rEPO-hormoni ja kilpapyöräilyn "suuri muutos"

Johdanto

”Ei ole epäilystäkään, se oli erittäin synkkä vuosikymmen hiihdolle”, kuvaili hiljattain edesmennyt ruotsalainen urheilufysiologi Bengt Saltin muutama vuosi sitten 1990-lukua ja tuolloin vallinnutta doping-kulttuuria.[1] Urheilufysiologian tutkimuksen keskiössä 1960-luvulta asti työskennellyt tohtori viittasi siihen, että punasolujen määrää, hapenottokykyä ja siten myös kestävyyttä nostava ihmehormoni synteettinen erytropoietiini (rEPO) oli tullut hiihtopiirien käyttöön, eikä sen käyttöä voinut mitenkään kontrolloida ennen vuosituhannen vaihdetta aineen osoittavan testin puuttuessa.

Ensimmäiset ennusteensa synkästä tulevaisuudesta oli itseasiassa antanut ruotsalainen urheilufysiologi Björn Ekblom, joka oli tutkinut kollegansa Bo Berglundin kanssa vuoden 1989 kevät-kesällä aineen vaikutusta urheilusuoritukseen 15 hengen koeryhmällä. Ryhmän jäsenille oli annosteltu hormonia seitsevän viikon ajan ja heille oli suoritettu suorituskyvyn ja hapenottokyvyn testejä ennen ja jälkeen hormonin annostelun. Ekblom kuvaili vuosi myöhemmin tuloksia järkyttäviksi:

Vaikutukset olivat hämmästyttäviä. Jokainen heistä oli ainakin 10 prosenttia parempi. Se on sama kuin joku osallistuisi 100-metrin kilpailuun, mutta aloittaisi 10 metrin viivan kohdalta.[2]

On huomioitavaa, että ruotsalaistutkimus oli annostukseltaan maltillinen ja vastaavasti koehenkilöiden veren punasolujen suhteellista osuutta nostettiin vain reilulla 10 prosentilla, mikä olisi hyvin maltillinen annostus 1990-luvun mittapuiden mukaan, kun pyöräilijöiden tiedetään sakeuttaneen vertaan punasoluhormonin avulla 40 prosentista yli 60 prosentin eli 50 prosentilla.[3]

Aine levisi hiihdon lisäksi muihinkin kestävyysurheilun muotoihin, ja vaikka yleisurheilusta tiedetäänkin hyvin vähän veritestauksen puuttuessa, niin hiihdon lisäksi käytön tiedetään olleen endeemistä myös pyöräilyssä.

Jos kliiniset tutkimukset osoittivat menetelmän tehon, oli laajasta käytöstä pyöräilijöiden keskuudessa useitakin todistajanlausuntoja aina pyöräilijöiden todistajanlausunnoista virallisiin tutkimuksiin asti.

”Jos menetelmää käyttää oikein, urheilijan hapenkuljetuskapasiteettia pystyy nostamaan 20 prosentilla tai vielä enemmänkin”, kertoi urheilutoimittaja David Walsh kymmenisen vuotta sitten etenkin pyöräilijä Lance Armstrongia käsitelleessä teoksessaan From Lance to Landis. ”Tämä tarkoittaa, että hyvinharjoitellut rEPOa käyttävä kestävyyslajeihin keskittyvä eliittiurheilija pystyi [1990-luvulla] käytännössä varmasti voittamaan puhtaan kilpakumppaninsa”.[4]

Myös pyöräilyn dopingia ja Kansainvälisen Pyöräilyliiton (UCI) mahdollista korruptiota tutkinut Pyöräilyn Itsenäinen Reformikomissio (CIRC) päätyy toteamaan vuonna 2015 julkaisemassaan raportissaan punasoluhormonin käytön olleen riistäytynyt käsistä kaksi vuosikymmentä aiemmin:

Lähes kaikki Komission kuulemat henkilöt, jotka olivat suoraan pyöräily-yhteisön jäseniä, kertoivat, että EPOn tulo pyöräilyyn oli ”pelin muuttaja” (”game changer”). Aineen ottaminen mahdollisti sen, että urheilija pystyi olemaan kilpailukykyinen, etenkin suurissa kilpailuissa. Keskimääräinen tulosparannus vaihteli urheilijan fysiologian mukaan, mutta arvioiden mukaan etu oli 10-15 % luokkaa. Yksikään henkilö Komission kuulema henkilö ei tuntenut, että EPOlla ei ollut mitään vaikutusta suorituskykyn...

Eräs entinen ajaja viittasi kahteen erityyppiseen dopingiin: matala-oktaaniseen kuten kortisoniin ja kofeiiniin; ja korkea-oktaaniseen, kuten EPO-hormoniin ja verensiirtoihin. Kaikki pyöräilijät ja entiset pyöräilijät esittivät mielipiteenään, että EPO oli keskeinen aine, joka antoi suurimman tulosparannuksen.[5]

Samana vuonna eräs pyöräilijä kertoi Tanskan pyöräilyä tutkineelle työryhmälle, että rEPOn tullessa pyöräilyyn ”ne ajajat, jotka eivät käyttäneet dopingia oli poistettu voittotaistelusta etukäteen” ja että ”kukaan ei uskonut, että voittaminen olisi mahdollista ilman EPOa”.[6]

Siitäkin vallitsee odotetusti lähes universaali yksimielisyys, että 1990-luvulla ammattipyöräilyssä tapahtui ”suuri muutos”, kun pyöräilijöiden nopeudet kasvoivat ja ylimääräisillä punasoluilla pumpatut pyöräilijät tekivät ennätyksiä ja voittivat puhtaat kilpailijansa järjestään.

Milloin tämä muutos tapahtui, onkin vaikeampi kysymys.

Milloin rEPO-hormoni sitten löysi tiensä pyöräilyyn? – pyöräilijät kertovat itse

Milloin rEPO-hormoni levisi kilpapyöräilyyn?

Aineen saatavuuden kannalta varmaa on se, että Sveitsi hyväksyi vuoden 1988 syksyllä ensimmäisenä maailman maana hormonin käytön sairaiden potilaiden hoidossa, ja muut maat seurasivat tulevina vuosina yksi toisensa jälkeen. Vaikka aineen käyttö ei olisikaan ollut laajaa, ja valmiste olisikin pysynyt vielä tuolloin sairaaloiden munuaispotilaiden käytössä suljettujen lukkojen takana varastoituna, alkoivat myös varoitukset mahdollisesta väärinkäytöstä lähes samantien. Itseasiassa osa toimittajista ennakoi jo sen, että juuri Sveitsi tulisi olemaan rEPO-hormonin tärkeä lähde.

”Sitä on saatavissa neljänkymmenen kilometrin päässä Milanosta, heti ensimmäisestä apteekista joka löytyy Sveitsin maaperältä”, kertoo eräs italialaistoimittaja jo vuoden 1989 marraskuussa. ”Eprex-niminen laatikko, jossa on kuusi injektioneulaa, maksaa 812 Sveitsin frangia, 700.000 liiraa, ja on ollut saatavissa viime kesäkuusta asti”.[7]

Viimeistään seuraavana keväänä tiedettiin, että ainetta käytettiin pyöräilyssä ainakin satunnaisesti, kun alankomaalainen urheilulääkäri Rob J. Pluijmers kertoi kesäkuussa 1990 tietävänsä kolmesta pyöräilijästä, jotka valmistetta käyttivät. Tohtorin mukaan yksi käytti valmistetta terapeuttisiin tarkoituksiin, mutta kaksi suorituskyvyn keinotekoiseen parantamiseen.[8]

Yllämainitun pohjalta luulisi olevan helppo osoittaa tarkastikin, milloin hormoni levisi pyöräilijöiden käyttöön ja teki suuren muutoksen pelikenttään. Asiaa on arvioitu paitsi keskinopeuksien niin myös tunnettujen vuorenhuippujen kiipeämisnopeuksien näkökulmasta arvioimalla pyöräilijöiden voimantuottoa, ja useimmat kommentaattorit näkevät jotain outoa tapahtuneen 1990-luvulla tuloskehityksissä siitä huolimatta, että ottaisi huomioon muutkin selittävät tekijät kuin ihmehormonin.

Kun taas katsotaan sitä, miten pyöräilijät itse havaitsevat asian, asia ei olekaan niin yksiselitteinen. Ongelma ei ole siinä, että muutoksen vuotta ei ole, vaan se, että niitä on ehkä liiankin monta.

Ranskan ympäriajon kärkijoukoissa 1980-luvulla useasti mukana ollut hollantilainen Peter Winnen muisteli vuonna 2013 amerikkalaisen Lance Armstrongin doping-skandaalin vanavedessä uransa loppuvaiheita, kun laji muuttui selvästi, kun rahaa virtasi kilpavarusteluun ja lääkärit tulivat näkyvämmiksi osaksi pyöräilymaailmaa:

Vuonna 1988 tilanne karkasi käsistä. Jotkut pyöräilijät karkasivat minulta kuin heillä olisi ulkopuolinen moottori. Erityisesti vuoristonousuissa. Ketkä? Muutamat italialaiset. Kysyin heiltä ja he vastasivatkin. ”Markkinoilla on tuotteita, jotka muistuttavat korkean paikan harjoittelua”, sanoi yksi italialainen minulle.[9]

Winnen kertoo jopa nähneensä seuraavana vuonna tyhjiä Eprex-ampulleja erään italialaisjoukkueen roskakorissa. Vuoden 1988 havainto on epäilyttävä, koska ainetta oli käytetty vain kliinisissä tutkimuksissa muutamaan sataan potilaaseen eikä sitä saanut vielä oikeastaan mistään. Useampikin maa kuitenkin hyväksyi hormonin myynnin jo seuraavana vuonna nimenomaan Eprex-tuotenimellä, joten vuoden 1989 havainto on jo astetta luotettavampi.

Erilaisen version antaa kuitenkin Ranskan ympäriajon kolminkertainen voittaja (1986, 1989-1990) Greg LeMond, jonka useasti toistettu tarina on jo osa pyöräilyn ”folklorea”. LeMond oli vuoden 1991 keväällä kolminkertainen Ranskan ympäriajon voittaja ja voittanut kaksi ”Touria” (1989, 1990). Amerikkalainen valmistautuikin joukkueineen jopa aiempaa paremmin vuoden 1991 kisaan jääden silti seitsemänneksi espanjalaisen Miguel ”Big Mig” Indurainin aloittaessa viiden vuoden (1991-1995) valtakautensa. 

Vain hetki aikaisemmin maailman parhaimpiin pyöräilijöihin kuulunut ja tuolloin vasta 30-vuotias amerikkalainen ei itseasiassa tulisi enää pääsemään edes maaliin asti ainoassakaan pyöräilyn suuressa Grand Tour-ympäriajossa, vaan keskeytti kahdesti Ranskan (1992, 1994) ja kerran Italian ympäriajon (1993), ja lopetti myös aktiiviuransa. LeMondilta löytyi selitys oudolle muutokselle kilpailukentässä:

Me puhumme suunnilleen kymmenen prosentin noususta Tourin keskinopeuksissa. Kun katson taaksepäin, näen vuoden 1991 käänteentekevänä EPOn käytössä, koska 1990 en ollut edes parhaimmillani, mutta 1991 olin erittäin valmistautunut... Tuona vuonna todennäköisesti kuusi- tai seitsemänkymmentä tyyppiä käytti EPOa. Katsoessani kisan edellisvuonna voittanutta joukkuettani, ero meidän ja douppaajien välillä kasvoi aina vain selvemmäksi mitä edemmäksi kisa eteni.[10]

”Muistan erityisesti yhden etapin”, muisteli LeMond toisessa yhteydessä vuoden 1991 ympäriajoa. ”Keskinopeutemme oli 31 mailia tunnissa [~50km/h] vielä senkin jälkeen, että olimme joutuneet kahdesti pysäytetyksi rautatieylityksen takia”.[11]

Paitsi että LeMondin versio on ristiriidassa Peter Winnenin aikajanan kanssa, on hänen tarinassaan muutenkin muutamia outouksia.

Hän uskoo vakaasti tänäkin päivänä, että hänen entinen PDM-joukkuetoverinsa Johannes Draaijer kuoli mystisesti nimenomaan rEPO-hormonin käytön seurauksena helmikuisena yönä vuonna 1990 vain 27 vuoden ikäisenä. Koska hollantilainen kuoli neljä kuukautta ennen vuoden 1990 ympäriajoa, olettaa LeMond samalla aineen olleen jo osa pyöräilijöiden kulttuuria ja että hän itse pystyi tästä huolimatta voittamaan joukon punasoluhormonilla valmistautuneita kilpailijoitaan.

Greg LeMondin maanmiehen ja amerikkalaisissa 7-Eleven- ja Motorola-talleissa ajaneen Andy Hampstenin tarina on myös kiinnostava, koska häntäkin pidetään yleisesti dopingin vastaisena urheilijana, joka lopetti uransa 1990-luvun puolivälissä mieluummin kuin taipui dopingkulttuuriin. Jos Greg LeMond oli oikeassa väittäessään, että Ranskan ympäriajon vuoden 1990 editio oli vielä pääsääntöisesti puhdas, ei urheilumaailmaa järisyttäneen punasoluhormonin tulo tämän jälkeen näy oikeastaan mitenkään vuoden 1988 Italian ympäriajon voittajan sijoituksissa Ranskan ympäriajossa vuosina 1990-1993:

1990: 11. (12 min. 54 sek. voittajasta)

1991: 8. (13.40 "")

1992: 4. (13.40 "")

1993: 8. (20.14 "")

Vuoden 1992 ympäriajossa Hampsten onnistui vielä jopa voittamaan kuuluisan Alpe d'Huezin nousun sisältäneen etapin, joka oli puolivälin jälkeen, kun ”puhtaan” urheilijan veriarvojen ja voimien pitäisi olla jo matkalla alaspäin. Hampsten itse kertookin huomanneensa merkittävän muutoksen kilpailijoidensa vauhdissa kuitenkin pian, ja jo ”vuoteen 1994 mennessä tilanne oli naurettava”, kun hän taistelu nousuissa tuottaen samanverran voimaa kuin aikaisemmin, mutta hänen vierellään ajavat ”isoperseiset tyypit juttelivat kuin he olisivat ajaneet tasamaalla”.[12] Kolmenkymmenen ikävuoden paremmalla puolella tuolloin ollut Hampsten lopettikin ammattiuransa parin vuoden jälkeen.

Myös arvostetun Flandersin ympäriajon kahdesti voittanut hollantilaispyöräilijä Edwig van Hooydonck lopetti uransa 1990-luvun puolivälissä, koska ei katsonut pystyvänsä kilpailemaan ylimääräisillä punasoluilla vahvistettuja kilpailijoitaan vastaan:

On hyödytöntä taistella jousipyssyillä ja nuolilla sodassa, joka käydään kemiallisilla aseilla. Harjoittelin kuin hullu, mutta en vain pystynyt pysymään mukana. Esimerkiksi Rolf Aldag päihitti minut GP Eddy Merckx-kilpailussa. Olin aika-ajon hallitseva mestari, ja silti minut otti kiinno pyöräilijä, joka lähti kaksi minuuttia minun jälkeeni. Minulle pyöräily merkitsi harjoittelua, ravintoa ja unta. Olin uskomattoman naiivi. Suunnilleen vuosista 1992/1993 alkaen jokainen pyöräilijä antoi vaan mennä.[13]

Hooydonckin näkemys rEPOn tulosta ”pelin muuttajaksi” on yhteneväinen Andy Hampstenin näkemyksen kanssa, mutta eri kuin Greg LeMondilla.

Ennätykselliset seitsemän kertaa Ranskan ympäriajon voittaneen ja sittemmin historiankirjoista poispyyhityn Lance Armstrongin näkemys on myös kiinnostava, koska hänen näkemyksensä on vielä hieman erilainen.

Teksasilainen itse voitti tunnetusti vuoden 1993 maantiepyöräilyn maailmanmestaruuden Oslossa ainoastaan 21-vuotiaana, ja oletti myöhemmin kilpailun olleen pääosin rEPO-vapaan. Armstrong muisteli tilannetta kaksi vuosikymmentä myöhemmin kertoessaan päätöksestään siirtyä hormonin käyttäjäksi vuonna 1995:

En tiedä mitä muut tekivät tai eivät tehneet, enkä halua mennä yksityiskohtiin, mutta jossain vaiheessa pyöräily siirtyi matala-oktaanisesta dopingista korkea-oktaaniseen... On hyvin dokumentoitu, että me Motorolan pyöräilijät siirryimme korkea-oktaaniseen dopingiin vuonna 1995, mutta aiemmin olimme matala-oktaanisessa dopingissa. Se toimi vuoteen 1993, mutta ei enää vuonna 1994. Tuona talvena 1993-1994 tapahtui tektooninen muutos (”tectonic shift”).[14]

Taas aiemmista poikkeava kronologia, joka on ainakin sikäli väärä, että rEPO-hormonin käyttö oli jo enemmän kuin satunnaista vuonna 1993. Festina-talli liukui juuri tuolloin hämärälle puolelle, Bjarne Riis ja monet muut Telekomin pyöräilijät tekivät myös samoin ja monet PDM-joukkueen jäsenet aloittivat rEPOn käytön juuri tuona vuonna. MM-kisoissa siis oli käytännössä varmasti punasoluhormonilla varustautuneita kilpakumppaneita, joista toiseksi tulleen Olaf Ludwigin tiedetään valmistautuneen nimenomaan kyseiseen koitokseen rEPOn voimin.

Ja vieläkin erilainen versio löytyy, ja hyvin läheltä Lance Armstrongia.

Seitsemäntoista kertaa Ranskan ympäriajoon osallistunut Armstrongin tallikaveri George Hincapie kertoo valaehtoisessa lausunnossaan, että ”vuonna 1995 pyöräilyssä näytti olleen suuri muutos”, kun ”alkoi olla erittäin vaikeaa pysyä joukon mukana, ja opin, että syy oli erytropoietiinin laajamittainen käyttö”.[15] Eli kausi 1994 olisikin ollut vielä suhteellisen puhdas, ja endeeminen käyttö alkoikin vasta seuraavana vuonna.

Kuten yllä todetaan, useiden aikalaispyöräilijöiden muistikuvien mukaan rEPO-hormonin tulon seurauksena oli todella ”suuri muutos”, mikä joko pakotti liittymään douppaajien joukkoon tai unohtamaan ammattilaisuran. 

Ei ole ollenkaan outoa näkemyseroja on, mutta nyt ero on lähes seitsemän vuotta, se on ehkä liian paljon.

Epäjohdonmukaista vai ei?

Tilanne ei kuitenkaan ole niin sekava, kuin voisi kuvitella.

Yksi selittävä tekijä on siinä, että eri erikoistumisalueen pyöräilijät keskittyvät kauden aikana paitsi erityyppisiin kisoihin niin näkevät myös kilpailukentän eri tavalla, vaikka ajavatkin suuren osan matkasta osana samaa pyöräilykenttää, ”pelotonia”. Jyrkissä vuoristonousuissa tai aika-ajoissa pyöräilijä on eniten omillaan, joten pienetkin erot suorituskyvyssä ovat selvempiä, kun taas tasamaan pyöräily on aina yhtäpaljon taktiikkaa kuin aerobista voimaa.

Toinen selittävä tekijä on taas se, että urheilijoilla voi olla intressit muuttaa aikajanaa omaan narratiiviinsa sopivaksi. Jos Greg LeMond on samoilla linjoilla Peter Winnen kanssa, hän myöntää pystyneensä nujertamaan joukon rEPOlla pumpattuja kilpailijoitaan, itseasiassa hänellä on jopa riski joutua itse syytetyksi valmisteen käytöstä (mistä häntä myös epäillään). Jos taas hän siirtää ”suurta muutosta” myöhemmäksi kuin 1991, ei hormonilla välttämättä ollutkaan tärkein tekijä, joka selitti hänen putoamisensa.

Myös Lance Armstrong on useasti puolustellut doping käyttöään painottamalla sitä, että rEPO aikaansaa suorituskyvyn paranemisen jopa 10 %:lla, ja että vastaavasti on mahdotonta kilpailla rEPOn käyttäjiä vastaan. Aikajanaan ei ehkä sopinut, että teksasilainen silti voitti vuonna 1993 maailmanmestaruuden kortisonin tasoisten aineiden voimalla rEPOn käyttäjiä vastaan edes siitä huolimatta, että maantieajo on aina oma taiteen lajinsa, ja Oslon sateisessa syksyssä pyöräilijöitä kaatui tuon tuosta, mikä sekoitti pakkaa.

Kolmas selitys taas on, että etenkin pyöräilyssä on aina mukana monia suoritukseen vaikuttavia muuttujia, ja yksilöiden on vaikea arvioida niiden suhteellista merkitystä suoritukseen. Aivan vasta julkaistun rEPO-hormonin tehon kyseenalaistaneen hollantilaistutkimuksen johtaja Jules Heuberger toteaakin seuraavaa:

Tiedämme lääketieteen kautta sen, että ihmiset ovat huonoja yhdistämään syyn ja seurauksen. Jos sinulla on huono päivä ja muilla hyvä päivä, ja tiedät niinsanotusta super-dopingista, saatat helposti päätellä, että erot suorituskyvyssä ovat dopingin takia. Ilman minkäänlaista dopinghuhua olisit ajatellut, että tapahtunut oli vain sattumaa tai ainoastaan hyvä tai huono päivä.[16]

Pyöräilijä Tyler Hamilton kertookin palkitussa muistelmateoksessaan lopullisen siirtymisensä rEPO-hormonin käyttäjäksi tapahtuneen erään kisan jälkeen vuonna 1997, kun hänen joukkuetoverinsa Marty Jemison menestyi paremmin, vaikka oli ollut aiemmin selkeästi heikompi pyöräilijä. Jemison kuitenkin kertoo alkaneensa punasoluhormonin käyttäjäksi vasta myöhemmin. ”Hamiltonin vuoden 1997 päätös aloittaa EPOn käyttö saattaa olla perustunut virheelliseen olettamukseen”, toteaa Hamiltonin omaelämänkerran toimittanut Daniel Coyle.[17]

Neljäs selittävä tekijä on vallankumouksellisin ja samalla kiinnostavin, ja on johdettu kolmannesta vaihtoehdosta. Se on kiinnostavin siksi, että se hyökkää suoraan johdanto-kappaleen henkeä vastaan. Se on samalla myös näkemys, jonka esittäjiä kutsutaan aina ”doping-myönteisiksi”, ”valkopesijöiksi” ja ”idiooteiksi”. Se on samalla näkemys, jonka esittäminen hollantilaisen tutkijaryhmän toimesta sai urheilufysiologiyhteisön melkein välittömästi takajaloilleen vain muutama viikko sitten.
 

Joten nostetaan kissa pöydälle.

Entä jos rEPO-hormonin vaikutusta suorituskykyyn onkin liioiteltu, entä jos hormoni ei annakaan kymmenien prosenttien nousua aerobisessa suorituskyvyssä? Entä jos useimmat tutkijat ja pyöräilijät olivatkin väärillä jäljillä väittäessään hormonin antavan ”kymmenien prosenttien” lisäyksen suorityskykyyn?

Ajatus on kiinnostava. Itsesiassa se on niin kiinnostava, että siihen on pakko palata jossain vaiheessa tulevaisuudessa omassa esseessään.

Lähdeviitteet:

[1] Bengt Saltin antaa lausunnon Hasse Svensin vuonna 2013 toimittamassa Uppdrag Granskning-ohjelman jaksossa Blodracet, joka esitettiin Suomessa samana vuonna nimellä Nostiko Doping Hiihtäjien Veriarvot?.
[2] Specter, Michael: "'Supermen' on New Blood Drug Endanger Sports and Themselves", Washington Post, 2.4.1990
[3] Esimerkiksi kuusi kertaa Grand Tour-ympäriajoissa palkintokorokkeelle kokonaisajassa yltäneen italialaispyöräilijä Claudio Chiappuccin punasolujen osuus verestä (hematokriitti) oli tammikuussa 1994 ainoastaan 35,7 prosenttia mutta nousi kilpailukauden keskelle kesäkuuhun mennessä 60,7 prosenttiin lähes varmasti rEPO-hormonin avulla (Rendell, Matt: "The Death of Marco Pantani", Phoenix (UK) (2007) s. 178-179).
[4] Walsh, David: "From Lance to Landis", Ballantine Books (US) (2007), s. 44
[5] Marty, D; Nicholson, P; Haas U: "Cycling Independent Reform Commission (CIRC). Report to the  president of the Union Cycliste Internationale", Lausanne (2015), s. 33
[6] Friis Johansen, Christina; Mølholm Hansen, Morten; Hansen Lone; Frigast Larsen, Jesper: "Report on Doping in Danish Cycling 1998-2015", Anti-Doping Denmark (2015), s. 52
[7] Ormezzano, Gian Paolo: ”In farmacia un doping che sfugge ai controlli”, La Stampa 8.11.1989; Etsitty www.lastampa.it/archivio-storico - sivun kautta.
[8] Almond, Elliott: "Dutch Looking for Link in Deaths", Los Angeles Times 2.6.1990
[9] Zonneveld, Thijs: "Hoe een medicijn het wielrennen ziek maakte", NRC 17.1.2013
https://www.nrc.nl/nieuws/2013/01/17/hoe-een-medicijn-het-wielrennen-ziek-maakte-1198148-a791002
[10] Whittle, Jeremy: "Bad Blood", Yellow Jersey (UK) (2009), s. 114
[11] Walsh, mt. s. 180
[12] Hamilton, Tyler (toim. Daniel Coyle): "The Secret race", Corgi (UK) 2013, s. 51
[13] Moller, Verner: "The Scapegoat" Aarhus (Tanska) 2011, s. 30
[14] Benson, Daniel: "Lance Armstrong exclusive interview: Part 1", Cyclingnews 5.11.2013
http://www.cyclingnews.com/features/lance-armstrong-exclusive-interview-part-1/
[15] Pyöräilijä George Hincapien valaehtoinen lausunto vuodelta 2012 USPS/Discovery-channel pyöräilyjoukkueen tutkintaan liittyen, s. 4
https://d3epuodzu3wuis.cloudfront.net/Hincapie,+George+Affidavit.pdf
[16] Sähköpostikirjeenvaihto Heubergerin kanssa.
[17] Hamilton, mt. s. 76-79