Verta, Hymyä ja kyyneliä, Osa III: Post Mortem

Vielä vuoden 1981 marraskuussa oli veridopingin käytöstä Suomen urheilussa ollut julkisuudessa lähinnä sekalaisia ja epäluotettavia huhuja ja toisiinsa väljästi kytkeytyneitä lausuntoja, joista ei täysin ottanut selvää toimenpiteen yleisyydestä tai päämääristä. Vaikka aiheesta olisi tiedetty kuinka paljon tahansa pinnan alla, oli urheilun verensiirroista päätynyt painetuksi tekstiksi asti hyvin niukalti materiaalia.

Ainoastaan kuukausi myöhemmin tiedettiin täydellä varmuudella, että menetelmä oli paitsi olemassa, niin ainakin kaksien olympiakisojen finaalissa asti juoksi tankattu suomalainen. Lisäksi myös mitaleita oli saatu menetelmän avulla, ja juhlitun olympiavoittajan Lasse Virenin luottolääkäri oli kytketty operaatioihin. Hymyn artikkeleiksi asti tehdyt tunnustukset jäivät ehkä yllättäen ainoiksi julkisiksi suomalaisjuoksijoiden veritankkaustunnustuksiksi, joten on oma saavutuksensa, että molemmat skuupit sai julkaisuun asti sama lehti.
 

Nykylukijoiden silmissä on olympiamitalisti Maaningan tapaus saanut enemmän kansainvälistä huomiota pelkästään jo hänen menestyksensä takia ja siksi, että hän oli juhlitun Virenin joukkuetoveri juosten jopa samassa 10000 metrin olympiafinaalissa vuoden 1980 Moskovan kesäkisoissa. Internet-tietosanakirja Wikipedian englanninkielinen artikkeli veritankkauksesta väittää virheellisesti Maaningan tapauksen olevan jopa ensimmäinen tunnettu veridopingtapaus.

Vaikka Mikko Ala-Leppilammen tunnustus monesti sivuutetaankin historiankirjoituksessa yleensä sivumaininnalla, on se kuitenkin paljon kiinnostavampi, koska se on yksityiskohtaisempi ja vie käytön käytön historian hyvinkin kauas ajassa taaksepäin. Kun toimittaja sai puristettua Kaarlo Maaningalta muutaman lauseen tunnustuksen, antaa Ala-Leppilampi yksityiskohtaisemman selvityksen omista kokemuksistaan.

Onkin sitten toinen asia, mitä johtopäätöksiä estejuoksijan Hymyn kanssa yhteistyössä tekemästään julkitulosta pitäisi tehdä.

Miettiessään urheilutoimittajien tietolähteitä eräässä esseessään, havaitsi Keskisuomalaisen toimittaja Seppo Pänkäläinen kiinnostavasti, että ”lähellä kansallista huippua olevat, mutta ilman läpilyöntiä jäävät urheilijat pääsevät osallisiksi valtakunnan tarkimmin varjelluista salaisuuksista”, mutta ”[h]eitä ei kuitenkaan sido menestyksen tuoma julkisuuden ja talouden sädekehä, joten he voivat katkeroituneina tai ylpeinä ex-salaseuralaisina vuodattaa kokemuksiaan ja näkemyksiään”.[1]

Suomessa kestävyysjuoksun puolelta Pänkäläisen kuvausta lähimmin vastaava urheilija on juuri kansainvälisen kärjen tuntumassa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa menestyksestä taistellut juoksija Mikko Ala-Leppilampi, joka oli päässyt omakohtaisesti osalliseksi ”valtakunnan tarkimmin varjelluista salaisuuksista” vuonna 1972 ja kertoilemaan julkisuudessa ”salaseuran” toiminnasta yhdeksän vuotta myöhemmin.  

Estejuoksijan ”läpilyönti” oli todellakin ollut monesti lähellä, ja oli lopulta varsin pienestä kinni, että hän ei saavuttanut kansainvälistä täysosumaa. ”Aina voidaan pohtia millainen sankari Mikko Ala-Leppilammesta olisi juoksijana tullut, jos hän ei olisi osunut naulakkoon tai rypenyt viimeisellä vesiesteellä”, pohtivat Kiveen Hakatut -sarjaa työstäneet toimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle vaihtoehtoista todellisuutta.[2]

Ala-Leppilampi oli lähellä estejuoksun maailmanennätystä kaatuessaan viimeiseen vesiesteeseen vuoden 1971 syyskuussa maaottelussa joko uupuneena tai säheltäen, ja vuoden 1972 olympiakisojen estefinaalissa pronssille juossut Tapio Kantanen uskoi, että Ala-Leppilammen itsensä telominen maksoi Suomelle jopa mitalin, niin vakuuttavasti oli Ala-Leppilampi kukistanut Kantasen vain hetki ennen olympiakisoja. ”Aina kuitenkin sattuma puuttui peliin tavalla, josta on löydettävissä kaiken epäonnen keskeltä paljon koomisia piirteitä”, toteaa toimittajakaksikko juoksijaa ympäröineestä huonosta tuurista.

Yksi tapa katsoa Ala-Leppilammen tunnustusta onkin nähdä se sisäpiiriläisen kertomuksena salaisista menetelmistä, katsauksena ulkopuolisilta aiemmin tuntemattomaan alueeseen. Salamyhkäisen ilmapiirin ympäröimä tunnustus vahvistaakin sairaaloineen ja vuoristoleireillä talteenotettuine veripusseineen pala palalta sen, mitä maailmalla oli epäilty suomalaisjuoksijoista jo kymmenkunta vuotta, ja vielä vahvemmin senjälkeen kun Lasse Viren oli vuonna 1976 palannut olympiseen kultakantaan neljän kuivan vuoden jälkeen. Vaikka kaikkia väitteitä ei ottaisikaan, niin kuvaus lääketieteen menetelmien käytön kulttuurista Suomen kestävyysjuoksussa on kiinnostava.

Täysin päinvastainen tulkinta taas on, että estejuoksijan julkitulo oli suuressa mittakaavassa merkityksetön tapahtuma, koska kaikki tiedettiin jo. 

Oli itseasiassa tiedetty jo kymmenen vuotta.

”Asioita seuranneille tahoille esteravurin vuodatus oli vanhan kertausta”, arvioikin historioitsija Erkki Vettenniemi juoksijan tunnustusta vuonna 2014 ilmestyneessä teoksessaan Suomalaisen Kestävyysjuoksun Historia. ”Pekka Peltokallio oli jo syksyllä 1972 julkisesti hyväksynyt tankkaukset huipputasolla, sillä veriarvojen optimoinnilla vain 'tasoitetaan' suomalaisten ja ulkomaalaisten välinen kilpailuasetelma”.[3]

Tälläkin tulkinnalla on perustelunsa. Silti myös Vettenniemi löytää omiin teoksiinsa tunnustuksesta yhtä ja toista kelpuuttaen tietoja aina veridopingin teknisistä yksityiskohdista EM-mitalisti Juha Väätäisen oletettuun vuoden 1971 kisatankkaukseen ja Dipolin salamyhkäiseen lähtöateriaan, jossa ”Münchenin kesäolympialaisten aattona elokuussa 1972 lääkäri Pekka Peltokallio kysäisi kultakin urheilijalta kahden kesken, hyväksyikö tämä täyden lääkehuollon”.[4]

Kolmas vaihtoehto on tarkastella väitteitä lähdekriittisemmin ja todeta, että tunnustuksessa on uutta tietoa, mutta sen vahvuus ja rasite on yhtäaikaa juuri siinä, että Ala-Leppilampi haluaa kertoa kaiken. Kaiken, ja nimenomaan kiinnostavasti.

Ala-Leppilampi oli yleisön rakastama ahkera kilpailija, josta myös hänen tunteneet ihmiset yleensä pitivät. Yllämainitut toimittajat Teronen ja Vuolle jututtivat joukkoa vuonna 2005 ennenaikaisesti kuolleen Ala-Leppilammen tunteneita ihmisiä, ja juoksijasta välittyy kuva hauskana, ystävällisenä ja lämpimänä ihmisenä, joka oli aina seurallinen ja hyväntuulinen eikä koskaan vihainen. ”Hyvin sosiaalinen nimenomaan kestävyysjuoksijaksi, poikkesi siinä mielessä lajin kuvasta”, havainnoi Suomen Urheiluliiton entinen valmennuspäällikkö Seppo ”Nitti” Nuuttila, jonka kanssa ”Mikko Vilkastus”-lempinimen saanut Ala-Leppilampi ei aina ollut parhaissa väleissä aktiiviuransa aikana.[5]

Juoksijassa oli kuitenkin myös toinenkin puolensa.

Muutaman vuoden Ala-Leppilampea vanhempi Jouko Kuha pysyi läheisissä väleissä Ala-Leppilammen kanssa tämän kanssa aktiiviuran jälkeenkin, ja auttoi entistä kilpakumppaniaan monella tavalla arjessa ja vastoinkäymisissä. Kuha oli jo vuonna 1981 kuitannut Hymyn paljastukset ”huulenheittona” ja estejuoksun entisen ME-miehen näkemyksen mukaan ainakaan Ala-Leppilammen entiset kilpakumppanit eivät ottaneet hänen julkisuudessa kertomiaan asioita vakavasti, vaikka jutut olivatkin älyttömiä:

Tavallaan Mikko oli myös säälittävä, jopa niin, etteivät kilpatoverit juuri välittäneet hänen eri lehdille toisista juoksijoista sepittämistä tarinoista. Kaikki tiesivät, että Mikko antoi rahapulassaan mielikuvituksen juosta, oli tavallaan sillä lailla jopa henkisesti sairas.[6]

Vaikka ainakin osa Ala-Leppilammen kertomasta onkin muuta kautta vahvistettu, niin käsitystä vilkkaasti juoksevan mielikuvituksen puolesta puhuu se, että juoksijan muistikuvat eivät aina ole olleet johdonmukaisimpia.

Kuten aiemmin todettu, niin juoksija väitti tankkauksen parantavan estejuoksussa loppuaikaa 20 sekunnilla, mutta hänen omalla kohdallaan ei tällaista tulosparannusta havaittu, ei ainakaan vuonna 1973 jolloin hän teki ennätyksensä. Itseasiassa juoksijan ennätys parani vain muutamilla sekunneilla vuoden 1971 jälkeen, kun hän pääsi osalliseksi operaatioihin.

Lisäksi hänelle itselleen tehtyjen tankkausten määräkin vaihtelee vuodesta ja lähteestä toiseen; vuonna 1981 niitä olisi ollut juoksijan mukaan kolme[7], MOT-reportaasi Veridopingin Mallimaa (2000) antaa luvuksi neljä[8], ja juoksija itse kertoi seuraavana vuonna Nykypostille niitä olleenkin viisi.[9] Kun Hymylle hän väitti yksiselitteisesti Peltokallion suorittaneen kaikki toimenpiteet, niin vuosituhannen vaihteessa hän kertoi olleensa yhteensä kolmen lääkärin tankattavana.

Ala-Leppilammen maininta oman aiemmin talteenotetun veren siirroistakin ainakin mietityttää, kun hän väitti urheilijoiden säilövän vuoristoleireillä poistettua vertaan myöhempää takaisinsiirtoa varten, jolloin elimistö on korjannut verivajeen.

Ensikäden tietoa hänellä ei menetelmästä ole, mutta hän silti väittää ”varmana tietona” huhuttua menetelmää käytetyn. Useat antidopingtyössäkin ansioituneet urheilulääkärit sanoivat kuitenkin menetelmän olevan käytännössä niin hankala toteuttaa, että aina oltaisiin käytetty joko Veripalvelun tarjontaa tai toista luovuttajaa. Tähän näkemyksen jakoivat niin Markku Alén, Risto Elovainio kuin myös Tapio Videman, joista kaikki olivat joko anti-doping aktiiveja tai kehittäneet veritestausta. Itseasiassa yhden 1970-luvun alussa tehdyn tutkimuksen lisäksi ei Suomessa täysin varmasti tiedetä ainoatakaan omalla verellä tehtyä tankkaustapausta.

Myöskään yllämainittu historioitsija Erkki Vettenniemi ei itseasiassa usko oman veren siirtoja tapahtuneen ollenkaan, vaan historioitsijan tulkitsee juoksijan tarinaa niin, että tunnustus päinvastoin ”sysäsi syrjään sen sitkeän uskomuksen, jonka mukaan tankkaus tehtäisiin juoksijan omalla verellä” ja ”Ala-Leppilampi selvensi” että tankkaus tehdään luovuttajan verellä.[10] Näinollen myös Suomen johtava doping-historioitsija kyseenalaistaa ainakin osan juoksijan kertomasta, mikä ei taas tosin syystä tai toisesta estä häntä käyttämästä tätä ainoana lähteenään tarvittaessa.

Vielä kun lisää Juoksija-lehden julkaiseman kirjeen, jossa Ala-Leppilampi pyyteli juoksupiireiltä anteeksi julkituloaan, niin epäilys voimistuu vielä lisää siitä huolimatta, että hän ei väitäkään keksineensä asioita päästäään.

Aneemisten hoitoa?

Erkki Vettenniemi on ”vanhan kertausta”-kommenttinsa kanssa oikeassa sikäli, että urheilijoiden luottolääkäri Peltokallio oli maininnut 1970-luvulla pariinkin otteeseen, että suomalaisten urheilulääkärien käsi ei vapissut, jos kanyylineula piti suunnata aneemisten urheilijoiden suoneen.

Yhdessä asiassa kuitenkin Ala-Leppilammen tunnustukset ja Peltokallion 1970-luvulla esittämät näkemykset menevät ristiin, juoksija nimittäin väittää, että veritankkaus ei ollut vain anemian korjaamista. Hänen mukaansa Suomessa tiedettiin se, että veriarvoja kannatti nostaa yli normaaliarvojen ja lisäksi tätä tietoa sovellettiin huippujuoksijoihin ahkerasti. Hematologien ja urheilufysiologien vielä 1970-luvun alussa jakaman virallisen konsensusnäkemyksen mukaan veriarvojen nostaminen liian korkealle jopa haittaisi suoritusta viskositeetin ja ääreisverenkierron vastuksen kasvaessa, ja suorituskyvyn kannalta ”tehokkain” hemoglobiinilukema olisi niinkin matala lukema kuin 150 g/l. 

Ruotsissa 1960-luvun puolivälissä alkaneet veridopingtutkimukset asettivat yllämainitun näkemyksen vähitellen outoon valoon 1970-luvun mittaan, mutta yhtä varmasti voidaan sanoa, että anemia oli erittäin yleistä suomalaisurheilijoiden keskuudessa.

Useiden kesäkisojen joukkueiden lääkehuollossa mukana ollut Kaarlo Hartialakin oli todennut 1960-luvun puolivälissä suomalaisten rasituksena olevan ”eräät perinnäiset heikkoudet, mm. raudanpuuteanemia”. Hänen tuolloin tekemissään tutkimuksissa selvisi, että ”puolella Uimaliiton valmennuspiiriin kuuluvista oli kilpailukauden 1963 alkaessa selvä raudanpuuteanemia, seerumin rautapitoisuus suoranaista raudanpuutetta osoittava ja eräiden rautareservit veriarvoista päätellen lähes olemattomat”. Hartiala kiroaakin samassa yhteydessä, miten ”asianomaisten on pian pystyttävä ihmeitä tehden kamppailemaan suurmaiden verekkäiden ja hyvin hoidettujen edustajien kanssa”.[11]

Myös vuoden Münchenin vuoden 1972 olympiajoukkueen lääkehuollossa Pekka Peltokallion kanssa ollut joukkueen ylilääkäri Helmer Kvist kertoi vuoden 1976 keväällä urheilulääkärien kohtaamia ongelmia, ja kertoi suoraan veriongelmista ja olemassaolevista lääkehuollon menetelmistä asian korjaamiseksi:

Aikaisempina vuosina, jolloin huippu-urheilijoiden terveyden tarkkailu oli lapsenkengissä, oli kovin yleistä, että huippu-urheilijoidenkin veriarvot saattoivat olla tyrmistyttävän huonoja – selvästi aneemisia, kun he kääntyivät lääkärin puoleen ja kertoivat lähitulevaisuudessa olevista tärkeistä kilpailuista. Mitään kieltoja ei ole olemassa potilaan anemian korjaamiseen verensiirroilla.[12]

Viimeisestä lauseesta voi melkein päätellä, että Kvist oli itsekin suorittanut operaatioita, ja Kvist kertoikin epäyllättävästi yhdeksän vuotta myöhemmin antaneensa verensiirron neljälle ”erittäin aneemiselle” urheilijalle täsmentämättä sen enempää keitä urheilijat olivat tai milloin verensiirrot tehtiin.[13]

Myöhemmin ”tunnustuksena” mainittu asia ei vuonna 1985 aiheuttanut minkäännäköistä kohua, huomiota tai paheksuntaa. Itseasiassa tunnustuksen udelleet toimittajat jopa painottivat sitä, että verensiirron sai tehdä ”sairaalle urheilijalle”. Kun myöhemmin kaikki verensiirrot niputettiin saman teknisen veridoping-käsitteen alle, saivat myös Kvistin suorittamat operaatiot synkän leiman, itseasiassa maininta anemiastakin hävisi kun tunnustukseen toisinaan myöhemmin viitattiin.

Kuten aiemmin on jo todettu, kertoi Oulun urheilulääkäriaseman ortopedi Jaakko Puranen vuonna 1981 suoraan, että veritankkaus oli aneemisissa tapauksissa rutiinitoimenpide ennen suurkisoja, mutta verensiirtoa ei pitäisi käyttää jos hemoglobiiniarvo olisi normaaleissa 130-150 g/l arvoissa. Puranen oli maininnut jo vuoden 1972 keväällä – kun aihetta oli käsitelty niukasti julkisuudessa – että verensiirtoja suoritettiin urheilijoille hoitotoimenpiteenä kun tilanne niin vaati:

Veren hemoglobiiniarvot ovat urheilijoille tärkeät. Kova harjoittelu saattaa laskea arvoja huomattavasti. Tällöin on jouduttu antamaan jopa verta. Se ei ole väärä eikä tuomittava tapa. Se on eräs tapa hoitaa anemiaa.[14]

Myös yleisurheilijoiden luottolääkäri Pekka Peltokallio oli samana vuonna todennut urheilijoiden veriarvojen putoilevan helposti ja hän oli tyrmännyt ”verispesialistit”, jotka hymyilivät ympäri vuoden rautatabletteja syöville urheilijoille. ”Totuus on kuitenkin se, että ellei urheilija syö jatkuvasti rautaa yliannoksin, hänen hemoglobiiniarvonsa putoavat”, dosentti totesikin käytännön miehenä. ”Jos he harjoittelevat kovasti, mutteivät syö rautaa, Hb arvot putoavat 13,5:n [g/dl] paikkeille”.[15]

Edellämainitun pohjalta ei olekaan yllätys, että anemia vaivasi laajasti myös vuoden 1972 kesäolympialaisten joukkuetta. Vaikka kyseiset kisat olivat ainakin kestävyysurheilullisesti suurmenestys Suomelle, löysi joukkueen ylilääkäri Helmer Kvist myös itsekritiikin aihetta eräässä pian kisojen jälkeen pitämässään luennossa:

Minulla oli keväällä -72 käsitys, että kaikki liitot jo seuraavat edustusurheilijoidensa veriarvoja säännöllisesti... Säännöllisiä laboratoriokontrolleja ei monessakaan liitossa oltu valvottu... Kun sellaisten miesten kuin [...] Hb oli 3 viikkoa ennen kisoja 12,0 ja [...] 12,2 sekä 17 muun olympiaurheilijan arvot 13,5 paikkeilla, ei minun tarvinne todeta kuin – etten olisi uskonut ja että asia on korjattava seuraavan olympiadin aikana... Münchenissä oli kisojen aikana luvattoman suuri verenparannuspiikitys meneillään.[16]

Eli kisajoukkueessa oli yhteensä 19 aneemista tai anemian rajamailla olevaa urheilijaa juuri kisojen alla. Hämärä sanamuoto jättää avoimeksi miten heidät hoidettiin, viitataanko ”piikityksillä” rautapistoksiin vai verensiirtoihin, Kvistin kun tiedetään hoitaneen kummallakin menetelmällä potilaitaan. Ilmeisesti edes kaikkia, joita yritettiin hoitaa normaaliverisiksi ei ehditty, ja Kvist kertookin Stadion-lehdessä muutama vuosi myöhemmin, että ”tarmokkaista yrityksistä huolimatta pääsi vielä Müncheniinkin 3 tai 4 urheilijaa, joiden hemoglobiini oli 2 viikkoa ennen kisoja 125-130”.[17]

"Luvattoman suuri verenparannuspiikitys". Suomen Münchenin olympiajoukkueen ylilääkäri Helmer Kvistin pitämässä luennossa kerrotaan, että anemia vaivasi monia joukkueen jäseniä. Joukkueen toinen lääkäri Pekka Peltokallio vahvisti myöhemmin, että Mikko Ala-Leppilampi sai verensiirron kyseisten kisojen alla. (urheilijoiden nimet poistettu)

Ala-Leppilampi oli itsekin myöntänyt ”verenvaihtojen” kuuluneen urheilijoiden työkalupakkiin jo ennen vuoden 1981 julkituloaan. Kun eräs toinen Hymyn toimittaja oli jututtanut Ala-Leppilampea vuonna 1976 juuri Montrealin olympiakisojen alla, ei juoksija itsekään itseasiassa kiistänyt, että kohuttuja ”verenvaihtoja” tehtiin. ”Mikko Ala-Leppilampi toteaa, että verenvaihdot ovat aneemisia varten”, kirjoittaa toimittaja Risto Riihonen jutussaan. ”Hänellä on hyvät veriarvot luonnostaan”, jatkaa toimittaja vapauttaen juoksijan menetelmän käytöstä.[18]

Mikko Ala-Leppilampi ei mahdollista anemiaansa mainitsekaan vuoden 1981 tunnustuksessaan, mutta hänelläkin oli ollut aika ajoin ongelmia veriarvojensa kanssa, mikä tuli näkyvimmin esille vuonna 1966 Budapestin yleisurheilun EM-kisojen yhteydessä, kun 10000 metrin finaalin pääjoukko otti hänet puolivälin kohdalla kierroksella kiinni, minkä jälkeen hän pian keskeytti kisan. Erkki Vettenniemi kertoo kilpailusta elävästi teoksessaan Suomalaisen Kestävyysjuoksun Historia:

Jürgen Haasea juhlittiin kultamitalistina, mutta mikä lannisti suomalaistoivon? Joukkueen lääkäri Helmer Kvist paljasti Ala-Leppilammen veriarvojen olleen luvattoman kehnot. Kvist oli jopa tehnyt sen virheen, että oli kertonut havainnostaan urheilijalle ennen starttia, mikä luonnollisesti latisti tämän taistelutahdon.[19]

Aineiston valossa jää ainakin mieleen ajatus, että Pekka Peltokallio ja kumppanit eivät salailleet 1970-lukua salaista ”veridopingohjelmaa”, vaan puhuivatkin koko ajan totisinta totta; nimenomaan anemia verensiirtojen ensisijaisena syynä, mahdollisesti myös Ala-Leppilammen kohdalla. Myöskään juoksijan  Hymylle mainitsema annostus ei nosta kenenkään hemoglobiiniarvoa huippulukemiin, vaan Ala-Leppilammen mainitsema kahden veripussin annostus nostaa hemoglobiinitasoa ainoastaan 15 pisteellä.

Ainut valkoisista valkoisin puolitotuus olisi vain Peltokallion oma osallistuminen ainakin yhteen tankkausoperaatioon, mistä dosentti näytteli ainakin tietämätöntä, kun asiaa sivuttiin 1970-luvun mittaan julkisuudessa useastikin ja apulaisprofessoriksi kohonnut dosentti asiaa kommentoi.

Kohina aiheesta kävi jokatapauksessa 1970-luvun alusta asti koko ajan niin kuumana, että kukaan ei halunnut heittää itseään vapaaehtoisesti bussin alle, vaikka salaisuuden verhoa halusikin raottaa.

Entä Maaninka?

Vuoden 1980 Moskovan kesäolympialaisiin mennessä ylimääräisten punasolujen hyödystä tiedettiin ainakin akateemisella tasolla enemmän kuin 1970-luvun alkuvuosina.

Kuten aiemmin on jo todettu, kerrottiin julkisuudessa Moskovan kisojen mitalistin Kaarlo Maaningankin saaneen operaationsa nimenomaan (lievän) anemian takia. ”Maaningan normaalit veriarvot pyörivät kovan harjoittelun vuoksi 140 paikkeilla, eli ne ovat urheilijalle varsin alhaiset”, havainnoi Uuden Suomen toimittaja Jari Porttila jo kun kohu ensimmäisen kerran tuli julkisuuteen vuonna 1981.[20] Maaninka kertoi itse Hymylle lukeman pyörineen välillä jopa 130 nurkilla eikä Hymyn toimittaja Esko Tulusto nähnyt aihetta kyseenalaistaa olympiamitalistin kertomaa.[21]

Lääkintöhallitukselle tuli vain pari päivää Hymyn artikkelin jälkeen selvitettäväksi urheilijalle tehty verensiirtotapaus, josta antamassaan selvityksessä kertoo suorittajalääkäri tehneensä operaation ”anemian korjaamiseksi”. Luultavasti sairaskertomus löytyi ja laboratoriokokeet oli tehty asianmukaisesti, koska niiden puuttumisesta ei yhteenvedossa mainita. Tämä viittaa siihen, että selitys saattaisi pitää paikkansakin, vaikka kokonaisuutena arvioiden toimenpide ei ollutkaan viranomaisten mielestä lääketieteellisesti perusteltu.

1990-luvulle tultaessa oli tutkimuskirjallisuutta korkealle nostettujen hemoglobiiniarvojen hyödystä kasaantunut vieläkin enemmän. Verensiirtoa lähinnä raudan syömiseen vuonna 1981 verrannut Maaningan valmentaja Jouko Elevaara oli Moskovan operaation motiiveista samoilla linjoilla vuonna 1995. Tuolloin Aamulehden toimittajat Matti Kuusela ja Vesa Laitinen tekivät kymmenille 1970- ja 1980- lukujen urheilupiirien edustajille soittelukierroksen ansiokasta doping-artikkelisarjaansa varten, ja myös Elevaaran muistikuvia udeltiin:

ELEVAARA: Kun [SUL:n] lääkärit totesivat Kaarlon veriarvojen huonontuneen, he olivat sitä mieltä, että arvot täytyy korjata. Minulle jäi sellainen käsitys, että se oli aivan yleistä kotimaassa ja ulkomailla. Ei sitä kauhisteltu mitenkään.

TOIMITTAJA: Väitätkö muka, ettei punasoluja lisätty maksimaalisen hapenottokyvyn lisäämiseksi?

ELEVAARA: Ei, vaan nimenomaan hoitokeinona. Nyt kun on paremmin perehdytty asiaan, tiedetään, miten muuten se vaikutti.[22]

Toimittajakaksikko oli vuoden 1995 tietojen valossa selvästi epäuskoinen Elevaaran versiosta, ja on aina mahdollista että Elevaara ymmärrettävistä syistä valkopesi episodia.

Toisaalta ”Jokkeri” oli tuolloin ja ollut aiemminkin todella suorapuheinen doping-aiheesta. Hän myönsi itseasiassa samassa yhteydessä kokeillaansa itse 1970-luvulla kuurin hormoneja kehnoin kokemuksin.

Elevaara oli itseasiassa jo vuonna 1983 kertonut, että tankkaus oli hyvin yleistä maailmalla ja Suomessa. Hän oli myös seuraavan vuoden kesällä kertonut näkemyksenään, vuoden 1984 talviolympiakisoissa olisi ollut tankattuja suomalaisia siitä huolimatta, että Suomen hiihtopiirit olivatkin kiistäneet epäilyt yhteen ääneen. ”Heikkoverisellä urheilijalla verensiirron hyöty esimerkiksi 10000 metrin juoksussa voi olla 10-30 sekuntia”, kertoi Elevaara myös painottaen toimenpiteen motiiveja.[23]

Sarajevon 1984 kisoja koskenut väite saattoi olla Elevaaralta ainoastaan hyvä arvaus, mutta valmentajalla saattoi olla myös sisäpiirin tietolähdekin. Elevaaralla oli nimittäin hyvät yhteydet talviurheilupiirien huipulle asti ja hänen tiedettiin konsultoineen mm. ampumahiihdon maailmanmestaria Heikki Ikolaa valmennusasioissa. Lisäksi eräs tunnettu hiihtäjä, jonka valmentamiseen Elevaara oli 1980-luvulla osallistunut oli Arto Koivisto – olympiavoittaja ja eräs maailman parhaita hiihtäjiä 1970-luvulla.

Kun media riepotteli kuutta Lahden MM-hiihdoissa kärynnyttä suomalaishiihtäjää koko vuoden 2001 kevättalven, kirjoitti Koivisto muistelmansa, jotka julkaistiin saman vuoden syksyllä. Vuoden 1976 olympiakultaa voittaneen viestijoukkueen ankkurina ollut Koivisto kertoi tuolloin käyttäneensä veritankkausta viisi-kuusi kertaa 1970-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin kestäneen aktiiviuransa aikana.

Sittenkin "oikeaa" veridopingia?

Kun dosentti Pekka Peltokalliolta kysyttiin Münchenin vuoden 1972 menestyksekkäiden Münchenin olympiakisojen jälkeen, oliko suomalaisilla ikiomia ”poppaskonsteja”, oli vastaus nykytiedon valossa epäilyjä ruokkiva:

Mä suoraan sanoen luulen niin. Urheilulääketiede eroaa kaikesta muusta lääketieteestä siinä, että jos keksitään jotakin uutta, se pidetään salassa. Ja tuota: musta tuntuu, että meillä on tuossa ajoittamisessa ja trimmaamisessa aika hyviä keinoja, jotka on täysin luvallisia.[24]

Puolet Suomen kahdeksasta mitalista, mukaanlukien kaikki kolme kultamitalia tuli kestävyysjuoksusta, jonka nykyään kielletyt, mutta tuolloin ”täysin luvalliset” keinot ajoittaa kunto tiedetään.

Kuten edellä on todettu, on Mikko Ala-Leppilammen kertomassa auttamatta pieniä epäjohdonmukaisuuksia, mutta onko liian suuri askel tuomita kertomus melkein kokonaan paikkansapitämättömänä? Helsingin Sanomien Risto Forss oli sama toimittaja, jolle Pekka Peltokallio vahvisti heti Hymyn artikkelin jälkeen osan Mikko Ala-Leppilammen kertomasta paikkansapitäväksi. Hän muistaa Ala-Leppilammen mukavana kaverina ja uskoo entisen estejuoksijan puhuneen ainakin pääpiirteittäin totta 1970-luvun lääketieteellisistä apuvälineistä:

– En usko, että verensiirroissa oli kyse anemian korjaamisesta, Suomessa kyllä tiedettiin korkeista hemoglobiiniarvoista olevan hyötyä kestävyyssuorituksessa. Ja käviväthän suomalaisjuoksijat säännöllisesti vuoristossa harjoittelemassa veriarvojaan kohottaakseen, toteaa vuonna 2007 eläkkeelle jäänyt toimittaja.[25]
 
Kaikkia estejuoksijan esittämiä väitteitä ei Forssin mielestä sitävastoin voi ottaa sellaisenaan:

– Seurasin varsin kiinnostuneena ja läheltä Lasse Virenin uraa ja mitä hänestä on kirjoitettu, ja kun miettii sitä, millainen hän on luonteeltaan, en usko, että hän on veridopingia käyttänyt.

On myös merkillepantavaa, että Peltokallio ei vuonna 1981 maininnut sanaakaan anemiasta kommentoidessaan asiaa vaan päinvastoin kertoi, että ”veridoppausta on meillä kerran kokeiltu” ja koekaniinina oli nimenomaan Ala-Leppilampi, mutta juoksijan huonon menestyksen kautta olisi ollut selvää, että verenlisäyksestä ei ole hyötyä.[26] Kun uskoontullut Kaarlo Maaninka niinikään astui julkisuuteen oma-aloitteisesti vuonna 1983 kertoen Iltalehden Jari Porttilalle tarkemmin Moskovan kisoihin valmistautumisestaan, ei anemiaa mainita sanallakaan.[27]

Vaikka suomalaisen urheilulääketieteen oletetusta 1970-luvun ”etumatkasta” verenvaihtojen alalla voidaankin olla montaa mieltä, on suuri yleisö sekä Suomessa että maailmalla vakuuttunut juuri siitä, että suomalaiset urheilijat nostelivat kultaisella 1970-luvulla verensä punasolupitoisuuksia hyvinkin korkealle, ja tämä mahdollinen tieteellinen etumatka kurottiin kiinni viimeistään 1980-luvulla, kun hitaimmatkin maat tajusivat, että veridopingohjelma ei ollut vain pelkkää huhua ja että verensiirtojen käytön historia ulottui ainakin vuoteen 1972 asti.

Tosiasiana nimittäin on ja pysyy se, että ensimmäinen veridopingin hyödyn osoittava tutkimus julkaistiin jo vuonna 1972, ja tuloksia toistettiin enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä seuraavan kymmenen vuoden aikana tieteellisissä tutkimuksissa. Myös suomalaiset urheilupiirit tunsivat tämän aineiston, ja juuri ensimmäistä julkaistua ruotsalaistutkimusta hehkutettiin jopa Suomen Lääkärilehden uusinta uutta tieteellistä aineistoa arvioivalla Octopus-palstalla asti. ”Monien muiden dopingaineiden vaikutuksesta urheilusuorituksiin on kovin vähän objektiivistä näyttöä, mutta veridopingin tehokkuus on ilmeisesti sitovasti osoitettu”, todetaan lehdessä.[28]

Vuonna 1972 julkaistusta ruotsalaisesta verensiirtotutkimusta uutisoitiin Suomenkin lehdistössä aika ajoin, joten se ei voinut mennä ohi urheilijoilta eikä alaa seuraavilta tutkijoilta.[29]

Samoihin aikoihin myös Suomen urheilupiireistä alkoi tihkua tietoja urheilijoille tehdyistä verensiirroista, joten on täysin mahdollista, että anemiasta puhuminen oli urheilulääkärien ja valmentajien taholta lopulta kuitenkin vain ennakoivaa vahinkojen kontrollointia, koska verensiirtojen kiistäminen olisi ruokkinut epäilyksiä kaksinverroin. Kun Italian veridopingohjelmasta alkoi vuotaa tietoja julkisuuteen seuraavalla vuosikymmenellä, puolustautui ohjelman isä, Ferraran yliopiston rehtori Francesco Conconi, väittämällä, että menetelmää käytettiin matalien veriarvojen korjaamiseen.

Urheilujohdon kommentointia voi myös peilata anabolisiin steroideihin ja niiden käyttöön kestävyysurheilussa. Vaikka käytännössä koko 1970-luku julkisuudessa kohistiin steroidien käytössä, vapautettiin kestävyysjuoksijat yleensä julkisessa sanassa epäilyistä, kun asiantuntijoiden taholta sanottiin lähes yhdestä suusta, että kestävyysurheilijat eivät lihaksia kasvattavia hormoneja käytä. Hyödyistä on kiistelty paljonkin, mutta käyttöä esiintyi laajalti myös kestävyysjuoksijoiden rintamalla, mikä tuli suurelle yleisöllekin selväksi viimeistään vuoden 1984 Los Angelesin kesäolympiakisoissa surullisenkuuluisalla tavalla.

Taustalla touhuttiin ja tiedettiin yhtä ja julkisuudessa kerrottiin toista. Oliko samoin veridopingin kanssa?

***

Hymy-lehteä ja veridopingia käsittelevän esseen taustalla koko ajan ollutta kysymystä on hyvä käsitellä lopuksi parilla sanalla – miksi nimenomaan sensaatiolehti Hymy oli asian selvittelyssä niin aktiivinen toimija ja miksi aiheesta ei kirjoiteltu mainittavasti aiemmin?

Jälkikäteen on helppo todeta, että urheilun kemiallisesta valmennuksesta kirjoiteltiin 1970-luvulla ylipäänsä hyvin vähän, minkä lisäksi päätoimiset urheilujournalistit eivät oma-aloitteisesti aiheeseen mielellään tarttuneet. Urheilujournalismin suhdetta doping-kirjoitteluun on tutkittu jonkinverran Suomessakin, esimerkiksi Keskisuomalaisen toimittaja Seppo Pänkäläinen jututti 1990-luvulla suurta joukkoa urheilutoimittajia väitöskirjaansa varten, ja kirjoitti aiheesta myös laajan esseen historioitsija Erkki Vettenniemen toimittamaan teokseen Piikki Lihassa (1998).[30]

”Haastateltuani Suomen merkittävimmät, 1970-luvulta alalla olleet painetun sanan toimittajat, voin sanoa, että ainakaan tietoisesti urheilutoimittajat eivät ole doping-asioita salanneet”, toteaa Pänkäläinen uskoen, että tahallista ”valkopesua” esiintyi vähän.

Pänkäläinen ei johtopäätöksellään kuitenkaan tarkoita sitä, että urheilutoimittajat olisivat tutkineet aihetta innokkaasti, mutta laihoin tuloksin, vaan että insentiivit penkoa aihetta olivat vähäiset, aiheen käsittely oli hankalaa ja luotettavan tiedon saanti vähintään työlästä.

Nykyisin kielletyt menetelmät olivat sallittuja vielä kauan sen jälkeen, kun niiden käyttö oli alkanut. Hormonit kiellettiin vasta vuonna 1975, joten menetelmää ei ollut monien silmissä syytä erottaa normaalista harjoittelusta. Näyttö kemiallisen valmennuksen vaarallisuudesta oli lisäksi vähäistä ja monien näkemys oli, että ”kilpailussa mukana pysyminen” edellytti jokatapauksessa samojen menetelmien käyttöä kuin muuallakin oletettiin käytettävän. On syytä todeta, että veritankkaus oli sallittu menetelmä vielä vuonna 1981 Hymyn tehtyä artikkelinsa, vaikka monissa piireissä menetelmää pidettiinkin epäeettisenä.

Osa toimittajista oli myös innolla kannattanut DDR-henkisen totaalisen valmennuksen tuomista Suomeen, ja suomalaisten paluun maailman huipulle laajalla rintamalla on täytynyt jokatapauksessa tuntua hyvältä surkean 1960-luvun jälkeen. ”Kun lähes kaikki väitöskirjaani varten haastattelemani urheilutoimittajat mainitsivat innostuneisuuden urheilutoimittajan tärkeimpiin avuhin kuuluvaksi ominaisuudeksi, voi urheilutoimittaja tällä asenteella helposti syyllistyä vauhtisokeuteen ja näköalattomuuteen”, toteaa Pänkäläinen, vaikkei pidäkään innostusta ensisijaisena syynä aiheen vähäiseen käsittelyyn.

Pänkäläisen mukaan huhutasolla liikkui tietoa paljonkin, ja huhuissa oli varmasta myös oikeaakin tietoa taustalla. Vaikka urheilutoimittajat olisivat halunneetkin, niin julkisuuteen asti ”varmoja tietoja” ei uskallettu tuoda oikeusjuttujen pelossa. Tämän lisäksi myös insentiivit kysyä suoraan asiasta urheilijoilta olivat niukat, etenkin jos udeltiin urheilijoiden omaa dopingin käyttöä. ”Kuinka moni urheilutoimittaja on valmis uhraamaan suhteensa urheilijaan yhden kysymyksen vuoksi, kun vastauksen voi jo etukäteen arvata?”, toteaakin Pänkäläinen.

Eräät ei-urheilupainotteiset julkaisut ottivat jokatapauksessa kriittisemmän lähestymistavan aiheeseen, ja tekivät aiheesta omaa tutkimusta ja julkaisivat innokkaammin dopingia käsitteleviä tietoja. Hymy julkaisi esimerkiksi heti Montrealin vuoden 1976 kesäolympialaisten jälkeen joukkueen jäsenille kisojen alla lähetetyn kirjeen, jossa varoitettiin tulevasta hormoni-testistä ja annettiin tarkkoja ohjeita, miten annostusta tulee vähentää kisojen alla, jotta aineet ehtisivät poistua elimistöstä. Kirjeen oli allekirjoittanut Suomen Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen joukkueen lääkärin Helmer Kvistin toimittamiin tietoihin pohjautuen.[31]

– Tietysti haluttiin aiheuttaa kohua ja myydä sillä tavalla lehteä, mutta journalismin kannalta katsoen kyse oli usein yhteiskunnallisestikin varsin merkittävien tietojen julkaisemisesta, ja tiedän, että faktojen tarkistamiseksi tehtiin paljon työtä, muistelee Maaningan tankkausjutun taustat selvittänyt toimittaja Esko Tulusto lehden aiheeseen ottamaa lähestymistapaa.[32]

Vaikka Suomen luetuimpiin aikakauslehtiin kuuluneella Hymyllä oli myös rahallisia resursseja käytössään, hän näkee lehden ottaman asenteen ensisijaisena syynä siihen, että lehteen otettiin yhteyttä doping-asioissa, vaikka oma osansa oli myös julkisuudessa kohutuilla rahapalkkiollakin:

– Hymyllä oli tietojen saamisessa myös se etu, että lehden ”rohkeuteen” julkaista luotettiin, ja että lehti myös maksoi tiedoista palkkioita, joiden määrää on suuresti julkisuudessa liioiteltu.

Hymyn toimituksella oli tietoa myös muidenkin doping-menetelmien käytöstä, mutta nimenomaan veridopingin kohdalla tietoa tuli helpommin, koska toimenpiteitä oli hankalampaa pitää salassa. Operaatiot suoritettiin yleensä keskussairaaloissa, toimenpide kesti oman aikansa, ja tekniseen suorittamiseen osallistui yleensä useita ihmisiä. Tämän lisäksi operaatiosta jäi jäljelle aina dokumentaatiota sekä sairaalan että veripalvelun arkistoihin.

– Tietoja tuli monista lähteistä, yleisöltä, terveydenhuoltohenkilökunnalta , urheilun organisaatioista, joskus jopa urheilijoilta. Myös sen selvittäminen, miten ja mitä kautta urheilijan matka arvokisoihin kulki, saattoi tuottaa mielenkiintoista tietoa.

Oikeudessa pitävän näytön saaminen oli kuitenkin hankalaa, joten vain harva työn alla ollut tapaus kehittyi julkaisuvalmiiksi jutuksi asti. Kaarlo Maaningan tapauksessa näyttö oli jokatapauksessa poikkeuksellisen vahva ja pitävä.

– Hoidin Maaninka-jutun kutakuinkin itsenäisesti. Minulla oli tarkka tieto ajankohdasta, paikasta, tankatusta määrästä ja tekijöistä, ja olisin tarvittaessa pystynyt myös todistamaan tietoni oikeudessa. Haastatteluja ei olisi siis tarvittu, mutta tietysti Maaningan haastattelussaan antama oma tunnustus oli jutun kannalta merkittävä.

Sittemmin Hymyn päätoimittajaksi kohonnut ja vuonna 2009 eläkkeelle jäänyt Tulusto ei 36 vuotta tapahtuneen jälkeen katso aiheelliseksi valoittaa prosessia, miten juuri Maaninka-artikkeli sai alkunsa.

Tulusto uskoo, että myös päätoimisilla urheilutoimittajilla olisi ollut julkaisematonta tietoa dopingin käytöstä, heillä oli kuitenkin omat syynsä vaieta aiheesta. Hän näkeekin, että urheilujournalismi oli etenkin yleisurheilun kultakaudella 1970- ja 1980-luvuilla monessa mielessä urheilumarkkinointia, joten ikävistä asioista helposti vaiettiin, vaikka tietoa olisikin ollut:

– Joku urheilutoimittaja piti oikein asianaan kertoa minulle Maaninka-jutun julkaisemisen jälkeen, että ”kyllähän tuo tiedettiin”. Usein urheilun lieveilmiöistä vaikeneminen on urheilutoimittajalle myös henkilökohtainen kysymys. Jos ollaan kavereita, on helpompi saada haastatteluja, ja on myös ”kivaa” ja omaa arvoa korostavaa olla huipun hyvä tuttu. Samoissa porukoissahan tässä pyöritään. Jos paljastat, työmahdollisuutesi saattavat vaikeutua – älä siis paljasta.  


Lähdeviitteet:

[1] Pänkäläinen, Seppo: Urheilujournalismin Musta Aukko teoksessa Vettenniemi, Erkki: "Piikki Lihassa: Unelma puhtaasta urheilusta" (Akilles, 1998)
[2] Teronen, Arto; Vuolle, Jouko: "Kiveen Hakatut - Urheilusankaruuden jäljillä", (Kirjapaja, 2013), s. 232
[3] Vettenniemi, Erkki: "Suomalaisen kestävyysjuoksun historia" (SKS, 2014), s. 305
[4] Vettenniemi, Erkki: "Suomalainen Hiihtodoping", SKS (2017), s. 131; Ala-Leppilampi ei tosin sensuuremmin arvaile, mitä muut läsnäolijat juttelivat Dipolin lähtöaterialla joukkuelääkäri Peltokallion kanssa.
[5] Teronen, Vuolle, mt. s. 225; Kaksikko muistelee Ala-Leppilampea tämän haudalla kuuntelemisen arvoisessa Kiveen Hakatut-sarjan muistelmajaksossa, joka löytyy Yle Areenasta.
[6] Ibid, s. 231
[7] Wessman, Erkki: "Minunkin vereni vaihdettiin", Hymy, 12/1981
[8] Virtanen, Matti: "MOT: Veridopingin Mallimaa", 11.9.2000; ainakaan transkriptista ei ilmene, mitä kautta tieto on tullut.
[9] "Veritankkaus OK", Nykyposti, 3/2001; Epäjohdonmukaisesti Ala-Leppilampi kertoo Nykypostille kuulleensa juoksijasta, joka sai neljän pussin tankkauksen, kun vielä vuonna 1981 hän muisteli ilmeisesti saman juoksija saaneen viiden pussin tankkauksen.
[10] Vettenniemi, 2014, s. 303
[11] Hartiala, Kaarlo: "Urheilulääketieteen ajankohtaisista ongelmista", Duodecim-lehti, 3/1964
[12] Kvist, Helmer: "Huippu-urheilun lääketieteelliset ongelmat 1980-luvulla", Helsingin Lääkärilehti, 4/1976
[13] Mänty, Kari; Tervo, Kari: "A-Studio", 30.5.1985. Nauhoite löytyy Yle Areenasta.
[14] SV: ”Nykyaikainen valmennus haaste urheilulääkärille", Kaleva, 3.3.1972
[15] Peltokallio, Pekka: "Lisäravinteet ovat tarpeen", Helsingin Lääkärilehti, 3/1972
[16] Münchenin kritiikkiseminaari-transkripti löytyy Suomen Urheiluarkiston kokoelmista.
[17] Kvist, Helmer: "Olympiakisat ja Joukkuelääkäritoiminta", Stadion 4/1976
[18] Riihonen, Risto: "Juoksen kultaa Montrealissa", Hymy 6/1976
[19] Vettenniemi, 2014, s. 219-220
[20] Porttila, Jari: "Kaarlo Maaninka veridoping-uutisesta: 'Osa pitää paikkansa, osa ei", Uusi Suomi 30.12.1981
[21] Tulusto, Esko: "Kaarlo Maaninka tunnustaa", Hymy, 1/1982; Tulusto jopa kirjoittaa Hymyssä, että "[v]eridopingista on hyötyä vain kestävyysurheilijoilla ja heistäkin vain sellaisille, joiden veriarvot tahtovat olla liian alhaiset. Maaninka on juuri tällainen 'aneeminen' urheilija".
[22] Kuusela, Matti; Laitinen, Vesa: Aamulehden doping-artikkelisarja, Aamulehti 17.9.1995
[23] Hirvonen, Pentti: ”Verensiirron hyöty kympillä puoli minuuttia”, Karjalan Maa, 1.9.1984
[24] Apu, 39/1972
[25] Risto Forss antoi kommenttinsa tekijälle puhelimitse.
[26] Leksa: "Mikko heitti huulta", Ilkka, 5.12.1981
[27] Porttila, Jari: "Hinku Moskovaan toi veridopingin", Iltalehti 19.8.1983
[28] Sulkava Esa: Verenvaihto tekee terää, IS 12.10.1974

[29] Nya Pressen, 23.9.1971; Savon Sanomat, 24.9.1971; Ilta-Sanomat, 12.10.1974; Kaikki suuret päivälehdet uutisoivat tutkimuksesta vuoden 1971 syyskuussa sähkeuutiseen pohjautuen.
[30] Pänkäläinen, mt.
[31] Hiljanen, K.V: "Lopeta hormonien käyttö viikko ennen kisoja", Hymy 9/1976
[32] Esko Tulusto antoi kommenttinsa tekijälle sähköpostitse.