”SUOMESSA
KEHITETTY MULLISTAVA HORMONI – Urheilijoita koekaniineina”,
julisti Iltasanomien etusivu elokuussa 1974, juuri
yleisurhelun Rooman EM-kisojen alla.[1]
Varsinainen
artikkeli tuli pohjanmaalaisen suunnistajan ja aktiiviurheilijan Börje Hästbackan
kynästä, ja se oli tuolloin ja edelleenkin kiinnostava katsaus paitsi 1970-luvun alkupuolen hormonien käyttöön,
niin myös aiheen parissa työskenteleviin tutkijoihin kuin myös aiheeseen liittyviin eri projekteihin.
Toimittaja toteaa, että hormonien käyttö ei ole urheilupiireissä mitään uutta, ja ”tietyt heittäjät” ovat tunnustaneekin käyttävänsä niitä. Edut ovat selvät, mutta Hästbacka myös kumoaa yleisen luulon, että hormonit olisivat vain oikotie, joita pelkästään käyttämällä voisi mainittavasti parantaa suorituskykyä. Hormoneista on kuitenkin hyötyä, mutta lähinnä välillisesti nopeamman palautumisen ja harjoitusefektin kautta. ”Hormonien avulla saavutetaan nopeasti kudosten uusiutuminen niitä kuluttavan kovan harjoituksen jälkeisellä palautumisjaksolla, mistä seuraa, että hormoneja käyttävä urheilija voi harjoitella huomattavasti kovempaa ja useammin kuin normaalisti”.
Toimittaja toteaa, että hormonien käyttö ei ole urheilupiireissä mitään uutta, ja ”tietyt heittäjät” ovat tunnustaneekin käyttävänsä niitä. Edut ovat selvät, mutta Hästbacka myös kumoaa yleisen luulon, että hormonit olisivat vain oikotie, joita pelkästään käyttämällä voisi mainittavasti parantaa suorituskykyä. Hormoneista on kuitenkin hyötyä, mutta lähinnä välillisesti nopeamman palautumisen ja harjoitusefektin kautta. ”Hormonien avulla saavutetaan nopeasti kudosten uusiutuminen niitä kuluttavan kovan harjoituksen jälkeisellä palautumisjaksolla, mistä seuraa, että hormoneja käyttävä urheilija voi harjoitella huomattavasti kovempaa ja useammin kuin normaalisti”.
Valmisteiden
käyttöön liittyy kuitenkin myös ei-toivottuja sivuvaikutuksia.
”Heittolajeja on jatkettu sisällä, mutta kuulan ja kiekon sijasta
heittovälineinä on käytetty pöytiä ja tuoleja”, minkä lisäksi
haittana on ”maksan rasittuminen” sekä ”naisellisuuden
katoaminen” naisilla, ja miehillä ”kehollisia haittoja”.
Tutkijoiden kiinnostuksen kohteena onkin aina ollut valmistaa aine,
jolla on ainoastaan myönteisiä vaikutuksia.
Ja
niin päästään artikkelin
kiinnostavimpaan osuuteen, koska Hästbackan mukaan Suomessa
oli tässä suhteessa tehty läpimurto, kun ”hormonitutkija Herman
Adlercreutz” oli onnistunut ”valmistamaan” X-hormonin, josta
suurin osa ”haittakomponenteista” oli poistettu:
Puhtain ja halutuin aine urheilumaailmassa saatiin suomalaisten urheilijoitten käyttöön. XH:ta käyttävä urheilija voi syödä ainetta kummemmitta haittavaikutuksitta. Hän voi mukavasti lisätä annoksia ja saavuttaa pian enemmän voimaa, enemmän nopeutta ja enemmän räjähtävyyttä.
Vaikka
”solutasolla” oleva valmennus on Suomessa uutta ja sitä on
tutkittu vasta pari vuotta, on asiantuntijuuden taso Suomessa
erittäin hyvällä tasolla. ”XH:n nähtyä päivänvalon olemme
luultavasti paremmassa asemassa kuin mikään muu maa mahdollisesti
Neuvostoliittoa lukuunottamatta”.
Toimittaja
arvioi, että nelisenkymmentä yleisurheilijaa käyttää
”jalostamattomia” hormonivalmisteita, ja kymmenkunta on päässyt
käyttämään uutta ainetta. ”Muutama sensaatiomainen
tulosparannus voidaan jo tässä vaiheessa ilmeisesti laskea XH:n
tiliin”, arvelee toimittaja, ja tulevat Rooman kisat tulisivat osoittamaan
valmisteen todellisen voiman. ”Uusi hormonijohdannainen XH näyttelee suurta
osaa Suomen EM-kisamenestyksessä”.
Vaikka Iltasanomien poukkoilevan artikkelin pystyy lukemaan myös niin, että haittavaikutusten valossa läpimurto oli hyvä asia, oli monien asianosaisten mielestä siinä kuitenkin paljon asiavirheitä, joista keskeisimpänä väite, että Rooman kisajoukkueen urheilijat käyttäisivät ainetta. Suomen Urheiluliitto (SUL), Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen ja artikkelissa mainittu hormonitutkija Herman Adlercreutz antoivatkin vastineensa seuraavina päivinä, joissa todetaan kaikissa pääpiirteittäin samat asiat tutkimuksen taustoista ja luonteesta.
Vaikka Iltasanomien poukkoilevan artikkelin pystyy lukemaan myös niin, että haittavaikutusten valossa läpimurto oli hyvä asia, oli monien asianosaisten mielestä siinä kuitenkin paljon asiavirheitä, joista keskeisimpänä väite, että Rooman kisajoukkueen urheilijat käyttäisivät ainetta. Suomen Urheiluliitto (SUL), Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen ja artikkelissa mainittu hormonitutkija Herman Adlercreutz antoivatkin vastineensa seuraavina päivinä, joissa todetaan kaikissa pääpiirteittäin samat asiat tutkimuksen taustoista ja luonteesta.
Jo seuraavana päivänä julkaistiin eri medioissa Suomen
Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuomisen vastaus Iltasanomien esittämiin väitteisiin.[2] Tuominen kertoi olympiakomitea olleen rahoittamassa useitakin tutkimusprojekteja, joissa selvitettiin lähinnä
hormonitasapainoa. Tuomisen mukaan myös varsinaisiin anabolisiin steroideihin liittyvä tutkimus on tärkeää, koska ”yhä enemmän on väitteitä niiden käytöstä ja liikkuu epäilyksiä nimenomaan mieshormonien haittavaikutuksista”:
Periaatteessa olympiakomitean ei pitäisi olla lainkaan rahoittamassa tällaisia tutkimuksia. Ne kuuluisivat ilman muuta valtiovallalle, erityisesti opetusministeriön alaiselle valtion liikuntatieteelliselle toimikunnalle. Kun sieltä ei ole varoja saatu, on olympiakomitea katsonut velvollisuudekseen olla rahoituksessa mukana.Tuominen puhuu hyvin yleisellä tasolla kaikista hormoniprojekteista mainiten melkein ohimennen, että ”Adlercreutzin käyttämän hormonin on luovuttanut tutkimusta varten sveitsiläinen tehdas” mainitsematta sanaakaan kohutusta Hästbackan mainitsemasta X-valmisteesta.
Professori
Herman Adlercreutz ja Suomen Urheiluliitto antoivat omat vastineensa samassa lehdessä seuraavana
päivänä, ja Adlercreutz selventää mistä tutkimuksessa on kyse ja mikä HX (sama kuin XH tai X) oikeastaan on. ”Olen 16 vuotta tehnyt hormonitutkimustyötä enkä ole
koskaan joutunut tällaisen kirjoituksen kohteeksi”, aloittaa
tutkija.[3]
Olen saanut valmisteen ulkomailta tutkimustyötä varten ja sitä varten on hankittu Lääkintöhallituksen lupa. On siis valhe, että olisin keksinyt tämän hormonin ja että sitä olisi missään vaiheessa annettu yhdellekään EM-kisoihin osallistuvalle urheilijalle.
Adlercreutzin
mukaan valmisteella ei ole edes anabolisten steroidien kaltaisia
vaikutuksia, ja ”normaali-ihmisille sillä ei ole todettu olevan
mitään positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia”. ”Mistään
salailusta ei myöskään ole kyse, koska mm. kaikki Jyväskylän
yliopiston urheilututkijat tuntevat tutkimukseni”, ihmetteli
tutkija vielä erästä Iltasanomien
artikkelin väitettä.
Suomen Urheiluliitto piti tiedotustilaisuuden ja antoi lehdistötiedotteenkin asiasta, ja tiedotteessa todetaan, että koeryhmään kuuluu hiihtäjiä, yleisurheilijoita, jääkiekkoilijoita ja eri voimalajien edustajia, mutta yleisurheilijoista maajoukkue- tai EM-tason ehdokkaita ei ole voitu käyttää koehenkilöinä ainakaan vielä, ”koska se olisi osittain häirinnyt heidän valmistautumistaan Rooman kisoihin”. Vaikka kyse oli tutkia hormonitasapainoon liittyviä tekijöitä, niin selvittämisestä hormonitutkimuksiin kuului myös anabolisten steroidien vaikutusten selvittäminen. ”Niiden urheilijoiden, jotka omalla suostumuksellaan käyttävät tutkimuksen aikana anabolisia steroideja on tarkoitus selvittää tämän hormonin vaikutuksia”, todetaan tiedotteessa.
Myöskään mitään salamyhkäisyyttä ei asian ympärillä ollut ainakaan urheiluliiton mukaan. ”Asia ei ole dopingia eikä tulenarka ja siitä ovat tietoisia [Suomen Olympiakomitean] päättävät elimet ja sen valmennustoimikunta sekä tutkimukseen osallistuneiden urheilumuotojen lääkärit, valmentajat ja mukana olevat urheilijat”, todetaan niinikään tiedotteessa.[4]
Suomen Urheiluliitto piti tiedotustilaisuuden ja antoi lehdistötiedotteenkin asiasta, ja tiedotteessa todetaan, että koeryhmään kuuluu hiihtäjiä, yleisurheilijoita, jääkiekkoilijoita ja eri voimalajien edustajia, mutta yleisurheilijoista maajoukkue- tai EM-tason ehdokkaita ei ole voitu käyttää koehenkilöinä ainakaan vielä, ”koska se olisi osittain häirinnyt heidän valmistautumistaan Rooman kisoihin”. Vaikka kyse oli tutkia hormonitasapainoon liittyviä tekijöitä, niin selvittämisestä hormonitutkimuksiin kuului myös anabolisten steroidien vaikutusten selvittäminen. ”Niiden urheilijoiden, jotka omalla suostumuksellaan käyttävät tutkimuksen aikana anabolisia steroideja on tarkoitus selvittää tämän hormonin vaikutuksia”, todetaan tiedotteessa.
Myöskään mitään salamyhkäisyyttä ei asian ympärillä ollut ainakaan urheiluliiton mukaan. ”Asia ei ole dopingia eikä tulenarka ja siitä ovat tietoisia [Suomen Olympiakomitean] päättävät elimet ja sen valmennustoimikunta sekä tutkimukseen osallistuneiden urheilumuotojen lääkärit, valmentajat ja mukana olevat urheilijat”, todetaan niinikään tiedotteessa.[4]
Herman Adlercreutzin oli todennut, että tutkimusta ei mitenkään salailtu, jos siitä ei vielä paljoa kerrottukaan tutkimusten ollessa vielä kesken. Valmennuspäällikkö Seppo ”Nitti” Nuuttilan käsityksen mukaan uutisoinnissa oli kyse paitsi
sensaationhausta, niin myös määrärahoista:
Kun tietää, että lehden päätoimittaja on Koripalloliiton puheenjohtaja, urheiluosaston päällikkö jääkiekkomiehiä ja jutun tekijä suunnistajia, ei voi välttyä siltä ajatukselta, että kyse on itse asiassa SVUL:n valmennusmäärärahojen jaosta ja jakoperusteista, lajikateudesta sekä EM-kisoihin valmistuvien urheilijoiden häiritsemisestä.[5]
HX-jutun julkinen käsittely kuivui kokoon hyvinkin nopeasti, urheilujohdon vastine oli ainakin johdonmukainen, ja itse kisat ja sinivalkoinen urheilumenestys täyttivät urheilusivut tulevina viikkoina.
Suomen kisamenestys olikin kymmenellä mitalilla lähes uskomaton, kun kolme vuotta aiemmin oli tyytyminen Juha Väätäisen kahteen
kultamitaliin, ja vuonna 1966 Budapestista joukkueella ei ollut
mitään kotiintuomiseksi. Suomi olikin mitalitaulukossa viides,
Ison-Britannian jälkeen menestynein länsimaa. Maailmanennätyksen
juossut Riitta Salin (400m) ja Nina Holmén (3000m) olivat lisäksi
ainoat itäblokin ulkopuolelta tulleet naiskultamitalistit.
Rooman kisojen alla puhuttiin muutenkin hormoneista poikkeuksellisen paljon, kun paitsi huhuttiin, että niiden käyttöä saatettaisiin testata arvokisoissa ensimmäistä kertaa, niin lisäksi Ruotsista kantautui painija Pelle Svenssonin suusta syytöksiä, että suomalaisnaiset juoksisivat hormonien voimin. Sanktioihin johtavaa hormonitestiä ei tullut, vaikka jotain näytteitä myöhemmin analysoitiinkin hormonien käytön yleisyyden seulomiseksi. Ruotsalainenkaan ei pystynyt tuomaan julki oikeaa näyttöä syytöstensä tueksi. ”[Svensson] on lainopillisen koulutuksensa takia alkanut kuvitella olevansa jonkinlainen urheilun epäterveiden ilmiöiden Perry Mason”, tiivisti Viren-biografi Pentti ”Pesa” Vuorio tilanteen Uuden Suomen kolumnissaan. ”Sillä huomattavalla erolla kuitenkin, että Mason myös todisti väitteensä”.[6]
Rooman kisojen alla puhuttiin muutenkin hormoneista poikkeuksellisen paljon, kun paitsi huhuttiin, että niiden käyttöä saatettaisiin testata arvokisoissa ensimmäistä kertaa, niin lisäksi Ruotsista kantautui painija Pelle Svenssonin suusta syytöksiä, että suomalaisnaiset juoksisivat hormonien voimin. Sanktioihin johtavaa hormonitestiä ei tullut, vaikka jotain näytteitä myöhemmin analysoitiinkin hormonien käytön yleisyyden seulomiseksi. Ruotsalainenkaan ei pystynyt tuomaan julki oikeaa näyttöä syytöstensä tueksi. ”[Svensson] on lainopillisen koulutuksensa takia alkanut kuvitella olevansa jonkinlainen urheilun epäterveiden ilmiöiden Perry Mason”, tiivisti Viren-biografi Pentti ”Pesa” Vuorio tilanteen Uuden Suomen kolumnissaan. ”Sillä huomattavalla erolla kuitenkin, että Mason myös todisti väitteensä”.[6]
Anaboliset
steroidit kiellettiin vuonna 1975, ja niiden testaaminenkin arvokisojen yhteydessä otettavassa dopingtestissä aloitettiin samalla. Keskustelu hormonien ympärillä
jatkui etenkin muutamien doping-käryjen yhteydessä kiivaanakin, mutta Rooman
alla julkisuudessa otsikoissa pyörineeseen HX-tutkimukseen ei kuitenkaan
viittailtu.
Projekti kuitenkin nousi oudolla tavalla takaisin julkisuuteen vuonna 1981 yllättävässä yhteydessä.
Projekti kuitenkin nousi oudolla tavalla takaisin julkisuuteen vuonna 1981 yllättävässä yhteydessä.
”Hiihtoliitto
syötti hormoneja”
”HIIHTOLIITTO
SYÖTTI KIELLETTYJÄ HORMONEJA HIIHTÄJILLE”, julisti HX-jutussa aktiivisesti toiminut Iltasanomat seitsemän vuotta Rooman kohun jälkeen vuonna 1981.[7]
Tällä julkaistu hormoniaiheinen skuuppi ei pohjautunut kenenkään toimittajan omiin tutkimuksiin, vaan artikkelissa uskoontullut 1970-luvun huippuhiihtäjä Kaija Härkin astui julkisuuteen tarinansa kanssa, kertoen omista kokemuksistaan hiihtäjänä 1970-luvun alkupuolella.
Tällä julkaistu hormoniaiheinen skuuppi ei pohjautunut kenenkään toimittajan omiin tutkimuksiin, vaan artikkelissa uskoontullut 1970-luvun huippuhiihtäjä Kaija Härkin astui julkisuuteen tarinansa kanssa, kertoen omista kokemuksistaan hiihtäjänä 1970-luvun alkupuolella.
Kaija
Härkin kertoo kuuluneensa 1970-luvun alkupuolella kolmen naishiihtäjän ryhmään, jolla
suositeltiin Hiihtoliiton valmennusportaasta hormonien käyttämistä.
”Sain pillerit Vuokatin urheiluopistolla lääkäriltä samaan
aikaan kahden muun tytön kanssa”, muistelee hiihtäjä tapahtunutta.
Härkimen
valmentaja vahvisti hiihtäjän kertomuksen, ja hänen mukaansa
toinenkin hänen valmennettavistaan kuului hormoneja saaneeseen tutkimusryhmään.
Valmentajan mukaan hiihtäjien hormonien tehoa mittaavat kuntokäyrät
laskivat, kun valmisteen käyttö lopetettiin. ”Näitä asioita on
peitelty enemmän kuin sotasalaisuuksia”, kertoi hän projektin ja
hormonien ympärillä pyörineestä salailun ilmapiiristä
”Olin
ryhmässä, mutta en uskaltanut käyttää aineita”, kertoi toinen
koehenkilöksi nimetty naishiihtäjä kuitenkin samalla heittäen
kysymysmerkin ainakin hänen kohdallaan kuntokäyrissä havaitun nousun syylle.
Härkimen julkitulo oli jokatapauksessa hiihdon uskottavuuden kannalta sikälikin kiusallinen, että vuoden 1976 olympiakultaa hiihtänveessä viestijoukkueessa mukana ollut hiihtänyt Arto Koivisto oli kärynnyt vain kuukautta aiemmin piristeen käytöstä. Härkimen kertomus oli myös ensimmäinen hiihtopiireistä tullut hormonitunnustus, ja muutamista piristekäryistä huolimatta oli hiihdon julkisuuskuva varsin puhdas vielä 1980-luvun alussa. Kun Suomen Urheiluliiton lääkäri Pekka Peltokallio oli vuonna 1977 mennyt mainitsemaan, että hormonien käyttö oli levinnyt melkein kaikkiin urheilumuotoihin mainiten myös hiihdon, pidettiin hiihtopiireissä Peltokallion lausuntoja varomattomina.
Härkimen julkitulo oli jokatapauksessa hiihdon uskottavuuden kannalta sikälikin kiusallinen, että vuoden 1976 olympiakultaa hiihtänveessä viestijoukkueessa mukana ollut hiihtänyt Arto Koivisto oli kärynnyt vain kuukautta aiemmin piristeen käytöstä. Härkimen kertomus oli myös ensimmäinen hiihtopiireistä tullut hormonitunnustus, ja muutamista piristekäryistä huolimatta oli hiihdon julkisuuskuva varsin puhdas vielä 1980-luvun alussa. Kun Suomen Urheiluliiton lääkäri Pekka Peltokallio oli vuonna 1977 mennyt mainitsemaan, että hormonien käyttö oli levinnyt melkein kaikkiin urheilumuotoihin mainiten myös hiihdon, pidettiin hiihtopiireissä Peltokallion lausuntoja varomattomina.
Hiihtoliitto
antoi myös virallisen vastineensa Härkimen väitteille.
Liiton
mukaan kyse oli Suomen Olympiakomitean rahoittamasta tutkimuksesta,
jossa käytettiin ”HX-nimellä tunnettua elimistön omaa
luonnollista ainetta, jota elimistö käyttää kaikkien hormonien
valmistamiseen”. Julkilausumassa myös kiistetään, että kyse
olisi ollut salaisesta projektista. ”Urheilijoille selvitettiin
varsin tarkoin, että kyseessä on tutkimustyö, jossa ei käytetä
mitään kiellettyjä tai terveydelle vaarallisia aineita”,
todetaankin tiedotteessa ja kiistetään, että kellekään olisi
väkisin syötetty mitään.
Härkin nimesi myös juuri oli Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) Lääkärikomissioon valitun Tapio Videmanin hänelle hormoneja antaneeksi lääkäriksi.
Härkin nimesi myös juuri oli Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) Lääkärikomissioon valitun Tapio Videmanin hänelle hormoneja antaneeksi lääkäriksi.
”Totta
on, että 1973 kokeiltiin kolmen nais- ja kolmen mieshiihtäjän
sokkotutkimusta”, kertoi Härkimen hormonien antajaksi nimeämä Videman vahvistaen hiihtäjän tarinan tältä osin paikkansapitäväksi. Videmanin mukaan kyseessä oli yhä vuonna 1981
sallittu HX-valmiste, jota ”elimistö käyttää kaikkien hormonien
valmistamiseen” jo joka ei ”missään tapauksessa” kuulu
anabolisiin steroideihin.[8]
Kun vuonna 1974 oltiin julkisuudessa lähes salamyhkäisiä sensuhteen, mitä HX oikeastaan oli, kertoo Videman nyt, mistä oli kyse kirjoittaen Valmennuslehteen yhteenvedon HX-tutkimuksen tavoitteista ja toteutuksesta. Jo Rooman kisojen aikaan julkisuudessa kohuttu salamyhkäinen HX oli todellisuudessa elimistön oma hormonien esiaste dehydroepiandrosterodisulfaatti (DHEAS), jota elimistö käytti sukupuolihormonien raaka-aineena. Videmanin mukaan tutkimuksen tarkoituksena olikin selvittää, voiko stressitilan alla toiminut elimistö tuottaa kuitenkin yhä normaalin määrän hormoneja, jos elimistö saa riittävästi hormonien ”rakennusainetta”, ja Videmanin vertasi HX:n annostelua lähinnä veren rautapitoisuuden kohottamiseen. ”Elimistö valikoi tarvitsemansa määrän ja loppu hajoaa tarpeettomana”, kertoo tutkija.[9]
Kun vuonna 1974 oltiin julkisuudessa lähes salamyhkäisiä sensuhteen, mitä HX oikeastaan oli, kertoo Videman nyt, mistä oli kyse kirjoittaen Valmennuslehteen yhteenvedon HX-tutkimuksen tavoitteista ja toteutuksesta. Jo Rooman kisojen aikaan julkisuudessa kohuttu salamyhkäinen HX oli todellisuudessa elimistön oma hormonien esiaste dehydroepiandrosterodisulfaatti (DHEAS), jota elimistö käytti sukupuolihormonien raaka-aineena. Videmanin mukaan tutkimuksen tarkoituksena olikin selvittää, voiko stressitilan alla toiminut elimistö tuottaa kuitenkin yhä normaalin määrän hormoneja, jos elimistö saa riittävästi hormonien ”rakennusainetta”, ja Videmanin vertasi HX:n annostelua lähinnä veren rautapitoisuuden kohottamiseen. ”Elimistö valikoi tarvitsemansa määrän ja loppu hajoaa tarpeettomana”, kertoo tutkija.[9]
Videmanin mukaan ainakin hiihdon koehenkilöillä oli ollut vaikeuksia seurata työlästä virtsanäytteiden keruuta eikä HX-hormoni lunastanut Videmanin mukaan muutenkaan odotuksia. Hänen mukaansa hormonitoiminnan selvittäminen
olisi tutkimisen arvoinen aihe, mutta Videman oli hyvin närkästynyt
julkisen keskustelun sensaationhakuisesta tasosta:
Tutkimustyön tekeminen olisi kuitenkin Suomessa tärkeää tälläkin alalla. Valitettavasti epäasiallinen suhtautuminen on johtanut siihen, ettei kukaan tulevaisuudestaan kiinnostunut tutkija enää ota riskiä maineensa pilaamisesta työssä, joka tehdään kaiken lisäksi harrastuksesta ja vapaa-ajalla.
Myös
1970-luvun alusta lähtien Hiihtoliiton valmennuspäällikkönä toiminut Heikki Kantola muisteli, että
aihe oli jo vanha uutinen, kun Herman Adlercreutzin johtamista tutkimuksista
oli kirjoiteltu jo vuosia aiemmin.
Aihe ei ollut kovin kauaa julkisuudessa, ja katosi nopeasti otsikoista, mutta aihe näyttäisi jääneen enemmän selvittämättä. Toisin kuin Rooman kisojen aikoihin, jolloin syytökset esitti ulkopuolinen henkilö, nyt hiihdon sisäpiiriläinen väitti osallistuneensa hormoniohjelmaan, mikä ainakin näyttä suoralta syytökseltä eikä vain kolmannen osapuolen ymmärryksessä olleelta väärinkäsitykseltä tai hämärältä motiivilta.
Hiihtoliiton edustajien vastine oli kuitenkin monien silmissä johdonmukainen, olihan Suomen Urheiluliiton HX-lehdistötiedotteessakin jo vuonna 1974 mainittu koeryhmään kuuluvan ”hiihtäjiä, yleisurheilijoita, jääkiekkoilijoita ja eri voimalajien edustajia”. ”Vaikuttaa vahvasti siltä, että Kaija Härkinin omantunnontuskat ovat suurelta osin turhat ja rehellisinä miehinä tunnetut valmennusjohtaja Heikki Kantola ja Tapio Videman ovat selvittäneet vuoden 1973 tapahtumat järkeen käyvästi”, ynnäilee Turun Sanomien kolumnisti yhteen eri tahojen lausuntoja.[10]
”Tuskin hänen puheistaan puoletkaan pitää paikkaansa”, totesi hiihtäjä Arto Koivisto tunnustuksesta, todeten hormonien kehittävän massaa, kun taas hiihtäjät kaipaavat ”sutjakoita pitkiä lihaksia”.[11] Koivisto antoi kuitenkin toisessa yhteydessä yllättäen lausunnon Härkimen tueksi. ”Minuakin on kyllä pyydetty käyttämään hormoneja. En kuitenkaan moiseen hommaan ryhtynyt”, muisteli hän omaa kohtaamistaan hormonien kanssa. Koiviston mukaan tämä episodi sattui Falunin vuoden 1974 MM-hiihtojen alla eli samoihin aikoihin kuin Härkimen kertoma. Hiihtäjän mukaan hiihtoliitolla ei ollut tekemistä asian kanssa, vaan ehdotus oli tehty liiton ulkopuolisen henkilön toimesta, mutta yksityiskohtia Koivisto ei enää muistanut.[12]
Hiihtoliiton edustajien vastine oli kuitenkin monien silmissä johdonmukainen, olihan Suomen Urheiluliiton HX-lehdistötiedotteessakin jo vuonna 1974 mainittu koeryhmään kuuluvan ”hiihtäjiä, yleisurheilijoita, jääkiekkoilijoita ja eri voimalajien edustajia”. ”Vaikuttaa vahvasti siltä, että Kaija Härkinin omantunnontuskat ovat suurelta osin turhat ja rehellisinä miehinä tunnetut valmennusjohtaja Heikki Kantola ja Tapio Videman ovat selvittäneet vuoden 1973 tapahtumat järkeen käyvästi”, ynnäilee Turun Sanomien kolumnisti yhteen eri tahojen lausuntoja.[10]
”Tuskin hänen puheistaan puoletkaan pitää paikkaansa”, totesi hiihtäjä Arto Koivisto tunnustuksesta, todeten hormonien kehittävän massaa, kun taas hiihtäjät kaipaavat ”sutjakoita pitkiä lihaksia”.[11] Koivisto antoi kuitenkin toisessa yhteydessä yllättäen lausunnon Härkimen tueksi. ”Minuakin on kyllä pyydetty käyttämään hormoneja. En kuitenkaan moiseen hommaan ryhtynyt”, muisteli hän omaa kohtaamistaan hormonien kanssa. Koiviston mukaan tämä episodi sattui Falunin vuoden 1974 MM-hiihtojen alla eli samoihin aikoihin kuin Härkimen kertoma. Hiihtäjän mukaan hiihtoliitolla ei ollut tekemistä asian kanssa, vaan ehdotus oli tehty liiton ulkopuolisen henkilön toimesta, mutta yksityiskohtia Koivisto ei enää muistanut.[12]
Härkimen kertomus saattoikin näin olla jopa mahdollinen. Seinäjokelaisen Ilkan
kolumnisti saikin kuvan, että hiihtäjättären tapausta ei lehdistön taholta missään
vaiheessa käsitelty objektiivisesti tai selvitetty kunnolla, ja
lehdistö valitsi puolensa varsin nopeasti:
Lehdistön suhtautuminen Kaijan paljastuksiin on ollut oudon puolueellista. Kaijan juttuja ei oteta todesta, mutta Hiihtoliiton edustajien tarinat sitävastoin ovat täyttä ”Jumalansanaa”. Tämä ei ole oikeusperiaatteittemme mukaista. Hiihtoliitto on suuri ja entinen hiihtäjä on kovin pieni, kuten urheilija yleensäkin.[13]
Ehkä voimakkain kannanotto tuli Hufvudstadsbladetin suunnalta, kun kolumnisti Stig Häggblom vaati puheenjohtaja Hannu Koskivuoren eroa ja syytti tätä paitsi suuren yleisön harhauttamisesta niin myös sananvapauden rajoittamisesta. ”Koskivuoren mielestä ei Kaija Härkin saisi antaa lausuntoja”, ihmetteli toimittaja. ”Jokaisella Suomen kansalaisella on oikeus tehdä niin”.[14]
Myös vuoden 1964 Tokion olympiakisojen keihtäänheiton kultamitalisti Pauli Nevala astui julkisuuteen Härkimen tueksi väittäen urheilujohdon olevan syyllinen ”urheilumme skandaalimaiseen tilaan ja nimenomaan hormonien laajaan käyttöön” arvioiden vähintään 80 prosentin huipuista käyttävän valmisteita. Nevala myös ihmettelee, miten Kaija Härkimestä ”tehdään nyt jollakin tavalla häiriintynyttä, jota ei pitäisi uskoa”.[15]
Pölyn vähän jo laskeuduttua kertoi dopingin käsittelyä julkisuudessa tutkinut liikuntasosiologi Pauli Vuolle niinikään käsityksenään, että Hiihtoliitto ei tehnyt kunnollista selvitystä tapahtuneesta, näkemys jonka Vuolle toi esille vuonna 1982 toimitetussa Doping-kirjassa julkaistussa essessään Doping julkisessa sanassa. Hyvinkin yksityiskohtaisessa esseessään hän sensijaan ei mainitse vuoden 1974 Rooman kisojen alla muutaman päivän pinnalla ollutta kohua sanallakaan, vaan näyttää pitävän tapausta selvitettynä eikä edes aiheensa kannalta kiinnostavana.[16]
”Puolet joukkueesta käytti hormoneitamme”
Myös vuoden 1964 Tokion olympiakisojen keihtäänheiton kultamitalisti Pauli Nevala astui julkisuuteen Härkimen tueksi väittäen urheilujohdon olevan syyllinen ”urheilumme skandaalimaiseen tilaan ja nimenomaan hormonien laajaan käyttöön” arvioiden vähintään 80 prosentin huipuista käyttävän valmisteita. Nevala myös ihmettelee, miten Kaija Härkimestä ”tehdään nyt jollakin tavalla häiriintynyttä, jota ei pitäisi uskoa”.[15]
Pölyn vähän jo laskeuduttua kertoi dopingin käsittelyä julkisuudessa tutkinut liikuntasosiologi Pauli Vuolle niinikään käsityksenään, että Hiihtoliitto ei tehnyt kunnollista selvitystä tapahtuneesta, näkemys jonka Vuolle toi esille vuonna 1982 toimitetussa Doping-kirjassa julkaistussa essessään Doping julkisessa sanassa. Hyvinkin yksityiskohtaisessa esseessään hän sensijaan ei mainitse vuoden 1974 Rooman kisojen alla muutaman päivän pinnalla ollutta kohua sanallakaan, vaan näyttää pitävän tapausta selvitettynä eikä edes aiheensa kannalta kiinnostavana.[16]
”Puolet joukkueesta käytti hormoneitamme”
Kun
nykyään 1970-lukua pidetään hormonien ja veritankkauksen villinä vuosikymmenenä, oli tilanne vuosikymmenen puolivälissä ainakin
suomalaisen penkkiurheilijan silmissä vielä viattomuuden aikaa. Kun
lyhytikäinen Iltaset-lehti
kyseli Rooman EM-kisojen aikoihin kadunmiehiltä ja -naisilta
kysymyksen ”Käyttävätkö suomalaiset naisurheilijat
hormonivalmisteita tulostensa parantamiseksi?”, ei kukaan uskonut
väitettä paikkansapitäväksi.[17]
Hormonitestaus
aloitettiin seuraavana vuonna, ja kolmen suomalaisen kärähtäessä
vuonna 1977 saatiin ikävällä tavalla konkreettistakin näyttöä siitä, miten
laajalle steroidien käyttö oli levinnyt ainakin voimalajeissa. Rooman 1974 suomalaismenestyjistä Hannu Siitonen myönsi
myöhemmin käyttäneensä anabolisia hormoneja, ja monia Rooman
menestyneitä naispikajuoksijoita valmentanut Pertti Helin kytkettiin
hormoneihin 1980-luvun alussa hänen ruotsalaisen suojattinsa Linda Haglundin jäätyä kiinni
doping-testissä. Helin oli itseasiassa jo vuonna 1971 kertonut, että hormonien käyttö oli hyvin laajaa, vaikka niiden ”ainoa suhteellisen selvä teho liittyy niiden vaikutuksesn harjoitusväsymyksen poistajina”, jonka seurauksena ne poistavat ”ylikunnon” oireet.[18]
Viimeinen
vahvistus ainakin joistain kisamenestyksen taustoista saatiin vuonna 1992, kun silloinen apulaisprofessori Juhani Leppäluoto
avautui viimein Turun Sanomille olleensa kollegansa Sakari Oravan
kanssa yhteistyössä useiden urheilijoiden kanssa Rooman kisojen alla.[19] ”Meille lääkäreille se oli tutkimusta”, kertoi Leppäluoto kokeen taustoista. ”Urheilijoille keino parantaa tuloksia lisääntyvän harjoittelun kautta”:
On myönnettävä, että tiettyä tyytyväisyyttä tunsin, kun Rooman EM-kisoissa menestyttiin niinkin hyvin. Sitä tiesi tehneensä hyvää työtä. Me Sakari Oravan kanssa ja urheilijat omassa osuudessaan... Arvelisin noin puolen joukkueen käyttäneen meidän antamiamme aineita.
Anaboliset steroidit olivat sallittuja vielä projektin ollessa käynnissä, ja Leppävuoren
mukaan annokset olivat vähäisiä verrattaessa siihen,
mitä maailmalla ja myöhemmissä suomalaistutkimuksissa käytettiin. Yksi tutkijoiden motiiveista oli myös varmistaa se, että urheilijat käyttivät lääketehtaan valmistamia valmisteita eikä idästä tuotuja epämääräisiä venäjänkielisiä purkkeja, joiden koostumuksesta ja puhtaudesta ei voitu olla varmoja.
Leppäluodon kommenttien myötä myös HX-tutkimuksessa on alettu nähdä savun lähteenä myös tulta, ainakin julkitulo aikaansai sen, että HX-juttu ei täysin kuollut.
Leppäluodon kommenttien myötä myös HX-tutkimuksessa on alettu nähdä savun lähteenä myös tulta, ainakin julkitulo aikaansai sen, että HX-juttu ei täysin kuollut.
Arvostettu
tietokirjailija Antero Raevuori tulkitsi Turun Sanomien
paljastuksen niin, että
se käytännössä vahvisti sen, mitä oli kirjoitettu jo Rooman
kisojen alla, ja urheilujohdon vastahyökkäyksen olleen aiheeton ellei ilkeämielinen. Raevuori kirjoittikin vuonna 1995 teoksessa Urheilu 2000, että dopingista kirjoittaneet
toimittajat joutuivat ”urheilun johto- ja valmennusportaan kiukun
kohteeksi”:
Tämän koki mm. kokkolalainen toimittaja Börje Hästbacka, joka elokuussa 1974 ennen Rooman EM-kisoja kirjoitti Iltasanomissa, että uusi hormonijohdannaninen XH näyttelisi suurta osaa Suomen EM-kisamenestyksessä, vaikka urheilujohto ei olisi sitä tunnustanutkaan.Suomen Urheiluliiton silloinen koulutuspäällikkö Seppo Nuuttila iski saman lehden palstoilla voimakkaasti takaisin ja kumosi kaikki toimittaja Hästbackan väitteet. Vasta 1992 Hästbacka sai myöhästyneen hyväksynnän väitteilleen Juhani Leppäluodon [] paljastuksen kautta.[20]
Helsingin Sanomamien kuukausiliitekin katsoi aiheelliseksi sivuta asiaa laajassa doping-artikkelissaan vuonna 1997, mainitsee, että Herman Adlercreutzin ”väitettiin nostaneen HX-nimisen aineen avulla Suomen yleisurheilujoukkueen menestykseen Rooman EM-kisoissa 1974”, ottamatta kantaa pitikö väite paikkansa vai ei, vaikka toimittajat mainitsivat, että HX ei ollut ”kirjaimellisesti” kiellettyjen
aineiden listalla edes vielä vuonna 1997. ”Sitä myydään nykyään Yhdysvalloissa luontaistuotekaupoissa nuorennuslääkkeenä”, korosti tutkija vielä toimittajille sitä miten suhteellisen vaaraton aine oli.[21]
Neljä vuotta myöhemmin Lahden 2001 doping-skandaalin jälkeen julkaistu ja nopeasti kyhätty Dopingin Musta Kirja veti mutkat vieläkin suoremmiksi:
Neljä vuotta myöhemmin Lahden 2001 doping-skandaalin jälkeen julkaistu ja nopeasti kyhätty Dopingin Musta Kirja veti mutkat vieläkin suoremmiksi:
[Vuonna 1973] oli Herman Adlercreutz alkanut tutkia uuden ihmelääkkeen, HX-hormonin vaikutuksia... Adlercreutz on myöhemmin puolustautunut, että ainetta myydään Yhdysvalloissa luontaistuotekaupoissa nuorennuslääkkeenä. HX mahdollisti kuitenkin Suomen yleisurheilun ihmeen, kymmenen mitalia Rooman EM-kisoista 1974.[22]
Hiihto on saanut enemmän kyseenalaista julkisuutta HX-tutkimuksen takia, mikä johtuu ainakin osittain siitä, että Härkimen vuoden 1981 julkitulo on lähes ainoa 1970-luvun hiihtopiireistä tullut hormonitunnustus. Itseasiassa Härkintä uskoontulleen ”hourailuista” vielä vuonna 1981 syyttänyt Arto Koivisto tuli itsekin uskoon, ja tunnusti käyttäneensä hormoneja aktiiviurallaan.
Monien penkkiurheilijoiden tuoreessa muistissa on hetki, kun kun aihetta sivuttiin ohimennen hiihtäjä Kaija Härkimen kertoessa tarinansa Arto Halosen vuoden 2012 Sinivalkoinen Valhe-dokumenttielokuvan dramaattisessa kohtauksessa, jossa Härkin on aluksi kertoillut elämänarvojaan, aiempia itsetuhoisia ajatuksiaan ja näkemyksiään kilpaurheilun huonosta vaikutuksesta omakuvaan:
Monien penkkiurheilijoiden tuoreessa muistissa on hetki, kun kun aihetta sivuttiin ohimennen hiihtäjä Kaija Härkimen kertoessa tarinansa Arto Halosen vuoden 2012 Sinivalkoinen Valhe-dokumenttielokuvan dramaattisessa kohtauksessa, jossa Härkin on aluksi kertoillut elämänarvojaan, aiempia itsetuhoisia ajatuksiaan ja näkemyksiään kilpaurheilun huonosta vaikutuksesta omakuvaan:
HALONEN: Kuka oli se Hiihtoliiton lääkäri, joka pyysi siihen hormonien kokeiluohjelmaan?HÄRKIN: Joo, joo... Hän oli... Hän oli Tapio Videman, tämä lääkäri...
Dokumenttielokuva
ei sen syvemmin uppoudu ”hormonien kokeiluohjelman”
yksityiskohtiin eikä myöskään kysy Tapio Videmanilta vastinetta
asiasta, vaikka dokumentti jopa näyttää ohimennen Helsingin
Sanomien artikkelin, jossa
Videman kertoo, että kyseessä on nimenomaan HX-valmiste ja
muutenkin vastineensa.
Vuonna
2017 kaivoi historioitsija Erkki Vettenniemi ehkä edes tajuamatta HX-tutkimuksen esiin teoksessaan Suomalainen Hiihtodoping käsitellessään Kaija Härkimen julktuloa kyseenalaistamatta yhtään hiihtäjän kertomaa.[23] Doping-historian suurin
suomalainen auktoriteetti sensijaan lainailee hiihtäjien ja
Hiihtoliiton edustajien kauhisteluja ja ihmettelyjä ja poimii
Hiihtoliiton vastineestakin vain pari lausetta, joissa liitto kertoo
taistelevansa dopingia vastaan jättämättä mainitsematta, että
liitto antoi tiedotteessaan myös enemmän tai vähemmän uskottavan
selvityksen vuoden 1973 episodista.
Sensijaan HX-valmistetta Vettenniemi ei mainitse edes ohimennen luullen Härkimen nimenneen Tapio Videmaninkin hormoneja antaneeksi
lääkäriksi vasta vuonna 2012, vaikka tämän nimi mainittiin jo
vuonna 1981 Suomen suurimman päivälehden sivuilla asti, ja lääkäri
kirjoitti oman vastineensakin väitteille Valmennuslehdessä asti.
”Minun totuus, sinun totuus”
Ylläoleva on pieni, mutta kuitenkin suuntaa-antava otos siitä, miten HX-tutkimusta on käsitelty julkisuudessa. Aihetta on käsitelty välillä enemmän ja välillä vähemmän tarkasti, mutta aina ilman puolueettoman tahon selvitystä tutkimusprojektista tai sen päämääristä. Koska täsmällisimmät kuvaukset projektista ovat aina tulleet joko yleisurheilun tai hiihdon sisäpiireistä, niin jää vähän epäselväksi onko suuri yleisö koskaan täysin vakuuttunut, että projekti oli vain tieteellistä tutkimusta. Todennäköisesti suuri osa asiasta kiinnostuneistakaan ei täysin hahmottanut, mitä eroa edes oli HX-valmisteella ja ”oikeilla” hormoneilla, ja koska HX-nimen takana ollut ainekin (DHEAS) on nykyään kiellettyjen aineiden listalla, niin moni ei pidä niiden erottamista edes relevanttina.
Postmodernissa
hengessä voi todeta, että jokainen valitsee oman totuutensa asiasta
ja on tyytyväinen, ja näin on tähän asti yleensä tehtykin. Suuren yleisön silmissä urheilujohto ei
aina ole vaikuttanut kaikkein rehellisimmältä, joten moni olettaakin,
että myös HX-projektin tiimoilta valehdeltiin.
Ja
mikä oikeastaan oli HX? Oliko kyseessä lopulta ”nuorennuslääke”,
”mullistava hormoni”, "ihmelääke", "superhormoni"
vai enemmän jotain rautatabletteihin verrattavaa?
HX-projektin
asianosaisista on kuitenkin moni yhä elossa, ja projektista on jäänyt
yllättävän paljon jälkiä arkistoihinkin. Tämän esseen toisessa
osassa katsotaan, mitä projektista voidaan tätä kautta selvittää.
Lähdeviitteet
[1] Hästbacka, Börje: "Haittavapaa hormoni helpottaa harjoittelua", Iltasanomat 26.8.1974
[2] Salmenkylä, Matti: "OK on rahoittamassa useita tutkimuksia", Iltasanomat, 27.8.1974
[3][Professori Adlercreutz vastaa: Ei sensaatio-keksintöä. Elimistön reaktiot urheilussa selvitettävä, Itasanomat 28.8.1974
[4]"Urheiluliiton vastine", Iltasanomat 28.8.1974
[5] Vuorio, Pentti: "Tutkitaan harjoittelun vaikutusta urheilijoiden hormonitasapainoon", Uusisuomi 27.8.1974
[6] Vuorio, Pentti: "Sikapelle", Uusi Suomi 25.8.1974
[7] Mattila, Jorma J.: "Kaija Härkin: 'En syytä, en kerro nimiä, mutta kerron totuuden'". Iltasanomat, 6.3.1981
[8] Forss, Risto "Tapio Videman:'Kysymyksessä oli tutkimustyö'", HS 7.3.1981
[9] VL, 2/1981
[10] ”Hämärää...”, TS 8.3.1981
[11] Virkkala, Markku: "Koivisto panee Härkinin puheet 'uskon' tiliin", Uusi Suomi 9.3.1981
[12] "Arto Koivisto: Kahden vuoden kilpailukielto olisi mieletön", Iltasanomat 9.3.1981
[13] ”Anabolista kiistaa”, Ilkka 13.3.1981
[14] mm. Aamulehti, 11.3.1981
[15] Aro, Tauno: "Urheilujohdon olisi erottava", Iltalehti 18.3.1981
[16] Vuolle, Pauli "Doping julkisessa sanassa" teoksessa "Doping: Raportti lääkeaineiden väärinkäytöstä urheilussa,(toim. Markku Siukonen), Scandia-kirjat, 1982.
[17] Iltaset, 27.8.1974
[18] Bremer, Klaus: "Suomen huippu-urheilu tuhotaan johtajatasolla", Hymy 9/1971. Samassa artikkelissa Mäntyrannan luottotoimittaja Bremer kertoo myös hiihtäjän kokeilleen hormonipillereitä.
[19] Stenius, Ari:”Puolet joukkueesta käytti dopingia", TS 27.12.1992
[20] "Dopingin aika" teoksessa Urheilu 2000, osa 3, WSOY 1995
[21] Nykänen, Anna-Stina; Lautsi, Veikko: "Doping," Helsingin Sanomien kuukausiliite 1/1997
[22] "Dopingin musta kirja", Revontuli (2001), s. 45)
[23] Vettenniemi, Erkki: "Suomalainen Hiihtodoping", SKS (2017), s. 122-124]
Lähdeviitteet
[1] Hästbacka, Börje: "Haittavapaa hormoni helpottaa harjoittelua", Iltasanomat 26.8.1974
[2] Salmenkylä, Matti: "OK on rahoittamassa useita tutkimuksia", Iltasanomat, 27.8.1974
[3][Professori Adlercreutz vastaa: Ei sensaatio-keksintöä. Elimistön reaktiot urheilussa selvitettävä, Itasanomat 28.8.1974
[4]"Urheiluliiton vastine", Iltasanomat 28.8.1974
[5] Vuorio, Pentti: "Tutkitaan harjoittelun vaikutusta urheilijoiden hormonitasapainoon", Uusisuomi 27.8.1974
[6] Vuorio, Pentti: "Sikapelle", Uusi Suomi 25.8.1974
[7] Mattila, Jorma J.: "Kaija Härkin: 'En syytä, en kerro nimiä, mutta kerron totuuden'". Iltasanomat, 6.3.1981
[8] Forss, Risto "Tapio Videman:'Kysymyksessä oli tutkimustyö'", HS 7.3.1981
[9] VL, 2/1981
[10] ”Hämärää...”, TS 8.3.1981
[11] Virkkala, Markku: "Koivisto panee Härkinin puheet 'uskon' tiliin", Uusi Suomi 9.3.1981
[12] "Arto Koivisto: Kahden vuoden kilpailukielto olisi mieletön", Iltasanomat 9.3.1981
[13] ”Anabolista kiistaa”, Ilkka 13.3.1981
[14] mm. Aamulehti, 11.3.1981
[15] Aro, Tauno: "Urheilujohdon olisi erottava", Iltalehti 18.3.1981
[16] Vuolle, Pauli "Doping julkisessa sanassa" teoksessa "Doping: Raportti lääkeaineiden väärinkäytöstä urheilussa,(toim. Markku Siukonen), Scandia-kirjat, 1982.
[17] Iltaset, 27.8.1974
[18] Bremer, Klaus: "Suomen huippu-urheilu tuhotaan johtajatasolla", Hymy 9/1971. Samassa artikkelissa Mäntyrannan luottotoimittaja Bremer kertoo myös hiihtäjän kokeilleen hormonipillereitä.
[19] Stenius, Ari:”Puolet joukkueesta käytti dopingia", TS 27.12.1992
[20] "Dopingin aika" teoksessa Urheilu 2000, osa 3, WSOY 1995
[21] Nykänen, Anna-Stina; Lautsi, Veikko: "Doping," Helsingin Sanomien kuukausiliite 1/1997
[22] "Dopingin musta kirja", Revontuli (2001), s. 45)
[23] Vettenniemi, Erkki: "Suomalainen Hiihtodoping", SKS (2017), s. 122-124]