG-tasoa huomattavasti alentavan vaikutuksen takia”, tutkijat päättelevät yhteenvedossaan.

Loppusanat

DHEA(S) on ylipäänsä doping-menetelmänä outolintu.

Kiinnostusta valmisteeseen on ollut, ja sitä on käytetty ainakin satunnaisesti. Aine näyttää olleen kuitenkin aina viimeinen vaihtoehto, kokeilemisen arvoinen vaihtoehto testeissä herkemmin näkyville hormonivalmisteille.

Anaboliset steroidit kiellettiin vuonna 1975, ja hormonien käyttöä kiellon jälkeen jatkaneet oppivat siirtymään lähempänä kilpailukautta käyttämään testeissä näkymätöntä ja sallittua testosteronia. Kun 1980-luvun alussa tuli selväksi, että Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) tulisi ottamaan käyttöön testin elimistön ulkopuolisen testosteronin osoittamiseksi, oltiin Itä-Saksassa huolissaan urheilumenestyksestä ja eräässä vuonna 1981 pidetyssä symposiumissa ehdotettiin testosteronin korvaamista sen esiasteilla, kuten DHEA:lla

Valmisteen käytöstä ei löydy kuitenkaan juurikaan tietoa, eivätkä antidoping-viranomaisetkaan olleet kiinnostuneita DHEA:sta, ja se päätyikin kiellettyjen aineiden erikseen kiellettynä vasta vuonna 1997, vaikka valmisteen saattoi tulkita periaatteessa olleen kielletty jo aiemmin, koska Kansainvälisen Olympiakomitean kiellettyjen aineiden lista sisältää kategorian ”anaboliset steroidit ja liittyvät aineet”.

Tunnetuin aineen käytöstä kiinnijäänyt oli pyöräilijä Tyler Hamilton, joka antoi positiivisen näytteen vuonna 2009 ja kertoi saaneensa ainetta kehoonsa masennukseen käyttämänsä luontaistuotteen kautta. Hamilton tunnusti myöhemmin muun dopingin käyttönsä, mutta ei ole perunut tätä selitystään.

Tanskalaispyöräilijä Michael Rasmussen on taas kertonut oman joukkuelääkärinsä Geert Leindersin väittäneen vuonna 2004 tai 2005 Kansainvälisen Pyöräilyliiton (UCI) lääketieteellisen komission johtajan jopa suositelleen DHEA:ta, koska ”kaikki muutkin joukkueet käyttävät sitä”.

***

Jokatapauksessa HX-projektista huolimatta kiellettyjen hormonien käyttö jatkui kuitenkin laajana, ja aihe herätti huolta urheilulääkärien keskuudessa, ja useat urheilulääkärit jatkoivat yhteistyötään urheilijoiden kanssa hormoniasioissa. Tähän tuli yllättävän vähän muutosta edes sen jälkeen kun anaboliset hormonit kiellettiin lähes maailmanlaajuisesti vuonna 1975.

Hiljattain edesmennyt Herman Adlercreutz oli hormonikysymyksessä ns. ”realistisen” koulukunnan edustaja, kommentoiden asiaa seuraavasti vuonna 1984 Martti Vainion käryn yhteydessä:
En puolla anabolisten steroidien käyttöä, mutta tosiasia on, että niiden kielto on suurempi riski urheilijan terveydelle kuin niiden käyttö. Näin on, koska urheilijat siirtyvät vaarallisempiin aineisiin.
1960-luvun lopulta Rooman menestyksekkäisiin vuoden 1974 EM-kisoihin asti SUL:n valmennuspäällikkönä toiminut Seppo ”Nitti” Nuuttila kertoi muistelmissaan kiinnostavan havainnon 1970-luvusta ja hormonien käytöstä:
Kun tänä päivänä varsin usein kuulee väitettävän asiaa pidettävän salassa ja sitä, että monet tietävät mutta eivät halua puhua, tällainen kertoo asianomaisten puutteellisista tiedoista 1970-luvun tapahtumista tai sitten alkavasta dementiasta.
Kuvaus sopii todella hyvin myös ”salaiseen” ja ”mystiseen” HX-projekti, jossa ei loppujen lopuksi mitään salaista tai mystistä.

Ainoa aito mysteeri HX-projektissa onkin se, miksi siitä ei ole aiemmin tehty minkäänlaista tilintekoa tai yhteenvetoa, kun aiheen suhteen kaikki materiaali on ollut julkisesti saatavissa jo vuosikymmenten ajan.


Tarkat lähdeviitteet lisätään lähitulevaisuudessa

Mainittujen lähdeviitteiden lisäksi on apuna käytetty seuraavia Suomen Urheiluliiton aineistoja: T- ja L-kolmioiden sekä Asiantuntijain Johtoryhmän kansiot, joita ilman tämän esseen tekeminen ei olisi ollut mahdollista.