"Todellisessa maailmassa teknologiset läpimurrot tapahtuvat hitaasti. Ei tule olemaan helppoa kehittää idioottivarmaa testiä, jolla voisi hylätä veridopingia käyttävän urheilijan."
— Tri. Don H. Catlin, antidoping-aktiivi, 1986 [1]
“Muutama käry testeissä on ideaali”, kiteytti eräs antidoping-aktiivi aikoinaan dopingtestien paradoksin. “Se osoittaa, että järjestelmä toimii, mutta ei pilaa tunnelmaa”.[2]
Kommentin heitti lääkäriksi kouluttautunut huippupainija ja antidoping-asiantuntija Tuomo Karila Helsingin Sanomille talvella 1996-1997 puoliksi vitsinä, vaikka lause kuvastaa puoliksi myös urheilun kattojärjestöjen välillä kyynistäkin asennetta. Tästä kyynisestä asenteesta eräs vieläkin nimekkäämpi antidoping-aktiivi sanoi myöhemmin, että koko kallis testausjärjestelmä oli vain PR-toimintaa, jonka päämäärä oli markkinoida urheilun puhtautta.
Tunnelma huippu-urheilussa oli tuolloin monissa lajeissa varsin hyvä. Aiempien vuosikymmenten villien hormonien käytön aikakausi näytti jääneen taakse, kun urheilussa oltiin maailmanlaajuisesti siirrytty kohti harjoituskauden yllätystestausta. Sen oletettiin tuoneen kiellettyjen menetelmien käyttöön pelotevaikutuksen, mikä vähensi dopingaineiden käyttöä. Lisäksi välillä isojakin nimiä kärysi testeissä, mutta tuskin siinä määrin, että maku olisi mennyt. Monien aiempien vuosikymmenten suurkisojen, esimerkiksi Moskovan vuoden 1980 kesäolympialaisten tai Helsingin 1983 Yleisurheilun MM-kisojen, doping-testeille oli jopa naurettu, koska käryjä oli ollut nolla, vaikka ainakin nopeutta ja voimaa vaativissa lajeissa hormonien käyttö oli lähes endeemistä.
Eräs epäsuora merkki monien urheilulajien puhdistumisesta ja testausjärjestelmän toimivuudesta olikin se, että urheilijat olivat monissa lajeissa huonompia kuin aiemmin. Kun tulostaso oli parantunut koko 1900-luvun etenkin voimaa vaativissa lajeissa, oli jotain tapahtunut 1990-luvulle tultaessa, kun kehitys pysähtyi, ja monissa lajeissa taso jopa laski. Etenkin naisten 1980-luvulla tekemät maailmanennätykset näyttivät mahdottomilta rikkoa.
Sekin oli osaltaan merkki paremmasta, kun Itä-Saksan pahamaineinen “14.25" - ohjelma oli jopa viranomaisten tutkinnan alla 1990-luvulla, kun oikeudessa asti selviteltiin vuosikymmenten takaista järjestelmää, jonka yhteydessä tuhansille urheilijoille oli annosteltu valtiojohtoisesti terveydelle haitallisia hormoneja, osalle valtavina annoksina lapsesta alkaen ja vasten heidän tahtoaan.
Lähes kaikki satunnaiset dopingkäryt tapahtuivat kuitenkin nopeus- ja voimalajeissa, mutta kestävyyslajeissa tilanne pinnan alla kuohui, kun Tuomo Karilan “muutamiakaan käryjä” ei tapahtunut. Maallikotkin huomasivat, että toisin kuin voimalajeissa, niin kestävyysurheilussa tulokset paranivat vuosi vuodelta 1990-luvulle siirryttäessä, ja joskus paranemisvauhtikin vain kiihtyi. Kilpapyöräilyssä nähtiin toinen toistaan erikoisempia ihmesuorituksia, minkä lisäksi yleisurheilussa pitkien matkojen maailmanennätykset olivat 1990-luvun loppuun mennessä parantuneet jättiharppauksin jo usean vuoden ajan.
Myös maastohiihdossa vauhti otti suuria loikkia eteenpäin, tosin myös tiettyyn tekniikkaan erikoistumisen, voitelun ja välinekehityksen takia. Maastohiihdon arvokisoissa 50 kilometrin vapaan hiihtotavan voittoaika oli ollut aina useita minuutteja päälle maagisen kahden tunnin rajan, mutta 1995 MM-hiihdoissa Thunder Bayssä tapahtui jotain omituista, kun peräti kahdeksan kilpailijaa alitti tuon ajan. Italialaisvoittaja Silvio Fauner hiihti maaliin ajassa 1:56.36.
Dopingin käytöstä kiersi anekdootteja ja huhuja, mutta dopingin käytön laajuutta ei välttämättä haluttu tietää eikä sen selvittämiseksi ollut keinojakaan, sillä kestävyyssuorituksen kannalta tärkeä veri oli pitkään tuntematon alue, johon dopingtestaajat eivät lähtökohtaisesti halunneet kajota. Veritestausta oli toki harjoitettu maastohiihdossa doping-kontrollin yhteydessä hyvin satunnaisesti jo vuodesta 1987, kun menestyneiltä hiihtäjiltä otettiin verinäytteet hiihdon SM-kisoissa Kristiinankaupungissa, mutta vasta vuoden 1997 aikana useissa kestävyyslajeissa alettiin tutkimaan systemaattisemmin urheilijoiden verta. Jos 1990-luvun puoliväli oli kestävyysurheilun skandaalien suhteen suhteellisen puhdasta aikaa, oli tilanne vain vuosikymmen myöhemmin täysin toinen, kun käryjen ja dopingtapausten määrä ylitti jo kriittisen pisteen, jolloin urheilun uskottavuus alkoi olla koetuksella ja tunnelma pilalla.
Järjestelmä ei toiminut.
Lähdeviitteet:
[1] Nash, Heyward L. "New techniques may catch blood dopers", The Physician and Sportsmedicine, 14:2, 34-40
[2] Nykänen, Anna-Stina; Lautsi, Veikko: "Doping," Helsingin Sanomien kuukausiliite 1/1997
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti