Huonoon säähän liittyvä vanha sanonta pätee myös tyypilliseen ikivanhaan selvittämättömään henkirikokseen -- kaikki valittavat asiasta, mutta harva tekee mitään sen ratkaisemiseksi.
No jotkut tekevät, ja poliisin lisäksi yksi heistä on YLEn suositun Viimeinen Johtolanka -podcastin toimittaja Marko Niemi, joka on jo kuuden tuotantokauden ajan selvittänyt klassisia henkirikoksia ja katoamistapauksia tarjoten niistä tuntikausien viihdettä kuulijoille ja samalla vinkkejä myös jutun tutkijoille.
Vuoden 2022 lopulla Niemi kiinnostui muutaman juonenkäänteen jälkeen Espoon naapurikunnan Kirkkonummen omasta mysteeristä eli siitä, kuka tunkeutui heinäkuun viimeisenä viikonloppuna 1990 erääseen omakotitaloon ja surmasi siellä olleen pariskunnan ja aiheutti heidän vauvansa kuoleman? Niemi tarjosi näkemyksensä suurelle yleisölle tästä selvittämättömästä tapauksesta vuoden 2023 keväällä ensiksi podcastin muodossa, mutta sittemmin laajensi tapausta vasta julkaistuun esikoisteokseensa Kirkkonummen kolmoissurma (Minerva, 2024).
 |
| Jos Kirkkonummen kolmoissurma oli KRP:n tutkijoille hankala tapaus, ei se ole helpoimmasta päästä kirjoittajallekaan. Marko Niemen teos on ehkä juuri siksi kiinnostava lisä true crime -genreen. |
Juuri tämän jutun päätyminen kirjojen kansiin on erikoinen valinta, sillä Viimeisen Johtolangan ystävät muistavat, että ohjelman kaudella 4 (tammelalaistyttö Sari Liinanharjan tapaus vuodelta 1987) Niemi sai yllättäen ensimmäistä kertaa ohjelman historiassa poliisin esitutkintamateriaalin suoraan eteensä. Tapaus oli podcastin kausista helpoin ainakin siinä mielessä, että hänellä oli edessään poliisin (mielestään) loppuun kasaama palapeli aina mahdollista syyllistä myöten. Toki hän teki tiiminsä kanssa paljon omaakin työtään aina eeppiseen loppuratkaisuun asti.
Kirkkonummen jutussa mennään toiseen äärilaitaan, sillä Niemi on valinnut kirjaansa tapauksen, jota on paitsi hankala tutkia niin samalla myös jutun, josta ei ole helpointa kirjoittaakaan.
Tapauksen ongelmallisuuteen on kaksi syytä.
Ensiksikin jo itse Kirkkonummen tapaus on luonteeltaan omituinen, koska siinä ei ole mitään dekkarikirjojen aikatauluelementtejä. Verityö tapahtui syrjäisellä paikalla eikä tarkkaa tekoaikaakaan tiedetä, vaan teon tapahtuma-ajan oletetaan osuvan jopa kolmentoista tunnin aika-haarukkaan ja öiseen aikaan, jolloin alueella oli hyvin vähän havaintoja kenestäkään. Murhapaikan läheltä ei olekaan kerrottu julkisuuteen ainoatakaan havaintoa mahdollisesta tekijästä tai edes enemmän tai vähemmän hämäristä ulkopuolisista liikkujista. Tästä seuraa, että toisin kuin vaikka Viking Sallyn murhamysteerissä (1987), Sirkka-Liisa Valjuksen murhassa (1963) tai Tulilahden kaksoismurhassa (1959), ei voi miettiä, kuka oli hämärä myssymies, sekavasti käyttäytynyt mies öisessä kerrostalon hississä tai oliko telttojen luona murhapaikalla ehkä vain hetkeä ennen verityötä olleilla "tuokkospojilla" mahdollisuus tai motiivi tehdä rikos.
Toinen ja suurempi ongelma liittyy materiaalin saatavuuteen. Eräs true crime -buumia edesauttava tekijä on lähdeaineoston helppo saatavuus, ja selvitetyistä jutuista onkin helposti saatavissa paljon esitutkintamateriaalia ja oikeuskäsittelyssä syntynyttä aineistoa. Lisäksi viranomaiset ovat alkaneet poistaa salauksia myös joissain yli puoli vuosisataa vanhemmissa selvittämättömissä tapauksissa, joissa juttu on joko täysin jumissa tai tekijä jo lähes varmasti kuollut. Lisäksi viranomaiset julkaisivat aiemmin lehdistölle usein tietoja tutkinnan etenemisestä lähes reaaliajassa, ja lehdetkin olivat astetta ronskimpia aikana ennen Julkisen Sanan Neuvostoa (1968) ja Lex Hymyä (1974).
Kirkkonummen verityö osuu kirjoittajan kannalta ikävään saumaan, koska se on niin uusi tapaus. Tutkivan viranomaisen taholta on tihkunut suurelle yleisölle tietoa hyvin vähän, ja aiheesta tehdyt lehtiartikkelitkin ovat varsin niukkoja ja usein samat asiat toistavia, minkä eräs Marko Niemen haastattelema uhrien läheinenkin tuo esille teoksessa. Esitutkinta-aineisto on tietenkin salaista ja - toisin kuin muissa Viimeisen johtolangan kausissa - jutun nykyinen tutkinnanjohtaja kieltäytyi täysin yhteistyöstä Marko Niemen kanssa. Kolmoissurmaa ei myöskään ole toistaiseksi käsitelty oikeudessa.
Miten ja mitä asiasta voisi kirjoittaa? Ja onko teos jo alkujaan umpikujassa?
Kuten Niemi totesi aikanaan jo podcastissaan, täytyy näin huonoista lähtökohdista mennä suoraan tiedon lähteille eli asianosaisten luo ja asiakirjalähteisiin. Lehdistäkin löytyy tapauksesta yhtä ja toista, ja arkistoistakin on saatavissa aineistoa esimerkiksi tarinan henkilöiden avioeroista, muista oikeusjutuista, omistussuhteista ja yritystoiminnasta. Ja on Niemi todella ahkera etsiessään henkilöitä käsiinsä (taustatoimittajansa Peter Walleniuksen kanssa), koska nimettyjä yksilöityjä haastateltujakin on kirjassa reilut parikymmentä. Taustatietoja antaneita anonyymejä henkilöitä tai "kentällä" ohimennen jututettuja ihmisiä lienee paljon enemmän.
Haastattelusta kieltäytyneiden lista lienee todella laaja. "Kirkkonummelaiset muistavat koko paikkakuntaa järkyttäneen kolmoissurman hyvin vielä yhdentoista vuoden jälkeen, mutta omalla nimellään tapahtuneesta ei halua puhua kukaan", kirjoitti kylällä vieraillut HS:n toimittaja Kirsi Hölttä vuosituhannen taitteessa.
Ilmapiiri ei ole Niemen mukaan mainittavasti mennyt parempaan suuntaan, ja juttu herättää kirjailija-toimittajan mukaan vieläkin kauhua ja pelkoa Kirkkonummella.
***
Joissain ennakkotiedoissa lupailtiin teoksen oleva jopa 300-sivunen opus, mutta lopullinen teos on seitsemääntoista lukuun jaettu parisataa sivuinen nopeasti luettava (tai kuunneltava) teos. Plussana podcastista tuttu ääni johdattelee lukijaa äänikirjaversiossa jutun syövereihin.
Teos on perusluonteeltaan vähän samankaltainen kuin Ruotsin pääministerin Olof Palmen murhaa tutkineen Thomas Petterssonin teos Epätodennäköinen murhaaja (tai sen pohjalta tehty TV-sarja), jossa toisaalta käsitellään ja taustoitetaan vuosikymmeniä vanhaa murhatapausta, mutta samalla tutkija itse on yksi kirjan päähenkilöistä hänen painiessaan yhden tutkintalinjan parissa samalla johtolankoja ja asianosaisia henkilöitä etsien.
Teon ensimmäinen puolisko eli luvut 1-9 ovat juuri perusfaktojen kertomista, jutun taustoittamista ja keskittyvät paljon poliisitutkintaan, verityön uhreihin sekä heidän lähipiiriinsä ennen ja jälkeen tapauksen samalla tapaukselle selitystä ja motiivia etsien. Toimittaja Marko Niemi toki esiintyy itsekin ohimennen näissä luvuissa, mutta vain sivuosassa, ja pääosassa ovat murhiin tavalla tai toisella liittyvät asianosaiset. Kirjan ensimmäinen puolisko pohjautuu suurelta osin jo podcastissa julkaistuun aineistoon, vaikka myös uutta materiaaliakin on kiitettävän paljon etenkin, kun Niemi pääsi jututtamaan murhatun Veikko Rytkösen veljeä.
Alkulukujen keskeisimpänä henkilönä on murhattu 41-vuotias yrittäjä Veikko Rytkönen, jonka luonteesta ja toiminnasta yritetään etsiä selitystä verityölle. Vielä podcastin aikaan murhatusta yrittäjästä piirtyi persoonana erittäin ahkera joskin äkkipikainenkin kuva. Kirjassa on tässä suhteessa uutta ja miehen luonteen suhteen kielteisempää tietoa, ja ainakin joidenkin lähipiiriläisten mukaan mies oli mustasukkainen, kontrolloiva, uhkaileva ja väkivaltainen, ja hän myös käräjöi ja riiteli paljon lähisukulaistensakin kanssa eksyen rahanteon halussaan ehkä lain harmaalle tai hämärälle puolellekin.
Teoksessa käsitellään paljon suppeammin verityön toista aikuista uhria eli Rytkösen 35-vuotiasta avovaimoa Berit Anderssonia, jonka kanssa hänellä oli yhteinen ja verityössä menehtynyt vain 3 kuukauden ikäinen tyttövauva. Berit oli miesten suosiossa ollut ilmeisen näyttävä nainen, mutta teoksesta jää käsitys, että Niemi ei usko avaimen murhan ratkaisuun löytyvän hänen toiminnastaan tai luonteestaan vaikkei sitä mahdollisuutta poissuljekaan.
Uhrien ja heidän lähipiirinsä lisäksi tarinan tärkeimmät henkilöt ovat tietenkin tutkintaryhmä, johon kuului alkuvaiheissa parisenkymmentä KRP:n parasta tutkijaa. Itse poliisitutkinta on koko kirjassa ymmärrettävästi sivuosassa, koska siitä ei ole saatavissa paljoakaan materiaalia. Niemi on onnistunut kuitenkin saamaan lähteikseen myös joitakin alun tutkinnassa mukana olleita poliisejakin, ja hän onnistuu piirtämään johdonmukaisesti tiiviin kuvan tutkinnan hankalista lähtökohdista, ensimmäisistä kiinniotoista aina tutkinnan umpikujaan ajautumiseen asti. Niemeltä löytyy ymmärrystä sille, että hankalista lähtökohdista alkanut juttu jäi selvittämättä, mutta KRP:n nykyinen tutkijaryhmä saa kritiikkiä. Vaikka jutun kerrotaan toisaalta olevan jollain tasolla yhä aktiivisessa tilassa, vaikuttavat päätutkija ja tutkinnanjohtaja flegmaattisilta eivätkä ainakaan ulospäin kiinnostuneita jutun tutkimisesta.
Jo kirjan ensimmäisessä puolikkaassa tuodaan esille erilaisia motiiveja ja joukottain epältyjäkin.
Oliko syyllinen teon humalassa tunnustanut paikallinen rikollinen tai punaisen japanilaisen auton omistanut Beritiin rakastunut mies, josta poliisikin oli aikanaan ilmeisesti kiinnostunut? Vai tunkeutuiko Niemelle nimeltäkin mainittu Rytköstä (väitetysti) viikko-pari ennen murhia työkeikalla väijynyt mies lopulta taloon ja surmasi pariskunnan ja heidän vauvansa? Entä hetken vangittunakin vuoden 1990 syksyllä ollut pahasti velkaantunut Veikon lähisukulainen, joka peri murhan takia omaisuutta, jota sai realisoitua? Sukulaisella oli teon ajaksi ainakin jonkinlainen alibi, mutta hän saattoi päästä eroon rahavaikeuksistaan kohtalokkaana loppukesän viikonloppuna. Niemi oli vielä podcastissaan lähes täysin vakuuttunut hänen syyttömyydestään, mutta kirjan aihetodisteista jää kieltämättä epämääräisempi kuva.
Oma lukunsa on jutun yhteys puolisentoista vuotta myöhemmin tapahtuneeseen Punavuoren kaksoismurhaan, kun kaksi hämärää liikemiestä löydettiin autosta ammuttuna. Tämäkin tapaus jäi pimeäksi, ja poliisikin oli tutkinut tapauksen yhteyttä Kirkkonummen verityöhön. Yhteys on vielä kiinnostavampi, koska toinen murhatuista oli erään Veikko Rytkösen mahdollisesti tunteneen talousvaikeuksiin joutuneen sora-alalla toimineen liikemiehen liikekumppani ja naapuri.
Vastauksia on mahdoton antaa, ja monissa ylläolevissa tutkintalinjoissa on toimittajankin silmin seinä vastassa, joten ne jäävät spekulaation tasolle. Kirjan olisi voinut päättää tähän pisteeseen, jolloin se olisi ollut kiinnostava ja tiivis kuvaus jutusta.
Niemi ei kuitenkaan jätä tapausta tähän vaan keskittyy kirjan toisessa puolikkaassa (luvut 10-14) tutkimaan Alibissa jo vuonna 1999 kerrottua tarinaa yritysten alasajoon erikoistuneesta "Petosmiehestä", joka väitti, että häntä pyydettiin rahaa vastaan polttamaan eräs Länsi-Uudellamaalla sijainnut mökki ja lisätoimeksiantona myös tappamaan Veikko Rytkönen. Toimeksiantajan väitetään olleen eräs talousvaikeuksissa paininut sora-alan yrittäjä, joka oli velkaantunut myös Veikko Rytköselle satojatuhansia markkoja. Yrittäjä ei halunnut maksaa tätä velkaa, vaan etsi palkkamurhaajaa hoitamaan Rytkösen hengiltä sadantuhannen markan palkkiota vastaan. Petosmies kieltäytyi polttamasta mökkiä tai tappamasta ketään, mutta uskoi jonkun ehkä ottaneen keikan vastaan.
Marko Niemi jututti kumpaakin asianosaista jo Viimeisen johtolangan bonusjaksossa, mutta silloin linjan käsittely oli lähinnä teemalla "sana sanaa vastaan" jättäen hyvin sekavan vaikutelman. Tuolloin jäi epäselväksi paitsi kuka puhui totta niin sekin, tunsiko Veikko Rytköselle väitetysti velkaantunut Soraliikemies edes koko miestä.
Niemi onnistuukin teoksessaan tuomaan juuri tähän linjaan runsaasti uutta tietoa hänen selvitellessään murhatun Veikko Rytkösen ja hänen liikekumppaniensa yhteyksiä yllämainittuun talousvaikeuksiin 1988-1990 joutuneeseen sora-alan yrittäjään. Vyyhti on juonenkäänteineen erittäin kiinnostava, ja kaikesta jää mielikuva, että oletettu toimeksiantaja ja Rytkönen ainakin tunsivat toisensa vuosikymmeniä sitten Veikon liikekumppaneiden oltua poliisin kuultavanakin soraliikemiehen jouduttua talousrikosten takia oikeuteen asti 1990-luvun puolivälissä. Niemi on jututtanut useita asianosaisia ja käynyt oikeuden papereita ja lehtiarkistoja lävitse saadakseen vastauksia kriittisiin kysymyksiin. Näissä luvuissa on paljon omaelämänkerrallisia elementtejä Niemen kertoessa tarkasti myös tutkimisprosessiaan ja sen aikana tapahtuneita juonenkäänteitä ja yllättäviä hetkiä hänen etsiessään vastauksia kysymyksiin.
Mutta löysikö hän murhan tilaajan? Aihetodisteita on paljon, vaikka varsinaista ns. "savuavaa asetta" miehen osallisuudesta murhatyöhön ei löydy. Niemi onnistuu kuitenkin löytämään esimerkiksi tarinan keskiössä olleen palaneen mökin, mikä herättää ainakin kysymyksen, puhuiko Petosmies totta. Miten Petosmies ylipäänsä tiesi, että mökinrähjä oli sittemmin palanut, jos hänen ja Sorayrittäjän tiet kohtasivat vain muutamia kertoja ensiksi 1989-1990 ja sittemmin 1994-1995? Vaikka Niemi ei sitä mainitse teoksessaan, niin erikoisena detaljina yllämainittu mökki sijaitsi eräässä siuntiolaisessa pikkukylässä, mistä Soraliikemies oli ostanut erään tontin nimenomaan Veikko Rytkösen RaTaRi Forest -metsäyhtiön liikekumppaneilta 1980-luvun lopussa.
Poliisi ei ole kommentoinut linjaa tiettävästi mitenkään, joten on mahdotonta todeta mitään sen suhteen, onko se poliisin linjoista tärkeimpiä vaiko poissuljettu mahdottomana. Niemen mukaan olisi noloa, jos tapauksen ratkaisu saattoi löytyä ylläolevasta tutkintalinjasta Soraliikemiehen kotoa Vantaalta vain muutaman kivenheiton päästä KRP:n päämajasta.
Jokainen true crimen seuraaja muistaa vuonna 1987 kadonneen ja sittemmin kuolleena löydetyn tammelalaistyttö Sari Liinaharjan, jonka surullisen kohtalon juuri Marko Niemi otti Viimeisen johtolangan kauden neljännen kauden tapauksekseen. Hän kävi myös jututtamassa tapauksen pääepäiltyä, mikä osaltaan johti tutkinnan uudelleen käynnistymiseen, kun tämä halusi ehkä yllättäen keventää omaatuntoaan kertoen yhtä ja toista kohtalokkaan yön tapahtumista ja osallisuudestaan kuolleena löydetyn tytön kyydittämiseen.
Niemi tietenkin halusi vähintään uhrien omaisten takia saada jonkinlaisen päätöksen myös Kirkkonummen vuoden 1990 mysteerille. "Soramies sanoi minulle, että hänellä ei ollut mitään hävettävää", Niemi kuvaili eräässä yhteydessä erästä omaa kohtaamistaan Soraliikemiehen kanssa. "Ja jos luette kirjan, niin tajuatte, että eipä mitään hävittävääkään".
En ollut tuolloin lukenut kirjaa, joten en tajunnut silloin, mitä hän tarkoitti.
Vasta kirjaa lukiessa ja Marko Niemen kuvaillessa sen lopussa viimeistä matkaansa Soraliikemiehen luo selvisi, mitä han tarkoitti ja miksi jutun ratkaisu saattoi valua hiekkaan.
***
Teoksen vahvuus ja heikkous on sen populaari ja podcastmainen lähestymistapa, sillä teksti on helppolukuista ja eteenpäin vievää, mutta samalla se etenee paikoittain ehkä liiankin suurella vauhdilla ilman sen syvempää analyyttistä otetta. Kirjan tapahtumista pysyy tosin kärryillä ilman sen suurempia taustatietoja tapauksesta, ja Niemi myös muistuttaa vähän väliä kirjan luvuista, joissa joko on käsitellyt tarkemmin tiettyä aihetta tai jos tulee palaamaan aiheeseen myöhemmin. Nopeasti etenevä tyyli lienee markkinoinnin kannalta oikea ratkaisu, sillä suuri osa lukijoista on "taviksia" eikä tapauksen analysoinnista mikroskooppisella tasolla kiinnostuneita keskustelupalstojen aktiiveja.
Kuten kaikista tietokirjoista, löytyy tästäkin teoksesta muutamia pieniä asiavirheitä ja epätarkkuuksia. Tässä teoksessa niitä ei ole hälyttävässä määrin, mutta muutama poiminta:
- Veikko oli kuollessaan vasta 41-vuotias (olisi täyttänyt 42 parin viikon päästä murhasta 15. elokuuta) ja lähin naapuritalo ei sijainnut parin sadan metrin päässä vaan Ponkilaisten talolle on murhatalolta vain noin sata metriä.
- Petosmies ei saanut 13 vuoden tuomiota vain ns. "yritysten saattohoidosta" (s. 105). Hän mainitsee Niemen podcastissakin, että bulvaanit lähtökohtaisesti välttivät tuomiot näissä kuvioissa. Hänellä oli paljon muitakin petoskuvioita 1980- ja 1990- lukujen vaihteessa.
- Niemi kertoo oikein, että käräjäoikeuden papereiden mukaan soravyyhtiin sekaantunut hämärän oloinen "vakuutusyhtiön mies" (oletetusti Rytkösen yhtiökumppani T.V) ei saanut tuomiota 1994-95 petosoikeudenkäynnissä (s. 148-149). Kappaleista jää mielikuva, että Rytkösen liikekumppani T.V. olisi ollut myös syytettynä, mutta näin ei ollut, ja hän vilahtaa vain ohimennen koko oikeuden aineistossa eikä häneen viitata vakuutusyhtiön asiamiehenä.
Entä onko kirja sitten kuinka hyvä? Fiktiokirjallisuudessa tai vaikka urheilijaelämänkerroissa on usein helppoa arvioida yksiselitteisesti toinen teos paremmaksi kuin toinen puhtaasti juonirakenteiden, kerronnan tai teoksessa kerrotun uuden tiedon valossa. True crime -genre poikkeaa tästä kuitenkin hyvin radikaalilla tavalla.
Niemen esikoisteosta voi kuvailla latinankielisellä termillä sui generis eli se on "omaa lajiaan", joten sen arviointi on vaikeaa. Teos on kaikkea muuta kuin "matalalla roikkuva hedelmä" ja se on enemmänkin se puun korkein hedelmä, jonka saadakseen on saanut nähdä vaivaa. Vaikka verityöstä on jo 34 vuotta, on teos selvittämättömien tapausten true crime -genressä todella uusi tapaus. Samoista lähtökohdista (selvittämätön tapaus, jota ei käräjöity) ei ole kirjoitettu kirjan kokoisia opuksia edes 1970-luvun selvittämättömistä tapauksista, ja 1960-lukukin on enimmäkseen koskematonta aluetta, harvinaisena poikkeuksena Niemen YLE-kollegoiden tuore teos turkulaisnaisen Sirkka-Liisa Valjuksen murhasta vuodelta 1963.
Pitäisikö pelkkä kirja arvioida itsenäisenä työnä vai koko podcastin alusta alkanut selvitystyö kokonaisena prosessinaan, jossa kirja oli vain sen kirjallinen muoto ja jonkinlainen väitöskirjan kaltainen kokoava "lopputyö"?
Allekirjoittaneen mielestä on epäreilua kritisoida kirjaa siitä, että lähtökohdat ovat ongelmalliset tai kirjoittajaa siitä, että "sipulia on kuorittu" jo aiemmin podcastin muodossa. Suuri osa lukijoista ei tunne podcastia eikä podcastia tehdessä ollut vielä selvää, että tapauksesta edes tullaan julkaisemaan kirjaa!
Ainoa järkevä vertailukohta on jutun kollektiivinen tietotaso ennen koko kirjan ja podcastin tutkimusprosessin alkua (ie. loppuvuosi 2022) ja ajatella mielessään, millaisen teoksen voisi saada niistä lähtökohdista, joista Niemi joutui tutkimaan aihetta sitä seuranneen reilun vuoden verran. Teos on tässä mielessä mestariteos, sillä on hyvin vaikea kuvitella tutkimusprosessia, joka olisi muuttanut tapaa ajatella mitään murhajuttua yhtä paljon kuin Kirkkonummen Kolmoissurma ja sen tutkimuksen tuottama uusi tieto. Bodomin (1960), Kyllikki Saaren (1953) tai Tulilahden (1959) murhamysteereistä voi keskustella viittaamatta joko suoraan tai mielessään yhteenkään niistä kirjoittaneen kirjailijan teoksiin, mutta Kirkkonummen mysteerin kohdalla ajatus palaa aina takaisin Niemen kirjaan (tai podcastiin).
Teos on toki poukkoileva ja hakee välillä suuntaansa, mutta niin oli kirjan tutkimusprosessikin. Vaikka teos jää auttamatta ja ymmärrettävästi tietomäärän tasolta kauas "helpommista" historiallisista jutuista, niin se osoittaa, että uudempiakin pimeitä tapauksia on mahdollista tutkia lähes mahdottomistakin lähtökohdista. Lisäksi on mahdollista, että jutun tutkijatkin saavat eteensä sellaista materiaalia, jota he eivät onnistuneet saamaan selville pari-kolme vuosikymmentä sitten omassa tutkinnassaan.
Voi myös miettiä seuraavaa: olisiko joku muu voinut päästä pidemmälle jutun tutkinnassa kuin mihin Niemi pääsi? Tuskin. On helpompi kuvitella monen luovuttavan joko alkumetreillä tai jossain vaiheessa tutkintaa.
9.0 / 10.0
