Käyttäjän näkökulmasta veridopingin ensisijainen päämäärä ei ole saada säilöttyä verta tai vierasta molekyyliä kehoon vaan vaikuttaa verenkuvaan ja etenkin happea kuljettavien punasolujen määrään elimistössä niin, että määrä on suorituskyvyn kannalta optimaalisempi.
Onnistunut veridoping-operaatio nostaakin hemoglobiinin määrää verenkierrossa ja luonnollisesti samalla myös veren hemoglobiinitasoa.
Kun veriarvot on saatu korkealle tärkeitä kisoja varten, näkyy verenkuvassa kuitenkin muitakin muutoksia lähinnä kahdesta syystä. Elimistö ei ensiksikään halua olla tilassa, jossa veressä virtaa “liikaa” punasoluja, vaan se haluaa palautua ns. normaalitilaan ja ryhtyy myös toimenpiteisiin hidastamalla uusien punasolujen tuotantoa. Elimistö pudottaa EPO-hormonin luontaista tuotantoa, mikä näkyy pienellä viiveellä myös siten, että myös ns. nuoria punasoluja, retikulosyyttejä, syntyy vähemmän. Kun tavallisesti retikulosyyttejä on määrä, joka riittää korvaamaan aiemmin kuolleet punasolut eli noin prosentti punasoluista, saattaa määrä pudota verensiirron tai EPO-hormonin käytön lopettamisen jälkeen prosentin kymmenyksiin ja jopa lähelle nollaa.
Toiseksi punasolutuotantoa kiihdyttämällä saadut tai veripussista siirretyt punasolut ovat rakenteeltaan keskimäärin erilaisia kuin elimistön normaalilla vauhdilla tuottamat lähinnä tuhoutuneiden solujen tilalle tuotetut “normaalit” punasolut. Ylisuurilla EPO-annoksilla syntyneissä punasoluissa on paljon jättikokoisia soluja, kun taas veren poiston ja säilyttämisen jälkeen eri tyyppiset solut eivät selviä prosessista yhtä suurina määrinä.
Lisäksi verenkuvassa näkyy muutoksia jo ennen kuin hemoglobiinitaso on saatu kohotettua korkealle riippuen siitä, mitä menetelmää urheilija on käyttänyt. Kun urheilija kiihdyttää punasolujen tuotantoaan kisojen alla esimerkiksi EPO-hormonia käyttämällä, kasvaa yllämainittujen nuorten punasolujen (retikulosyyttien) suhteellinen määrä hormonin annostelun aikana. Tavallisesti nuoria punasoluja on noin prosentti koko punasolujen määrästä, mutta määrä saattaa olla lähellä viittä prosenttia, jos urheilijalla on punasolujen tuotantoa kiihdyttävä hormonikuuri päällä.
Myös veren poistaminen myöhempää siirtoa varten aiheuttaa verenkuvan muutoksia. Veren poistaminen tietenkin pudottaa muutamiksi viikoiksi tai kuukausiksi veren hemoglobiinitason, kun osa punasoluista on joko jääkaapissa tia pakastimessa. Mutta uusien punasolujen suhteellinen määrä kasvaa elimistön kiihdytettyä uusien punasolujen tuotantoa korvatakseen verenpoistosta syntyneen vajeen.
Mutta riittääkö pelkkä epänormaali verenkuva tai nopeat verenkuvan muutokset sellainaan näytöksi veridopingin käytöstä? Ja voiko urheilijaa sanktioida tällaisessa tilanteessa samalla tavalla kuin silloin, jos hänen elimistöstään on löytynyt vierasta molekyyliä?
***
Veridoping nousi julkisen keskustelun aiheeksi ensimmäisen kerran vuoden 1971 syksyllä, kun apulaisprofessori Björn Ekblom kertoi tutkijaryhmänsä kanssa havainneensa, että 800 millilitran verensiirto paransi koehenkilöiden suorituskykyä huomattavasti.
Ruotsalaistutkijat ovat aina painottaneet, että menetelmä keksittiin vahingossa osana koesarjaa, jossa tutkittiin, miten hapenottojärjestelmän ketjun manipulointi vaikutti hapenottokykyyn ja suorituskykyyn.
Veridopingin testaamisesta puhuttiin mediassa jo tuolloin, ja amerikkalainen urheilufysiologi ja valmentaja Jack Daniels ehdottikin Track & Field News -lehdelle yhtenä testimenetelmänä urheilijoiden verenpaineen mittaamista. Ajatus oli, että ylimääräinen veriannos aiheuttaisi muutoksen veren paksuuteen tai määrään ja sitäkautta voisi näkyä kohonneena verenpaineena. Ehdotuksen ilmoille heittänyt Daniels myönsi, että normaalien verenpaineiden skaala oli niin laaja, että menetelmä oli jo siksi epäkäytännöllinen, ja jo tuolloin oltiin tajuttu, että testaaminen tulisi olemaan hankalaa.[1]
Danielsin havainto kuvasi sikäli hyvin tulevaa, että useimmissa tulevissa testeissä tultiin törmäämään ongelmaan, että mitattavien parametrien normaalit viitearvot olivat laajoja tai niiden vaihtelut suuria, joten testit olivat epäluotettavia.
Vaikka nykyään monesti kirjallisuudessa kerrotaan, että veridoping "keksittiin" 1970-luvun alussa, niin menetelmän käytön jäljittamistä dopingtesteissä ei tutkittu käytännössä lainkaan 1970-luvulla lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkään ei ei ollut konsensusta, oliko menetelmä dopingia vai ei, minkä lisäksi ei oltu täysin varmoja edes siitä, onko lisäverestä suorituskyvylle mitään hyötyä. Veri oli elimistössä luontaisesti esiintyvä aine eikä piristeisiin tai steroideihin kytketty huume tai vieras aine, minkä lisäksi suuri osa ennen 1980-lukua tehdyistä verensiirtokokeista antoi tehon suhteen epämääräisiä tuloksia. "Pätevän testin löytäminen veridopingin jäljittämiseksi voi olla vaikeaa", kirjoitti nimekäs urheilufysiologi Russell R. Pate Runner's World -lehdessä 1970-luvun puolivälissä. "Mutta jos tulevaisuuden tutkimus osoittaa, että veridoping on hyödytöntä, niin mitään testiä ei tarvita." [2]
Kumpaankaan kysymykseen ei saatu yksiselitteistä vastausta, joten keskustelu veridopingin osoittamiseksi 1980-luvun puoliväliin asti lähes olematonta ja muutamat testausideat lähinnä satunnaisia ajatuksia, joita ei sen kummemmin tutkittu.
Jotain kuitenkin pinnan alla tapahtui.
Ruotsissa asia vaivasi paljonkin Voimistelu- ja Urheilukorkeakoulun (GIH) tutkijoita, jotka olivat menetelmän alkujaankin kehittäneet. Kun kaksi ruotsalaistoimittajaa vieraili Björn Ekblomin laboratoriossa vuonna 1975, saattoivat he kirjoittaa, että Ekblomilla oli myös miettinyt vahingossa kehittämänsä menetelmän testaamistakin:
Kun menetelmä julkistettiin, sen toteamiseen ei tunnettu mitään keinoa. Nykyisin tunnetaan jo. Elimistön ulkopuolelle otettu veri vanhenee toisella tavalla kuin verenkiertojärjestelmässä oleva. Teoriassa on siis mahdollista paljastaa veridoping ottamalla verinäytteet ennen kilpailua ja sen jälkeen.
Käytännössä valvonta on kuitenkin edelleenkin mahdotonta järjestelysyistä. Sen suorittaminen veisi viikkoja.[3]
Myös veridopingia vuodesta 1966 asti tutkinut Ekblomin kanssa tutkinut urheilufysiologian legenda Per-Olof Åstrand totesi Ruotsin medialle seuraavana vuonna, että takaisin siirretty veri näytti mikroskoopissa erilaiselta kuin elimistön oma veri, joten veritankatunkin veren voisi ehkä erottaa tankkaamattomasta.[4]
Kansainvälinen Olympiakomitea kiinnostui aiheesta vain vähän, vaikka esimerkiksi vuosikymmen aikaisemmin perustetun Lääketieteen valiokunnan puheenjohtaja prinssi Alexandre de Mérode ja komitean nimekäs jäsen Arnold Beckett kommentoivat aihetta satunnaisesti mediassa ja välillä ristiriitaisestikin, kun Beckett oli huolissaan menetelmän käytöstä, kun taas de Mérode piti kohua veridopingin ympärillä sensaationhakuisuutena.
Aihe ei välttämättä ollut päivänpolttavin, sillä piristeitäkin oltiin etsitty urheilijoiden virtsasta systemaattisemmin vasta 1960-luvun puolivälistä, ja anabolisten steroidien status doping-säännöstössä ja testausmenetelmät olivatkin 1970-luvun kuuma aihe.
Molempien menetelmien käytön tiedetään olleen laajaa, mutta veridopingin suhteen ei tiedetty varmuudella edes ainoattakaan huippu-urheilun veridopingtapausta ennen 1980-lukua.
Olympiakomitea jokatapauksessa tuli menetelmästä ja sen aiheuttamasta mahdollisesta ongelmasta tietoiseksi viimeistään vuoden 1976 tammikuussa, kun Norjan joukkue kirjoitti saman vuoden Innsbruckin talvikisojen alla Kansainväliselle Olympiakomitealle kirjeen, jossa varoitettiin menetelmän käytöstä ja ehdotettiin, että urheilijoista voisi etsiä neulan jälkiä doping-kokeen yhteydessä.[5]
Kirjeen ideoija oli joukkuelääkäri Paul Lereim, joka oli jo vuosikymmenen alussa ilmaissut huolensa veridopingtutkimuksista ja niiden soveltamisesta käytännössä. "Hän ei ole luonut kokeitaan siksi, että ruotsalaiset juoksijat tekisivät maailmanennätyksiä, vaan siksi, että hänen velvollisuutensa tutkijana on lisätä ihmiskehon tuntemusta", oli Lereim sanonut norjaisessa Aktuell -lehdessä jo vuonna 1971, kun ruotsalaisten verensiirtokokeet olivat pinnalla. "Olen kuitenkin yhtä mieltä riskistä, että kokeita voidaan hyödyntää johonkin sellaiseen, johon tiedän Björn Ekblomin haluavan ottaa etäisyyttä".[6]
Norjan kirjettä käsiteltiin myös Kansainvälisen Olympiakomitean Lääketieteen valiokunnan kokouksessa kisojen alla, jolloin myös neulanjälkien etsiminen mainittiin ohimennen. "Professori Beckett haluaa tietää, Onko Lääketieteen Valiokunnan jäsenillä lupa mennä urheilijoiden pukukoppeihin tutkimaan, onko pistoksia suoritettu", lukee esimerksi helmikuun alussa 1976 päivätyssä pöytäkirjassa. "Vaikka tämä on hyvä ehdotus teoreettisesta näkökulmasta, komissio pitää menetelmää epäkäytännöllisenä."[7] Valiokunta päätyi lopulta tuomitsemaan verensiirtojen käytön ei ryhtynytkään muihin toimenpiteisiin.
Aihe vaivasi kuitenkin valiokuntaa siinä määrin, että Robert Dugal kirjoitti seuraavana vuonna raportin aiheesta Lääketieteen valiokunnalle kertoen keskustelleensa veridoping-ongelmasta kanadalaisten hematologien kanssa, joiden käsityksen mukaan ainoa keino menetelmän käytön osoittamiseen oli se, että osa punasoluista muuttui veren säilytyksen aikana pallomaisiksi ("spheric"). Dugalin mukaan niiden havaitseminen verinäytteestä oli hankalaa eikä ollut ollut selvää, että joku tauti ei aiheuttaisi pallomaisia punasoluja. Lisäksi positiivisen tapauksen sattuessa kontrollinäyte (ns. B-näyte) olisi hyödytön, sillä se sisältäisi automaattisesti näitä epämuodostuneita soluja oltuaan muutaman päivän elimistön ulkopuolella.[8]
Muitakin ajatuksia heitettiin ilmoille.
Sveitsiläinen urheilulääkäri Hans Howald ehdotti yhtenä mahdollisuutena punasolujen säilytyksessä käytettyjen aineiden etsimistä. Vereen täytyi jääkaappisäilytyksessä lisätä hyytymistä estäviä aineita, jotka voisivat näkyä joko veri- tai virtsatestissä. Ajatusrakennelma esitettiin arvostetussa Olympic Review -lehdessä vuonna 1978.[9] Suomen hiihtomaajoukkueen ylilääkäri Seppo Rehunen kertoi kuusi vuotta myöhemmin, että antidopingtyössä ansioitunut tutkija Kimmo Kuoppasalmi oli myös tutkinut vaihtoehtoa.[10]
Norjan kirjeen taustalla olleen Paul Lereimin veli Inggard Lereim oli myös urheilulääkäri, joka tulisi ajamaan veritestaus-asiaa aktiivisesti seuraavat vuosikymmenet. Hän arveli vuonna 1978 Norjan mediassa, että säilötyn veren "tuhoutumistuotteet" voisivat olla avain menetelmän käytön paljastamiseen ja että toimiva testi voitaisiin saada käyttöön jo vuoden 1980 olympiakisoihin mennessä.[11]
Se oli yleisesti tiedossa, että myöhempää tankkausta varten säilötty veri huononi laadultaan, kun noin prosentti punasoluista tuhoutui joka päivä, minkä seurauksena pusseihin kertyi suuria määriä mm. bilirubiinia ja rautaa. Yli kuukauden jääkaapissa säilytetyssä veressä jopa 40 % punasoluista saattoi olla tuhoutunut ennen veren takaisinsiirtoa.
***
Aihetta alettiin tutkia vakavammin vasta 1980-luvun puolivälissä FIS:n kiellettyä verensiirrot 1983, ja Kansainvälisen Olympiakomitean seuratessa asiassa pari vuotta myöhemmin.
Lisäksi 1970- ja 1980- lukujen vaihteessa useampikin laboratorio päätyi erillisissä tutkimuksissa johtopäätökseen, että lisäveri paransi suorituskykyä, vaikka tarkka tulosparannus oli (ja on vieläkin) arvoitus.
"Tuolloin tehtiin ehdotuksia monenlaisista veridopingin osoittavista testeistä, joista jotkut olivat käytännöllisiä, jotkut eivät", Yhdysvaltain joukkueen lääkäri tohtori Jim Stray-Gundersen muistelee ajanjaksoa. ”Se oli laajan pohdinnan aikaa ongelman ratkaisemiseksi. Vietin paljon kesiä vuosina 1984-85 Oslossa Työterveyslaitoksessa ja Kööpenhaminassa August Krogh -instituutissa työskennellen ja opiskellessani Bengt Saltinin ja Lars Hermansenin kanssa. Keskustelua veridopingista ja sen vaikutuksesta hapenottokykyyn ja kestävyyssuoritukseen käytiin säännöllisesti."[12]
Veritestiä lähettiin ajamaan aktiivisemmin, ja Suomessa oli 1980-luvun alussa jo olemassa menetelmä toisesta henkilöstä siirretyn veren käytön osoittamiseksi.
Ensimmäisen oman veren siirron jäljittämistä käsittelevä vertaisarvioitu tutkimuspaperi julkaistiin vuonna 1987, ja siinä esitetyt testit pohjautuivat verenkuvan äkillisiin muutoksiin ja poikkeamiin ruotsalaisryhmän selvittäessä, miten verenkuva käyttäytyi, kun heidän koehenkilönsä saivat takaisin 1350 millilitraa aiemmin luovuttamaansa verta, jota oli säilytetty jääkaapissa 4-5 viikon ajan. [13]
Kokeen tekijöinä olivat Ruotsin maajoukkueen lääkäri Peter Hemmingsson, Karoliinisen Instituutin lääkäri Bo Berglund sekä arvostettu hematologi Gunnar Birkegård. Koeryhmänä oli 12 kansallisen tason hiihtäjää, joista puolet toimi vertailuryhmänä ja toiselle puolikkaalle suoritettiin verensiirto. Tutkimus sai rahoitusta sekä Kansainväliseltä Hiihtoliitolta että Kansainväliseltä Olympiakomitealta.
Kokeessa kummaltakin ryhmältä kerättiin säännöllisin väliajoin verinäytteitä, josta mitattiin useita muuttujia, kuten veren hemoglobiinipitoisuus, EPO-hormonin määrä, retikulosyytit sekä muutamia muitakin arvoja.
Ruotsalaistutkijoiden mukaan verensiirron pystyi näkemään yhdestä verinäytteestä heti verensiirron jälkeen, koska elimistössä näkyi normaalia enemmän veren säilytyksen aikana syntyneitä hajoamistuotteita.
Noin prosentti elimistössä kiertävistä punasoluista tuhoutuu joka päivä, joten hajoamistuotteita kiertää luonnollisestikin elimistössä tietty määrä, mutta määrä oli suhteellisen pieni ja vakio. Näitä tuhoutumistuotteita kertyy myös myöhempää siirtoa varten säilöttyihin veripusseihin niissä olleiden punasolujen kuollessa säilytyksen aikana, mutta ne eivät tietenkään suodatu veripusseista muovipussien sisältä pois minnekään, vaan niitä kertyy pusseihin päivä päivältä enemmän ja enemmän.
Kun nämä säilötyt veret siirretään takaisin veridoping-operaation yhteydessä, näkyy hajoamistuotteiden määrässä elimistössä piikki, koska niitä ilmestyy verenkiertoon valtava määrä kerralla.
FIS:n Lääketieteen valiokunnan jäseneksi 1980-luvun alkupuolella päässyt norjalaislääkäri Inggard Lereim oli periaatteessa ollut oikeassa edellisvuosikymmenen lopun spekulaatioissaan.
Testi oli kuitenkin kehno ja lähestymistavassa puutteensa, sillä elimistö saa hävitettyä tuotteet aineenvaihdunnassaan hyvin nopeasti, joten verensiirron aiheuttama raudan tai bilirubiinin piikki on nähtävissä verinäytteessä vain päivän-parin ajan operaation jälkeen. Lisäksi myös jotkut taudit saattavat aiheuttaa verisolujen tuhoutumisen (hemolyysin) ja sitä kautta aineenvaihduntatuotteiden määrän nousun, minkä lisäksi urheilijoiden kohdalla epäiltiin, että jalkojen saamat toistuvat iskut (ns. marssianemia) aiheuttivat punasolujen tuhoutumista.
Toinen testi oli kiinnostavampi ja enemmän linjassa sen kanssa, mihin suuntaan testaus tulisi menemään vuosikymmeniä myöhemmin, kun tutkijat mittasivat, miten puhtaiden ja tankattujen urheilijoiden veren parametrit muuttuivat kahden näytteen välillä ennen ja jälkeen verensiirron. Kuten aiemmin todettu, niin verensiirron jälkeen hemoglobiinitaso nousee, mutta elimistön oma EPO-tuotanto laskee elimistön saadessa signaalin ylimääräisistä punasoluista.
Ruotsalaistutkijat ehdottivatkin yksinkertaista kaavaa: mikäli urheilijan hemoglobiinitaso kohosi ennen verensiirtoa ja sen jälkeen otettujen näytteiden välillä selvästi (yli 5 %), mutta elimistö jarrutti punasolujen tuotantoa laskemalla oman EPO-hormonin määrää (yli 50 %), oli se selkeä merkki verensiirron käytöstä. Tutkijoiden mukaan noin puolet heidän koeryhmänsä veritankkaajista kärähti algoritmilla, kun taas puhtaista koehenkilöistä yksikään ei antanut positiivista näytettä. Tutkijoiden ehdottivatkin, että jatkossa urheilijoilta otettaisiin muutama viikko ennen kisoja (oletetusti puhdas) kontrollinäyte ja myöhemmin kisoissa toinen näyte, joiden veriarvojen muutoksista pystyttiin näkemään, oliko näille suoritettu verensiirto.
Berglund-Hemmingsson-Birgegård -ryhmän skemaattinen testiperiaate (vasemmalla). Mikäli EPO-hormonin määrä on laskenut kahden näytteen välillä yli 50 prosentilla samalla, kun hemoglobiinipitoisuus on kohonnut yli 5 prosentilla, on se merkki verensiirrosta. Algoritmi toimi myös käytännössä ainakin pienellä ryhmällä hiihtäjiä (oikealla).
Koeryhmä oli pieni, joten aineistoa oli vähän, minkä lisäksi useamman näytteen otto oli logistisesti hankalaa urheilijoiden ollessa tuhansien kilometrien päässä kisapaikasta ennen arvokisoja. Lisäksi puhtaita urheilijoita oli vain kourallinen merenpinnalla asuneita terveitä urheilijoita, joten ilmassa oli aina epäilys, voisiko huono-onninen puhdaskin urheilija kärähtää algoritmilla.
Lisäksi tutkijat olivat käyttäneet veren säilytykseen normaalia jääkaappisäilytystä, mistä johtuen suuri verimäärä piti siirtää takaisin jo 4-5 kuluttua poistamisesta. Koehenkilöt eivät olleetkaan täysin palautuneet verenpoiston aiheuttamasta anemiasta, kun heiltä otettiin ennen verensiirtoa kontrollinäytteet, joten heillä saattoi olla tuolloin kohonnut määrä EPO-hormonia veressään elimistön tuottaessa vielä kiihtyneellä tahdilla uusia punasoluja. Bo Berglund painottikin, että testiä ei voinut soveltaa:
Näin ollen on tärkeää painottaa, että yllä käytetyt algoritmit soveltuvat vain tiettyyn joukkoon merenpinnan tasolla eläviin ja harjoitteleviin urheilijoihin ja veridopingiin, jossa on käytetty jääkaapissa säilytettyä verta. Tarvitaankin enemmän tutkimuksia muille ryhmille urheilijoita ja muille veridoping-menetelmille ennen kuin urheilussa voidaan käyttää veritestiä yksiselitteisesti yhdistämään tietty urheilija veridopingiin.[14]
Menetelmää ei otettukaan käyttöön, mutta ensimmäinen epäsuora veridopingtesti ja sen soveltaminen olivat kuitenkin aivan nurkan takana.
***
Kansainvälinen Hiihtoliitto (FIS) oli vuoden 1988 kesäkuussa antanut luvan ottaa urheilijoilta virtsanäytteen lisäksi myös verinäyte dopingtestin yhteydessä vuoden 1989 helmikuussa Lahdessa pidettävien MM-hiihtojen dopingkontrollin yhteydessä. Vahvana syynä olivat saman vuoden helmikuussa pidettyjen Calgaryn talviolympialaisten ympärillä pyörineet veridoping-syytökset, jotka latistivat kisatunnelmaa. Myös EPO-hormoni mainittiin ainakin tulevaisuuden ongelmana, koska lääke ei ollut vielä vuoden 1988 alussa saanut myyntilupaa missään päin maailmaa.
Veritestin kehittäminen jäi järjestäjämaan vastuulle, vaikka FIS lopulta hyväksyi sen, mitä testiä tultaisiin käyttämään.
Suomalaisilla oli hyvä menetelmä toiselta henkilöltä saadun verensiirron osoittamiseksi. Menetelmää oli testattu käytännössäkin vuonna 1987 sekä Kristiinankaupungin SM-hiihdoissa että saman vuoden Salpausselän kisoissa tehtyjen veritestien yhteydessä, kun urheilijoilta otettujen verinäytteiden joukkoon oli laitettu verensiirtopotilaalta saatu verinäyte, joka löytyi tutkijoiden sitä etsiessä muiden näytteiden antaessa negatiivisen tuloksen.
Ongelma olikin testi, jolla pystyttäisiin osoittamaan oman veren siirto ja mahdollisesti EPO-hormonin käyttö, vaikka hormonin käytöstä urheilussa ei ollutkaan vielä näyttöä. Suomen hiihtomaajoukkueen ylilääkäri Seppo Rehunen oli vuonna 1985 kertonut tiedustelleensa Suomen Punaiselta Ristiltä oman veren siirron testausmahdollisuutta, jolloin Rehusen mukaan vastaus oli ollut, että "säilytysaineet näkyvät kokeissa, joten oman veren lisääminenkin onnistutaan selvittämään".[15]
Suomen Olympiakomitean Lääketieteen Valiokunta olikin puheenjohtajansa Timo Kuurneen johdolla tiedustellut virallisestikin jo vuoden 1988 huhtikuussa Suomen Punaiselta Ristiltä vieraan veren, oman veren ja EPO-hormonin käytön testausmahdollisuuksia.[16] SPR:n Veripalvelun johtajan dosentti Juhani Leikolan vastaus ei ollut yllättävä:
Käyttämällä tavallisimpiin veriryhmäjärjestelmiin kuuluvia 12 reagenssiseerumia, on vieraiden punasolujen tunnistustodennäköisyys 90 % yhden, 99 % kahden ja 99,9 % kolmen tai useamman veripussillisen siirron jälkeen... Tavanomaisesti +4 C:ssa säilytetyn veren punasoluista on 24 t verensiirron jälkeen vähintään 75 % elinkykyisiä. Kun punasolujen ikä elimistössä on 120 vrk, on vieras veri todettavissa laboratoriokeinoin ainakin 2 kk siirron jälkeen...
Siirrettyjä omia punasoluja ei voi veriryhmäserologisin keinoin erottaa muista punasoluista...
Erytropoietiinin suhteen SPR Veripalvelu ei voi antaa asiantuntijalausuntoa.[17]
Eli vieraan veren siirron osoittava menetelmä oli hyvä, mutta oman veren ja EPO-hormonin jäljityksen suhteen SPR:llä ei ollut tieto-taitoa vaan tutkijaryhmä oli omillaan.
Testin kehittämiseksi koottiin suomalaisista urheilulääkäreistä koostunut tutkijaryhmä, jolla oli oli oman veren siirron osoittamiseksi sama lähtöajatus kuin Berglundilla ja Hemmingssonilla eli se, että, veritankatulla urheilijalla oli elimistössään vähän luonnollista EPO-hormonia ja paljon punasoluja. Suomalaiset olivat keränneet tietoa hiihtäjiensä hemoglobiinin vaihteluista ja EPO-pitoisuuksista jo muutaman vuoden ajan, ja pohjoismaalaiset tutkijat olivat myös jakaneet keskenään tietoja keräämiensä verinäytteiden tuloksista.
Tapio Videman spekuloi ajatuksella, että EPO-hormonin ja hemoglobiinitason suhdeluku voisi osoittaa verensiirron käytön jo yhdestä näytteestä, jolloin kisojen yhteydessä otettava “toinen näyte” riittäisi. Periaate oli hyvä ja toimi skemaattisesti, mutta ei käytännössä.
Professori Tapio Videmanin johtaman tutkijaryhmän ajatus olikin kerätä vuosina 1987-1989 satoja verinäytteitä puhtailta urheilijoilta ja koota tietokanta puhtaiden verinäytteiden EPO-hormonin ja hemoglobiinipitoisuuden suhdeluvuista, esimerkiksi 150 g/l (hemoglobiini) ja 15 IU/l (EPO) antaisi suhdeluvun 10 (150/15). Ajatus oli, että näin saataisiin tilastollistakin tietoa suhdeluvun keskiarvosta ja siitä, miten todennäköinen pieni tai korkea suhdeluku olisi puhtailla urheilijoilla. Pääajatus löytyy jo Suomen Hiihtoliiton vuoden 1988 kesällä tekemästä verinäytteiden keräyssuunnitelmasta, jossa listataan analyysien tavoitetta:
1. Määrittää EPO:n viitearvot selvittämällä EPO:n yksilölliset vaihtelut (korkea paikka, merenpinnan taso, lepo, rasitus) ja määrittämällä rajat, joissa EPO voi vaihdella luonnostaan.2. Saada EPO-tasojen vaihteluista niin luotettava kuva, että Lahden MM-hiihtojen doping-testeissä otettavien verinäytteiden EPO-tasoja osataan tulkita oikeudenmukaisesti.[18]
Mikäli jonkun urheilijan verinäytteen hemoglobiinipitoisuuden ja EPO-tason suhdeluku olisi kolmen keskihajonnan päässä väestön keskiarvosta, joutuisi näyte tarkempaan syyniin, koska ei ollut normaalia, että kenenkään elimistössä oli paljon hemoglobiinia samanaikaisesti, kun elimistö halusi rajoittaa punasolujen tuotantoa.
Vaikka menetelmä pohjautui osin Bo Berglundin kehittämään algoritmiin, oli Berglund hyvin skeptinen testimenetelmästä sanoen suoraan vuoden 1988 loppusyksystä, että testi oli "valtava lyönti, joka osui ilmaan".[19] Kisojen jälkeen hän väitti, että ainakin teoriassa kahdeksan veritankkaajaa kymmenestä olisi voinut läpäistä testin jäämättä kiinni.[20]
Lähtökohtainen ongelma oli, että veren EPO-hormonipitoisuus vaihtelee todella paljon yksilöiden välillä sekä vuorokauden ja harjoitustilanteen mukaan, joten suhdelukuun perustuva testi oli lähtökohtaisesti hyvin epäluotettava. Sekä miehillä että naisille saatiin kuitenkin määritettyä, että parinkymmenen selkeästi ylittävä suhdeluku oli epäilyttävä, ja merkki verensiirrosta, jolloin näyte olisi siirretty jatkotutkimuksia ja -toimenpiteitä varten. Lisäongelma kuitenkin oli, että Lahden kisoissa käytetyssä HYKS:n EPO-pitoisuudet mittaavassa laitteistossa oli ongelma herkkyyden kanssa, joten laite ei antanut matalampaa veren EPO-pitoisuuden lukemaa kuin 7 IU/l. Näin ollen ei ollut edes mahdollista saada todella epäilyttävän korkeaa hemoglobiinin ja EPO-hormonipitoisuuden suhdelukua ellei hemoglobiinipitoisuus ollut todella korkea. Verinäytteitä kolmen muun lääkärin kanssa 1989 MM-hiihdoissa kerännyt Yhdysvaltojen joukkueen lääkäri James Stray-Gundersen kirjoitti veritestejä käsitelleessä raportissaan, että oli “käytännössä mahdotonta” jäädä testissä kiinni ja suositteli tarkemman laitteiston käyttämistä jatkossa.[21]
Bo Berglund testasi toisessa vuonna 1989 julkaisussa tutkimuksessaan, miten syväjäädytetyn veren siirto vaikutti elimistön hemoglobiini- ja EPO-tasoihin. Jo vuoden 1987 tutkimuksessa julkaistu testiperiaate periaatteessa toimi myös syväjäädytetyllä verellä silloinkin, kun voitiin olla varmoja, että urheilijoiden EPO- ja veriarvot olivat palanneet normaaleiksi ennen tankkausta. Tutkijat kuitenkin kirjoittavat, miten vertailuaineistoa oli vähän, ja miten EPO-hormonin käyttö joko sellaisenaan tai yhdessä verensiirtojen kanssa tulisi jatkossa sotkemaan algoritmia.[23]
Lahden 1989 MM-hiihtojen testejä kehittänyt ns. "Veridopingtyöryhmä" kokoontui muutamia kertoja kisojen jälkeen ja oli vuoden 1989 toukokuussa pidetyssä kokouksessaan optimistinen sen suhteen, että veritestejä tultaisiin kehittämään ja käytäntö leviäisi muihin lajeihin:
Jatkotoimenpiteet. Nyt tehty peruskartoitus ja Lahden kisoissa otetut veritestit antavat erinomaisen pohjan ja viitearvot jatkotyöstämiselle. Menetelmien edelleen kehittäminen vaatii sellaisten näytteiden analysointia, jotka on otettu ylimääräistä verta saaneilta henkilöiltä... Hiihtoliitto ajaa muiden pohjoismaiden kanssa asiaa omia kanaviaan päämääränä säilyttää veritesti myös tulevissa hiihdon arvokisoissa.[24]
Veritestit otettiin doping-kontrollin yhteydessä vielä vuoden 1991 MM-hiihdoissa Val di Fiemmessä, mutta epäsuorasta testistä luovuttiin eikä näytteistä mitattu enää EPO- tai hemoglobiinitasoa. Näytteet lisäksi jäädytettiin, jolloin ne tuhoutuivat. Laajat veritestit palasivat maastohiihtoon vasta vuosikymmenen puolivälin jälkeen, mutta ainoastaan hemoglobiinitestauksen muodossa.
Vaikka ampumahiihdossa oltiin vuoden 1989 alussa oltu innokkaita ottamaan veritestit käyttöön jopa ennen maahtohiihtoa, ei testejä otettu käyttöön tuolloin eikä myöhemminkään. Pari vuotta myöhemmin Lahden isännöidessä MM-ampumahiihtoja asenne oli sama, minkä Kansainvälisen Ampumahiihdon (UIPMB) Lääketieteen valiokunnan puheenjohtaja Wolfgang Rockstroh toi esille:
Vuoden 1989 [Lahden] hiihtojen kokemukset osoittivat, että veritesteillä pystytään löytämään ainoastaan vieraan veren tankkaus... Meidän pitäisi [oman veren tankkausta varten] selvittää jokaisen kilpailijan verenkuva testaamalla häntä muutama viikko ennen ja jälkeen kisoja. Se taas olisi hyvin monimutkaista ja kallista, käytännössä mahdotonta.[25]
Veritestiä ei pidetty vaivannäön arvoisena, koska ainakaan silloisilla menetelmillä ei ollut mahdollista osoittaa oman veren siirtoa tai EPO-hormonin käyttöä.
***
Pohjoismaista 1980-luvun lopun veridopingtutkimustyötä ja Lahden MM-hiihtojen testejä on helppo pitää epäonnistuneena ainakin siitä näkökulmasta, että veridopingin käyttöä ei saatu tuolloin kitkettyä. Lisäksi testejä ei otettu käyttöön muissa urheilumuodoissa, ja ne sakkasivat hyvin pahasti jopa maastohiihdon keskuudessakin.
Toisaalta 2000-luvun kehitys tietäen on kiinnostavaa katsoa, miten paljon tuolloin tehtiin taustatyötä, ja osa spekulaatiotasolla olleista ajatuksista materialisoitui vuosikymmeniä myöhemmin.
Jo lähtökohtaisesti ajatus epäsuorasta testistä oli koko ajan ilmassa, kuten sekin, että parantunut teknologia voisi ratkaista ongelman. Sekä EPO-hormonia että verensiirtojen jäljittämistä tutkinut Karoliinisen instituutin ylilääkäri Bo Berglund arveli vuonna 1988 kirjoittamassaan artikkelissa, että esimerkiksi veren parametreja automaattisesti mittaava ja niistä histogrammin piirtävä Technicon H6000 -laite voisi auttaa epäsuoran menetelmän kehittämisessä.[26]
1980-luvulla esimerkiksi veridoping-analyyseissä tärkeät retikulosyytit eli vastasyntyneet punasolut piti laskea verinäytteestä mikroskoopista yksitellen, jolloin lukema oli lähinnä suuntaa-antava, mutta 2000-luvulle tultaessa oli useitakin laitteita, joilla nekin voitiin monien muiden veren parametrien ohella laskea automaattisesti.
Myös veriarvojen pitkäaikaisesta seurannasta puhuttiin samoihin aikoihin.
Kun ihmehormonia kauhisteltiin mediassa vuoden 1989 syksyllä, oli Tapio Videmanilla ajatus veridopingin kitkemiseksi. “Teoriassa yksi [vaihtoehto] on se, että harjoituskaudella määritettäisiin urheilijoiden hemoglobiinipitoisuudet, tai kokonaishemoglobiinin määrä elimistöstä,” mietti Videman vaihtoehtoja Helsingin Sanomien haastattelussa. “Jos siinä tapahtuisi merkittävä muutos voitaisiin osoittaa hormonin väärinkäyttö. Elimistössähän ei tapahdu suuria muutoksia hemoglobiinissa. Ne tapahtuvat hyvin hitaasti ja ovat erittäin pieniä.”[27] Myös amerikkalainen veridopingtutkija James Stray-Gundersen kannatti ajatusta, että punasolumassa säännöllisesti mittaaminen voisi olla avain veridopingin kitkemiseen ja ylipäänsä keskittymistä harjoituskauden testaamiseen, jotta punasolumassan epänormaalit vaihtelut nähtäisiin.[28]
Epäsuora testi kuitenkin palasi 1990-luvulla aina vuosituhannen taitteeseen asti takaisin "vain" akateemisen tutkimuksen kohteeksi, kun eri tutkijaryhmät miettivät menetelmiä, joilla EPO-hormonin käytön voisi osoittaa.
Vuosituhannen taitteen jälkeen kuitenkin asiat menivät taas uuteen suuntaan.
Lähdeviitteet:
[1] "Blood Doping: Miracle' results through undetectable method?", Track and Field News, 10/1971
[2] Pate RR. "Does the sport need new blood?", Runners World, 11-12/1976
[3] Holmquist, Krister; Oftedal Petter: ["Tulevaisuuden urheilija elää erakkona", Nyrkkiposti, 12/1975
[4] Melander, Sven: "En idrottsman kan bli 10 procent bättre med blod-doping!", Aftonbladet 6.2.1976
[5] Norjan kirje KOK:lle, 27.1.1976, KOK:n arkisto
[6] Olsen, Bjørn Gunnar: "Mork of co - er de forsøkskaniner?", Aktuell, Nr. 47, 20.11.1971
[7] KOK:n Lääketieteen Valiokunnan pöytäkirja, 12.2.1976, KOK:n arkisto
[8] Dugal, Robert: "Status Report on Blood Doping", 1977, KOK:n arkisto
[9] Howald, Hans: "Medical and pharmacological means of influencing performances in top competition sport"; Olympic Review, May/1978
[10] "Veridoping on kiellettyä", Aamulehti, 4.12.1984
[11] Asbech, Allan: “Blod-doping kan avsløres i 1980 OL”, Dagbladet, 20.12.1978
[12] Henkilökohtainen sähköpostikirjeenvaihto Tri James Stray-Gundersenin (1945-2022) kanssa, 2018
[13] Berglund B et al.: "Detection of autologous blood transfusions in cross-country skiers", Int J Sports Med. 1987 Apr;8(2):66-70.
[14 Berglund, Bo: "Developments of Techniques for the Detection of Blood Doping in Sport", Sports Medicine 5: 127-135 (1988)
[15]Mäkelä, Kaisa "Miksi KOK sallii veritankkauksen?", Etelä-Suomen Sanomat, 4.6.1985
[16] Suomen Olympiakomitean Lääketieteen Valiokunta, pöytäkirja 29.4.1988, Urheiluarkisto
[17] SPR:n Veripalvelun kirje Suomen Olympiakomitean Lääketieteen Valiokunnalle, 18.5.1988, Lääketieteen Valiokunnan pöytäkirjan kansio, Urheiluarkisto
[18] Hyytiä, Jorma; Leppävuori, Antti: "Verestä tehtävien doping-analyysien kehittäminen Lahden MM-hiihtoihin 1989", Suomen Olympiakomitean Lääketieteen Valiokunnan pöytäkirjan liite 17.8.1988, Suomen Urheiluarkisto.
[19] Lorén, Kurt: "Blodtest i onödan", Dagens Nyheter, 31.10.1988
[20] Gilberg, Lars: "Åtte av ti gikk fri", Vårt Land, 27.5.1989
[21] Stray-Gundersen, James: "Report on Blood Testing in Lahti", muistio (2.3.1989), Videman-aineisto
[22] Kumpikin kortti löytyy Urheiluarkiston Videman-aineistosta.
[23] Berglund B. et al.: "Effects of blood transfusions on some hematological variables in endurance athletes", Med Sci Sports Exerc. 1989 Dec;21(6):637-42.
[24] Veridopingtyöryhmän kokous 8.5.1989, Suomen Olympiakomitean Lääketieteellisen Valiokunnan pöytäkirja, Urheiluarkisto
[25] "Suomi halusi veritestejä jo Lahteen", Uusi Suomi, 21.2.1991
[26] Berglund, Bo: "Developments of Techniques for the Detection of Blood Doping in Sport", Sports Medicine 5: 127-135 (1988)
[27] "Viisitoista urheilijaa osallistui salaiseen testiin", Helsingin Sanomat, 1.11.1989
[28] Stray-Gundersen, James: "Report on Blood Testing in Lahti", muistio (2.3.1989), Videman-aineisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti