Erään Ennätyksen Historia - OSA II: "... in casibus non exceptis'"

1970-luvun paras hiihtäjä?

”Jotkut hiihtäjät ovat painavia, mutta silti menestyksekkäitä”, kirjoitti mestarihiihtäjä Juha Miedon suorituskyvyn vuonna 1973 laboratoriossa testannut ruotsalainen fysiologi Bengt Saltin vuosikymmeniä testin jälkeen. Esimerkkinä tällaisesta hiihtäjästä hän mainitsi juuri Juha Miedon, joka kilpakumppaneitaan suuremmasta koostaan huolimatta Saltinin mukaan "oli kuitenkin kaikkein menestyksekkäin”.[1]

Vaikka usein epäonninen hiihtäjä ei koskaan saanutkaan henkilökohtaista arvokisavoittoa, ei ole mahdotonta väittää Saltinin olleen jäljillä Mietaan paikasta 1970-luvun hiihtäjien joukossa. Kurikkalainen ylsi kuitenkin neljä kertaa henkilökohtaisella matkalla arvokisojen palkintokorokkeelle (kolme hopeaa/yksi pronssi) ja taisteli muutenkin tasaväkisesti maailman kärjen kanssa voittaen epävirallisen maailmancupin kahdesti. Holmenkollenin hiihtokisoissa Mietaa ylsi voittoon kuudesti ja vuonna 1973 suoritukseen, johon kukaan ei ollut yltänyt viiteentoista vuoteen voittamalla molemmat henkilökohtaiset matkat.

Mieto oli arvokisoissakin mitaleiden lisäksi erittäin luotettava suorittaja ja jäi harvoin kymmenen kärjen ulkopuolelle ja neljänsiäkin sijoja oli useita. Yhteen näistä Mietaa onnistui yltämään vielä vuonna 1984 Sarajevossa 15 kilometrin mielimatkallaan olympiakisoissa, jotka olivat Mietaan neljännet ja viimeiset.

Kun hän oli ollut ensimmäisissä olympiakisoissaan Sapporossa 1972 vain 22-vuotiaana samalla matkalla nuorimpia osallistujia, oli nyt jo 34-vuotias Mietaa kärkijoukon selvästi vanhin hiihtäjä.

Ja kuten asiaan kuuluu, oli Mietaa kärkikymmenikössä kaikilla Sarajevon matkoilla ja hiihti myös viestin viidenneksi nopeimman osuusajan painellen 10 kilometrin osuutensa vain kymmenkunta sekuntia Ruotsin ja Norjan tähtiä Gunde Svania ja Ove Aunlia hitaammin.

***

Kuten tämän esseen ensimmäisessä osassa todettiin, pidettiin suhteellista hapenottokykyä 1970-luvulla hyvänä suorituskyvyn ennustajana, ja joidenkin ennusteiden mukaan 85 millilitran lukema oli vaatimus kansainväliseen menestykseen. Esimerkiksi jo vuonna 1965 oli jokaisella Ruotsin miesten maajoukkueen jäsenellä oli lukema vähintään 81 ml/kg/min.[29

Tätä taustaa vasten onkin erikoista, että Miedon suhteellinen lukema oli yllättävän matala. Kun hänen absoluuttisen 7,4 litran hapenoton lukemansa jakaa 96 kilon painolla, on suhteellinen lukema noin 77 ml/kg/min.

Mieto vastaan muu maailma hänen urallaan suhteellisen hapenoton näkokulmasta. Siniset palkit = keskiarvo, vaaleansiniset keskihajonta/keskivirhe.[3]

Kuten diagrammista selviää, oli lukema huomattavan matala, jos sitä vertaa muilta hiihtäjiltä mitattuun aineistoon. Maailman suurimmat suhteelliset lukemat olivat jopa 20 prosenttia korkeampia, ja Suomessakin oli kymmeniä hiihtäjiä, jotka ylittivät Mietaan lukeman. Itseasiassa julkaistuista keskiarvoista ja hajonnoista laskemalla voi päätellä, että Suomessa jopa juniorihiihtäjissä ja yhdistetyn miehissäkin oli muutamia hiihtäjiä, jotka pääsivät lukeman 77 yläpuolelle.

Tunnettu urheilufysiologi Heikki Rusko suomalaiskollegoineen käyttää Mietaasta eräässä tieteellisessä artikkelissaan kuvausta ”ajanjakson paras suomalainen mieshiihtäjä”, vaikka tämä olikin tällä mittarilla vain keskitasoa. Samassa artikkelissa tutkijat kertovat, että yksi Falunin 1974 joukkueen jäsenistä teki hapenoton maailmanluokan tuloksen 92 vain vähän kisojen jälkeen ylittäen mahdollisesti ensimmäisenä suomalaisena yhdeksänkymmenen rajan.[4] Hiihdon tulevan maailmanmestarin Harri Kirvesniemen tiedetään myös yltäneen 90 millilitran ylittäneeseen tulokseen seuraavalla vuosikymmenellä, mutta ero kahden hiihtäjän välillä oli laduilla vielä yllättävän pieni, kun nämä kaksi kohtasivat 1980-luvun alkupuolella.

Urheilufysiologeille päänvaivaa, käsitykset uusiksi?

"On ilmeistä, että kehon mitat vaikuttavat suorituskykyyn eri urheilumuodoissa," kirjoittivat tunnetut ruotsalaiset urheilufysiologit Artur Forsberg ja Ulf Bergh 1990-luvun alussa eräässä tutkimusartikkelissaan. Vaikka useissa urheilumuodoissa tätä oli kompensoitu eri painoluokilla, kaksikon mukaan "hiihdossa kuitenkaan kehon massan vaikutus ei ole selvä, vaikka erilaisia näkemyksiä aiheesta onkin olemassa, missä tilanteissa suuri tai pieni kehon massa voi olla eduksi".

Forsbergin ja Berghin mukaan suhteellisen pieni kiinnostus aiheeseen selittyi sillä, että huippuhiihtäjät eivät kuulu mihinkään selvään ääripäähän kehon massan suhteen.  [5]

Juha Mieto olikin yksi "selvän ääripään" hiihtäjä sekä korkealla kehon massalla ja valtavalla happikoneella että yllättävän pienellä suhteellisella happikoneella.

On aina helpompi selittää, miksi joku ison happikoneen urheilija, jolla on periaatteessa eväät voittoihin, ei menesty kuin asia toisin päin. On vaikea selittää, miten joku on tasolla, joka ainakin olemassaolevan tiedon valossa näyttäisi olevan yli 100 prosenttia hänen potentiaalistaan. Ja Mietaa uhmasi juuri suhteellisen hapenoton asemaa suorituskyvyn ennustajana ainakin hiihdossa.

Vaikka hiihtoa tutkinut ruotsalaisfysiologi Ulf Bergh oli periaatteessa vakuuttunut suhteellisesta hapenottokyvystä hyvänä suorituskyvyn ennustajana, mainitsee vuonna 1974 julkaistussa Längdlöpning-hiihtokirjasessaan, että ”on olemassa kuitenkin esimerkkejä hiihtäjistä, jolla on suhteellisen matala suhteellinen hapenottokyky, mutta jotka silti kamppailevat tasaväkisesti maailman eliitin kanssa, mutta heillä on äärimmäisen korkea hapenottokyky”. Bergh olikin koostanut kirjaansa vaakapylväskaavion yksittäisistä hiihtäjistä ja Ruotsin eri vuosien maajoukkueiden hiihtäjien keskiarvolukemista. Sekä Mietaan korkea absoluuttinen että matala lukema pistävät silmään diagrammista selvästi.[6]

"J .Miedon" korkea absoluuttinen lukema (vasen palkki) ja matala suhteellinen lukema (oikea palkki) pistävät silmään ruotsalaisfysiologi Ulf Berghin vuonna 1974 julkaistussa hiihtokirjasessa.

Pelkän karkean suhteellisen hapenottokyvyn hegemoniaa vastaan soti myös se, että hiihtäjien ja juoksijoiden fysiologiaa ja lajien vaatimuksia keskenään vertailtaessa olivat Bergh ja muut tutkijat jo 1970-luvulla havainneet suuntauksen, että huolimatta samansuuruisesta suhteellisesta hapenottokyvystä näyttivät kilpahiihtäjät olevan kilpajuoksijoita kookkaampia.[7]

Jos suhteellinen hapenottokyky olisi lähes uniikki menestystä ennakoiva tekijä hapenoton näkökulmasta (ja muut tekijät, kuten tehokkuus jne riippumattomia koosta), ei olisi mitään syytä sille, miksi vaikka 50-60 kiloiset hiihtäjät eivät olisi pystyneet kilpailemaan tasavertaisesti isokokoisempia kilpakumppaneitaan vastaan.

Aineisto oli tosin 1970-luvulla vielä vajavaista eikä aivan yksiselitteistä. Suomessa pääosin Jyväskylän yliopiston tutkijan Heikki Ruskon mittaamassa aineistossa ero juoksijoiden ja hiihtäjien kehonmassan välillä olikin vain pari-kolme kiloa hänen vertaillessaan eri urheilumuotojen fysiologisia vaatimuksia. Tutkimuksen otokset olivat kuitenkin pieniä eivätkä juoksijat olleet 1970-luvun alun mittapuiden mukaan Suomen terävintä kärkeä 5000/10000 metrin matkoilla testivuosina 1973-74 haarukkaan 13:48-14:11 ja 28:52-29:07 juoksemillaan parhailla ajoillaan.[8]

Heikki Rusko kuitenkin tiesi eron urheilumuotojen välillä olevan olemassa ja kertoi mm. toimittaja Antero Raevuorelle vuonna 1977, että hiihto vaati paljon ylävartalon voimaa ja sitä kautta kehon massaa toimittajan vieraillessa hänen laboratoriossaan. [9]

"Ensimmäisellä sijalla hapenottokyvyn suhteen ovat selvästi hiihtäjät", kirjoitti Suomen tunnetuin urheilulääkäri Risto Elovainio jo vuonna 1965 Helsingin Sanomiin eri lajien hapenottotuloksista. "Tämähän on aivan luonnollista, sillä tämä laji on peruskuntomielessä kaikkein vaativin". Saman havainnon tekivät myös muut pohjoismaalaiset tutkijat, ja seuraavalla vuosikymmenellä huomattiin, että laji vaati hiihtäjiltä myös kokoa.[10]

Bergh taas uskoi jo 1970-luvun alkupuolella, että hiihdossa – toisin kuin juoksussa – suuri koko itsessään samalla suhteellisella happikoneella saattoi olla edullista suorituskyvyn kannalta, koska tasaisessa maastossa edetessä energiankulutus ei kasvanut kehon koon kasvaessa hiihdossa yhtä paljon kehon kuin vaikka juoksussa.

Ruotsissa oltiinkin jo vuonna 1973 myös testattu, miten ylimääräisten painojen kiinnittäminen urheilijaan vaikutti hapenkulutukseen, ja hiihdossa näytti siltä, että hapenkulutus ei kasvanut suoraan lisätyn painon mukaan toisin kuin juoksussa, eli oli suhteellisesti energiataloudellisempaa olla painavampi, vaikka kokonaishapenkulutus olikin suurempaa. Havainto ei tarkoita, että painojen lisääminen hiihtäjiin parantaisi hiihtovauhtia, vaan sitä että hapenoton jakaminen painolla saattoi antaa painavampien hiihtäjien suorituskyvystä todellisuutta heikomman kuvan.

Käsitelleessään tutkimusta vuoden 1974 Längdlöpning-hiihtoteoksessaan arvioi Bergh kuitenkin hyödyn pieneksi. Yksi testin yksi puute oli kuitenkin siinä, että koehenkilöiden sukset olivat saman jäykkyisiä lisämassasta huolimatta, ja optimaallisempi suksen valinta valitseminen suuremmalla painolla voisi pudottaa energiankulutusta ja nostaa suuremman massan etua vieläkin enemmän.[11]

Tämän lisäksi massasta oli suoraa etua alamäessä, ja Bergh oli havainnut, että pienikokoisemmat korkean suhteellisen hapenoton hiihtäjät olivatkin joskus pulassa isokokoisempia hiihtäjiä vastaan juuri näillä hiihdon osuuksilla. Tämänhän myös Juha Mieto oli huomannut kentältä omakohtaisesti SM-hiihdoissa vuonna 1973.

***

Vaikka tänä päivänäkin kirjoitetaan paljon suhteellisen hapenoton hegemoniasta, tiedettin lukeman rajoitteet ainakin jollain tasolla laajalti. Vaikka Suomessa Heikki Ruskon ja Heikki Kantolan 1980-luvun puolivälissä julkaistussa valmennuskirjassa Sykettä Ladulle olikin enemmän aineistoa suhteellisesta hapenottokyvystä ja väite, että kansainvälisellä huipulla menestyminen edellytti vähintään 82-87 millilitran hapenottokykyä, oli kaksikko tietoinen myös muuttujan rajoitteesta:

Maksimaalinen hapenotto ilmaistaan tavallisesti sekä litroina minuutissa (l/min) että millilitroina kehonpainon kiloa kohti minuutissa (ml/kg/min)... Hiihdon kannalta voidaan arvioida kummankin ilmaisutavan olevan tasavertaisia: hiihdon suoritus määräytyy 50 %:sti l/min-arvosta ja 50 %:sti ml/kg/min arvosta. Ylämäkiosuuksilla on ml/kg/min ratkaiseva jyrkissä nousuissa, mutta loivissa hiihtonousuissa l/min-arvon merkitys vähitellen kasvaa. Tasaisilla osuuksilla ja raskaalla kelillä l/min-arvon merkitys on ratkaisevampi.[12]

Kun urheilufysiologian "grand-old-man" Per-Olof Åstrand ja norjalainen fysiologi Kaare Rodahl työstivät vuodeksi 1986 uuden painoksen urheilyfysiologian kanonisesta Textwook of Work Physiology-oppikirjastaan,[13] käsittelivät he eräässä luvussaan erikokoisten ihmisten ja eläinlajien metaboliaa ja hapenottokykyä ja sitä, miten hapenottokyky ja sen määrittävät tekijät skaalautuivat kehon koon mukaan. Kaksikko viittaakin jo 1930-luvulla keksittyyn ns. "Kleiberin Lakiin". Tämän havainnon mukaan isokokoisempien eläinlajien lepoaineenvaihdunta oli paljon tehokkaampaa, ja tästä syystä myös aineenvaihdunta (ja hapenottokyky) painokiloa pienempi.

Sveitsiläinen tutkija Max Kleiber oli alkujaan arvellut hapenoton skaalautuvan kehon koon mukaan neliö/kuutio-periaateen mukaan eksponentilla 2/3 (0,666..), mutta itse aineistosta eri lajeilta mitattu massaeksponentti olikin 0,74 eli noin 3/4, mikä oli mitattuna erona Åstrandin ja Rodahlin mukaan "yllättävän pieni ottaen huomioon laajat variaatio koossa, muodossa ja muissa tekijöissä [eläinlajien välillä]".

Tämä tarkoitti siis sitä, että mitä tahansa eläinlajia 10 kertaa painavamman eläinlajin levossa mitattu hapenottokyky olikin vain 5,5-kertainen [=(10/1)^(0,74)] ja 1000 kertaa painavamman eläinlajin 165-kertainen [(1000/1)^(0,74)] ja vastaavasti suhteelliset lepohapenoton lukemat olivatkin 45 % ja 83 % matalammat.

Teoreettinen 2/3-massaeksponentti toimi yllättävän hyvin myös maksimaalista hapenottokykyä ja erikokoisia ihmisiä vertaillessa, minkä Åstrand ja Rodahl huomasivat tutkiessaan norjalaiskollegoiltaan Lars Hermansenilta ja Odd Vaagelta saamaansa hapenoton aineistoa. Nämä tutkijat mitanneet maansa kansallisen tason huippujen hapenottoarvoja (monet kansainvälisenkin tason huippuja) eri kestävyyslajeista, kuten suunnistuksesta, hiihdosta ja melonnasta.

Isokokoisempien kestävyysurheilijoiden hapenottokyky oli odotetusti pienempiä korkeampi, mutta sitävastoin suhteellinen hapenottokyky olikin selvästi matalampi, eli hapenotto ei pysynyt "mukana" kehon painon ollessa suurempi. Näin ollen pelkkä suhteellinen tai absoluuttinen hapenotto antoi vääristyneen kuvan urheilijan suorituskyvystä. Mutta kun jokaisen 44:n urheilijan absoluuttisen hapenoton jakoikin painolla edellämainitulla eksponentilla 2/3, katosivat ryhmien erot kokonaan.

Koska paino on jakajana, niin alle yhden massaeksponentilla lasketut suhteellisen hapenoton lukemat ovat tietenkin paljon suurempia ja myös epäintuitiivisempia kuin pelkällä painolla jaetut ml/kg/min lukemat. Hermansen-Vaage - aineiston urheilijoiden lukemat ovatkin keskimäärin 300:n nurkilla riippuen hapenoton merkityksestä kyseisessä lajissa.

Lars Hermansenin ja Odd Vaagen keräämät kestävyysurheilijoiden keskimääräiset hapenottolukemat painoluokittain. Vaikka suhteellinen hapenotto (sininen) putoaakin kehon koon kasvaessa, on massaeksponentilla (2/3) korjattu lukema samansuuntainen erikokoisilla urheilijoilla.

Åstrandin ja Rodahlin mukaan ihmisiltä mitattu aineisto "osoittaa sen, että hapenottokyky ilmaistuna ml/min/kg^(2/3)-kaavalla ei ole suhteessa kehon painoon ja sitä voi näin ollen käyttää mielekkäänä kunnon indeksinä sensijaan, että ilmaisisi maksimaalisen hapenottokyvyn ml/min/kg-kaavalla, mikä näyttää rankaisevan painavia ihmisiä".

Saltinin kollega tutkii asiaa tarkemmin

1980-luvulla Ruotsin armeijan tutkimuslaitokseen siirtynyt GIH:n tutkija Ulf Bergh kiinnostui tutkimaan akateemisestikin aihetta saman vuosikymmenen puolivälissä. Arvostettu kausijulkaisu Medicine & Science in Sports and Exercise julkaisikin vuonna 1987 hänen kirjoittamansa uraauurtavan artikkelin aiheesta.[14]

Artikkelissa Bergh käsitteli kolmea eri asiaa.

• Teoreettisesti sitä, mitä voimia erityyppisillä osuuksilla etenevän hiihtäjän täytyi voittaa, ja miten hapenkulutus skaalautui kehonmassan mukaan näillä osuuksilla.
• Mittasi pienellä kansallisen tason koeryhmällä sen, miten erilaista hapenkulutus oikeasti oli painokiloa. 
• Etsi olemassaolevasta hapenoton aineistosta sitä, miten huippuhiihtäjät erosivat kooltaan tai hapenotoltaan vähemmän menestyneistä hiihtäjistä.

Bergh oletti teoreettisessa analyysissään hapenoton kasvavan suuremmilla hiihtäjillä aiemmin mainitulla massaeksoponentilla 2/3 "korjattuna", eli suuntaus olisi, että esimerkiksi 90-kiloisen hiihtäjän absoluuttinen hapenottokyky olisi 60-kiloisen hiihtäjän hapenottoa vain 31 prosenttia suurempi 50 prosenttia suuremmasta painosta huolimatta. Vastaavasti isokokoisemman suhteellinen hapenotto olisikin 12 prosenttia pienempi. 

Matalammasta suhteellisesta hapenotosta huolimatta lähes kaikki hiihtäjän etenemistä haittaavat voimat skaalautuivat kuitenkin massan kanssa joko 2/3-periaatteella tai sitä vähemmän. Suksien ja lumen välinen kitka näytti olevan ylitettävä voima, joka skaalautui poikkeuksellisen vähän kehon koon kanssa, mikä juuri selitti painavampien menestyksen tasaisemmassa maastossa. Berghin pienellä koeryhmällä tekemässä testissä energiankulutus vahvisti tämän, kun 88-kiloinen hiihtäjä kulutti 270 m/min vauhdissa painokiloaan kohden 16 prosenttia vähemmän energiaa kuin 67-kiloinen hiihtäjä.

Ainoa ero oli painovoimaa vastaan suuntautunut liike ja kehon nostaminen, koska siihen tarvittava voima skaalautui yksi-yhteen kehon massan kanssa. Koska tämän viemän energian osuus  etenemiseen vaadittavasta työstä kasvoi mäen jyrkentyessä, oli olemassa piste, jolloin kevyemmällä hiihtäjällä olikin etulyöntiasema. Kriittisen jyrkkyyden (kulman) määrittäminen oli vaikeaa eikä mitään tarkkaa kulmaa edes ollut, koska siihen vaikutti moni asia, mm. kitkakerroin.

On syytä korostaa, että mittasuhteiden ja kehon massan analyysi siis lähti oletuksesta, että suhteellinen hapenotto laski kehon koon mukaan, ja isokokoinen ja myös korkean suhteellisen hapenoton hiihtäjä pysyi tietenkin hyvin kevyempien kyydissä myös ylämäissä.

Entä miten hyvin huippuhiihtäjiltä mitattu hapenottoaineisto tuki tätä analyysiä?

Berghillä oli käytössään pääasiassa ruotsalaisten kansallisen ja huipputason hiihtäjien (ja mm. Miedon) 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa kerättyjä hapenottotuloksia. Aineistossa oli viisi huipputason eliittihiihtäjää, joista lähes kaikilla oli henkilökohtainen kultamitali MM-kisoista tai olympialadulta ja 34 ”vähemmän menestynyttä hiihtäjää”, jotka olivat osallistuneet kansainvälisiin kisoihin ilman henkilökohtaista suurmenestystä.

Vaikka Bergh oli vain kymmenen vuotta aiemmin pitänyt suhteellista hapenottokykyä ehkä tärkeimpänä menestyksen selittäjänä (pienin varauksin jo tuolloin), oli ero tällä muuttujalla vain viisi prosenttia ”eliitin” hyväksi. Tämän lisäksi vähemmän menestyneissä oli yli 85 millilitran hiihtäjiä, kun taas eliittihiihtäjät olivat yllättäen yhtä lukuunottamatta enintään 85 millilitran hiihtäjiä, ja joukossa oli tietysti myös Juha Mieto 77 millilitran lukemallaan.

Mikä oikeastaan erottaa viisi pohjoismaalaista huippuhiihtäjää (oranssit) muista pohjoismaisista hiihtäjistä (mustat) ja mitä pelkästä suhteellisesta hapenotosta voi päätellä, jos mitään? Aineistossa oli kuitenkin kolmisenkymmentä hiihtäjää, joiden suhteellinen happikone oli Mietaata (äärioikea ympyrä) korkeampi.

Aineistosta näkyy kuitenkin selvästi, että jokaisen huippuhiihtäjän absoluuttinen lukema oli vähintään 6,2 l/min, kun taas heikommin menestyneet ylsivät korkeimmillaan vain kuuteen litraan. Myöhemminkin on havaittu, että voittajatyypit ovat lähes poikkeuksetta yli kuuden litran hiihtäjiä, ja olisikin helppo todeta, että absoluuttinen lukema kertoo parhaiten suorituskyvystä. Samalla jäisi kuitenkin avoimeksi kysymykseksi, miksi Mietaa ei ollut litran verran muiden yläpuolella olevalla lukemallaan omassa sarjassaan voittaen aina kaikki matkat, joten painollakin ilmeisesti oli selkeä vaikutus suorituskykyyn.

Ja tässä tuleekin avuksi massaeksponentti 2/3, koska hapenoton jakaminen painolla korotettuna tällä luvulla hävittää pääosin paitsi erot eliitin ja vähemmän menestyneiden välillä, niin eliitti näyttää myös keskenään yhteinäisemmältä kuin l/min tai l/min/kg lukujen valossa katsottuna. Suorituskyvyn mittarina epäintuitiivisista (2/3)-eksponentin lukemista voi todeta, että 350 ml/min/kg^(2/3) lukema on karkeasti yhtä "hyvä" kuin 85 ml/min/kg suhteellinen lukema, ja Berghin aineistossa eliitin lukema olikin keskimäärin 358 kun taas se oli vähemmän menestyneillä 326 ml/min/kg^(2/3) eli ero oli kymmenkunta prosenttia eliitin hyväksi.

 

Berghin aineisto, jossa mukana absoluuttisen hapenoton osoittavat apuviivat (harmaat), massaeksponentilla 2/3 lasketut hapenoton apuviivat (siniset) sekä massaeksponentilla 0,5 lasketun 740 ml/kg/min^0,5 arvon antavan funktion kuvaaja, joka Berghin mukaan tasasi eniten eroja eliitin sisällä (oranssi katkoviiva).

 

Bergh myös havaitsee, että painon korottaminen eksponentilla 0,5 pienentää huippujen keskinäisiä eroja vieläkin enemmän, vaikka tutkija ei tämän lähestymistavan ylivoimaisuudesta olekaan vakuuttunut. "He ovat kuitenkin hyvinkin saattaneet olla kvalitatiivisesti erilaisia", toteaakin Bergh tästä huippujen sekalaisesta joukosta, jossa oli mm. sekä Juha Mieto että Sven-Åke Lundbäck, joiden "korjatut" hapenotot olivat tällä eksponentilla laskettuna lähes identtiset (753 vs. 768 ml/min/kg^0,5) ja aineiston korkeimmat. Ne muodostuvat täysin eri tavalla, koska pienikokoisella Lundbäckillä oli korkein suhteellinen lukema (94 ml/min/kg) kun taas Miedolla tunnetusti korkein absoluuttinen lukema (7,4 l/min). Myös jokaisen eliitin hiihtäjän lukema on näin laskettuna korkeampi kuin korkein vähemmän menestyneiden lukema.

Kun Miedon ja kilpakumppanien hapenottolukemat laskee uudelleen massaeksponenteilla 0,5 ja 2/3, on Mietaa odotetusti joukon kärkeä

Kuitenkin 2010-luvulla asiaa tutkittiin tarkemmin, ja ruotsalaistutkijoiden ryhmä totesikin kahdessa tutkimuksessa juuri eksponentin 0,5 käyttämistä ainakin perinteisen hiihtotavan massaeksponenttina viidentoista kilometrin perinteisen hiihdon suorituskyvyn parhaana ennustajana. Tähän johtopäätökseen he tulivat mitattuaan 15 hiihtovauhdin suoraan ladulta ja verrattuaan tulosta jokaisen hiihtäjän hapenottokykyyn.[15]

Mietaan arvoitukseen saatiin siis jonkinlainen vastaus, vaikka tietenkin muutkin tekijät vaikuttivat suorituskykyyn hapenoton lisäksi, ja jäi epäselväksi, miten paljon mallit soveltuivat vapaan hiihtotavan suorituskyvyn arviointiin.

On myös kiinnostavaa ajatella, että Bengt Saltinin vuonna 1973 tekemä hapenoton maailmanennätys-testi johti osaltaan kehityskulkuun kohti hapenoton uudelleenarviointia hiihdossa, etenkin kun hiihdosta ja hapenottotestauksesta kiinnostunut Saltinin GIH-kollega Ulf Bergh tunsi sekä Mietaan tapauksen että teki ensimmäisen tarkasti aihetta käsittelevän akateemisen vertaisarvioidun tutkimuksen.
 

Lähdeviitteet

[1] Bengt Saltin: ”The physiology of competitive C.C. Skiing Across a Four Decade Perspective; With a note on training induced adaptation and role f training at medium altitude” teoksessa Science and Skiing (E. Müller, H. Schameder, E. Kornexl, C. Raschner, Chapman & Hall, 1997)
[2] Saltin B, Astrand PO: "Maximal oxygen uptake in athletes.", J Appl Physiol. 1967 Sep;23(3):353-8
[3] Hapenoton aineisto on koottu seuraavista teoksista:
- suomalaisurheilijat: Arstila, Antti; Heikki Rusko: "Fitness Profiles of Elite Finnish Athletes", Research Reports From the Department of Biology of Physical Activity, University of Jyväskylä, 10/1976; Rusko H, Havu M, Karvinen E: "Aerobic performance capacity in athletes", Eur J Appl Physiol Occup Physiol. 1978 Mar 20;38(2):151-9; Rusko, Heikki: "Physical performance characteristics in Finnish athletes", Opinnäytte, Jyväskylän Yliopisto, 1976
- ruotsalaisurheilijat: Bergh, Ulf (1974): "Längdlöpning, Idrottsfysiologi, Rapport nr. 1" Stockholm, Trygg-Hansa (1974); Bergh U: "The influence of body mass in cross-country skiing", Med Sci Sports Exerc. 1987 Aug;19(4):324-31
- yhdysvaltalaiset: Hanson, JS: "Maximal exercise performance in members of the US Nordic Ski Team", J Appl Physiol. 1973 Nov;35(5):592-5;
[4] Rusko et al, 1978, mt.
[5] Bergh U, Forsberg A. "Influence of body mass on cross-country ski racing performance", Med Sci Sports Exerc. 1992 Sep;24(9):1033-9
[6] Bergh, 1974, mt.
[7] Bergh U, Thorstensson A, Sjödin B, Hulten B, Piehl K, Karlsson J: "Maximal oxygen uptake and muscle fiber types in trained and untrained humans", Med Sci Sports. 1978 Fall;10(3):151-4.
[8] Rusko & Arstila, 1978, mt.
[9] Raevuori, Antero (1977): ”Huippu-urheilijaksi synnytään”, Yhteisvoimin 1/1977
[10] Elovainio, Risto: "Lääkärin sana valmennuksesta III- Hiihtäjillä ja suunnistajilla selvästi paras hapenottokyky", HS 17.2.1966; Astrand & Saltin, 1967, mt.; Hermansen, Lars (1973): "Oxygen Transpoprt During Exercise in Human Subjects", Acta Physiol Scand Suppl. 1973;399:1-104
[11] Bergh, 1974, mt.
[12] Kantola, Heikki; Heikki Rusko: "Sykettä ladulle"; Gummerus (Jyväskylä), 1985, s. 195-196
[13] Åstrand, Per-Olof, Rodahl, Kaare: "Textbook of Work Physiology", McGraw-Hill (Singapore, 1986)
[14] Bergh, 1987, mt; taulukot ja graafit on modifioitu ja uudelleenlaskettu tämän tutkimuspaperin aineistosta.
[15] Tomas Carlsson, Magnus Carlsson, Daniel Hammarström, Bent R Rønnestad, Christer B Malm, Michail Tonkonogi: "Optimal V.O2max-to-mass ratio for predicting 15 km performance among elite male cross-country skiers", Open Access J Sports Med. 2015 Dec 16;6:353-60