Kirja-arvostelu: Erkki Vettenniemi: "Suomalainen Hiihtodoping"

Pitkän odotuksen ja muutaman mehukkaan ennakkoartikkelin jälkeen Suomen hiihdon dopinghistoriaa avaava teos Suomalainen Hiihtodoping: Punssia, Pillereitä ja Punasoluja on viimein löytänyt tiensä kauppojen hyllyille.

Kirjassa dopingin maailmaan ja etiikkaan perehtynyt historioitsija ja yhteiskuntatieteiden tohtori Erkki Vettenniemi johdattelee lukijan halki Suomen hiihdon ”lääkehuollon” historian, kuten hän suorituskykyä parantavia menetelmiä kuvailee. 222 sivun pituisen tiiviin kirjan tarjoaman doping-menetelmien evoluution voisi kiteyttää runollisiin sanoihin, jotka löytyvät kirjan päättävästä luvusta:

Perämeren 1880-luvun jäisiltä lakeuksilta käynnistynyt kertomus on kattanut koko seuraavan vuosisadan ja huipentunut Salpeusselän tuhoisimpiin latukahinoihin 2001. Punssikulaukset väistyivät tehotablettien tieltä, rautapistokset tekivät tilaa verensiirroille, vitamiinikuurit täydentyivät hormonihoidoilla, ja niin edelleen. (s. 218)

”Historioitsijana haluan ymmärtää enkä syyllistää”, kuvailee kirjoittaja lähestymistapaansa. Vettenniemi ei olekaan vähimmässäkään määrin tuomitseva urheilijoiden "lääkehuoltoa" eikä sitä hyödyntäneitä urheilijoita tai toiminnassa avustaneista lääkäreitä kohtaan, suosien termiä ”lääkehuolto” termin doping sijaan.

Vettenniemen mukaan urheilijat nimittäin käyttävät olemassaolevia menetelmiä urheilusuoritustensa parantamiseen. Näin on ollut aina, ja urheilu ei ole varsinaisesti ollut ”puhtaampaa” koskaan, menetelmien arsenaali tai tieto-taito siitä mikä ylipäänsä tehoaa vain on ollut aiemmin rajatumpi. Tekijä vertaakin lääkehuoltoa vain yhdeksi muuttujaksi, joka vaikuttaa lopputuloksiin – kisatulokset ovat silti monen tekijän summa, joten kilpailun henkeä ja jännitystä se ei tuhonnut. ”Hiihtourheilussa on kyse kilpailusta, joka perustuu kulkunopeuteen, jonka eteen on aina valjastettu kaikki osaaminen”, kuten tekijä asian ilmaisee.

Vaikka dopingpykälä oli periaatteessa ollut osa joidenkin urheilujärjestöjen sääntöjä jo ennen toista maailmansotaa, niin tekijän mukaan useimmat urheilijat eivät ilmeisesti olleet edes tietoisia kiellosta, ja noudattivat ylipäänsä doping-sääntöjä vain välttääkseen kärähtämiset, kun doping-testaus alkoi laajemmin vasta 1960-luvun lopulla (tunnetusti tehottomasti). Antidoping saakin kirjoittajalta enemmän kritiikkiä kuin ”lääkehuollosta” apua hakeneet urheilijat:

Ei lääkitystä, ei hiihtoa. Lääkehuolto ei ole ilkeä kasvain, jonka poistamalla tavoittaisimme kilpahiihdon alkuperäisen olemuksen. Antidoping taas on erikoislaatuinen ja ennen kaikkea kustannustehoton kasvain. Virtsavalvojat ovat vuosikymmenestä toiseen lupailleet läpimurtoa, lääkesalaisuudet palastavaa superkontrollia, ja aina vailla katetta. (s. 220)

Antidopingin etiikka ja urheilijoiden suhtautuminen kiellettyihin keinoihin ovat kiinnostava aihe, kuten myös doping-menetelmien mahdollisesti liioiteltu vaarallisuus, joita Vettenniemi käsittelee irrallisesti ohimennen (s. 191). Ne ovat kuitenkin relevantimpia Vettenniemen muuhun tuotantoon liittyen, joten keskityn alla lähinnä hänen tulkintaansa ”lääkehuollon” historiasta.

Kirja on niin tarkka kuin voi vaatia edeten johdonmukaisesti vuosikymmenestä ja menetelmästä toiseen, vaikka tekijä painottaakin ettei ole saavuttanut ”täydellisyyden astetta” koska historia ”ei ikinä valmistu”. Lopputuloksena on silti varsin ”valmis” versio tapahtumien kulusta, mutta silti kirjassa jää ymmärrettävästi monia nimenomaan kronologisia kysymyksiä vähän avoimiksi. Vaikka Vettenniemi kertookin eri menetelmien muotiintulon varsin vakuuttavasti, on paikoitellen silti vaikeaa kertoa oliko joku menetelmä tai ihmeaine kuitenkin jo jonkun maan urheilijoiden tiedossa aiemmin, ”lääkehuolto” kun tapahtuu pääosin julkiselta sanalta piilossa, minkä lisäksi ystävälliset toimittajat myös suojelivat urheilijoita.

Toisin kuin yleisteoksissa yleensä, on kirjassa paljon Vettenniemen omia näkemyksiä ja tulkintoja, joista alla vain pieni otanta ottamatta tässä yhteydessä kantaa näkemysten paikkansapitävyyteen:

• Ainoa mysteeri Eero Mäntyrannan vuoden 1972 olympiakarsinnoissa tapahtuneessa dopingkäryssä oli se, miksi hiihtäjä sortui käyttämään amfetamiinia, vaikka tiesi tulevista testeistä. Vettenniemi olisi tosin vahvemmin silti voinut tuoda esiin Mäntyrannan näkemyksen ja hiihtäjän Hymy-lehden palstoilla heti Sapporon kisojen jälkeen käymän taistelun liittoa vastaan, koska hiihtäjä uskoi juuri näiden artikkelien laukaisseen liiton ajojahdin häntä vastaan ja positiivisen tuloksen julkistamisen.
• Suomella ei ollut pääsääntöisesti etumatkaa lääkehuollon suhteen, vaan maa oli aina joko samalla viivalla muiden kanssa tai jälkijunassa. Poikkeuksena saattoivat olla vuoden 1938 MM-hiihdot, jolloin käytössä saattoi jo olla vasta toisen maailmansodan jälkeen laajemmin urheiluun levinnyt piriste Pervitin, ja Suomi ottikin kisoista täyspotin.
• Veritankkaus saatettiin "keksiä" aiemmin kuin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Asiaa sivuavaa tutkimuskirjallisuutta onkin jo 1940-luvun puolivälistä ja ruotsalaisfysiologit olivatkin kehitelleet menetelmää ehkä jo 1950-luvun puolella. Vaikka myös Suomessa korkeaan ilmanalaan valmistautuminen askarrutti urheilijoita ja fysiologeja ja lisäksi suomalaisten joukossa oli vakavastikin aneemisia urheilijoita, ei suomalaishiihtäjien verensiirroista löydy mainintoja ennen 1970-lukua. Hän olettaakin Suomen yleisurheilijoiden tutustuneen menetelmään vasta aivan 1960-luvun lopussa ja hiihtäjien vuoden parin viiveellä, mahdollisesti laajemmin vasta Sapporon 1972 olympiaflopin jälkeen.
• Kohistu rEPO-hormoni saattoi tulla aiemmin urheilupiirien käyttöön huomattavasti aiemmin oletettua aikaisemmin, ollen mahdollisesti jo Italian menestyksen salaisuutena vuoden 1986 yleisurheilun EM-kisojen täyspotissa. Jokatapauksessa Vettenniemi rakentaa jo julkisuudessa olleen tarinan vuoden 1989 "epokepposesta" juuri hiihtopiirien 1980-luvun lopulla osoittamasta kiinnostukseen hormoniin, kun Suomen joukkue sai ovelasti huijattua vastustajansa luopumaan hormonin käytöstä ottamalla täyden hyödyn aineesta itse.

• Tapio Videmanin ja muiden tutkijoiden väitteet veriarvojen noususta 1990-luvulla pohjautuvat virheelliselle tulkinnalle. Lähinnä kisojen yhteydessä havaittu hemoglobiiniarvojen ”nousu” johtui testaustavan erosta, kun siirryttiin 1980-luvulla käytetystä suorituksen jälkeen otetusta verinäytteestä 1990-luvun puolivälissä ennen kisaa otettuun näytteeseen. Urheilusuoritus nimittäin laskee hemoglobiiniarvoa, joten 1980-luvulla mitatut arvot ovat todellista matalampia.
• Suomen joukkue joutui vuonna 2001 kotikisoissaan testiansan kohteeksi tavalla, joka käsitellään tarkemmin aiemmassa Vettenniemen teoksessa Lahden Ansa, tosin kirjoittajalla on tarjota uutta tietoa lääkelaukun seikkailuista.
• Dopingtestaus on ylipäänsä aina ollut epäluotettavaa ja monia positiivisia tuloksia on piiloteltu aivan lähihistoriassakin.

Teos on yleisteokseksi aika poleeminen ja vaikka maallikon silmin yleisteosten tehtävä onkin tarjota konsensuksen mukainen yhtenäinen paketti ja laittaa piste keskustelulle, niin doping-aiheessa liikutaan aina niin spekulatiivisella kentällä, että vaikutus on usein päinvastainen. Vettenniemen urheilun etiikkaan liittyvien kirjoitustensa takia hän on herättänyt kohua jo tuon tuosta, mutta keskustelua luulisi heräävän tällä kertaa myös hänen historian tulkintojensakin kautta.

Vaikka tekijä kirjoittaakin uskovansa että ”tutustuminen lääkehuollon menneisyyteen poistaa syyllisyyden rippeetkin urheilijoiden ja heidän avustajiensa niskoilta”, ei tämä toive välttämättä toteudu. Sinällään hän antaa hyvän perspektiivin lähivuosien doping-juttuja kauhisteleville ihmisille, mutta samalla toisaalta tarjoaa ammuksia moralisoijille, jotka eivät jaa hänen eettisiä näkemyksiään.

Ikävimmillä sensaatiojutuilla kun on aina suurin todennäköisyys löytää tiensä otsikoihin ja jäädä ihmisten mieliin, riippumatta siitä, miten paljon että Vettenniemi mainostaa itseään urheilijoiden parhaana ystävänä.

***

Vettenniemi on julkaissut ansiokkaalla tahdilla kirjoja

Muutaman vuoden takaisessa julkisessa kaksintaistelussaan elokuvaohjaaja Arto Halosen kanssa, kuvaili Vettenniemi tämän Sinivalkoinen Valhe-dokumenttia "täysin moraalittomaksi ja epä-älylliseksi", jonka "myyntikikaksi on otettu se, että saadaan yksi urheilija panettelemaan toista urheilijaa". Blogissaan hän kertoi vuosi sitten edustavansa "urheilututkijoita, jotka arvostavat totuuden tieteellistä etsimistä villin spekulaation sijaan". Ikävä kyllä heidän ”rehelliset tutkimuksensa” jäävät usein "huomiotaetsivien amatööritutkijoiden varjoon".

Vettenniemi asettaakin näin riman erittäin korkealle, joten miten hän vastaa vaatimustasoaan?

Kirjan vahvuuksiin kuuluu ehdottomasti lähdeaineiston laaja tuntemus. Voikin epäilemättä väittää tekijän tuntevan dopingin historian parhaiten Suomessa ja olevan kärjen joukossa koko maailmassa. Vettenniemi onkin uppoutunut doping-teemoihin viimeistään 1990-luvun lopulla ja kirjoittajan kiinnostus juoksu-urheiluun menee useita vuosia tästäkin taaksepäin.

Vettenniemi on aivan liian vaatimaton sensuhteen, miten paljon ”uutta” materiaalia hän tarjoilee lukijoilleen. Lähdemateriaalin laaja tuntemus näkyy nimittäin lähes joka sivulla kirjoittajan toisaalta tuodessaan julki toinen toistaan kiinnostavampia yksityiskohtia ja toisaalta kritisoidessaan usein julkisuuteen vakiutuneita näkemyksiä, joista monet ovat jääneet elämään syystä tai toisesta. Etenkin veritestauksen kehittämisestä kertovat luvut ovat tarkasti kirjoitettuja, vaikka tutkijan näkemyksiä ei täysin jakaisikaan. Jos vertailukohdaksi ottaa vaikka Sinivalkoinen Valhe- dokumentin tai Dopingin Musta Kirja-sensaatioteksen, jää vaikutelmana aineiston laajempi ja syvempi tuntemus.

Teos tosiaan tuontuosta pohtimista jopa niillekin, jotka tuntevat (tai luulivat tuntevansa, kuten allekirjoittanut) aihetta jo valmiiksi.

Lisäkehuja kirja ansaitsee myös siitä, että toisin kuin parin vuoden takaisessa suomalaisen kestävyysjuoksun historiassaan, tutkija avaa tällä kertaa lähdeaineistoaan paljon yksityiskohtaisemmin, jotta muutkin aiheesta kiinnostuneet voivat toistaa pääpiirteissään tutkijan suorittaman prosessin. Lähdekirjallisuutta on listattu viitisentoista sivua ja lähdeviitteitä saman verran, ja lukiessaan kirjaa huomaa tuontuosta suuntaavansa kirjan loppuun arvioidakseen miten vahvalla pohjalla Vettenniemen tulkinnat ovat.

Pääsääntöisesti lähdemateriaalin käyttö on vakuuttavaa, toisinaan vähemmän. Ja välillä suorastaan kehnoa.

Oikeastaan näin päästäänkin kirjan heikkouksiin, jotka kumpuavat kahdesta ongelmasta.

***

Ensimmäisen heikkous juontuu tutkijan ennakkoluulottoman positiivisesta suhtautumisesta ”lääkehuollon” käyttöön. Tämä ei itsessään ole syy suhtautua varauksella kirjan sisältöön, mutta se tuo mukanaan ongelman, joka on taustalla halki koko kirjan.

Dopingtestien epäluotettavuuden sekä aitojen tunnustusten ja virallisten tutkimusten vähäisyyden takia on ymmärrettävää, että huomattava osa lähdeaineistosta on muistikuva-, mielikuva-, huhu- ja syyttelytasolla. Koska Vettenniemi ei kuitenkaan pidä "lääkehuoltoa" tuomittavana, hän ottaakin turhan helposti useat väitteet tosiasioina ilman sen suurempaa pohtimista muistikuvien luotettavuudesta tai väitteiden esittäjien hämäristä motiiveista tai ylipäänsä heidän tietotasostaan asioista, joista he kertovat.

Vettenniemi ei tietysti ole syypää aineiston luonteeseen ja välillä hän pohtiikin ansiokkaasti materiaalin luotettavuutta ja päättelee esimerkiksi Paavo Nurmeen kohdistuneiden amfetamiiniväitteiden olleen hataralla pohjalla (s. 41). Toisaalta hän ottaa sellaisenaan muidenmuassa Kaija Härkinin vuonna 1981 tekemät urheilulääkäri Tapio Videmaniin ja Suomen Hiihtoliittoon liittyvät hormonipaljastukset (s. 122-123), vaikka Hiihtoliitto ja Videman antoivat poikkeavan vastineensa asiasta. Tapio Videmanin, Herman Adlercreutzin ja muutaman muun tutkijan suorittamassa tieteellisessä projektissa ei ollut tarkoitus ”lääkehuoltaa” ketään vaan selvittää voiko anabolisten steroidien käytön saada loppumaan korvaamalla ne vaarattomammalla ns. HX-valmisteella (joka tosin myös kiellettiin vuosituhannen vaihteessa). Arkistomateriaali vahvistaa, että täysin varmaa on ainakin se, että vuonna 1973 oli Videmanin kuvailema ja valvoma HX-projekti, jossa oli naishiihtäjiä osallisena.

Urheilulääkäri Tapio Videman antoi vuonna 1981 Helsingin Sanomien toimittaja Risto Forssille vastineensa hiihtäjä Kaija Härkinin esittämille hormonisyytöksille (HS, 7.3.1981).

Myös Vettenniemen tiedot ulkomaalaisten käyttämistä ”lääkehuollon” menetelmistä ovat niukkuudessaan kiinnostavia, etenkin hänen viittaamansa keskeisten ruotsalaisfysiologien tekemät veridoping-tarjoukset jo 1960-luvun puolella (s. 128-129) ovat kiinnostava väite, jonka toivoisi saavan selvennyksen tulevaisuudessa. Muuten Suomesta ulkomaille kohdistuneiden väitteiden taustalta tuntuukin lähes aina löytyvät joko oman maan huonon menestyksen selittely löytämällä syy kaikesta muusta paitsi itsestä tai sitten suora valkopesu doping-syytöksiä vastaan väittämällä, että muutkin ovat syyllistyneet samaan kuin omatkin, paitsi ehkä jo vuosikymmeniä aiemmin.

Hyvä esimerkki ensiksimainituista ovat Viren-elämänkerturi Mauno Saaren mainitsemat väitteet ruotsalaisen mestarihiihtäjä Sven-Åke Lundbäckin veritankkauksesta jo vuoden 1972 talvikisoissa (s. 131; toisin kuin Vettenniemi tulkitsee, oman käsitykseni perusteella Saari ei usko itse väitteisiin) ja jälkimmäisestä paitsi juoksijoiden veridopingtunnustusten keskellä vuonna 1981 alkaneet huhut norjalaisen Gjermund Eggenin jo vuoden 1966 tankkauksista (s. 127) kuin myös Suomen Kuvalehden toimittajan Kari Kyheröisen vuonna 1984 Sarajevon veristen pyyheliinojen vanavedessä levittämät huhut jo vuoden 1960 olympialaisiin tankatusta nimeämättömästä ruotsalaismitalistista (s. 128-129).

Viimeksimainitussa lähteessä (SK, 9/1984) Kyheröinen väittää muuten virheellisesti veritankkauksen tulleen ”yleiseksi puheenaiheeksi 1978”, juoksija Kaarlo Maaningan vuoden 1980 tankkauksen olleen "[e]nsimmäinen todistettu suomalaistapaus" ja että "julkinen ilmapiiri esti kaikki asiaan liittyvät tutkimuksetkin meillä kautta 70-luvun" ja tämän lisäksi suomalaisten vuonna 1971 suorittama tutkimus "näytti osoittavan, ettei veritankkauksesta ole juuri hyötyä ja vei suomalaiset harhaan moniksi vuosiksi". Vettenniemi tietää siis, että artikkelin johtopäätökset pohjautuvat ainakin osin virheellisiin tietoihin, mutta se ei estä häntä poimimasta "mainiosta raportista" (Vettenniemen kuvaus) toimittajan johtopäätöstä, jonka mukaan "Suomea pidetään yleisesti kehitysmaana veridopingin suhteen".

Samantyylisen käsittelyn Vettenniemi antaa vuonna 1960 julkaistulle ruotsalaiselle veripalvelun pomon Bengt Gullbringin ja muutaman nimekkään urheilufysiologin tekemälle verensiirtotutkimukselle. Sensijaan, että Vettenniemi käsittelisi tutkimusta analyyttisesti, ei hän mainitse sitä ollenkaan lähdekirjallisuudessaan vaan siteeraa Viren-biografi Mauno Saaren tulkintoja tutkimuksesta (s. 127-128) jättämättä mainitsematta, että toisinkuin myöhemmissä veridoping-tutkimuksilla, ei koe liittynyt mitenkään veriarvojen nostamiseen. Tutkimus on muutenkin täysin erilainen kuin mitä Saaren asiavirheitä sisältävä kuvaus teoksessa Juoksemisen Salaisuudet väittää, lähde johon Kyheröinenkin luultavimmin pohjaa arvelunsa ”huhujen mukaan” jo vuoden 1960 talviolympialaisiin tankatusta ruotsalaisesta mitalistista, Kyheröinen kun uskoo – kuten Vettenniemikin – sen enempää moralisoimatta, että huiput käyttävät aina kaikkia tiedossa olevia menetelmiä.

Kuten edellä on jo todettu pariinkin kertaan, on lähdemateriaalia paikoin auttamatta niukasti, joten tulkinnanvaraa jää paljon, ja välillä mietityttää nouseeko yksittäisten todisteiden painoarvo liian suureksi tai onko vaihtoehtoista tapahtumakulkua yritetty miettiä. Kollegoiden ja asianosaisten kanssa yhteyttäpitäville tutkijoille syntyy tutkimuskohteestaan usein ”kutina”, jota ei voi kiteyttää vain pariin lähdeviitteeseen, mutta allaolevissa melkein kuin ohimennen heitetyissä väitteissä olisi toivonut tutkijan avaavan hieman ajatustyötään siitä huolimatta, että kappaleissa mainitaan yleensä joku tulkintaan liittyvä tapahtumakin:

• "1972 Suomen hiihdossa siirryttiin anabolisten steroidien institutionaaliseen aikaa. Hapuilevat kokeilut korvattiin tarkoin valvotulla hormonilääkinnällä" (s. 121).
• "Vuoden 1972 jälkeen suomalaiset hiihtäjät saivat veriterapiaa yhtä joustavasti kuin suomalaiset juoksijat" (s. 131).
• "Testosteronia tarjottiin [1980-luvulla] hiihtohuipuille keskusjohtoisesti, aivan kuten aikoinaan anabolisia steroideja" (s. 155).

Kiinnostava ja mahdollinenkin vuoden 1989 rEPO-juoneen liittynyt hormonia saaneen ryhmän olemassaolokin pohjautuu loppujen lopuksi lähinnä yhteen alustavaan sivumainintaan kohutusta "kontrolliryhmästä" eräässä Olympiakomitean valiokunnan pöytäkirjassa yhdistettynä joidenkin asianosaisten muistikuviin lähes kolme vuosikymmentä tapahtumien jälkeen. Koska Vettenniemi oli jo ennen "kontrolliryhmä"-havaintoa ollut jo vuosia vakuuttunut Lahden "epokepposen" olemassaololosta, ainakin houkutuksen tulkita aineistoa tarkoitushakuisesti tai yksipuolisesti on täytynyt olla suuri.

Muutamasta mahdollisesta harha-askeleesta huolimatta Vettenniemen lähteiden käyttö on kuitenkin hyvää, ja lähteitä on laidasta laitaan ja useimmat niistä näyttäisivät olevan toisistaan riippumattomia. Hänen ei myöskään voi väittää sellaisenaan ottavan kaikkea vähemmän luotettavaa materiaalia, mutta kriittistä ääntä ei kuulu paikoin ollenkaan, kuten edellä on todettu.

Ja on kirjaan toki jäänyt kourallinen suoranaisia asiavirheitäkin, joista mainitsen vain kaksi, ja nekin vain ja ainoastaan siksi, että oikea tieto luultavasti oli Vettenniemen tutkimuskansiossa kun kirja meni painoon:

• Kaija Härkin ei nimennyt Tapio Videmania hänelle hormoneja toimittaneeksi lääkäriksi vasta vuonna 2012 Sinivalkoinen Valhe-dokumentissa (s. 232) vaan jo vuonna 1981 antaen samalla selvityksensä tutkimuksen päämääristä ja käytetystä valmisteesta (HS, 7.3.1981).

• Aki Karvonen ei todennäköisesti jäänyt kiinni veritankkauksesta ”Hiihtoliiton johtoportaan vuotaman vihjeen avulla” (s. 146-147) vaan dopingtutkija Markku Alén näyttäisi antaneen tiedot tapauksesta toimittajille (YLEn "Elävän Arkiston" mukaan). Päivystysvuorossa ollut lääkäri oli ilmeisesti alkujaan huomannut Karvosen nimen veripussien lähetyslistassa tammikuussa 1985, ja tieto kulkeutui lopulta Veripalvelun johtajan H.R. Nevanlinnan kautta Opetusministeriön doping-raporttia työstäneen Alénin tietoon (IS, 16.7.1986).

***

Toinen kirjan heikkous on se, että Vettenniemi on historioitsija eikä urheilufysiologi, ja hänen otteensa jälkimmäisestä tutkimusaineistosta on välillä haparoivaa. Viittaukset tieteellisen aineistoon ovat sinällään keskivertoa populaarihistoriaa huomattavasti parempia, mutta välillä jää epäilys, että kirjoittaja ei täysin tulkitse oikein lähdeaineistoa tai osaa sijoittaa sitä oikeaan viitekehykseen, ja muutamissa kohdin nousee myös aiheellinen epäilys siitä miten tarkasti Vettenniemi on tutustunut aineistoon johon hän viittaa.

• Vettenniemi siteeraa ”eksperimenttejä” (s. 79), joiden mukaan korkeaan ilmanalaan voi sopeutua verensiirron avulla, joten hän olettaa että veritankkaus keksittiin jo niin aikaisin kuin vuonna 1945. Ongelma on siinä, että veripussin avustamalla korkean paikan akklimisaatiolla ei välttämättä ole mitään vaikutusta merenpinnan suorituskykyyn. Jos Vettenniemi olisi tutustunut fysiologi Nello Pacen työhön, hän olisi huomannut, että ”eksperimenttejä” oli oikeasti vain yksi, ja että osanottajien suorituskyky parani verensiirron jälkeen myös merenpinnan tasolla tehdyissä testeissä. Eli hän lainaa irrelevanttia osaa tutkimuksesta, vaikka eräs hänelle tuntematon tutkimuksen osa-alue itseasiassa tukeekin hänen väitettään siitä, että ylimääräiset punasolut parantavat urheilusuoritusta myös normaalioloissa. Ja tämä tiedettiin viimeistään jo 1947.

• Vaikka veritankkaus ”pompahti” otsikoihin vuonna 1971 (s. 128), oli ruotsalaistutkimus kuitenkin yksinäinen ja irrallinen tutkimus, jossa oli paljon puutteita (ei vertailuryhmää, vain neljä + kolme koehenkilöä). 1200 millilitran mega-tankkauksen saaneen ryhmän maksimaalinen hapenottokyky kasvoi vaivaiset 1,6 % ja jopa koetta valvoneen fysiologi Björn Ekblomin mentoori Per-Olof Åstrand oli sitä mieltä, että aineisto ei ollut kaikilta osin vakuuttavaa, joten ei voi ilman muuta olettaa tankkauksen herättäneen kiinnostusta ympäri maailmaa.
• Pekka Vähäsöyringin ohimennen vuonna 1993 mainitsema tieto ruotsalaistutkimuksesta, jossa hiihtäjien suorityskyky parani 3,7 prosenttia (s. 179) ei pohjaudu vuonna 1989 suoritettuun ensimmäiseen urheilijoilla tehtyyn rEPO-tutkimukseen, joka julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin kahtena tutkimusraporttina (tai ei ainakaan sen julkaistuun versioon, ja Vettenniemen siteeraama erään koehenkilön ”turbo”-kommentti itseasiassa sijoittaa tutkimuksen kevät-kesälle 1989).
• Vieraan veren käytön osoittava vuonna 1987 testikäyttöön otettu veritesti ei ollut ”ruotsalais-suomalaisen yhteistyön hedelmä” (s. 151), vaan suomalainen keksintö, ja ruotsalaistutkija Bo Berglund mainitsee toisessa yhteydessä että ”Suomessa on kehitetty testi, jota on sovellettu vuoden 1987 Lahden Maailmancupin kisoissa (T. Videman, henkilökohtainen kommunikaatio)”. Totta on tosin se, että ruotsalaistutkijat Berglund ja Peter Hemmingsson kehittivät menetelmää oman veren siirron osoittamiseksi, ja jotain yhteydenpitoa on täytynyt olla eri maiden tutkijoiden välillä, etenkin kun elimistön luontaiset erytropoietiini-tasot olivat eräs muuttuja, josta ruotsalaisetkin olivat kiinnostuneita.

Ei ole reilua tai relevanttia poimia suurennuslasilla viittausvirheitä joista monikaan ei ole itsessään huolestuttava tai vaikuta merkittävästi hänen johtopäätöksiin, mutta ajatus onkin miettiä voiko sellaisenaan suoraan luottaa Vettenniemen näkemyksiin silloin kun hän on vahvuusalueensa ulkopuolella.

***

Onko kirja sitten lukemisen arvoinen?

Vastaus on ehdottomasti kyllä.

Ylläolevan pohjalta jää kirjasta lukijalle helposti turhankin kielteinen mielikuva, etenkin kun Vettenniemi saattaa olla kuin ollakin jäljillä useissa vähemmän vahvalle aineistolle pohjautuvissa näkemyksissään. Voi jo nyt ennakoida, että Suomalainen Hiihtodoping tulee olemaan urheilun ”lääkehuollon” historian ja penkkiurheilijoiden hyllystä löytyvä perusteos, johon kaikkea hiihdon dopingista kirjoitettavaa historiaa tullaan vertaamaan. Suitsutusta on siis aiheellisesti luvassa, joten ehkä siksi on ihan paikallaankin ottaa ylipäänsä vähän kriittisempi lähestymistapa.

Teos on muutamista ongelmistaan huolimatta silti yhtäaikaa johdonmukaisesti etenevä, sujuvastikirjoitettu, informatiivinen ja paikoitellen (tahattoman) hauskakin. Kirja on myös muutakin kuin hiihdon ”lääkehuollon” historia, ja siitä oppii puolivahingossa muutakin kuin lääkehuollon historiaa ja keskustelut eettisistä asenteista ovat kiinnostavaa luettavaa. Kirjan 250 sivua lukee melkein yhdeltä istumalta ja tietomäärä vastaa 1000 sivua.

Kunhan lukija muistaa aina, että vaikka keskustelunavaukset ja olemassaolevan materiaalin uudelleenarviointi ovatkin hyviä asioita, niin vallassaolevien käsitysten kritisoiminen ei tarkoita automaattisesti, että vaihtoehtoinen tulkinta olisi totta.

Lukija ehkä miettiikin, että jos Vettenniemi on paikoin väärässä, miksi kukaan ei puolustaudu, vaikka tekijä kertookin asianosaisten rikkoneen sääntöjä ja lakeja systemaattisesti? Kuitenkaan sitä, että kukaan ei nosta oikeusjuttua Vettenniemeä vastaan tai millään tavalla puolustaudu syytöksiä vastaan ei kannata ottaa myönnytyksenä, että väitteet olisivat totta.

Ensiksikään STT-jutun jälkeen kukaan ”lääkehuollosta” tietävä ei halua valan alle todistamaan yhtään mistään.

Toiseksi selittelevien hiihtomiesten totuudenpuhumisprosenttia ei pidetä suuren yleisön keskuudessa kauhean suurena, joten miksi edes vaivautua puolustautumaan.