Kirja-arvostelu: Ari Pusa: "Immo Kuutsan Tarina – valmentajalegendan ura tähtien rinnalla"

Vuoden 1972 kevät oli Suomen hiihdon kannalta epätoivoista aikaa.

Edellistalven Sapporon olympiakisat olivat pettymys, kun mieshiihtäjät eivät ensimmäistä kertaa saaneet ainoatakaan mitalia kotiintuomiseksi, ja koko joukkue jäi ilman kultamitalia.
 
Vaikka naishiihto menestyikin kohtuullisen hyvin, tehtiin maastohiihdon puolella yleisurheilua seuraten suuria organisatiomuutoksia, joista suurelle yleisölle näkyvin oli iisalmelainen liikunnanopettajan ja hiihtoaktiivi Immo Kuutsa nimeäminen uudeksi päävalmentajaksi. Harjoittelua kovennettiin, ja hänen johdollaan Suomi palasikin takaisin hiihdon suurmaaksi, mikä on loistava saavutus etenkin sitä taustaa vasten, että jo valmiiksi raaka kilpailu mitaleista koventui, ammattimaistui ja kansainvälistyi entisestään.

Aikakaudesta on paljon kirjallisuutta, mutta useimmat teokset ovat joko yleisteoksia tai menestyksen siivittämänä koottuja myynnin kannalta turvallisia fanikirjoja, joissa Immo Kuutsa on vain sivuhahmona.

Vaikeat lähtökohdat. Turun Sanomat (11.2.1972) ehti Sapporon katastrofin seurauksena julkaista jo mieshiihdon kuolinilmoituksen, mutta uusi päävalmentaja onnistui tuomaan joukkueen takaisin hiihdon suurmaaksi.

Vaikka menestys on sulka hänen hattuunsa, esiintyy päävalmentaja näissä ”nostalgisissakin” teoksissa välillä myös vaativana ja lähes tylynä hahmona, jonka harjoitukset olivat tunnetusti rankkoja. ”Me olemme valmentajien keskuudessa sopineet, että emme alistu valmennettavien tasolle”, totesi Kuutsa itse Juha Mieto-biografiassa suojattiensa valitettua raskaita harjoituksia. Olympiamitalisti Arto Koivisto sanoi Kuutsalle suoraan, että ei halua hänen valmennettavakseen, vaikka myöntääkin myös, että Kuutsa ”osasi piiskata ovelasti jätkiin vauhtia ja myös naisiin”.

Kuutsan ura maastohiihdon päävalmentajana loppui vuoden 1985 keväällä juuri hiihdon veristen apumenetelmien alkaessa nousta julkisuuteen. Koljonvirran veritankkausjuttu nousi julkisuuteen vuoden 1984 joulukuussa, TUL-lehti väitti vuoden 1985 loppukeväästä sisäpiirin lähteineen kahden hiihtäjän saaneen verensiirron Sarajevon kisojen alla vuonna 1984, ja Jyväskylän yliopiston suunnalta vuodettiin julkisuuteen Aki Karvosen tankkaustapaus kesäkuussa.

Kun fanikirjat ovat vähentyneet, on melkein kaikki uusi materiaali sitten negatiivisempaa, kun aikakauden menestyksen syihin on alettu ottaa kriittisempi lähetysmistapa. Kuutsa onkin yhdistetty useassakin yhteydessä doping-kuvioihin, ja moni urheilun seuraaja muistaakin hänet Arto Halosen dokumenttielokuvasta Sinivalkoinen Valhe kertoilemassa olevansa ”ovela tyyppi” ja että ”elämä on showta” oudossa Eddie Munster-kampauksessaan.

Kuutsa on itse kertonut oman näkemyksensä vain silloin kun häneltä on asioista kysytty, ja kirjallisuudessa on aina ollut Kuutsan omien muistelmien kokoinen aukko. Vaikka päävalmentaja oli itse aina sitä mieltä, ettei niitä tulekaan, aisti urheilutoimittajalegenda Timo Siukonen jo kymmenisen vuotta sitten, että Kuutsan mieli saattaisi olla muuttumassa:

Karjalaismiehen supliikki on kuosissaan ja muisti toimii pitkän uran yksityiskohtia myöten.
Niissä onkin kelaamista, jopa niin, että Kuutsa on alkanut epäillä, tekikö hän virheen siteeratessaan valmennusuran päätteeksi jääkärikenraali Kaarlo ”Kylmä-Kalle” Heiskasta: ”Työni tein. Muistelmia en kirjoita”.
Suomalaisen hiihtohistorian uljaimmasta aikakaudesta ei ole kaikkea kirjoitettu, sen Kuutsa tietää. Materiaalit ovat onneksi tallessa.
Puuttuuko motiivi, riittääkö aika, kuuluvat olennaiset kysymykset.

Lopullinen päätös virallisen elämänkerran kirjoittamiseen syntyi Sotsin olympiakisoissa vuonna 2014, kun Kuutsa pääsi presidentti Sauli Niinistön isännöimälle vastaanotolle. Kuutsa muisteli sattumuksistaan valtakunnan ykkösnaisen Jenni Haukion kanssa, ja Haukio kannustikin häntä kertomaan muistelmansa kirjan muodossa.

Yhteistyökumppaniksi valikoitui Helsingin Sanomien ansioitunut toimittaja Ari Pusa, ja Immo Kuutsan Tarina- niminen teos tuli painoon vuonna 2016 Docendon kustantamana.

Teos on syytä ottaa lähempään tarkasteluun, etenkin kun Immo Kuutsa täyttää näinä päivinä 80 vuotta! [1]

***

Immo Kuutsa syntyi vuonna 1937 nyt jo luovutetussa Karjalassa, mutta päätyi sotien seurauksena evakoksi Pohjois-Savon Iisalmeen, jossa hän viettikin suurimman osan elämänsä. Kuutsa sopeutui hyvin savolaismaisemiin ja rakensi sosiaalista pääomaa uudelle paikkakunnalleen, vaikka kiinnostus Karjalaan pysyikin.

Kiinnostus hiihtoon syttyi jo hyvin nuorella iällä, ja tuleva päävalmentaja osallistui kotimaan hiihtokisoihin kohtuullisella menestykselläkin, ja onnistui pääsemään Iltasanomien kuvaan asti vuonna 1957 hiihtosaavutustensa myötä. Kuutsa edusti Suomea ulkomailla asti, ja kotimaassa hävisi eräässä kisassa vuonna 1962 ylikunnosta huolimatta MM-tason hiihtäjä Veikko Räsäselle (Jari Räsäsen isä) vain kahdella minuutilla.

Armeijan ja opiskelujen jälkeen Immo päätyi muutamien vaiheiden jälkeen takaisin liikunnannopettajaksi kotikuntaansa Iisalmeen, ja oma hiihtoura hiipui säännöllisen työn seurauksena. Rakkaus lajiin säilyi vahvana, omia kokemuksia harjoittelusta runsaasti, ja kiinnostusta harjoittelumenetelmiin ja hiihtotekniikkaan löytyi edelleen.

Kuutsa myöntää syvällä mielessään haaveilleensa päävalmentajan paikasta, mutta päävalmentajan paikka näytti kaukaiselta niinkauan kuin olemassaoleva organisaatio ja vakiintuneet toimintatavat toivat menestystä.

Vaikka Suomen hiihtojoukkue menestyikin hyvin etenkin Eero Mäntyrannan johdolla, olivat muutoksen merkit ilmassa jo 1960-luvulla, ja kun vuoden 1968 Grenoblen talviolympialaisista ei saatu ainoatakaan kultamitalia maastohiihdosta, alkoi tapahtua. Kisojen jälkeen vuodesta 1937 asti päävalmentajana toiminut Lake Placidin vuoden 1938 ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja Veli Saarinen erosi päävalmentajan paikalta, ja taistelu paikasta käytiin Mäntyrannan ja Arto Tiaisen välillä, joista molemmat olivat vielä hiihtoaktiiveja.

Paikan saanut Arto Tiainen ei onnistunut muuttamaan suuntaa, ja Sapporon vuoden 1972 olympiakisat menivät vielä huonommin miesten jäädessä kokonaan ilman mitalia, minkä seurauksena päävalmentajan paikka meni taas hakuun.

Kuutsan mukaan tietokirjailija-toimittaja Antero Raevuori oli ensimmäisiä, jotka nostivat julkisesti hänen nimensä mahdollisena päävalmentajaehdokkaana esille. Raevuori esitti ehdotuksen Osuuspankki-lehdessä heti Sapporon kisojen jälkeen, ja piti tärkeänä, että oli ”aika luopua metsurivalmennuksesta ja siirtyä liikunnanopettajalinjalle”. Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen ajoi myös innokkaasti Immoa päävalmentajan tehtävään. 

Vaikka hiihtohullu Kuutsa oli kilpaillut kotimaassa, ei hänellä ollut Suomenmestaruuksia eikä hän nimenä ollut yleisesti tunnettu. Hän näyttikin nousseen päävalmentajaksi ulkopuolisen silmin lähes tyhjästä. Iisalmelainen oli kuitenkin Hiihtoliiton valiokunta-aktiivi ja vetänyt paikallisseuran Iisalmen Visan valmennusrinkiä vuodesta 1964 asti, ja joukkue oli saanut neljäkymmentä prosenttia nuorten hiihdon SM-mitaleista vuonna 1968. Kuutsa myös perusti nuorten Hopeasompa-hiihdot, ja oli halunnut enemmän nuoria mukaan valmennuksen piiriin.

Kuutsan mukaan häntä ei pidetty oikeana hiihtomiehenä kaikissa piireissä, mutta iisalmelainen valittiin jokatapauksessa päävalmentajan tehtävään. ”Hiihdon päävalmentajaksi Immo sanoo ajautuneensa”, toteaa elämänkirjan toimittanut Ari Pusa. ”Hän ei varsinaisesti tavoitellut tehtävää, se vain osui hänen tielleen”.
 

Kuutsa oli jo ennen päävalmentajanuraansa selvitellyt suomalaisten ja muiden harjoittelua, ja hänelle olikin muodostunut ainakin jonkinlainen käsitys, mikä harjoittelussa ja urheilujohtamisessa oli vikana.

 

Hän olikin jo Saarisen päävalmentajakauella ihmetellyt, miten vähän kiinnostunut vuosien 1937-1968 päävalmentaja Veli Saarinen oli ollut hiihtäjiensä harjoittelusta, vaikka Saarisenkin kertoi näkemyksenään, että ongelma oli liian vähäisissä määrissä. Saarisen arvio vahvistui Kuutsan jututtaessa Salpausselän 50 kilometrin matkan vuonna 1971 voittanutta norjalaista Pål Tyldumia, joka kertoi harjoittelevansa 6600 kilometriä vuodessa, mikä oli suuri määrä amatööriurheilijalle. Kuultuaan norjalaisen harjoittelusta veikkasi paluuta hiihdon pariin suunnitellut Eero Mäntyranta tämän voittavan kultaa Sapporossa seuraavana vuonna.

Ennustus toteutui.

Kansainvälisyys oli yksi Kuutsan ominaisuuksista, ja hän keräsi paljon tietoja muiden maiden valmennuksesta. Vaikka kokoomuslainen Kuutsa oli evakkona aina epäileväinen suurta itänaapuria kohtaan, seurattuaan Neuvostoliiton joukkueen toimintaa, näki Kuutsa joukkueessa ja joukkueenjohtajan ja hiihtäjien dynamiikassa paljon hyvääkin:

– Neuvostoliiton joukkue oli hyvin yhtenäinen. Silloin näin, miten joukkuetta pitää johtaa. Johtahan pitää olla läsnä. Hän ei saa olla liian etäinen.

Kuten saattaa arvata, tuli jo ensimmäisellä Immon pitämällä harjoitteluleirillä selkeä ero uuden ja vanhan lähestymistavan välillä. Paitsi että hänen harjoituksensa olivat rankempia kuin mihin hiihtäjät olivat tottuneet, niin Kuutsan luennoidessa heille harjoittelun eri muodoista, kävi nopeasti ilmi, ettei ”vanhoilla parroilla” ollut kunnollista käsitystä hänen käyttämistään termeistäkään.

Urheilufysiologian tieto-taitoa alettiin jokatapauksessa soveltaa enemmän osana harjoittelua, ja hiihtäjät olivatkin tuttu näky Jyväskylän yliopistolla, jossa muuttujia, kuten hapenottokykyä, urheilusuorituksen kynnyksiä ja maitohappoja testailtiin. Myös vuoristoharjoittelu ja kesäleirit tulivat kalenteriin, ja korkean paikan leireilyä kokeiltiin jo 1970-luvun alussa, kun kolmen hengen joukko hiihtäjiä harjoitteli Italiassa kuusi viikkoa.

Iisalmelaisen valmentaman joukkueen ensimmäinen suuri koitos olivat vuoden 1974 Falunin MM-hiihdot, jotka menivät vaisusti miesten kuitenkin palatessa mitalikantaan Juha Miedon johdolla. Vasta puolitoista vuotta toimessa olleen Kuutsan päätä ei vaadittu vielä vadille, ja Kuutsan valmentama Juhani Repo voitti Salpausselän kisojen 50 kilometrin matkan samana vuonna. Näytön paikaksi tulivatkin Innsbruckin vuoden 1976 talvikisat, joissa Suomen miehet hiihtivät kultaa ja naisetkin palasivat kultakantaan Helena Takalon oltua ensimmäinen viidellä kilometrillä.

Vuoden 1978 kotikisat olivatkin sitten mitalijuhlaa, ja Suomen naiset voittivat viestissä jännittävien vaiheiden jälkeen jopa hyvässä iskussa olleen Neuvostoliiton joukkueen. Kuutsan henkilökohtainen valmennettava Helena Takalo valittiin vuoden urheilijaksi ja Immo itse vuoden valmentajaksi.

Suomen arvokisamenestys oli kaksissa seuraavissa arvokisoissa (1980, 1982) vaatimattomampaa eikä kultamitalia saatu, vaikka menestys oli muuten kohtuullista. Vuoden 1984 Sarajevon olympiakisoihin tehtiinkin täysi panostus ”voimakkaalla totaalisella harjoittelulla”, minkä lisäksi maastoihin tutustuttiin tarkasti ja fysiologista testausta tiivistettiin. Tuloksena Marja-Liisa Hämäläinen voitti kaikki henkilökohtaiset matkat, ja menestys oli muutenkin hyvää.

”Oma unelma voisi toteutua muiden kautta”, toteaa kirjoittaja Ari Pusa hetkestä, jolloin Kuutsa päätti vuosikymmeniä aiemmin ryhtyä valmentajaksi, kun kipinä omaan urheilu-uraan oli hiipunut.

Nyt täyspotti oli haettu ja oma unelma toteutunut. Pusan mukaan Immon olo oli tyhjä ja hän oli puhki pitkälle kesään tulevaisuuttaan samalla miettien.

”Edessä olisi taas uusi alku harjoittelussa, luisteluhiihto teki lopullisesti tuloaan ja veritankkaus oli yleistymässä”, toteaa Pusa lajin näkymiä, jotka saivat päävalmentajan pohtimaan jatkamisen mielekkyyttä. Kuutsa itse oli ollut hiihdon uudistaja vuosikymmen aiemmin, mutta nyt häneen kohdistui myös kritiikkiä, ja etenkin Jyväskylän yliopistossa koulutetut uuden polven valmentajat pitivät häntä kehityksen kelkasta pudonneena.

Hän päättikin luopua tehtävästään ja palata opettajaksi.

Toisin kuin kaksi edeltäjäänsä, jätti Kuutsa seuraajalleen Pekka Vähäsöyringille maailman parhaimpiin kuuluneen hiihtojoukkueen. Vaikka Seefeldin MM-hiihdot olivat menneet vaisusti, tuli Kari Härkösestä ensimmäinen henkilökohtaisen matkan mieskultamitalisti viiteentoista vuoteen.

Vaikka italialaiset olivat kiinnostuneita saamaan Kuutsan päävalmentajakseen hyvillä eduilla, hän ei halunnut muuttaa saapasmaahan, ja antoi nuoren Jarmo Punkkisen ottaa pestin.

Kuin sattumalta sai iisalmelainen sai vielä yhden tilaisuuden näyttää taitonsa hiihtojoukkueen johdossa. Muutama vuosi myöhemmin Italian hiihtomenestykseen tottuneelle Punkkiselle tarjottiin mahdollisuutta valmentaa Suomen ampumahiihtäjiä, hän kieltäytyi todettuaan lähtökohdat huonoiksi.

– Kuutsan Immo on ainoa, joka on riittävän kova panemaan porukan järjestykseen, kerrotaan Punkkisen todenneen.

Koska Immo Kuutsan tiedot ampumisesta olivat heikolla tasolla, tuli hänen apuvalmentajakseen aikoinaan maailman parhaimpiin ampumahiihtäjiin kuulunut Heikki Ikola. Kaksikon johdollaan Albertvillen vuoden 1992 talvikisoista saatiinkin yllätyspronssi ja pistesijoja, kun suomalainen ampumahiihtäjä oli nähty olympialaisten palkintokorokkeella edellisen kerran vuonna 1976.

Kuutsan aktiviteetteihin mahtuu myös ura politiikassa, ja maakuntien mieheksi Kuutsa on poikkeuksellisesti kokoomuslainen. Naimisiin hän meni vuonna 1963, ja avioliitosta syntyi kolme lasta.

***

Ylläoleva on tiivis kuvaus Kuutsan toiminnasta ensiksi hiihdon ja myöhemmin ampumahiihdon päävalmentajana. Kuutsan tarina ei kuitenkaan ole vain siirappinen sankaritarina, ei edes Kuutsan muistelemana ja toimittaja Ari Pusan muistiin kirjaamana.

Vaikka teos etenee ainakin jotenkuten kronologisesti, niin joukossa on myös teemalukuja, joissa käsitellään Immon mielipiteitä aina julkisuuden iloista ja kiroista runsaisiin henkilökuviin.
 
Kuutsa onkin tuntenut hyvin jokaisen Suomen hiihtomaailman johtajan, hiihtäjän ja valmentajan, ja hän toimi päävalmentajatoimensa ohessa etenkin naishiihtäjien henkilökohtaisena valmentajana. Urheilijakuvaukset rajoittuvat lähes yksinomaan päävalmentajan hyvin tuntemiin kotimaan hiihtäjiin. Sinänsä yllätyksettömät kuvaukset henkilöistä kuten Juha Miedosta, "Immon Enkeleistä" (Helena Takalo, Taina Impiö, Hilkka Riihilahti, Marja-Liisa Hämäläinen), Harri Kirvesniemestä ja muista ovat lukemisen arvoisia, vaikka mitään yllättävää tarjottavaa ei ole.

Kuutsa on paikon itsekriittinenkin myöntäen Taina Impiön ajatuneen ylirasitustilaan vuoden 1980 olympiakisojen alla Kuutsan epäonnistuttua havaitsemaan tilaa ja pitäytyessä kiinni rankassa harjoitusohjelmassa. Muitakin vastoinkäymisiä oli, ja Immon mukaan toisissa olosuhteissa hänestä olisikin voinut tulla "Marja-Liisan tasoinen tähti".

Urheilun ylimmästä johdosta välittyy kentän toiminnasta vieraantunut vaikutelma, vaikka Kuutsan mukaan Hiihtoliiton  puheenjohtajiin mahtuu poikkeuksiakin, ja jokaisessa oli hyvätkin puolensa. Hän myöntääkin kampanjoineensakin vaihtaakseen sinällään sympaattisen Hannu Koskivuoren pois puheenjohtajan paikalta 1970-luvun alussa pelätessään tämän olevan hidas valmennusjärjestelmän uudistamisessa. Yhteistyö jatkui kuitenkin Kuutsan kauteen asti, vaikka Koskivuorta syytettiin siitä, ettei tämä pitänyt suomalaisten puolta muita maita vastaan, ja vapaan hiihtotavan kysymys jäi ratkaisematta hänen kaudellaan. Immo opastikin hänen seuraajaansa Matti Autiota selvittämään ensi töikseen tekniikka-asian Kansainvälisessä Hiihtoliitossa (FIS).

Kun Suomen Tietotoimisto (STT) väitti vuonna 1998 hiihtäjä Jari Räsäsen käyttäneen kasvuhormonia, kyseli Kuutsa hiihtäjältä väitteen paikkansapitävyyttä, ja Räsänen vakuutteli syyttömyyttään. Entisen päävalmentajan mukaan poliittisesti valittu puheenjohtaja Esko Aho oli luultavasti aidosti tiedoton siitä, mitä dopingin suhteen kentällä tapahtui eikä kirjasta selviä, miten paljon Kuutsan näkemys vaikutti Hiihtoliiton taktisesti huonoon päätökseen viedä asia oikeuteen.

Kisajoukkueen lääkäreistä on lähes olemattomasti kerrottavaa, mutta Kuutsa arvostaa vahvasti ainakin Jussi Kangasta, Tapio Videmania ja Seppo Rehusta. Kuutsa vihjaa Videmanin lähteneen tehtävästään Innsbruckin 1975 esikisoissa sattuneen episodin takia, kun ylin johto olisi mäkihyppääjien halunneen hypätä hengenvaarallisessa tuulessa, mitä Videman protestoi voimakkaasti. Kangas taas sai vakuuteltua Juha Miedolle, että Kuutsa oli pohjimmiltaan mukava tyyppi, ja Miedosta tulikin Kuutsan hyvä ystävä.

Urheilufysiologeista erityisen lämmöllä hän tuntuu muistavan kaksi vuotta nuorempaa Heikki Kantolaa, joka tuli Hiihtoliiton valmennuspäälliköksi Immon kanssa samaan aikaan vuonna 1972. Muuten kehittyvä urheilufysiologia kuten fysiologitkin ovat lähinnä sivuosassa, vaikka Paavo Komi mainitaan etenkin Sarajevon projektin yhteydessä. Mene-ja-tiedä liittyykö mainitsemattomuus siihen, että juuri Jyväskylän kouluttamat uudet valmentajat ottivat Kuutsan kritiikkinsä kohteeksi 1980-luvulla, mutta Kilpa- ja Huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KIHU) perustamiseen johtanut yhteistyöprosessi jää joka tapauksessa vähälle huomiolle.

Kuutsan suorat yhteydet maastohiihdon huipulle hiipuivat 1990-luvulla vähitellen. Tästä huolimatta hän oli vuosituhannen vaihteessakin luotettu "grand old man", jonka mielipidettä arvostettiin. Kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan Kuutsan ja Mika Myllylän 2001 kotikisojen jälkeisestä kalareissusta, jolla Myllylä purki tuntojaan. Kuutsa sai EPO-hormonista käryneen Kaisa Variksen vaihtamaan päälajinsa ampumahiihtoon.

Päävalmentajavuosiin mahtuu myös kulissien takaisia juonitteluja. Kuutsa vastusti poliittisia arvokisavalintoja, mutta hiihdonkin puolilla oli aina jännite porvarillisten ja Työväen Urheiluliiton (TUL) hiihtäjien välillä, kun jälkimmäisiä haluttiin väkisin mukaan. Myös urheilujärjestöjen politiikassa ja taistelusta luottamuspaikoista ja edustustehtävistä kansainvälisissä olimissä oli omat kuvionsa lobbauksineen, juonitteluineen ja petettyine lupauksineen. Kuutsan mukaan sama peli jatkui myös politiikassa, kun hänen oma puolueensa ei ollut täysillä mukana hänen vuoden 1987 eduskuntavaalikampanjassaan, ja Kuutsan oman koulun rehtori kääntyi hänen kampanjaansa vastaan.

Joukkueen sisälläkin oli omat riitansa. Alkoholi on toistuva teema kirjassa, ja lähes absolutisti Kuutsa oli etenkin ulkomaanmatkoilla tarkka muiden viinankäytöstä ojentaen heitä tuon tuosta kiristäen välejään pääasiassa huoltoon ja muuhun hiihtojohtoon. Lisäksi etenkin naisjoukkueen kesken oli riitaa johtuen erilaisista elämäntilanteista ja päivärytmeistä, ja ahtaasti asuminen vielä toi lisäjännitettä. Joku toi harjoitusleirille koiransa eivätkä kaikki olleet kellontarkkoja aikatauluissaan. 

Toinen taistelun aihe oli kilpailu siitä kuka oli hiihtokuningatar. 1980-luvulla kokenut Marja-Liisa Kirvesniemi ja Marjo Matikainen ottivat yhteen julkisuudelta salassa.

Toinen Matikaisen luonteinen kunnianhimoinen hiihtäjä oli vain muutaman kuukauden vanhempi Erja Kuivalainen, ja heidän keskinäinen kilpailunsa tulikin myöhemmin johtamaan. Kuivalainen väittikin myöhemmin nähneensä olympiavoittajan pöydällä EPO-ampulli vuonna 1988, ja MM-kultaa vuoden 1989 viestissä hiihtänyt Jaana Savolainen vahvisti Kuivalaisen kertoneen asiasta jo tuoreeltaan. Kuutsalla on oma teoriansa väitteen alkuperästä:

– Erja Kuivalainen oli Marjolle kateellinen ja katkera, kun hän ei itse ollut päässyt hiihtäjänä samalle tasolle. Savolainen oli Kuivalaisen hyvä kaveri.

Kuten omien suojattiensa kohdalla, oli Matikaisen 1980-luvun alusta asti tuntenut Kuutsa vakuuttunut, että hiihtäjä pärjäsi omin avuin ilman lääketieteen hämäräpuolen apuja.

Ja tällä aasinsillalla päästään aiheeseen, joka ikävällä tavalla liitetään Kuutsan aikakauteen, samaan aiheeseen, jota Marjo Matikainen kutsui ”D-asioiksi” ohjaaja Arto Haloselle haluamatta edes mainita sanaa, niin tulenarka aihe oli.

***

Kirjassa Kuutsa kertoo dopingista pääpiirteittäin saman, minkä hän on kertonut johdonmukaisesti aiemminkin eri yhteyksissä – käyttö oli vähäistä eikä ylhäältä koordinoitua.

Päävalmentaja antaakin itsestään lähes naiivin vaikutelman hänen väittäessään törmätessään doping-aineisiin vasta vuonna 1970 Suomen Olympiakomitean seminaarissa, jossa yleisurheilijoiden luottolääkäri Pekka Peltokallio luennoi aiheesta ja hormonien vaaroista ja turvallisista käyttöannoksista.

Kuutsalle selvisi nopeasti, että lääketieteen hämärää puolta sovellettiin etenkin ulkomailla laajalti. Eräiden kisojen keskuudessa käydyt keskustelut virolaisvalmentajien kanssa toivat valmennustiedon lisäksi muutakin tietoa:

Virolaiset alkoivat kertoa hirmuisia tarinoita siitä, mitä aineita käytettiin. Päällimmäisinä olivat anaboliset steroidit, mutta oli muitakin aineita, joiden kaikkien nimiä Immo ei enää muistakaan. Virolaiset suosittelivat, että suomalaistenkin kannattaisi alkaa käyttää.

Kuutsa myös tutustui länsisaksalaisen Walter Demelin harjoitteluun, ja  Oslon vuoden 1966 MM-kisojen pronssimitalisti vahvisti, että naapurissa Itä-Saksassa lääketiede oli ”viety huippuunsa”. Omista lääketieteen apumenetelmistään Walter Demel  kertoi, että häneltä oli verenkierron nopeuttamiseksi poistettu laskimoläpät, outo toimenpide, jonka teho jäi lopulta epäselväksi.

Hiihtäjien kanssa toiminut lääkäri Tapio Videman kuitenkin vakuutti alusta asti, että hormonien varaan ei kannattanut harjoittelua rakentaa, koska ne tultaisiin kieltämään. Kuutsa jokatapauksessa kyseli päävalmentajakaudellaan urheilijoilta aineiden käytöstä ja kolme mieshiihtäjää myönsi niitä kokeilleensa, mutta kaikki huonoin seurauksin. Naishiihtäjien asenne hormoneihin oli ”täysin torjuva”, ja Hilkka Riihivuori kertoi mieluummin lopettavansa kuin käyttävänsä ”pillereitä ja palleroita”.

Säännöllinen doping-testaus alkoi juuri Kuutsan päävalmentajakauden alussa, ja käryjäkin oli kourallinen, ja näistäkin osa selittyy inhimillisillä virheillä. Raimo Lehtinen kärysi vuonna 1973 yskänlääkkeen takia, ja Kuutsan käsityksen mukaan Pertti Teurajärven vuoden 1982 SM-hiihtojen piristekäry johtui hiihtäjän otettua matkan varrelta juomaa väärältä huoltojoukkueelta. 

Kaikilla ei ollut yhtä dopingin vastainen asenne kuin Kuutsalla, ja hänen mukaansa Eero Mäntyrannan vuoden 1972 Sapporon olympialaisten karsinnoissa tapahtunut amfetamiinikäry olisi lakaistu vähin äänin maton alle ellei hän olisi asiaa lähtenyt ajamaan. Kuutsa tiesi kärystä, koska hiihtoliiton hieroja oli maininnut asiasta Kuutsan henkilökohtainen valmennettavalle Juhani Revolle. Vuonna 1976 Kuutsa protestoi sitä, että Innsbruckin olympiakisoissa sattunut Galina Kulakovan doping-tapaus painettiin villaisella.

Veritankkausten suhteen Kuutsa kertoo sitävastoin yllättävänkin avoimesti asioita. Kun vielä päävalmentajakaudellaan Kuutsa väitti, että Lääkintöhallituksen valvovan silmän alla toimivat lääkärit eivät veritankkauksia voi tehdä, myöntää hän nyt, että verenvaihtoja tehtiin enemmän kuin mitä hän tiesi:

– Verensiirtojen tekijöiksi löytyi innokkaina urheilumiehinä tunnettuja lääkäreitä, joille suomalaisten urheilumenestys riitti syyksi terveelle ihmiselle tehtävään verenvaihtoon, muistelee Kuutsa.

Hänen oma asenteensa verensiirtoihinkin oli kuitenkin kielteinen, vaikka intoa ja yllyttämistäkin tankkauksiin esiintyi. Vaikka Calgaryn vuoden 1988 kisojen mieshiihdon flopin jälkeen hiihdon uusi päävalmentaja Pekka Vähäsöyrinki uhosi, ettei lähde yksiinkään kisoihin, missä veriä ei ole ”hoidettu”, vakuutteli Kuutsa tälle vuoristoharjoittelun tuovan saman tuloksen kuin verimanipulaatio, ja viittasi länsinaapurin Gunde Svaniin ja Thomas Wassbergiin esimerkkeinä hiihtäjistä, jotka pärjäsivät ilman veridopingia.

– Minulla on yhä se usko, että jos ihminen on synnynnäisesti lahjakas urheilija, hän pärjää puhtain keinoin oikealla harjoittelulla ja panee itsensä likoon, esittää Kuutsa näkemyksenään.

Vaikka Kuutsa ei kumoakaan väitettä, että Italian 1980-luvun veridopingohjelman juuret voisivat olla Suomessa, väittää hän, että Suomessa vastustettiin houkutuksia todella paljon, mitä italialaisten keskuudessa ihmeteltiin:

Italia oli Euroopan johtavia urheilumaita monessa lajissa, ja siellä oli käytössä monenlaisia tukitoimia, joista Immo sai vihiä Suomeen muuttaneelta tutkijalta Carmelo Boscolta. Bosco oli usein ihmetellyt Immolle, miksei Suomessa käytetty samanlaisia keinoja kuin Italiassa.

Kirja ainakin vihjaa kotimaan pahimpien douppaajien löytyvän yleisurheilun suunnasta SUL:n lääkärin Pekka Peltokallion luennoidessa hormoneista jo vuonna 1970, valmennuspäällikkö ”Nitti” Nuuttilan kertoessa samassa yhteydessä kuulantyöntäjien ottavan hormoneja mega-annoksia.

Alla pari kiinnostavaa triviatietoja useiden joukosta:

•  Vaikka yleisurheilijoiden luottolääkäri Pekka Peltokallio väitti vielä 1980-luvulla ”voimaa kehittävien” aineiden olevan lähinnä haitallisia kestävyysjuoksijoille, väittää Kuutsa hänen luennoineen niiden hyödyistä jo vuonna 1970. 
• Veritankkausta itse tutkinut dosentti Tapio Rytömaa oli ennakoinut jo 1970-luvun alussa EPO-hormonin tulevan doping-käytön lähes kaksi vuosikymmentä ennen kuin ainetta osattiin edes valmistaa.

***

Kertooko Kuutsa sitten koko totuuden 1970-luvun nousun tekijöistä ja onko hän niin puhdas kuin mitä väittää?

Viimeistään Sinivalkoinen Valhe-dokumentin myötä Kuutsan maine on ainakin osittain tahrautunut. Lahdessa maineensa menettänyt päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö väittää Kuutsan vaatineen EPO-hormonia valmennettavalleen 1990-luvulla, ja eräs hiihtäjä kertoo Kuutsan vihjanneen harmaan alueen menetelmien käyttöönotosta, jos kehitystä ei synny.

Dopingtapauksia oli hiihdossa vähän Kuutsan kaudella, mutta ne ovat aina enintään puolitotuus, kuten päävalmentaja itsekin tietää.

Toisin kuin Kuutsa väittää, ei kaikkien hiihtäjien muistikuvat hormoneistakaan olleet kielteisiä. Mestarihiihtäjä Eero Mäntyrannan kokeili niitä hetken 1970-luvun alussa ja hetken Iisalmessakin kirjoilla ollut hiihtäjä Arto Koivisto käytti niitä urallaan, eikä kummallakaan esiintynyt sivuvaikutuksia. Koiviston käsitys oli lisäksi, että Innsbruckin vuoden 1976 kisoissa hormoneja oli käytössä kaikilla.

Kuutsa kiistää, että Sarajevon vuoden 1984 joukkue olisi olisi tankattu kisapaikalla, kuten väitettiin. Totta tai ei, niin hän jättää mainitsematta, että ainakin yksi hiihtäjä myönsi saaneensa siirron jo kotimaassa, ja TUL-lehden sisäpiirin lääkärien mukaan tankattuja oli yhteensä ainakin kaksi.

Myös Arto Halosen dokumenttielokuvan Sinivalkoinen valhe keskeisiin linjoihin kuulunut ”Iisalmen veritankkausjuttu” kokee pienen valkopesun. Dokumentissahan vihjattiin, että käytännössä kaikki Lahden vuoden 1978 kisajoukkueen menestyneet hiihtäjät olisivat käyneet iisalmelaisessa Koljonvirran sairaalassa kisojen alla tankattavana, ja kolme hiihtäjääkin uskallettiin nimetä vuonna 1985, kun juttua puitiin julkisuudessa.

Kuutsa väittää kirjassa, että asioita on yhdistelty tahallisesti väärin. Huippuja ei toimenpiteisiin osallistunut, ja päämäärä ei ollut parantaa urheilijoiden suorituskykyä, vaan tutkia tieteellisesti lisäveren vaikutusta suorituskykyyn ja verrata tuloksia hiihtolääkäri Tapio Videmanin aiemmin tekemän verensiirtotutkimuksen tuloksiin. Lisäksi koko tutkinnan motiivit olivat sairaalan sisäiset riidat, ja ilmianto tehtiin ylilääkärin vahingoittamiseksi.

Kirjan mukaan ”veritestejä tehtiin vain lyhyen aikaa ja yhtenä syksynä”. Kuitenkin jo seuraavassa kappaleessa mainitaan, että veripusseja oli tullut sairaalaan vuoden 1978 helmikuussa vain kaksi päivää ennen MM-hiihtoja, ja kirja unohtaa myös mainita, että oikeusasiamiehen tutkimuksissa selvisi veripusseja kadonneen Koljonvirran sairaalaan myös vuosina 1974 ja 1975 nimenomaan alkuvuodesta, kun Videmanin koordinoima tutkimus tehtiin jo vuoden 1971 lopussa.

Kuutsaa päävalmentajaksi aikanaan ajanut Antero toimittaja Raevuorikin oli lopulta vakuuttunut, että jotain hämärää tapahtui Lahden kisojen alla. ”Monen mieleen palautuu vuosi 1978 ja Lahden silloisen MM-hiihdot, joiden yhteydessä kävi ilmi Koljonvirran mielisairaalan (Iisalmi) ylilääkärin [kahdelle huippuhiihtäjälle] tekemä verenvaihto, joka ei silloin kylläkään vielä ollut kiellettyä”, pohdiskeli Raevuori Lahden 2001 doping-skandaalin yhteydessä. (Seura, 9/2001)

Kuutsan mainitsema ja muuallakin kirjallisuudessa löytyvä väite länsisaksalaisen Walter Demelin poistetuista laskimoläpistä saattaa muuten pohjautua väärinkäsitykseen. Urheilulehden kolumnisti Paul Sirmeikkö kertoikin  eräässä yhteydessä keskustelustaan hiihdon puolella vaikuttaneen urheilulääkäri Risto Elovainion kanssa:

Tri Elovainio kertoi, että kun Walter Demel eräänä talvena menestyi erinomaisesti hiihdossa, niin suomalainen hiihtovalmentaja tuli tuohtuneena hänen luokseen ja kertoi, että Demeliltä oli poistettu laskimoläpät ja kysyi miksei suomalaisille ole tehty samoin. Elovainio ihmetteli mistä oikein on kysymys ja ryhtyi ottamaan selvää asiasta. Tällöin ilmeni, että Demelillä oli leikkausarvet säärissä ja häneltä oli poistettu suonikohjut. Käännösvirhe oli muuttanut laskimosuonet laskimoläpiksi. (Urheilulehti, 23/1984)

Jos Elovainion muistikuva on oikea, niin toisin kuin Kuutsa väittää, niin mainittu valmentaja (ilmeisesti Kuutsa) olisi halunnut ainakin tämän suuren maailman menetelmän suomalaistenkin käyttöön.

Suuren maailman menetelmiä oli hiihtomaailma täynnä 1970-luvun alussa, joista kaikki eivät olleet edes kiellettyjä.

***

Vaikka Immo Kuutsan Tarina on pohjimmiltaan hiihdon ystäville suunnattu fanikirja, on se kiinnostava, elävästi kirjoitettu ja nopealukuinen, ja tylsiä sivuja on vähän. Vaikka edellä kerrotaankin teoksesta paljon, niin se on vain pintaraapaisu teoksen tarjoamaan tietomäärään.

Teoksen vahvuuksiin kuuluu se, että se on kirjoitettu vuosikymmeniä kultakauden jälkeen menestyksen euforian jo laannuttua, kun teoksen ostavia kirkuvia Kuutsa-faneja ei ole kauhean montaa. Näin ollen tekijätkin tietävät, että mielenkiinnon ylläpitoon tarvitaan muutakin kuin tulosluetteloita ja isoja värikuvia palkintokorokkeilla hymyilevistä voittajista.

Teoksen heikkous on siinä, että muistelmat ovat aina muistelmia, tekijä on itse sekä tekijä että vertaisarvioija sen suhteen, mitä lukijan luettavaksi asti päätyy. Urheilulääketieteen käytöstä jää valkopesevä vaikutelma, ja välillä jää mielikuva, voiko Kuutsa olla selkäänpuukotusten, juonittelujen ja poliittisen pelin maailmassa aina niin puhdas kuin antaa ymmärtää. Hänen itse täyttämässään psykologisessa arviossa korostuvat ominaisuudet "dominoiva, itsevarma, aggressiivinen" sekä "rohkea, estoton".

Astuessaan tehtäväänsä, oli Kuutsan kutsumus ja tehtävä palauttaa sinivalkoiset värit takaisin hiihtomaailman huipulle, ja lukija miettii väkisinkin, miten pitkälle määrätietoinen abstrakti visioija Kuutsa oli valmis menemään saavuttaakseen tavoitteensa.

Jokatapauksessa hän onnistui tehtävässään kiitettävän hyvin.

Alaviitteet

[1] Kari Nurmelan toimittaman Mietaan Jussi Kurikasta- teoksen (Weilin-Göös, 1978) lainaus löytyy Erkki Vettenniemien esseestä Rumaa Robottia Torjumassa teoksessa Piikki Lihassa: Unelma puhtaasta urheilusta (Ajatus, 1998). Arto Koiviston kuvaus löytyy muistelmateoksesta Elämäni Ladulla (Uusi Tie, 2001). Timo Siukosen havainnoista, katso Helsingin Sanomat, 2.11.2007.