Verta, Hymyä ja Kyyneliä: Osa II: "Hymy iskee Maaninkaan"

Johdanto

Alkujaan posiolainen Kaarlo Maaninka huomattiin jo vuonna 1973 yhdeksi aikakautensa lupaavimmista suomalaisjuoksijoista. Etenkin hänen 10000 metrillä vasta 19-vuotiaana juoksemansa aika 29.08,0 hämmästytti, ja se olikin hänen ikäluokkansa kaikkein aikojen toiseksi nopein aika Suomessa. ”Maaningan saavutusta ihmettelee vieläkin enemmän, kun tietää kuin vähän poika on harjoitellut talven aikana”, kirjoitti tuolloin eräs toimittaja ihaillen. ”Viisikymmentä kilometriä viikossa”, kertoi Kaarlo Maaninka itse vähäisestä harjoittelustaan. ”Enempää ei kuulemma voi juosta kun pakkasta on lähemmäs neljäkymmentä astetta ja lunta tiellä pari metriä”, jatkaa sama toimittaja Suomen sääoloista.[1]

1970-luku meni kuitenkin ilman läpimurtoa, mutta usean vuoden hiljaisuuden jälkeen Maaninka alkoi nousta kohti aikuistenkin sarjan huippua voittamalla vuonna 1979 Suomen mestaruuden 10000 metrin juoksussa nujertaen sekä nelinkertaisen olympiavoittaja Lasse Virenin että edellisvuoden Euroopanmestarin Martti Vainion. Myös olympiavuosi 1980 alkoi lupaavasti juoksijan voittaessa keväällä Kaivopuiston Maratonin (25 km) kukistamalla taas Martti Vainion sekä lisäksi myös tulevan Moskovan maratonin olympiapronssimitalisti Satymkul Džumanazarovin. Panostus saman vuoden arvokisoihin oli kova ja olympiamenestykseen tähtäävään harjoitteluun kuului 12000 kilometrin vuotuisen juoksuannoksen lisäksi myös korkean paikan harjoittelua:

Moskovan kisoihin Maaninka on valmentautunut niin modernisti ja optimistisesti että olympiapaniikin keskellä hänkin toivoo suvantokohtaa heinäkuun lopulle. Hän on yhdeksän viikkoa happileirillä New Meksikossa USA:ssa, joskin on laskeutunut vuorilta tasangoille Vireniä huomattavasti aikaisemmin. (Helsingin Sanomat, 28.4.1980) [2]

Kesä jatkui tuloksellisesti hyvin, mutta siitä huolimatta, että Maaninka oli vuoden 1980 loppukesästä tuore kaksinkertainen Kalevan kisojen hopeamitalisti, oli hänellä huomattavia vaikeuksia tulla valituksi Moskovan kisakoneeseen. Urheilujohdon valintakriteerejä kritisoinut Helsingin Sanomien toimittaja Risto Forss epäili Maaningan syntyneen ”epäonnen tähtien alla” ja antoi täysilaidallisen valitsijoille satiiriseen sävyyn kirjoitetussa artikkelissaan:

Mitalien ohella Maaninka on koettanut pilata valintamahdollisuuksiaan juoksemalla 5000 metriä aikaan 13.31,4 sekä voittanut nelinkertaisen olympiakisojen kultamitalimiehen liki joka käänteessä. Lisäksi hän on päihittänyt 10 000 metrin Euroopan mestarin.

Elämänsä ensimmäisiin suurkilpailuihin tähtäävä nuorehko urheilija on kyennyt todella sotkemaan asiansa ja niinpä hänellä on enää yksi mahdollisuus päästä mukaan olympiajoukkueeseen.[3]

”Lasse Virenille hän ei ole kärsinyt kahden viime vuoden aikana kuin yhden ainoan tappion”, painotti Maaningan seuran Kauhajoen Karhun puheenjohtaja pitäen tilannetta käsittämättömänä.[4] Maaninka ja häntä jo kahdentoista vuoden ajan valmentanut Jouko "Jokkeri" Elevaara luulivat jo aiempien näyttöjen riittävän kisakoneeseen pääsyyn, mutta näin ei ollut, vaan lisänäyttö vaadittiin.

Kuten yllä todettu, sai Maaninka vielä viimeisen näytön mahdollisuuden, ja juoksija pääsi kuin pääsikin kisakoneeseen alittamalla viime hetkillä 5000 metrin juoksulle asetetun rajan 13.30 juoksemalla loistavasti ajan 13.25,0 lähes soolojuoksussa. Maaningasta tuli samalla matkan kaikkien aikojen neljänneksi nopein suomalainen heti Lasse Virenin (13.16,3), Lasse Orimuksen (13.18,2) ja Martti Vainion (13.21,9) jälkeen.

”Kyllä tässä on henkisiä voimavaroja koeteltu viimeisen päälle”, totesi kisapaikan varmistanut Maaninka heti juoksun jälkeen.[5]

Moskovan olympiakisojen 10000 metrin juoksun finaali oli suomalaisittain kiinnostava, koska suomalaisedustajia oli Kaarlo Maaningan lisäksi myös kaksi muutakin – aina iskussa oleva Martti Vainio sekä arvokisoissa ylisuorittava ja aina-arvoituksellinen Lasse Viren, nelinkertainen olympiavoittaja. Kun suurin kiinnostus oli siinä, miten loukkaantumisista ja harjoittelukatkoista kärsineen Lasse Virenin paluu maailman huipulle onnistuisi, oli 26-vuotiaan Maaningan menestys lähes käsittämättömän hyvä, kun Maaninka sijoittui toiseksi rikkoen vahvan etiopialaisrintaman Martti Vainion samalla alisuorittaessa jääden kauas kärjestä ja pistesijoilla viidenneksi kuitenkin yltäneen jo 31-vuotiaan Virenin jäädessä kuitenkin vain varjoksi aiempien vuosien menestyksestä.

Viisi päivää myöhemmin Maaninka sijoittui 5000 metrin finaalissa kolmanneksi jääden vain sekunnin päähän voitosta.

Olympialaisissa oli suoritettu dopingtestausta vuoden 1968 Grenoblen talvikisoista asti, ja doping-kokeet olivat nyt ensimmäistä kertaa täysin puhtaat. Tämä ja tankkauksesta epäillyn Virenin epäonnistuminen yhdistettynä aiempaa vaisumpaan suomalaismenestykseen saattoi johtaa siihen, että veridopingista puhuttiin vähän, kuten Aamulehden työryhmän toimittajakin saattoi todeta:

Verensiirrosta Moskovassa on kohistu tuskin ollenkaan. Liekö syynä, että voittajaksi löytyi ”oikea” mies. Miten olisi käynyt, jos Kaarlo Maaninka olisi saanut täysosuman. Pahaa pelkään, että maailma pulppuaisi verensiirtotarinoita.[6]

Hymy iskee

Jos seuraavan vuoden lopussa maailma ei ”pulpunnutkaan verensiirtotarinoita”, aloitti Moskovan suomalaismenestyjä kujanjuoksunsa. Juoksija Mikko Ala-Leppilammen veritankkaustarinat jo kuukautta aiemmin joulukuun 1981 numerossaan paljastanut sensaatiolehti Hymy oli saanut hyvän tietovuodon joltain sisäpiiriläiseltä, ja lehden toimittaja Esko Tulusto osasikin jo saman joulukuun puolivälissä udella Kaarlo Maaningalta ja tämän valmentajalta Jouko Elevaaralta kommentteja juoksijalle ennen Moskovan olympiakisoja tehdystä verensiirrosta.

Asianosaisille oli selvää, että aiheesta julkaistaisiin artikkeli pian. Urheilutoimittajana kunnostautunut Elevaara ei jäänyt kädet taskussa odottamaan Hymyn artikkelin julkaisua, vaan teki ennakoivan hyökkäyksen Vaasa-lehdessä vain muutama päivä ennen Hymyn Maaninka-numeron ilmestymistä kirjoittamalla tapahtumaketjusta ja veridopingista artikkelin Vaasa-lehteen.[7]

Elevaaran mukaan hänelle oli tarjottu mahdollisuutta kirjoittaa Hymy-lehteen veritankkauksesta artikkeli ”oikeilla nimillä”. ”Koska en tähän suostunut yhden yön miettimisen jälkeen, niin he sanoivat kirjoittavansa jutun itse”, kertoi Elevaara.

”Joku sieltä soitti ja kyseli veritankkauksesta,” kertoi Maaninka artikkelissa, kiistäen kuitenkaan kommentoineensa ”asiaa mitenkään” Hymyn toimittajalle.

Elevaara käy itse artikkelissa läpi paitsi menetelmän, niin myös käsityksensä sen käytön yleisyydestä. Verensiirrossa on hänen mukaansa pohjimmiltaan yksinkertaisesti siitä, että urheilijan raudantarve ei täyty vain ravinnon avulla:

Urheilijat käyttävätkin parantaakseen verensä laatua kuivattua häränverijauhetta sisältämää rautalääkettä. Minkäänlaisten rautalääkkeiden syöminen ei ole kiellettyä. Ei myöskään verivolyymin parantaminen. Tämä tapahtuu antamalla ihmiselle ”punaverisolupuuroa”. Kysymys on täysin luonnollisesta tapahtumasta.

Elevaara ei varsinaisesti kiistäkään suojattiinsa kohdistuneita syytöksiä, mutta hänen mukaansa sekä suomalaisiin ja Maaninkaan kohdistuneet veridopingsyytökset että menetelmän suorituskykyä parantava vaikutus perustuvat kuitenkin ”arvailuihin”. ”Joillekin pahasti aneemisille urheilijoille siitä on lyhytaikainen hyöty”, kertoo valmentaja. ”Hyväkuntoiselle urheilijalle hyöty on minimaalinen, joillekin jopa haitaksi”, hän jatkaa.

Vaikka etenkin suomalaisista oli 1970-luvun mittaan puhuttu paljon veritankkaajina, on Elevaaran mukaan tankkaus yleistä myös ulkomailla ainakin sitkeiden huhujen mukaan. Hän kertoo kuulleensa omakohtaisesti eräältä Keski-Euroopassa ajavalta ammattipyöräilijätutultaan, että ”suuresta rahasta” ajavat kilpapyöräilijät käyvät säännöllisesti tankattavina Italian ja Sveitsin vuoristossa olevissa ”veripankeissa”, kuten Elevaara kertoo kuulleensa myös useiden menestyneiden ulkomaalaisjuoksijoiden tehneen.

Ylipäänsä aihe on lähinnä meteliä tyhjästä, koska tankkausta ei ole edes kielletty missään. ”Määrätyt piirit ovat viime vuosina halunneet etsiä urheilusta vain negatiivisia puolia”, päättää ”Jokkeri” artikkelinsa. ”Niitä löytyy joka alalta”.

Hymy julkaisi lopulta oman artikkelinsa vain muutama päivä myöhemmin. Juuri uudenvuoden alla ilmestynyt artikkeli oli muutamasta mehukkaasta otsikosta huolimatta hyvinkirjoitettu eikä Maaninkaa ollenkaan syyllistävä.[8]

Lehti kertoi Kaarlo Maaningan tulleen tankatuksi Seinäjoen keskussairaalassa Moskovan olympiakisojen alla. ”En muista, paljonko laitettiin, oli kai parin pussin paikkeilla”, oli toimittajan mukaan juoksija itse kertonut kiertelemättä tai kaartelematta. Maaninka sortui menetelmän käyttöön juuri alhaisten veriarvojen takia:

Veriarvoni ovat siinä 140-150 paikkeilla, toisinaan jopa 130:ssa. Olin Moskovan kisavuonna talvella kaksi ja puoli kuukautta vuoristossa harjoittelemassa. Sen vaikutuksen näin jo sitten keväällä Kaisaniemen maratonilla. Sen jälkeen harjoittelin todella kovaa, niin ettei kuntoni Moskovassa mielestäni veripussien ansiota ollut.

Ala-Leppilammen tankkauskohun runtelema urheilulääkäri Pekka Peltokallio kelpasi tällä kerralla Hymyn asiantuntijaksi. Moskovan kisajoukkueenkin lääkehuollossa mukana ollut Peltokallio oli edelleen skeptinen tankkausten tehosta, ja hänen käsityksensä mukaansa ainoastaan aneeminen 10 % urheilijoista käyttäisi veritankkausta. ”Muiden suomalaisten veridopingista en tiedä, kuin Ala-Leppilammen, joka on itse kertonut”, kertoi apulaisprofessori Peltokallio, sama mies, joka oli itse kuusi vuotta aiemmin kertonut tienneensä ”varmasti” kolme verensiirtotapausta.[9]

Aihe, joka oli vielä 1970-luvun puolivälissä joko urheilun ikävä lieveilmiö tai urheilulääketieteen uusi outous, oli muuttunut puolessa vuosikymmenessä liiankin tulenaraksi käsitellä.

Münchenin kisajoukkueen ylilääkäri Pekka Peltokallio kertoi vuoden 1972 syksyllä kuulleensa muutamasta suomalaisesta verenvaihtotapauksesta [20] täsmentäen kolme vuotta myöhemmin tietävänsä varmasti ainakin kolme tapausta.[9] Kävikö keskustelu vuonna 1981 liian kuumana, jotta hän ymmärrettävästi unohti kourallisen tapauksia vai puhuiko hän nimenomaan totta, että muille aiemmille siirroille oli lääketieteellinen peruste eivätkä olleet "veridopingia"?[8]

Artikkelin kirjoittaja Esko Tulusto painottaa, että suomalaiset eivät ole edelläkävijöitä asiassa ja on ”turha väittää, että erityisesti suomalaiset käyttäisivät veridopingia, ja saisivat tällä tavoin suurissa kansainvälisissä kilpailuissa edun itselleen”. Toimittaja tuntuu myös jakavan Peltokallion näkemyksen, että menetelmä hyödyttää ainoastaan aneemisia urheilijoita siitä huolimatta, että sama lehti väitti päinvastaista aiemmassa numerossaan juoksija Mikko Ala-Leppilammen tunnustusta käsittelevässä artikkelissaan.

Ylipäänsä Hymyn artikkelin kirjoittanut Esko Tulusto asettui täysin Maaningan puolelle ja löysi paljon hyvää juoksijan suorapuheisuudessa. ”Suomesta näyttää tulevan edelläkävijämaa keinotekoisten tulosparannusten vastustamisessa, mikä on ennen kaikkea rehtien urheilijoittemme, sellaisten kuin Kaarlo Maaninka ansiota”.

Aiheen käsittely ei tietenkään loppunut sensaatiolehden juttuun.

”Ihmettelin hieman, mistä lehti on saanut tietonsa päivämääriä myöten”, kertoi Maaninka ihmetellen Iltasanomille pian artikkelin julkaisun jälkeen. Juoksija korosti, että veripussit eivät vie urheilijaa voittoihin, vaan menestys on kuitenkin kovan harjoittelun tulosta:

Kaikki sallitut keinot olisi voitava rehellisesti ja avoimesti käyttää avuksi menestymisessä. Joku lääketieteellinen temppu on huippuunsa treenatulle urheilijalle ainoastaan hienoviritys ikään kuin moottorille.[10]

Hymyn tankkauksen suorittajaksi nimeämä lääkäri kiisti tapahtumaketjun epäillen, että hänen nimensä oli jutussa vain levikin lisäämiseksi, todeten, että lääkäri-potilassuhde itsessään on salassapidettävää tietoa. Edelleen urheilulääkäripiireissä tunnettu lääkäri ei ollut hiihtopiireissä tunnettu Seinäjoen keskussairaalan ylilääkäri Jussi Kangas, joka on huhutasolla yhdistetty veriseen lääkehuoltoon.

”Tietojeni mukaan Kaarlolle ei ole tehty veritankkausta”, kommentoi Vaasa-lehdelle kirjoittamassaan artikkelissa aihetta käsitellyt Maaningan valmentaja Jouko Elevaara asiaa Helsingin Sanomille. ”Mitä hän ja lääkärit ovat kahden kesken tehneet, on minulle hämärän peitossa”.[11]

Kun veridopingin käytön tunnustanutta Mikko Ala-Leppilampea kohtaan oli urheilutoimittajien keskuudessa kehujen sijasta enemmänkin ihmettelyä ja paheksuntaa, oli suhtautuminen Maaninkaan toisenlainen. ”Veridoping ei ole ihmiselle vaarallinen, mutta eettisessä mielessä se on inhoittava, tuomittava teko”[12], oli Maaningan seinäjokelaisen paikallislehden Ilkan toimittaja Simo ”Niku” Nikula todennut Ala-Leppilammen vuodatusten aikaan vain kuukausi aiemmin. Nyt toimittajan ääni muuttui kuitenkin kellossa:

Jos huipulla aikoo menestyä, on kaikki keinot käytettävä ja veridopingia ei ole missään kv. urheiluelimessä säännöillä tuomittu. On liian raakaa, jos tässä tilanteessa Maaninkaa lyödään rajusti. Moskovan mitalien värin ei tarvitse tästä himmetä tippaakaan.[13]

Tuluston lisäksi muutkin urheilutoimittajat puolustivat Maaninkaa painottamalla sitä, että tankkauksia tehtiin ulkomailla asti, joten Suomi ei ollut asiassa edelläkävijämaa. Uuden Suomen urheilutoimittajan Jari Porttilan mukaan Suomi on ”lapsenkengissä verenlisäyksen alalla”, koska ulkomailla on olemassa ”aivan omia keskuksia, joissa voi tankata itsensä ja eräillä mailla on jopa omat 'veripankkinsa' mukana jopa kansainvälisissä kisoissa”. [14]

Toisin kuin yleensä väitetään, ei Maaninka tullut oma-aloitteisesti julkisuuteen vuonna 1981 ”tunnustuksensa” kanssa ja arvoitukseksi tulikin jäämään se, mistä Hymyn toimittaja oli tietonsa saanut. ”Kuka hankki joulurahat Hymyltä”, kyseli Maaningan paikallislehden toimittaja, ”[h]ölösuuta tullaan etsimään tikun kanssa”. Maaningan urheiluseuran Kauhajoen Karhun puheenjohtaja Ilmari Jaskari kertoi seuran tutkivan asiaa. ”Sairaalasta en lähtisi syntipukkia etsimään”, puheenjohtaja arveli kuitenkin vuodon alkuperästä.[13]

Toisin kuin vähemmän tunnetun Ala-Leppilammen tunnustukset, ylitti Kaarlo Maaningan tunnustus kansainvälisenkin uutiskynnyksen, ja uutisoitiin myös suurissa päivälehdissä aina New York Timesissa ja Los Angeles Timesissa asti. Moni mietti mielessään, että Vireniä veridopingin käytöstä syyttäneet eivät olleetkaan huonoja häviäjiä tai paniikin lietsojia vaan saattoivatkin olla oikeassa, koska nyt jokatapauksessa kaksi urheilijaa oli aukottomasti kytketty veridopingin käyttöön, joista kumpikin oli suomalaisia.

Maaningan harjoitteluhalut menivät kohun myötä, ja suuren yleisön sympatiat olivat juoksijan puolella, vaikka muutama mielensäpahoittanut kansalainen valittelikin lehtien mielipidepalstoilla asti verenluovutushalujensa häviämistä, kun luovutettu veri menikin aidosti sairaiden ihmisten sijasta urheilijoiden suoniin.

Kiellettyä vai ei?

Vaikka suorituskyvyn parantaminen punasoluja siirtämällä nimettiin jo vuonna 1971 julkisuudessa harhauttavasti ”veridopingiksi”, ei menetelmää oltu kuitenkaan erikseen kielletty doping-säännöstöissä yli kymmeneen vuoteen. Veridoping lisättiinkin kiellettyjen menetelmien listalle eri toimijoiden toimesta vasta vuosien 1983-1986 aikana AIDS-pelon ja muutamien näkyvien veridoping-skandaalien takia.

Se, että menetelmä kiellettiin erikseen kiellettynä menetelmänä vasta 1980-luvun puolivälissä jätti kuitenkin kysymysmerkin, oliko se kuitenkin kielletty jo aiemmin voimassaolevien sääntöjen mukaan. Jo Mikko Ala-Leppilammen tunnustusten aikaan oli aihetta ohimennen sivuttu, vaikka estejuoksijalla ei ollut kansainvälisen tason saavutuksia ja hän oli lopettanut uransakin jo puoli vuosikymmentä aiemmin. Ala-Leppilammen tunnustus-artikkelin kirjoittanut Erkki Wessman lainaakin anti-doping toimikunnan aktiivin Risto Elovainion kirjoittamaa artikkelia, jonka mukaan ”[j]okainen lääkitys, jolla tiedetään olevan normaalia suoritusta paranta vaikutus, on dopingia”, minkä seurauksena ”[d]opingia on siten. esim. tavallisen sokeriliemen antaminen suonen sisäisesti tai hapen antaminen ylipaineella normaaliin hengitysilmaan”. ”Eiköhän tämä lausunto sovellut veripussien ja verensiirtojen kanssa touhuilemiseen”, toteaa myös Wessman aiheesta.[15]

Ala-Leppilammen kohdalla kysymys oli lähinnä teoreettinen, mutta Maaningan tunnustuksen aikana kysymys oli huomattavasti ajankohtaisempi, koska juoksija oli paitsi edelleen aktiivijuoksija niin hän oli myös kansainvälisen tason mitalisti.

Vaikka nykyään vuosi 1985 mainitaan aina vuodeksi, jolloin se tankkaus kiellettiin, tulkitsivat monet muutkin säännöstöä niin, että veritankkaus itseasiassa oli jo kiellettyä ennen tätä vuotta. Aihetta paljon tutkinut Yorkin yliopiston professori Norman H. Gledhill toteaakin eräässä julkaisussaan juuri Maaningan kohun aikoihin seuraavaa:

Dopingin määritelmä, jota sovelletaan olympiakisojen dopingin kontrollointiohjelmassa kieltää ”fysiologisten aineiden käytön epänormaaleilla tavoilla ja epänormaaleilla määrillä jos ensisijaisena tavoitteena on keinotekoinen ja epäoikeudenmukainen suorituskyvyn kasvu kilpailutilanteessa”. Tämä kappale näyttäisi soveltuvan myös veridopingiin. Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) tunnustaa kuitenkin, että se voi kieltää vain dopingaineet, joiden yksiselitteiseksi osoittamiseksi voidaan soveltaa analyyttisiä menetelmiä.[16]

Vuonna 1979 veritankkausta tutkinut yhdysvaltalainen tutkijaryhmä meni vielä pidemmälle, todeten tutkimuksensa loppupäätelmässä, että ”menetelmän käyttö huippujuoksijoiden toimesta on kiellettyä jo tämänhetkisten Kansainvälisen Olympiakomitean sääntöjen mukaan”.[17] Tutkijaryhmään kuului muidenmuassa hiljattain edesmennyt Old Dominionin Yliopiston professori Melvyn Williams, joka oli osallistunut veridopingin tutkimiseen jo vuodesta 1972 ja osallistunut yhteensä kolmen tankkaustutkimuksen tekoon.

Myös veridopingin keksijänä pidetty ruotsalainen urheilufysiologi Björn Ekblom tulkitsi voimassaolevia doping-sääntöjä niin, että veridoping oli kielletty jo KOK:n yleisen doping-käsitteen mukaan, kun aihe nousi pinnalle Mikko Ala-Leppilammen tunnustusten myötä. ”On olemassa lista erilaisista kielletyistä menetelmistä”, totesi ruotsalaisprofessori voimassaolevista säännöistä. ”Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että asiat, jotka eivät ole listalla ovat sallittuja, kuten verenvaihto”.[18]

Asia ei tietenkään ollut niin yksioikoinen.

Kun verensiirrot nousivat hetkeksi keskustelun aiheeksi syksyllä 1972, mietti dosentti Pekka Peltokallio veridopingin asemaa doping-säännöstön näkökulmasta, ja totesi, että verensiirto ei ollut kiellettyä, vaikka se olikin selvästi keinotekoinen menetelmä. Peltokallio vertasi menetelmää jopa hieromiseen, jossa ”lihaksia pehmennetään keinotekoisesti”:

Doping on todella vain huumeiden käyttämistä. Jos hyväksyttävän ja kielletyn raja vedetään sen ulkopuolelle, on tarkoin määriteltävä mihin se vedetään... KOK:lta puuttuvat täsmälliset määräykset, selvä kanta siitä mikä on doppausta mikä ei. Maailmalla kerrotaan, että vitamiinienkin käyttö olisi doppausta. Se on lähinnä naurettavaa.[19]

Veridopingin noustessa kansainvälisen lehdistön uutiseksi Lasse Virenin palattua maailman huipulle vuonna 1976, puolusti dopingin vastaisessa työssä kunnostautunut entinen olympiajoukkueiden ylilääkäri Kaarlo Hartiala suomalaisjuoksijaa verenvaihtoepäilyjä vastaan. ”On selvää, että tämänkaltainen käytäntö ei ole lääketieteellisesti perusteltua ja näin ollen ehdottomasti sisältyy doping-käsitteisiin”, korosti kuitenkin kansleri Hartiala.[20]

Doping-aiheeseen hyvin perehtyneen farmakologian professori Mauri Mattilan käsitys vuonna 1981 taas oli, että veridoping ei täyttänyt dopingin määritelmää. Tämä johtui kahdesta syystä – menetelmää ei mitenkään voinut testata, minkä lisäksi veritankkaus ei lopulta ollut sen vaarallisempi toimenpide kuin verenluovutuskaan. Näkemys oli enemmän pragmaattinen kuin eettinen ja liittyi lähinnä kysymykseen, oliko Maaningan veridopingilla seuraamuksia juoksijalle.[21]

Mattila oli itsekin joitain vuosia aiemmin todennut Duodecim-lehdelle kirjoittamassaan doping-artikkelissaan, että jo vuonna 1963 yleisesti hyväksytyn doping-määritelmän mukaan ”kiellettyjä ovat elimistön omatkin aineet, jos niillä suurina annoksina parannetaan fyysistä suorituskykyä”.[22] Veritankkaus täytti doping määritelmän täysin ja itseasiassa jopa paremmin kuin kielletyt hormonit, koska veritankkaus vaikutti suoraan urheilusuoritusta kohottavasti.

Tankkauksen status doping-säännöstön kannalta oli tosiaan sekava, ja ymmärrettävästi useimmat asiantuntijat pitivät menetelmää kuitenkin sallittuna. Jos menetelmän ylipäänsä tulkitsi olevan kielletty, oliko suhteellisen anemian hoito verensiirrolla sama asia kuin hemoglobiinin nostaminen keinotekoisen korkealle? Jos jotkut kilpailijat asuivat korkealla ja saivat luontaisesti ylimääräistä punasolumassaa eivätkö matalan maiden asukkaat saaneet tasoittaa eroa? Entä saiko korkeaan ilmanalaan sopeutumista nopeuttaa kanyylineulan avulla?

Maaningan tunnustus ja Ala-Leppilammen anteeksipyyntö

Urheilupiireissä oli jo heti Hymyn joulukuisen artikkelin julkaisun jälkeen ihmetelty Mikko Ala-Leppilammen motiiveja hyökätä juoksupiirejä vastaan, ja Ala-Leppilampi tuli varsin nopeasti katumapäälle. Juoksija-lehti julkaisi nimittäin jo pari kuukautta Hymyn paljastusartikkelin jälkeen juoksijan avoimen kirjeen. ”Omat vaikeudet tuntuvat joskus niin ylivoimaisilta, että tunne on kuin kehään ahdistetulla nyrkkeilijällä”, aloittaa hän kirjeensä ja myöntää siinä tilassa tekevänsä ”joskus jotain, jota itse katuu – ennen kaikkea loukkaa henkilöitä, jotka olisivat sen vähiten ansainneet”:

Katson toimineeni tavalla, joka on ollut loukkaus auttajiani kohtaan. Siitä olen anteeksipyynnön velkaa eritoten dosentti Pekka Peltokalliolle sekä myöskin kaikille niille, joiden kanssa olen tehnyt matkaa kahdenkymmenen vuoden ajan piikkarit jalassa.[23]

Jos juoksijan tunnustuksessa oli alunalkaen ollut epäjohdonmukaisuuksia, heittää kirje vielä lisää kysymysmerkkejä hänen ”tunnustuksensa” päälle, vaikka teknisesti ottaen hän ei väitteitään virheellisiksi väitäkään. Toisaalta voi miettiä, kuinka paljon hän olisi voinut edes perua näkemyksiään menettämättä samalla uskottavuuttaan.

Myös uraansa vuodenvaihteen 1981-1982 jälkeen yhä jatkanut Maaninka palasi veridoping-aiheeseen vuonna 1983 jäätyään maailman ensimmäisistä Yleisurheilun Maailmanmestaruuskisoista sivuun.

Osa yleisöstä raapi päätään, mitä Maaninka oikeastaan kertoi loppuvuonna 1981, tunnustiko hän vai ei? Vaikka Hymy-lehden toimittaja väitti juoksijan näin kertoneen, oli hän muissa lausunnoissaan epävarmempi. Juoksija valotti nyt aktiiviuransa päätyttyä viimein Moskovan kisojen veritankkausepisodia kertomalla Iltalehden Jari Porttilalle tarkemmin tapahtumien kulusta ja sortumisestaan menetelmän käyttöön.[24]

"En kiellä enkä myönnä tapahtunutta... Seurailen hieman yleisen mielipiteen kehitystä", totesi Kaarlo Maaninka vuonna 1981 Ilta-Sanomille [10] eikä tunnustanut tapahtunutta suoraan muuallakaan.[14] Maaninka kertoi Iltalehden Jari Porttilalle kaksi vuotta myöhemmin yksiselitteisesti tapahtumien kulun.[24]

Maaninka kertoo olleensa Moskovan olympiavuonna 1980 ”kuin häkkiin ajettu eläin”, jonka Kalevan kisojen näytöt eivät riittäneet, minä takia hän ”pakon edessä” sortui tankkaukseen.

Hän kuitenkin päätti jo kisojen jälkeen, että ei jatkossa enää luota kuin harjoituksen avulla saatuun kuntoon, ja kieltäytyi vuoden 1983 MM-kisoja varten käyttämästä menetelmää, vaikka tankkausryhmäkin oli jo valmiina. ”Halutessani minulla olisi ollut mahdollisuus veridopingiin. Olen kuitenkin periaatteessa kaikenlaisia vippaskonsteja vastaan, enkä halunnut ryhtyä moiseen puuhaan”.

Nyt Maaningan käsitys oli se, että pelkällä harjoittelullakin voi juosta lujaa, hän olikin paitsi saman vuoden 10000 metrin SM-hopeamitalisti niin myös juossut 5000 metriä suomalaisittain loistavaan aikaan 13.29,76.

Jari Porttila korostaa edelleen suomalaisten olevan asiassa lapsenkengissä ja vuoden 1983 MM-kotikisoissa suomalaisista ”kukaan ei sortunut edes veridopingiin” ja jo ilmitulleet tapaukset ”ovat vain yksittäisiä, urheilijan, valmentajan ja lääkärin välisiä toimenpiteitä”. Porttila saattoi olla jäljillä väitteessään, koska eräs suomalainen kansallisen tason huippujuoksija kertoi vuonna 1997 udelleensa Suomen Urheiluliitosta mahdollisuutta veritankkauksen käyttöön juuri vuoden 1983 MM-kotikisoja varten, mutta operaatiota ei suostuttu tekemään.[25]

Myös pari vuotta aiemmin tietämätöntä näytellyt valmentaja Jouko Elevaara myönsi nyt Maaningan tankkauksen tapahtuneen, vaikka ei asiaa halunnutkaan sen tarkemmin avata. Elevaaran mukaan dopingin suhteen oli yleismaailmallisesti jokatapauksessa lähdetty tielle, josta ei ollut paluuta. ”Kaikki, jotka hengissä palkintopallilla ovat, olisi hyväksyttävä”, esitti Elevaara kyynisenä mielipiteenään vallitsevasta tilanteesta.  ”Sen voin myös sanoa, että Maaninka ei ole ainoa suomalainen yleisurheilija, jolle veritankkaus on tehty, ja niitä tehdään vastakin, myös ulkomailla”.[26]

Koska tunnustus oli tavallaan jo vanha uutinen, niin se kuitattiin yleensä lähinnä uutissähkeenä. Ainakin muutama urheilun ystävä piti juoksijan tunnustusta haitallisena ja ihmetteli ajoitusta ja motiiveja. Yksi näistä oli Maaningan paikallislehti Ilkan urheilukolumnisti ”Olli”:

Jottei vain kysymyksessä olisi enemmän pettymys kuin katumus... Kaarlo Maaninka ei suinkaan ole ainoa entinen (?) urheilija, joka ryhtyy muistelemaan menneitä, kertomaan semmoisia, joista viisaammat pysyisivät vaiti.[27]

Urheilulääkäri ja antidopingtoimikunnan aktiivi Risto Elovainio kertoi että tunnustus oli ”esimerkillinen teko”. ”Hänen olisi kuitenkin vielä luovutettava Moskovan olympialaisissa saamansa mitalit takaisin”, kertoi Elovainio näkemyksenään. Elovainion mukaan Maaningan tunnustus tultaisiin käsittelemään Olympiakomitean toimesta, vaikka päätös tulisikin olemaan vapauttava, lähinnä siksi että rikettä ei voitu osoittaa vain tunnustuksen pohjalta.[28] Toinen asia tietenkin oli, oliko mitään urheilusäännöstön rikettä edes tapahtunut, koska veridopingin yksiselitteistä kieltoa ei edelleenkään ollut olemassa.

Jotain rattaita lähti pyörimään tapauksen johdosta, vaikka Maaninka saikin pitää mitalinsa jääden edelleen viimeisimmäksi suomalaiseksi kestävyysjuoksun olympiamitalistiksi.

”Veridopingin tunnustettuaan Kaarlon tapausta käsitellään Kansainvälisessä Olympiakomiteassa”, osasi Uusi Suomi kertoa muutama kuukausi myöhemmin, ”Kaarlo voi menettää molemmat Moskovan mitalinsa”. ”Vuoden vaihteessa [1983-1984] on luvattu päätöstä”, kertoi juoksija itse prosessista.[29]

Maaninka ei ilmeisesti ollut tietoinen, että Suomen Olympiakomitean aktiivi Kaarlo Hartiala oli osallistunut Kansainvälisen Olympiakomitean antidoping-seminaariin jo syys-lokakuun vaihteessa raportoiden Suomeen myös Lääketieteellisen komission puheenjohtajan prinssi Alexander de Méroden näkemyksen:

Veridopingista käytiin myös keskustelua. Tapaus Maaninka oli jo siellä tiedossa, kuitenkin siten virheellisenä, että luultiin siihen osallistuneen lääkärin paljastaneen asian... KOK:n lääket. komission puheenjohtaja de Merode ilmoitti veridopauksesta puheenollen, että komissio on julkisesti ilmoittanut tiukasti vastustavansa sen käyttöä urheilussa, mutta kontrolllivaikeuksista johtuen sitä ei ole voitu sijoittaa kiellettyjen aineiden listalle.

Martti Vainion doping-käryn yhdeydessä Los Angelesin Olympiakisojen aikaan vuonna 1984 väitettiin lehdistössä ohimennen, että Hymyn tankkaajaksi mainittu lääkäri olisi saanut varoituksen Lääkintöhallitukselta.[30] Lääkintöhallituksen julkaisemista kanteluratkaisuista ja kurinpitotoimenpiteistä ei kuitenkaan löydy kuvaukseen sopivaa tapahtumaketjua ennen vuoden 1986 tammikuuta, jolloin annetussa ratkaisussa ”kiinnitettiin huomiota” siihen, että nimeltämainitsematon lääkäri oli antanut urheilijalle ”anemian korjaamiseksi kolme yksikköä punasoluja”. Tapaus oli luultavasti juurikin Maaningan tankkaus, koska se oli saapunut viranomaisten käsittelyyn 30.12.1981, lähes päivälleen Hymyn Maaninka-numeron ilmestymisen kanssa.

”Olen kyllästynyt koko aiheeseen”, kommentoi Kaarlo Maaninka aihetta Aamulehden ansiokasta doping-artikkelisarjaa varten vuonna 1995.[31] Jouko Elevaara sensijaan oli vähän puheliaampi ja kertoi kokeilleensa hormoneja 1970-luvun alussa aikana jolloin ne eivät vielä olleet kiellettyjä. Elevaaran mielikuva oli, että ne eivät auttaneet ainakaan häntä, ja hänen mukaansa kentänkin käsitys oli tuolloin, että kestävyysurheilijat eivät hormoneista paljoa hyödy.[32]

Mikko Ala-Leppilampikaan ei ollut mainittavasti puheliaampia loppuunkolutusta aiheesta eikä vuosituhannen vaihteessa halunnut osallistua Yleisradion MOT-ohjelman Veritankkauksen Mallimaa - reportaasin tekemiseen jopa puolustellen ohjelman tekijoillä kirjeitse veritankkauksen käyttöä ja todeten, että MOT voisi tehdä ohjelman oikeasta ongelmasta kuten vaikka huumeiden käytöstä.

Vuoden 2001 Lahden doping-skandaalin vanavedessä Ala-Leppilampi sensijaan puolusteli ja jopa puolsi menetelmän käyttöä eräässä haastattelussa. Kun Ala-Leppilampi oli väittänyt vuoden 1981 ulostulossaan joukkuelääkäri Pekka Peltokallion suorittaneen kaikki kolme tankkausoperaatiotaan, joista dosentti tunnusti vain ensimmäisen, muutti hän nyt kertomustaan vähän. Nyt Ala-Leppilampi vihjaa Peltokallion ehkä puhuneenkin totta siitä, että dosentti todella osallistui vain vuoden 1972 Münchenin tankkausoperaatioon, nimittäin Ala-Leppilampi kertoo Peltokallion ”rehtinä miehenä” tunnustaneen ”osuutensa”, mutta tankkauksia olleenkin viisi ja operaatioita suorittaneen kaksi muutakin lääkäriä.[33]

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen juoksijaa kaiveli edelleen eniten se, että hänelle ei tarjottu vuoden 1971 EM-kisojen yhteydessä pääsyä uusimpaan lääketieteen apuun, vaikka hän oletti menetelmän olleen ainakin joidenkin muiden juoksijoiden ulottuvilla.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Kolmannessa artikkelin osassa yhdistellään palapelin palasia yhteen.

Lähdeviitteet:

[1] "Kympin nuori lupaus Kaarlo Maaninka", Ilta-Sanomat, 29.3.1973
[2] Reinikainen, Juhani: "Vuoristopolut Maaningan salaisuus", Helsingin Sanomat 28.4.1980
[3] Forss, Risto: "Tapaus Kaarlo Maaninka", Helsingin Sanomat 12.7.1980
[4] Majasaari, Reijo: "Pohjanmaa kuohuu Maaningan puolesta", IS 10.7.1980
[5] Forss, Risto: "Maaninka antoi kaikkensa", Helsingin Sanomat 14.7.1980
[6] "Moskovan doping maailman tarkin", Aamulehti 3.8.1980
[7] Elevaara, Jouko: "Verenvaihtoa ei kielletä missään", Vaasa 24.12.1981
[8] Tulusto, Esko: "Kaarlo Maaninka tunnustaa", Hymy, 1/1982
[9] Aromäki, Juhani: "Urheilulääkärin tunnustuksia", Helsingin Sanomat 17.5.1975
[10] "Maaninka veridopingista: 'En kiellä enkä myönnä', Ilta-Sanomat, 29.12.1981
[11] "Maaningan väitetään käyttäneen veridopingia ennen Moskovan kisoja", Helsingin Sanomat, 29.12.1981
[12] Nikula, Simo: "Minunkin vereni vaihdettiin", Ilkka 4.12.1981
[13] Nikula, Simo: "Hymy iski Maaninkaan", Ilkka 30.12.1981
[14] Porttila, Jari: "Kaarlo Maaninka veridoping-uutisesta: 'Osa pitää paikkansa, osa ei", Uusi Suomi 30.12.1981
[15] Wessman, Erkki: "Minunkin vereni vaihdettiin", Hymy 12/1981
[16] Gledhill, Norman: "Blood doping and related issues: a brief review.", Med Sci Sports Exerc. 1982;14(3):183-9
[17] Williams MH, Wesseldine S, Somma T, Schuster R: "The effect of induced erythrocythemia upon 5-mile treadmill run time", Med Sci Sports Exerc. 1981;13(3):169-75
[18] Byström, Bobby; Lorén Kurt: "Elitidrotten i kris Bloddopade löpare", Dagens Nyheter 4.12.1981
[19] Paananen, Erkki: "Yksi epäilyksen aihe: Veren vaihtaminen", Helsingin Sanomat 11.10.1972
[20] Siukonen, Timo: "Kaarlo Hartiala: 'Verensiirto kuuluu doping-käsitteisiin", Helsingin Sanomat 25.9.1976
[21] "Verensiirto: Dopingia vai ei?", Aamulehti 30.12.1981
[22] Mattila, Mauri: "Doping", Duodecim-lehti 7/1974
[23] Ala-Leppilampi, Mikko: "Sorry boys", Juoksija-lehti 2/1982
[24] Porttila, Jari: "'Hinku Moskovaan toi veridopingin", Iltalehti 19.8.1983
[25] Nykänen, Anna-Stina; Lautsi, Veikko: "Doping," Helsingin Sanomien kuukausiliite 1997
[26] "Verensiirto auttoi Maaninkaa Moskovassa", Helsingin Sanomat 20.8.1983
[27] Olli: "Tunnustuksia", Ilkka 20.8.1983
[28] Salonen, Lauri: "Valmentajat verenvaihtajina?", Iltalehti 20.8.1983
[29] Aalto, Kaj: "Juoksuradatkin jäävät, mitalitkin menossa. Maaningasta matkasaarnaaja - ja laulaja", Uusi Suomi, 8.12.1983
[30] Toivonen, Raimo: "Pelastakaa urheilu!", Ilta-Sanomat 8.9.1984
[31] Kuusela, Matti; Laitinen, Vesa: Aamulehden doping-artikkelisarja, Aamulehti 10.9.1995
[32] Ibid. 17.9.1995
[33] "Veritankkaus OK", Nykyposti, 3/2001