”Jos
käytetään, parempi että valvotaan”
”Ei
ole epäilystäkään siitä, etteikö Suomessa olisi jo
vuosikaupalla käytetty hormoneja”, totesi urheilun epäterveitä
lieveilmiöitä julkisuudessa paljon julkituonut apulaisprofessori Eino
Heikkinen eräässä yhteydessä vuonna 1973.
Anabolisia steroideja oli tosiaan käytetty maailmalla tuolloin jo parin vuosikymmenen ajan, ja kulttuuri oli levinnyt Suomeenkin asti. Useissa hormoniprojekteissakin mukana ollut urheilulääkäri Juhani Leppäluoto on myöhemmin myöntänyt kirjoittaneensa hormonireseptejä jo 1960-luvun puolivälin nurkilla ja useat
suomalaiset ja ulkomaalaiset tutkijat luennoivat steroideista
Suomessa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Lisäksi maassa tehtiin jo
1960-luvulla pienimuotoisia hormonikokeitakin urheilulääkärien
toimesta. Näistä yksi tehtiin Työterveyslaitoksen
urheilupoliklinikalla 1968-1969, jossa seurattiin puolen vuoden ajan
kuuden heittäjän ja kolmen pikajuoksijan voimankehitystä
steroidikuurin aikana.
”Seurattavana
olevat urheilijat olivat kaikki ennestään useita vuosia hyvin
harjoitelleita, lajissaan maan parhaita”, kertoi Risto Elovainio
kokeesta jo vuonna 1970, juuri ennen kuin hormoneista alettiin julkisuudessa kirjoitella sen laajemmin. Tutkimuksessa käytetty aine oli sama (metenoloni),
josta juoksija Martti Vainio jäi kiinni viitisentoista vuotta
myöhemmin.
Vaikka
hormonivalmisteiden käyttö oli levinnyt jo lähes kaikkiin
urheilumuotoihin, oli käyttö endeemisen laajaa nimenomaan voimaa
vaativissa lajeissa. Vainion dopingkäryn aikoihin jopa kerrottiin julkisuudessa, että 1960-luvun lopulla
farmakologian professori Mauri Mattilan hormoneihin liittyvä
tutkimushanke jäi kokonaan toteuttamatta, koska painonnoston
huipputasolta ei saatu koottua hormoneita käyttämätöntä
vertailuryhmää.
Käytön
lisäksi myös hormonien mahdollisista vaaroistakin tiedettiin varsin aikaisessa vaiheessa, ja
aiheesta myös luennoitiin urheilijoille. Ruotsalaispainija Pelle
”Swing” Svensson oli kirjoitellut hormonien käyttöönsä
liittyvistä terveysongelmistaan samana vuonna Suomessakin
julkaistussa teoksessaan Avoin
Kirje Urheilupampuille, ja ruotsalaisen kiekkojätti Ricky
Bruchin tiedetään käyneen mielisairaalassa asti
mielialavaihteluidensa takia.
”Hormonien
käytöstä voidaan todeta, että se on lisääntynyt kuin
lumivyöry”, kertoo ruotsalaispainija edellämainitussa
teoksessaan. ”Huippu-urheilu tulee kokemaan kriisin, ellei mitään
tehdä”. Hän lisää toivovansa, että ”Suomen urheilujohtajilla
on enemmän vastuuntuntoa kuin ruotsalaisilla kollegoillaan ja että
asiaan puututaan viipymättä”.
Urheilujohto
oli todella huolissaan urheilijoiden laajenevasta hormonien käytöstä, mutta syyllistävän asenteen tehottomuus tunnistettiin hyvin nopeasti.
”Moraalinen velvoite, joka meille valmentajille tällaisessa
tapauksessa tulee, on se että urheilijan on ehdottomasti käännyttävä
lääkärin puoleen näissä kysymyksissä”, kertoi johdannossa
mainittu Suomen Urheiluliiton valmennuspäällikkö Seppo
Nuuttila Urheilijan Joulun artikkelissa
toimittaja Risto Forssille jo vuonna 1973.
Yleisurheilupiirien
luottolääkäri ja Suomen Urheiluliiton Tutkimuskolmion jäsen Pekka
Peltokallio kertoi samana vuonna hormonien laajasta käytöstä ja
urheilulääkärin kohtaamista dilemmoista:
Olen joutunut ottamaan kantaa moniin eettisiin kysymyksiin. Lääketieteellisesti voidaan auttaa urheilutulosten parantamista. Kaikkialla maailmassa pyritään ja on pakko pyrkiä tähän. Muuten ei pärjätä. Olen tutustunut alan eri mahdollisuuksiin ja esimerkiksi hormonikysymystä on pengottu jo parikymmentä vuotta... Kun nyt kuitenkin hormoneja käytetään, on parempi, että se tapahtuu lääkärin valvonnan alaisena kuin omin nokin.
Nuuttilan mielikuva
oli myöhemmin, että järjestelmä toimi jopa kohtuullisen hyvin ja tilanne oli hallinnassa. ”Kun urheilija
sai hormonit lääkäriltä, sai hän samalla myös tiedot hyvistä
ja huonoista puolista ja käyttöä valvottiin”, kuvaili
valmennuspäällikkö Nuuttila myöhemmin tilannetta.
Valistamisen, valvonnan ja kontrollin lisäksi hormoniongelman ratkaisuun nähtiin myös toinenkin vaihtoehto.
Helsingin
Yliopiston kliinisen kemian professori Herman Adlercreutz oli ehkä
1970-luvun alun maailman tunnetuimpia steroiditutkijoita. Adlercreutz oli ehtinyt jo
tehdä tutkimusta eräällä sveitsiläisen lääketehtaan
valmistamalla hormonien esiasteella, ja hän sai ajatuksen, että
valmiste voisi ratkaista aina laajenevan hormoniongelman. Adlercreutz
ja kliinisen kemian virkaatekevä apulaisprofessori Matti Härkönen
halusivat selvittää aineen vaikutuksia urheilijoilla, ja kaksikko
kirjoittikin Suomen Olympiakomitealle apuraha-anomuksen
HX-tutkimuksen aloittamista varten elokuun 8. päivänä 1973.
Se
oli samalla lähtölaukaus HX-projektille.
Tutkimussuunnitelma
– ”...vaarattomalla aineella voidaan korvata steroidit”
HX-hormonin
tutkimussuunnitelma on kiinnostava asiakirja, koska se on katsaus
paitsi tutkimuksen tavoitteisiin, myös sen tekijöiden motiiveihin
ja olemassaolevaan kirjallisuuteen. Myös salamyhkäinen termi HX löytyy siitä, termi, joka on tutkijoiden mukaan ”keksitty nimi, jotta tieto ei
leviäisi”.
”Lukuisat
urheilijat käyttävät anabolisia steroideja ja ovat sitä mieltä,
että niistä on hyötyä harjoittelun aikana”, aloittavat
tutkijat. ”Testosteronia
ei voida kuitenkaan sellaisenaan käyttää, koska se jarruttaa
aivolisäkkeen toimintaa ja aiheuttaa kivesten surkastumista.”
Tutkijat
mainitsevatkin ratkoisuksi HX-valmisteen, jota on annettu potilaille suurissa annostuksissa (80
mg/vrk) jopa vuosienkin ajan ilman sivuoireita. Toisin kuin anabolisilla steroidella, on valmisteessa yliannostuksen riski pienempi, koska muuttuu pienissä
määrin testosteroniksi ja estrogeeniksi, ilmeisesti henkilöillä,
joilla on puutetta näistä hormoneista. ”Jos
elimistö rasituksen yhteydessä tuottaa testosteronia, niin
esiasteiden puute saattaa olla rajoittavana tekijänä tämän
hyödyllisen hormonin syntymiselle”, todetaan apuraha-anomuksessa.
Tutkijoiden tavoite on kaikenkaikkiaan kunnianhimoinen:
Tutkijoiden tavoite on kaikenkaikkiaan kunnianhimoinen:
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että HX:n käyttö olisi täysin vaaratonta, että elimistö todennäköisesti käyttäisi sitä ainoastaan, jos testosteronin tai estrogeenien tarvetta esiintyy ja että tällä aineella voitaisiin todennäköisesti korvata anaboliset steroidit, jos se osoittautuu yhtä tehokkaaksi... Koska aineella ei tiedettävästi ole sivuvaikutuksia, se olisi joka tapauksessa vaarattomampi kuin anaboliset steroidit.
Tapio
Videmanin Härkin-kohussa käyttämä vertaus raudan antamisesta
saattaa olla tästä muistiosta, koska tutkijoiden mukaan HX:n
”antamista urheilijoille voitaisiin parhaiten verrata vitamiinien
antamiseen”.
Sveitsiläinen
lääketehdas Hoffman-La Roche AG oli tutkimussuunnitelmaan
tutustuttuaan ilmoittanut luovuttavansa tutkimusryhmällä ilmaiseksi
6000 kappaletta 20 mg:n tabletteja HX-valmistetta ja yhtä monta
lumetablettia. Pohtiessaan tutkimuksen hyötynäköhtia, on yksi
näkökohta ylitse muiden:
Mikäli HX:n vaikutus on yhtä hyvä tai parempi, niin tuloksena on, että anabolisten steroidien käyttö voidaan lopettaa. Aineen valmistus on todennäköisesti halvempaa kuin anabolisten steroidien.
Rahoitus
järjestyi nopeasti, ja projekti lähtikin hyvin käyntiin, tarkoitus olisi noin vuoden kuluessa selvittää, miten valmiste vaikuttaisi urheilusuoritukseen.
Tutkimus
tehtiin kolmella erilaisella HX-ryhmällä (suluissa kokeen valvoja), ja kokeeseen osallistuneet lääkärit olivat kaikki urheilupiireissä tunnettuja lääkäreitä:
miesjuoksijat (Kari Remes), naishiihtäjät (Tapio Videman) ja
miessuunnistajat (Markku Järvinen).
Tapio Videman oli Suomen Hiihtoliiton lääkäri ja myöhemmin Kansainvälisen Hiihtoliiton Lääkärikomission jäsen, Kari Remes urheilulääkäriyhdistyksen aktiivi ja myöhemmin etenkin hematologian alalla tunnettu lääkäri. Myös Markku Järvinen oli urheilupiireissä tuttu nimi ja hän tulisi olemaan legendaarisen kirurgin Helmer Kvistin ohella Montrealin kesäolympialaisten joukkuelääkärinä vain pari vuotta myöhemmin.
Tapio Videman oli Suomen Hiihtoliiton lääkäri ja myöhemmin Kansainvälisen Hiihtoliiton Lääkärikomission jäsen, Kari Remes urheilulääkäriyhdistyksen aktiivi ja myöhemmin etenkin hematologian alalla tunnettu lääkäri. Myös Markku Järvinen oli urheilupiireissä tuttu nimi ja hän tulisi olemaan legendaarisen kirurgin Helmer Kvistin ohella Montrealin kesäolympialaisten joukkuelääkärinä vain pari vuotta myöhemmin.
”Ei
positiivisia tuloksia”
Ensimmäisenä
oli käytettävissä Tapio Videmanin kokoama naishiihtäjiin liittyvä
aineisto. Videman myönsi, että naishiihtäjillä oli ollut
vaikeuksia seurata tutkimussuunnitelmaa ja näytteenkeruuta. Koeryhmässä todennäköisesti jäsenenä ollut Kaija
Härkin on kertonut hänen valmentajansa kieltäneen häntä
ottamasta tarjottuja pillereitä, ja pian vaikutusta mittaava ”tärkeä
punainen käyrä” alkoikin osoittaa alaspäin. ”Lääkäri
ihmetteli, miksi se yht'äkkiä kääntyi laskuun, jolloin kerroin
lopettaneeni näitten pienten valkoisten nappien nauttimisen”,
muisteli hiihtäjä vuonna 1981. [IS, 7.3.1981]
Tutkimus
oli tiivistäen sanottuna pettymys, ainakin miesurheilijoiden
kohdalla.
HX-hormoni
ei pitänyt yllä testosteronitasoja, vaan testosteronitaso laski
suuremmalla annostuksella yli 40 prosenttia, yhdellä koehenkilöllä
testosteronitaso romahti 98 prosentilla. HX:n annostelun lopettamisen
jälkeen testosteronitasot palasivat nopeasti ennalleen, ja arvot
kohosivat keskimäärin 35 prosenttia lähtötasoa korkeammalle.
”Tendenssi ylikompensaatioon havaittiin 2-6 viikon ajan annostelun
päättymisen jälkeen, mutta tämä havaittiin vain kolmella
koehenkilöllä kuudesta”, totevat tutkijat.
Koehenkilöiden
elimistöt ja testosteronivasteet reagoivat valmisteen annosteluun
hyvin eri tavoilla, joten tilastollisesti merkittäviä
johtopäätöksiä on vaikea tehdä johtuen pienestä koeryhmästä.
Kestävyysurheilijoita
kiinnostavassa verenkuvassakaan ei havaittu positiivisia muutoksia,
punasolujen kokonaismäärässä näkyen jopa pientä tilastollisesti
ei-merkittävää laskua HX:n annostelun yhteydessä.
Yksi
näkyvimmistä kielteisistä puolista oli hematologeja 1970-luvulla
kiinnostaneen veren 2,3DPG-tason lasku. Kyseinen veressä
luontaisesti esiintyvä entsyymi siirtää hapen dissosaatiokäyrää
oikealle mahdollistaen ääreisverenkiertoon kuljetetun hapen
tehokkaamman vapautumisen työtätekeville kudoksille. Näinollen
HX-valmisteen käyttö saattaisi jopa heikentää kudoksille
kuljetetun hapen käyttöä ja maksimaalista hapenottokykyä, kun
suurempi osa hemoglobiinista palaa takaisin keuhkoihin luovuttamatta
happea ikinä lihaksille.
”Koska
harjoituksen vaikutuksesta 2,3DPG:n on todettu kohoavan, on tämä
havainto pikemminkin haitallinen kuin hyödyllinen”, joutuvat
tutkijat toteamaan.
”Näiden
tulosten perusteella DHEAS:lla ei ole samanlaista 2,3DPG:tä
kohottavaa vaikutusta, ja koska se aiheutti testosteronipitoisuuden
suuren laskun veressä, niin ilmeisesti tämän seurauksena
puolestaan 2,3 DPG:kin laski”.
Naishiihtäjien
kohdalla testosteronitason laskua ei havaittu, joten pääteltiin,
että ”tulos voisikin päinvastoin olla edullinen”. Kuten aimmin
todettu, oli naishiihtäjien ryhmä hyvin pieni, ja testiin
osallistumisinnokkuus niin-ja-näin. Yhteenvetona todetaan, että
aineisto on hajanaista ja enemmän suuntaa-antavia.
Vaikeasti tulkittavista tuloksista huolimatta parinkymmenen
urheilijan tulokset yhteenvedettynä, oli johtopäätös jokseenkin
yksiselitteinen, ainakin miesurheilijoiden kohdalla:
Tutkimustulokset osoittavat kiistatta, että DHEAS:lla ei saada sellaisia positiivisia tuloksia, että sitä voitaisiin käyttää lisäaineena harjoituksen yhteydessä. Tämä koskee miesurheilijoita; naisurheilijoiden suhteen emme saaneet lopullista vastausta, koska tuloksia on liian vähän ja 2,3DPG:tä ei mitattu. Naisilla DHEAS:lla saattaa olla positiivista vaikutusta, koska heillä testosteronin arvo on matala ja DHEAS mahdollisesti ylläpitää hieman korkeampaa tasoa, jos sitä annetaan harjoituksen yhteydessä.
Naisurheilijoiden
kohdalla tehon suhteen jäi tosiaan muutamia kysymysmerkkejä ja
muutamissa kohdin tutkimusta vihjaillaan kiinnostuksesta tehdä uusi
koe käyttämällä testosteronin välitöntä esiastetta
androstendionia. ”Hankaluutena tällä hetkellä kuitenkin on, että
sitä ei ole saatavana sopivassa muodossa kuin ehkä
erikoistilauksesta”, toteavat kuitenkin tutkijat. ”Yhtä hyviin tuloksiin voidaan tietenkin päästä
simuloimalla elimistön omaa androstenituotantoa sopivalla
harjoittelulla”.
Oliko koe eettinen?
Vaikka
1970-luvulla ja jälkikäteen tuon vuosikymmenen hormonitutkimuksista
on pidetty paljon turhaa sensaatiota, oli HX-tutkimuksen päämäärä
etenkin 1970-luvun ilmapiirissä hyväntahtoinen ja eettisesti
kestävä. Silti se aikaansai syyllisyyden taakan muutamien
asianosaisten keskuuteen.
Akateemiselta
kannalta katsottuna HX-hormonitutkimus oli sikäli onnistunut, että
se tuotti uutta aineistoa tiedemaailman käyttöön. Jos tarkoitus
taas oli ”kehittää” haittavapaa hormoni, joka tekisi
haittavaikutuksia sisältävät anaboliset steroidit tarpeettomiksi,
oli projekti pettymys.
Urheilijat
eivät voineet luopua hormonien käytöstä ja siirtyä käyttämään
vähemmän vaarallista HX-valmistetta. Kuten yllä todettu, oli
vaikutus naisurheilijoiden suorituskykyyn vähintään epäselvä, ja
vaikutus miesurheilijoiden suorituskykyyn lähinnä suorituskykyä
alentava.
Vaikka
suuri osa Rooman kisajoukkueesta käyttikin hormoneja, puhuivat Seppo
”Nitti” Nuuttila ja Herman Adlercreutz kuitenkin totta vuonna
1974, itseasiassa Nuuttila ei mitenkään kiistänyt, että hormoneja
käytettiin. Vaikka hormonivalmisteiden käytön eettistä puolta voi
itse kukin miettiä, oli Rooman urheilijoiden kanssa yhteistyössä
olleilla tutkijoilla oli muitakin motiiveja kuin huoli
urheilumenestyksestä. ”Emme uskaltaneet suosittaa kenellekään
idästä tulleita lääkkeitä, joissa oli kyrillisiä kirjaimia”, totesivat hormoneja kirjoitelleet lääkärit Turun Sanomille lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin.
Entä vuoden 1981 episodi, kun hiihtolääkäri Tapio Videmania syytettiin steroidien syöttämisestä urheilijoille? Kun
nykylukija punnailee mielessään todennäköisyyksiä, niin Videman
ja Hiihtoliitonkin edustajat ovat HX-projektiin liittyen puhuneet luultavimmin
koko ajan totta, vaikka ei ole tietenkään poissuljettu
mahdollisuus, että vuonna 1973 olisi ollut HX-projektin lisäksi
toinenkin naishiihtäjien tutkimusprojekti, jossa
koehenkilöille olisi annettu steroideja. Luultavasti kyse on vain
väärinymmärryksestä, koska HX:n kohdalla kyseessä oli kuitenkin
”hormoniprojekti”, valmiste vaikutti hormonitoimintaan, oli
hormonien esiaste ja on koko nimeltään ”dehydroepiandrosteroni”
anabolisen steroidin kuuloinen. Härkin näyttää itsekin olleen
hämillään, mitä ainetta oli saanut. ”En ole varma, mitä
ainetta se oli”, myönsi hiihtäjä itsekin itse valmisteesta. ”Niitä anaboleja on
niin monta eri lajia”.(IS, 7.3.1981)
Jos
tutkimusta olikin tehty julkisuudelta pimennossa kokeiden ollessa
vielä käynnissä, ei niissä ollut mitään varsinaisesti
salattavaa. Kuudentoista hengen aineiston sisältänyt tutkimuskin
julkaistiin englanninkielisessä urheilulääketieteen julkaisussa
vuonna 1977, ja tutkimuksessa mainitaan suoraan, että osa
koeryhmästä oli saanut varsinaisia anabolisia steroideja.
Tämänkään
version yhteenvedossa ei edelleenkään täysin poissuljettu, että
naisilla aineesta saattaisi olla hyötyä, vaikka tuomio onkin muuten
kielteinen. ”Lisätutkimukset DHEAS:lla eivät vaikuta
aiheellisilta sen 2,3DPG-tasoa huomattavasti alentavan vaikutuksen
takia”, tutkijat päättelevät yhteenvedossaan.
Loppusanat
DHEA(S)
on ylipäänsä doping-menetelmänä outolintu.
Kiinnostusta
valmisteeseen on ollut, ja sitä on käytetty ainakin satunnaisesti.
Aine näyttää olleen kuitenkin aina viimeinen vaihtoehto,
kokeilemisen arvoinen vaihtoehto testeissä herkemmin näkyville
hormonivalmisteille.
Anaboliset
steroidit kiellettiin vuonna 1975, ja hormonien käyttöä kiellon
jälkeen jatkaneet oppivat siirtymään lähempänä kilpailukautta
käyttämään testeissä näkymätöntä ja sallittua testosteronia.
Kun 1980-luvun alussa tuli selväksi, että Kansainvälinen
Olympiakomitea (KOK) tulisi ottamaan käyttöön testin elimistön
ulkopuolisen testosteronin osoittamiseksi, oltiin Itä-Saksassa
huolissaan urheilumenestyksestä ja eräässä vuonna 1981 pidetyssä
symposiumissa ehdotettiin testosteronin korvaamista sen esiasteilla,
kuten DHEA:lla
Valmisteen
käytöstä ei löydy kuitenkaan juurikaan tietoa, eivätkä
antidoping-viranomaisetkaan olleet kiinnostuneita DHEA:sta, ja se
päätyikin kiellettyjen aineiden erikseen kiellettynä vasta vuonna
1997, vaikka valmisteen saattoi tulkita periaatteessa olleen
kielletty jo aiemmin, koska Kansainvälisen Olympiakomitean
kiellettyjen aineiden lista sisältää kategorian ”anaboliset
steroidit ja liittyvät
aineet”.
Tunnetuin
aineen käytöstä kiinnijäänyt oli pyöräilijä Tyler Hamilton,
joka antoi positiivisen näytteen vuonna 2009 ja kertoi saaneensa
ainetta kehoonsa masennukseen käyttämänsä luontaistuotteen
kautta. Hamilton tunnusti myöhemmin muun dopingin käyttönsä,
mutta ei ole perunut tätä selitystään.
Tanskalaispyöräilijä
Michael Rasmussen on taas kertonut oman joukkuelääkärinsä Geert
Leindersin väittäneen vuonna 2004 tai 2005 Kansainvälisen
Pyöräilyliiton (UCI) lääketieteellisen komission johtajan jopa
suositelleen DHEA:ta, koska ”kaikki muutkin joukkueet käyttävät
sitä”.
***
Jokatapauksessa HX-projektista huolimatta kiellettyjen hormonien
käyttö jatkui kuitenkin laajana, ja aihe herätti huolta
urheilulääkärien keskuudessa, ja useat urheilulääkärit
jatkoivat yhteistyötään urheilijoiden kanssa hormoniasioissa.
Tähän tuli yllättävän vähän muutosta edes sen jälkeen kun
anaboliset hormonit kiellettiin lähes maailmanlaajuisesti vuonna
1975.
Hiljattain
edesmennyt Herman Adlercreutz oli hormonikysymyksessä ns.
”realistisen” koulukunnan edustaja, kommentoiden asiaa seuraavasti vuonna 1984 Martti Vainion käryn
yhteydessä:
En puolla anabolisten steroidien käyttöä, mutta tosiasia on, että niiden kielto on suurempi riski urheilijan terveydelle kuin niiden käyttö. Näin on, koska urheilijat siirtyvät vaarallisempiin aineisiin.
1960-luvun
lopulta Rooman menestyksekkäisiin vuoden 1974 EM-kisoihin asti SUL:n
valmennuspäällikkönä toiminut Seppo ”Nitti” Nuuttila kertoi
muistelmissaan kiinnostavan havainnon 1970-luvusta ja hormonien
käytöstä:
Kun tänä päivänä varsin usein kuulee väitettävän asiaa pidettävän salassa ja sitä, että monet tietävät mutta eivät halua puhua, tällainen kertoo asianomaisten puutteellisista tiedoista 1970-luvun tapahtumista tai sitten alkavasta dementiasta.
Kuvaus
sopii todella hyvin myös ”salaiseen” ja ”mystiseen”
HX-projekti, jossa ei loppujen lopuksi mitään salaista tai
mystistä.
Ainoa
aito mysteeri HX-projektissa onkin se, miksi siitä ei ole aiemmin
tehty minkäänlaista tilintekoa tai yhteenvetoa, kun aiheen suhteen
kaikki materiaali on ollut julkisesti saatavissa jo vuosikymmenten
ajan.
Tarkat lähdeviitteet
lisätään lähitulevaisuudessa
Mainittujen
lähdeviitteiden lisäksi on apuna käytetty seuraavia Suomen
Urheiluliiton aineistoja: T- ja L-kolmioiden sekä Asiantuntijain
Johtoryhmän kansiot, joita ilman tämän esseen tekeminen ei olisi
ollut mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti