Keksittiinkö veritankkaus jo 1940-luvulla?

Johdanto

”[V]iimeisten 10 vuoden aikana on suurissa urheilun arvokisoissa — erityisesti hiihtokilpailuissa — joutunut melkein rypemään veressä”, totesi toimittajalegenda Risto Taimi kolmisenkymmentä vuotta sitten Calgaryn talviolympialaisten aikaan.[1] Taimi viittasi urheilussa ja etenkin arvokisoissa kiertäviin jatkuviin veridopinghuhuihin -ja syytöksiin, joita tuntui olevan vuosi vuodelta vain enemmän.

Tammen pettymykseksi aihe ei seuraavien vuosikymmenten aikana hautautunut ollenkaan, vaan urheilijoiden veri on kiinnostanut vain entistä enemmän toimittajia, penkkiurheilijoita, urheilijoita ja dopingvalvojia. Kun vielä 1980-luvulla dopingtestaajat vieroksuivat eettisistä syistä pelkkää ihon puhkaisemista ja verinäytteiden keruuta, niin urheilijoiden veren eri parametreja syynätään nykyään melkein viikon tarkkuudella, ja testeistä vuotaneita arvoja ruoditaan keltaisen lehtien sivuilla asti.

Kun veridoping on menetelmänä nykyurheilijoiden käytössä ja tiedossa, ja jäljet menetelmän käytöstä ulottuvat vuosikymmenten taakse, niin silti ei ole täysin selvää milloin menetelmä oikeasti keksittiin urheilupiirien käyttöön. Tiedetään, että tässä tilanteessa ollaan, mutta ei täysin miten tähän tilanteeseen päädyttiin.

Yleisimmin hyväksytty näkemys laittaa veridopingin keksimisen ajankohdan 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen, jolloin Ruotsissa Karoliinisessa Instituutissa tutkittiin suorituskyvyn rajoittavia tekijöitä ja sitä, voiko hapenottokykyä ja mahdollisesti suorituskykyä parantaa yksinkertaisesti vain lisäämällä vereen ylimääräisiä hapenkuljettimia punasolusiirron avulla. Urheilufysiologi Björn Ekblomin johtamassa tutkimuksessa koehenkilöt luovuttivat omaa vertaan säilöön, ja odottivat kehon tuottavan tilalle uusia punasoluja korjatakseen ”vajeen”. Kun luovutettu veri siirrettiin takaisin neljän viikon jälkeen, parani koehenkilöiden hapenottokyky huomattavasti ja he jaksoivat juosta juoksumatolla kauempaan ennen uupumista.

Tuloksista raportoitiin vuoden 1971 syksyllä suurin otsikoin myös Suomessa STT:n uutissähkeenä levittämässä uutisessa, ja varsinainen tutkimuskin julkaistiin yksityiskohtineen amerikkalaisessa tieteellisessä julkaisussa seuraavana vuonna.

Suorituskykyä parantava ihmeaine on elimistön omaa, ja maallikkokin huomaa jo yhdellä vilkaisulla menetelmän yksinkertaisuuden. Temppu on itseasiassa niin yksinkertainen, että se olisi voitu keksiä jo aiemminkin. Ei ole edes mitenkään välttämätöntä käyttää oman veren takaisinsiirtoa, vaan punasoluiksi kelpaavat yhtä hyvin Veripalvelun veri tai vapaaehtoisen luovuttajan punasolujen suorat siirrot, kunhan ne tietenkin vastaavat vastaanottajan veriryhmää.

Menetelmä ei vaadi niinkään tieto-taitoa vain pelkästään ensimmäistä noista kahdesta. ”Mitä enemmän hemoglobiinia, sitä enemmän keuhkot pystyvät haukkaamaan sitä ilmasta ja veri saattamaan sen lihassolujen ja aivojen käyttöön”, havainnoi 1950-luvun lopulta asti urheilupiireissä vaikuttanut lääkäri Kaarlo Hartiala vuosituhannen taitteessa. ”Ei ihme, jos tutkimukset osoittivat lisätyn veren parantavan suorituskykyä”[3]

Ei ihme tosiaan. Hartialan kommentista voi päätellä, että menetelmä ei ole uusia aloja avaavaa rajojarikkovaa avaruusajan tiedettä, vaan ainoastaan maalaisjärjen käyttöä. Verensiirrot keksittiin lääketieteen menetelmäksi jo satoja vuosia sitten, ja oman veren takaisinsiirrotkin ovat jo 1800-luvun keksintö. Kun moderni olympia-liikekin syntyi 1800-luvun lopussa ja ensimmäiset uudet olympiakisat pidettiin jo vuonna 1896, niin kestikö oikeasti tästäkin vielä 70 vuotta ennenkuin hapenottokyvyn kasvattamisen tutkiminen punasolusiirron avulla kiinnosti ketään?

”Vaikka tämä on täysin uusi löytö fysiologian tutkimuskirjallisuudessa, emme voi olla täysin varmoja, että joku ei ole keksinyt samaa asiaa”, myöntää veridopingin ”keksijä” Björn Ekblom itsekin. ”On jopa täysin mahdollista, että joku voi olla jo käyttämässä tätä veridopingia urheilijoihinsa”. Ekblom kertoi jopa eräälle ruotsalaislehdelle kuulleensa ”parin itäsaksalaisen” kertoneen hänelle kuulleensa jotain samansuuntaista kongressissa Meksikossa, vaikka he eivät pystyneetkään nimeämään Ekblomille yhteyshenkilöä, jolta tiedot tulivat.[4]

Muutakin näyttöä on toki kuin itäsaksalaisten muistikuvat. Kun katsotaan veridopingista tehtyjä kirjallisuusyhteenvetoja, niin jäljet menevät myös kauemmas historiaan kuin 1970-luvun alkuun, itseasiassa 1940-luvulle asti.[5] Yorkin yliopiston hematologian professori Norman Gledhillin 1980-luvun alussa koostamassa yhteenvedossa tutkimuksia on julkaistu ennen ruotsalaislöydöksiä jo vuosina 1947, 1960 ja 1966. Gledhill toteaa kahden viimeksi mainitun tulosten olleen tilastollisesti merkityksettömiä, mutta samaa ei voi sanoa ensimmäisestä tutkimuksesta, jonka tulokset ovat Gledhillin mukaan tilastollisesti merkittäviä.

Veridopingin historia uusiksi? Vuonna 1982 julkaistu yhteenveto veridopingtutkimuksista löytää kolme tutkimusta aiheesta ajalta ennen kuin menetelmä virallisesti edes keksittiin.

Myös urheilun doping-lähdemateriaalin ehkä maailmanlaajuisestikin parhaiten tunteva historioitsija Erkki Vettenniemi liputtaa 1940-luvun puolesta paitsi ajankohtana, jolloin veridoping paitsi keksittiin, niin myös vuosikymmenenä, jolloin urheilupiirit omaksuivat menetelmän. Tuoreessa teoksessaan Suomalainen Hiihtodoping, avaa Vettenniemi ajatusprosessiaan:

Norjalainen lääkäri Inggard Lereim on todennut ensimmäisten tietojen ”veridopingista” palautuvan Lontoon olympiakesään 1948 ja kestävyysjuoksuun... Lereimin maininnalle löytyy tieteellistäkin tukea. Hieman ennen Lontoon kesäolympialaisia ilmestyivät varhaisimmat tutkimukset ylimääräisten punasolujen hyödystä vuoristoon siirryttäessä: ensin Science-lehdessä 1945, sitten American Journal of Physiology- lehdessä 1947... Vuoteen 1948 mennessä tämän faktan tiesivät kaikki alansa kehitystä seuranneet lääkärit ja fysiologit.[6]

Sekä Gledhillin että Vettenniemen viittaukset johtavat Bethesdan sotilassairaalassa toisen maailmansodan lopulla tehtyyn tutkimukseen, jonka tuloksia julkaistiin kahdessakin eri lehdessä varsin pian, ensimmäiseksi alustavana raporttina vuonna 1945 ja varsinaisena tutkimuksena yksityikohtineen kaksi vuotta myöhemmin.[7][8]

Onkin syytä katsoa tarkemmin, mistä on kyse.

Tutkimus  — ”Korkeaan ilmanalaan adaptoitumista kanyylineulan kautta”

Tiettävästi ensimmäinen tutkimus, jossa valmiiksi terveille ihmisille annettiin verensiirto suorituskyvyn kohottamiseksi suoritettiin Yhdysvaltojen Laivaston Lääketieteellisen Tutkimusinstituutin toimesta toisen maailmansodan loppuvaiheessa Bethesdan sotilassairaalassa Marylandin osavaltiossa.

Parhaimman kuvauksen tutkimuksen tavoitteista antaa Science-lehdessä vuonna 1945 julkaistu muutaman sivun mittainen yhteenveto, jonka alkukappale tiivistää hyvin tutkijoiden ensisijaisen tavoitteen ja kiinnostuksen aiheeseen:

Eräs huomiotaherättävimmistä muutoksista korkeisiin ilmanaloihin akklimisaatioissa, on polysytemian syntyminen... Koimme kiinnostavaksi selvittää, voiko verensiirrolla normaaleille ihmisille aikaansaatu polysytemia parantaa heidän korkeanpaikan vähähappisuuden sietoaan.

Polysytemia eli runsasverisyys tarkoittaa normaalia selvästi korkeampaa hemoglobiinitasoa. Ilmiö johtua monista tekijöistä, kuten sairauksista, mutta se on myös eräs tunnetuin mekanismi, jolla elimistö sopeutuu vähähappiseen ilmaan yksinkertaisesti hapenkuljettimia lisäämällä. Tutkijoiden tavoitteena ei ollut siis etsiä verensiirroista urheilullista hyötyä, vaan etsiä mahdollista menetelmää vähähappiseen ilmaan sopeutumisen nopeuttamiseksi. Tutkimus tietenkin lisäsi ymmärrystä fysiologisista ilmiöistä, mutta sillä oli myös sotilaallinen aspekti, operoivathan vuoristoissa taistelevat sotilaat ja korkealla lentävät taistelulentäjät jatkuvasti ”ohuessa” ilmanalassa.

Suorittaakseen tutkimuksen, valitsi fysiologi Nello Pacen johtama tutkijaryhmä laivaston jäsenistä kymmenen 18-vuotiasta vapaaehtoista, jotka jaettiin kahdeksi viiden hengen ryhmäksi niin, että jäsenet olivat ruumiinrakenteeltaan ja fysiologisilta ominaisuuksiltaan ”yhtä vastaavia kuin mahdollista”. Toinen ryhmä toimi koeryhmänä ja sai verensiirron toisen ryhmän toimiessa vertailuryhmänä ja saaden suolaliuosta. ”Järjestelyt oli tehty niin, että kukaan koehenkilöistä ei tiennyt, saiko hän punasoluja vaiko ainoastaan dekstroosia ja suolaliuosta”, kertovat tekijät tavoitteenaan saada minimoitua näin mahdollinen lumevaikutus.

Suorituskyvyn mittaaminen oli keskeisessä osassa tutkimusta, ja koehenkilöt osallistuivatkin useisiin juoksumatolla tehtäviin kuntotesteihin hengittämällä testin aikana erivahvuisia typen ja hapen seoksia, tarkoituksena simuloida eri korkeuksia maanpinnan tasolta laskettuna. Helpoimmat testit vastasivat maanpinnan tasoa, mutta vaikeimmissa testeissä hengitettiin vain 11 prosenttia happea sisältävää seosta, joka tutkijoiden mukaan vastasi 4700 metrin korkeudessa olemista. Vastaavasti myöskin harjoitussyke oli keinotekoisessa vähähappisuudessa korkeampi, ja pelkkä leposykekin oli noin 100:n nurkilla.

 
Tutkimus on monella tavalla hyvin kiinnostava, etenkin kun se on lajissaan ensimmäinen. 

Kun lumeryhmän punasolujen suhteellinen osuus (hematokriitti) pysyi koko tutkimuksen ajan keskimäärin noin 46 prosentin normaaliarvoissa, kohosi verensiirron saaneen ryhmän lukema 46 prosentista todella korkealla noin 58 prosenttiin, mikä hemoglobiiniarvoksi muunnettuna huikeat 190 g/l. Veriarvot vielä säilyivät korkeina varsin pitkään palaten vähitellen takaisin normaaleiksi useiden viikkojen aikana.

Kiinnostavimmat havainnot ovat tietenkin ylimääräisten punasolujen vaikutus suorituskykyyn. Nello Pace kollegoineen osoittaakin vakuuttavasti, että korkean paikan harjoitus helpottui verensiirron seurauksena, mutta yllättävämpää on se, että myös maanpinnan tasolla mitattu suorituskyky parani.

”Veren happipitoisuus näyttää vaikuttavan voimakkaasti sykkeeseen”, todetaan tutkimuksen veridopingin kannalta kiinnostavimmassa havainnossa. ”Jopa merenpinnan tasolla, missä veri on lähes täysin hapettunut, verensiirtoryhmän harjoitussyke osoittaa huomattavaa putoamista verensiirron jälkeen”. Kun jokainen sydämen lyönti vie enemmän happea kuin aiemmin, niin elimistö voi viedä saman määrän happea matalammalla sykkeellä. Ero verensiirto- ja vertailuryhmän välisessä harjoitussykkeessä on heti verensiirron jälkeen noin 10-15 iskua minuutissa sekä maantasalla että ”korkealla”, eron kavetessa tulevina viikkoina käytännössä testi testiltä veriarvojen palatessa vähitellen lähtötasolle.

Myöskään keuhkot eivät näytä rajoittaneen hapen sitoutumista punasoluihin, vaan saturaatio säilyi hyvänä verensiirron jälkeenkin. Lisäksi punasolut säilyvät elinvoimaisina, ja vastaavat toimintakyvyltään koehenkilöiden omien solujen tasoa. Myöskään ei-toivottuja sivuoireita ei mainittavasti havaita, vaan koehenkilöiden toimintakyky säilyy hyvänä ja he pysyvät terveinä.

Tutkijat myös ovat hyvin jäljillä havainnoissaan muutenkin, kuten päätellessään polysytemian kestoa:

Kuten edellä todettu, oli polysytemian kesto noin 50 päivää. Se on noin puolet siitä ajasta, minkä parhaiden arvioiden mukaan siirretty punasolu elää... Niinpä punasolut joko tuhoutuivat nopeammin kuin normaalit punasolut, tai uusien solujen synty oli väliaikaisesti vähentynyt.

He tekevät myöhemmän anti-doping työn näkökulmasta kiinnostavan havainnon, että nuoria punasoluja, ns. retikulosyyttejä on vähemmän verensiirtoryhmällä, ja näinollen olettavat elimistön jarruttavan uusien punasolujen tuottamista. Sama havainto ja parametri on keskeisessä roolissa kuusi vuosikymmentä myöhemmin, kun doping-valvojat alkavat syynätä tarkemmin urheilijoiden veren rakennetta saadakseen kiinni veren manipuloijat.

Pienestä koeryhmästä huolimatta tutkimus vaikuttaa huolellisesti tehdyltä, ja siinä itseasiassa väistetään monet myöhempien veridopingtutkimusten sudenkuopat.

Vaikka tilastollisia menetelmiä ei sovelletakaan, niin tulokset ryhmien välillä ovat niin suuria, ne ovat myös tilastollisesti merkittäviä. Tämä johtuu lähinnä siitä, että tutkimuksessa käytetty veriannos on huomattavan suuri. Kun 1970-luvulla tehdyissä myöhemmissä veridoping-kokeissa koehenkilöihin siirrettiin 400-1200 millilitran annoksia, annettiin amerikkalaistutkimuksessa huikea 2000 millilitranveriannosta vastaava punasolusiirto.

Lisäksi veri oli luovuttajan verta, joten etenkin jääkaappissa säilytetyn veren kanssa havaittuja veren säilyvyysongelmia ei ollut, kuten ei veren luovutuksen aiheuttaman anemian palautumisongelmiakaan. Joissain myöhemmissä tutkimuksissa yllämainitut tekijät aiheuttivatkin tutkijat päätymään ns. tyypin kaksi virheeseen, eli toteamaan menetelmän tehottomaksi, kun koeryhmän ja vertailuryhmän välille ei saatu tilastollisesti merkittävää eroa suorituskyvyssä, vaikka jotain eroja olikin.

Lisäksi kokeessa oli vertailuryhmä, joten voitiin samantien poissulkea mahdollisuus, että suorituskyvyn paraneminen johtui vain toistuvien testien aiheuttamasta kunnonnoususta tai lumevaikutuksesta.

Mitä tutkimuksesta pitäisi päätellä?

Tutkimus on aina ollut omituisuus, joka yhtäaikaa mainitaan siellä täällä siitä huolimatta, että viittaavat tutkijatkaan eivät osaa päättää tutkimuksen merkitystä doping-menetelmien historiassa. Yleensä kun veridopingtutkimuksia lajitellaan niihin, joissa havaittiin suorituskyvyn nousu ja niihin, joissa ei havaittu, kuuluu tutkimus aina ensiksimainittuihin, tosin silti monesti oikein korostetaan, että suorituskyvyn nousu testattiin submaksimaalisessa testissä.

Tästä huolimatta useimmat historiankirjat laittavat veridopingin keksimisen ajankohdan 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen.

”Ensimmäinen tieteellinen julkaisu verensiirron vaikutuksesta aerobiseen suorituskykyyn löytyy 67 vuoden takaa”, mainitsee esimerkiksi kiistelty urheilufysiologi Michele Ferrari ohimennen 53x12- valmennussivullaan vuonna 2012. Tästähuolimatta italialainen kuitenkin arvelee olevan ”todennäköistä, että kestävyysurheilijat ovat käyttäneet menetelmää 1960-luvulta lähtien”, eli urheilupiirit eivät olisi joko tienneet tai omaksuneet tekniikkaa tuntemattomasta syystä.[9]

Silti omalla tavallaan ajatusköyhin näkemys on todeta vain laimeasti, että veridopingin teho on ”tiedetty” jo 1940-luvulla, mutta aihe herätti kiinnostusta vasta 1970-luvulla. Kylmä sota levisi hyvin nopeasti urheilukentille ja toi mukanaan kiinnostusta myös urheilulliseen kilpavarusteluun ja kemialliseen valmennukseen. Lisäksi kestävyyslajeista ammattipyöräilyssä liikkui jo paljon rahaa, eikä juoksu- ja hiihtolajeissakaan amatöörisäännöistä huolimatta aina urheiltu pelkillä matkakorvauksilla lusikoista taistellen.

Oletus on, että kiinnostavia ja uraauurtavia menetelmiä tutkitaan lisää, kehitetään ja sovelletaan käytöntään, joten kiinnostuksen puute vaatii oikeastaan selityksen, jota yleensä ei anneta.

Toisten silmissä tutkimus onkin sellaisenaan jo riittävän vakuuttava, jotta voi päätellä urheilupiirien kiinnostuneen havainnoista, ja veritankkauksen päätyneen myös käytännön sovellutukseen. Osa vetääkin mutkia hyvinkin suoriksi. ”Punasolujen siirto ergogenisena apuna on ollut valmentajien, urheilijoiden ja tiedemiesten erityisen kiinnostuksen kohtaana siitä asti kun Pace kollegoineen teki tutkimuksen verensiirrolla vuonna 1947”, arveleekin esimerkiksi veridopingista tutkimuksen vuonna 1987 julkaissut amerikkalainen tutkijakaksikko raportissaan.[10]

Myös veridopingia laajasti eräässä artikkelissaan käsitellyt italialainen tutkijaryhmä oli samoilla linjoilla kymmenisen vuotta sitten:

Ensimmäiset selvät todisteet veridopingista verensiirron kautta saatiin vuonna 1947 tehdyistä kontrolloiduista kokeista. Siitä lähtien verensiirtoja on kauan käytetty tähän tarkoitukseen, koska ne ovat erittäin suoraviivainen, yksinkertainen ja tehokas menetelmä veren hapenkuljetuskapasiteetin kasvattamiseksi.[11]

Aiheen monimutkaisuutta kuvastaa, että yksi kirjoittajista osallistui samana vuonna toisenkin urheilun verensiirtoja käsittelevän artikkelin työstämiseen, jossa taas todetaan täysin päinvastaisesti, että ”vaikka varhaisimmat todisteet kohonneesta urheilusuorituskyvystä verensiirron kautta saatiin vuonna 1947, ensimmäiset todisteet veridopingista tulivat myöhemmin vuonna 1972, kun kontrolloitu testi osoitti selvästi suorituskyvyn nousun aiemminluovutettujen punasolujen takaisinsiirron jälkeen”.[12]

Kuten johdantokappaleessa todettiin, niin myös historioitsijoista ainakin Erkki Vettenniemi suhtautuu myötämielisesti ajatukseen, että veridoping oli keksitty jo 1940-luvulla ja omaksuttu ainakin joidenkin urheilupiirien käyttöön.

Mutta keksittiinkö veridoping todella jo 1940-luvulla?

Ja jos ei, niin miksi ei?

Mikä kuvassa on sitten väärin?

Pacen ryhmän tutkimustulokset julkaistiin siis kahdessakin kausijulkaisussa 1940-luvulla, joten tiedeyhteisössä on täydytty olla ainakin jollain tasolla tietoisia tutkimuksista. ”Vuoteen 1948 mennessä tämän faktan tiesivät kaikki alansa kehitystä seuranneet lääkärit ja fysiologit”, kertookin Erkki Vettenniemi johdannossa mainitussa lainauksessa. Vuonna 2014 ilmestyneessä teoksessaan Suomalaisen kestävyysjuoksun historia väittää Vettenniemi vielä suoremmin, että ”niin sanottu veritankkaus yleistyi huippu-urheilussa 50-luvulla”.[13]

Näennäisesti vakuuttavassa yhden lauseen mittaisessa tulkinnassa on kolme ongelmaa. ”Tämä fakta”, eli tutkimuksen keskeisin löytö ei ollut loppujen lopuksi kovin vallankumouksellinen tai urheilufysiologian kannalta kiinnostava. Lisäksi tutkimuksesta mahdollisesti kiinnostuneet ”alansa kehitystä seuranneet lääkärit ja fysiologit” eivät olleet urheilufysiologeja, ja kaiken tämän lisäksi tutkimusta ei ilmeisestikään edes ”tiedetty” laajalti, ainakaan siinä määrin, että sen havaintoja olisi yritetty kokeellisesti toistaa.

Tutkimustavoite ja keskeisin löytö oli se, että suorituskyky paranee korkessa ilmanalassa verensiirron jälkeen. Tämä havainto ei itseasiassa ole millään tavalla yllättävä, tiedettiinhän jo tuolloin, että korkean ilmanalan asukkailla on luontaisesti muuta väestöä paksumpi veri eikä havainto oikeastaan liittynyt mitenkään maan tasalla tehtyyn suoritukseen (jonka senkin huomattiin paranevan). Tutkijoiden silmissä kiinnostavaa olikin se, että pelkkä punasolujen siirto elimistöön auttoi sopeutumiseen ja koehenkilöt sietivät operaation hyvin, eli viikkojen adaptoituminen voitiin ohittaa parissa tunnissa, koska tutkijat eivät havainneet mitään toista adaptoitumisprosessia, mikä olisi vaadittu punasolujen lisäksi.

Toinen ongelma on siinä, että ei ole itsestäänselvää, minkä alan kehityksen seuraajat olivat edes kiinnostuneet Pacen tutkimuksesta. Kun lukee Nello Pacen muistokirjoitusta, ei tutkija kuulosta alkuunkaan urheilijoiden kanssa yhteistyötä tekevältä tai pyöräergometrin kanssa touhuavalta urheilufysiologilta:

Pace erikoistui ympäristöfysiologiaan, jonka hän itse määritteli kerran ”kaikkien ihmisen kokemien epämukavuuksien tutkimiseksi”. Tehdäkseen tämän hän kesti monia epämukavuuksia itse, kiiveten Himalayan huipuille tutkiakseen matalien happitasojen vaikutuksia ihmisiin, matkaten etelämantereelle kirjatakseen ylös jäätymispistettä matalampien lämpötilojen vaikutukset, ja jopa palveli Korean sodassa etulinjassa kenttäsairaalan joukoissa tutkiakseen taisteluväsymystä.[14]

Bethesdan sotilassairaalassa tehty tutkimus ei olekaan harjoitusfysiologian vaan ympäristöfysiologian tutkimus. Tieteenala ei tutki ollenkaan keinoja parantaa suorituskykyä normaalioloissa eikä varsinaisesti edes suorituskyvyn rajoittavia tekijöitä, vaikka sivuaakin myös näitä aihetta. Se on täysin totta, että koehenkilöiden suorituskyky parani myös maantasalla tehdyissä kokeissa, mutta nämä tulokset ovat tutkijaryhmän mielestä niin merkityksettömiä, että niitä käsitellään tutkimuksessa lähinnä sivutuotteena, ja Science - lehdessä julkaistu muutaman sivun alustava yhteenveto ei mainitse niitä ollenkaan, vaikka mainitseekin ohimennen, että koeryhmän ”happikapasiteetti ja laskimoveren happipitoisuus olivat korkeammat merenpinnan tasolla”.

Kolmas ongelma Vettenniemen tulkinnassa on väite, että ”kaikki” tiesivät Pacen työryhmän havainnoista, tutkimus nimittäin häviää julkaisunsa jälkeen enemmän tai vähemmän unholaan ennen kuin se uudelleenlöydetään veridoping-tutkimuksen myötä kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Kun hakukoneilla (Wiley, PMC, Google Scholar jne.) etsii lääketieteen julkaisuista edes viittauksia tutkimukseen, ovat jäljet lähes olemattomat, ainoastaan muutamia satunnaisia mainintoja liittyen joko vähähappiseen ilmaan adaptoitumiseen tai hematologiaan. Tutkimus ei näytä aiheuttaneen sen suurempaa kiinnostusta eivätkä muut tutkijat yritä toistaa tuloksia, ainakaan julkaisuun asti ei tutkimuksia päädy. Vertailukohtana voi mainita sen, että kun Ekblomin työryhmän tutkimuksia seurasi verenpalautustutkimuksia lähes joka vuosi vuoden 1972 jälkeen, jäi vuoden 1947 amerikkalaistutkimus roikkumaan ilmaan.

Jos maantasalla tehdyt verensiirrot tulivat ylipäänsä urheilupiirien työkalupakkiin jo 1940-luvulla, miksi yksikään operaatioihin kytkeytynyt kisajoukkueen lääkäri tai urheilufysiologi ei halunnut saada mainetta tekemällä aiheesta oikeaa tutkimusta? Miksi edes huhut verensiirtojen käytöstä ennen 1960-luvun loppua ovat lähes olemattomia, ja syntyneet järjestään vuosikymmeniä myöhemmin? Miksi vastustajien syyttäminen ”tankkaamisesta” hävinneiden taholta tuli traditioksi vasta 1970-luvulla?

Kuin viimeisenä naulana arkkuun, Bethesdan sairaalan tutkimus jopa mainitaan vuonna 1972 julkaistun ”ensimmäisen” ruotsalaistutkimuksen lähdeaineistossa, ja Ekblom kollegoineen pitääkin tutkimusta sinänsä relevanttina ja kiinnostavana tutkimuksena, joka sivuaa myös heidän työtään. Tästä huolimatta Ekblom kollegoineen ei usko, että menetelmä keksittiin jo aiemmin eikä löydä ristiriitaa esitellessään omia löytöjään uutena tietona.

Mitä maanpinnan suorituksista edes pitäisi päätellä? On nimittäin syytä mainita, että Bethesdan sairaalassa tehdyt kuntotestit eivät ole erityisen kuormittavia, ainakin merenpinnan tason sykkeistä (100-120:n nurkilla) arvioituna, kun muistaa, että 18-vuotiailla koehenkilöillä maksimisyke on useasti 200:n tuntumassa. Vaikka submaksimaaliset testit ovat hyödyllisiä ja niitä käytetäänkin usein testiprotokollissa, niin neljän mailin tuntivauhdilla (6,4 km/h) ilman kaltevuutta tehdyn kävelytestin havaintojen hämmästyttävyys tai yleistettävyys kilpaurheiluun on niin-ja-näin, kävivät tulokset miten tahansa yksi yhteen myöhempien veridopingtutkimusten tulosten kanssa.

Itseasiassa harjoitussykkeet ovat ainoa Pacen ryhmän tutkimuksen harjoitusfysiologinen elementti. Juoksutestejä ei jatkettu uupumukseen asti eikä hapenottokykyä tai mitään muitakaan urheilufysiologeja kiinnostavia asioita mitattu. Jos asettuu 1940-luvun tutkijan asemaan ja kysyy itseltään yksinkertaisen kysymyksen: ”Parantaako verensiirto suorituskykyä merenpinnan tasolla?” ja samalla pyyhkii mielestään kaiken myöhemmän tutkimuskirjallisuuden ja tiedot veridopingin käytön laajuudesta, ja lukee Pacen tutkimusta irrallisena tietona, jää kysymys avoimeksi.

On mahdollista, että joku jossain kiinnostui tutkimuksesta myös urheilunäkökulmasta, mutta se on kaukana itsestäänselvyydestä. Norjalaislääkäri Inggard Lereimin väite, että veritankkausta olisi käytetty jo vuonna 1948 on kiinnostava, mutta edes verensiirto urheilijalle niin aikaisin ei tarkoita, että se olisi samassa traditiossa kuin myöhemmät 1970-luvun jälkeen tehdyt veritankkaukset, koska on täysin varmaa, että urheilijoillekin suoritettiin verensiirtoja leikkauksissa, onnettomuuksissa ja luultavasti jopa anemian korjaamiseksi.

Onko Vettenniemi kuitenkin jäljillä?

Vaikka ajatus siitä, että nykyisen määritelmän mukainen veridoping olisi tullut menetelmäksi vuonna 1945 onkin hataralla pohjalla, on Erkki Vettenniemen teoksessa Suomalainen Hiihtodoping paljon kiinnostavia ajatusrakennelmia ja tutkintalinjoja. 

Hän esittääkin vakuuttavasti sen, että adaptoituminen korkean alan kisoihin askarrutti Suomen joukkuetta ennen korkealla pidettäviä arvokisoja, ja aihe aiheutti päänraapimista todennäköisesti myös maailmalla.[15] Vaikka México Cityn vuoden 1968 olympiakisat olivat ensimmäiset vuoristossa käydyt kesäkisat, oltiin talvikisoissa käyty aiemmin jo suhteellisen korkealla, kuten Cortina d'Ampezzossa vuonna 1956 ja Squaw Valleyssa vuonna 1960. Korkea ilmanala askarrutti suorituskyvyn takia, mutta eräs brittiläisen urheilulääketieteen julkaisu toteaa 1960-luvulla, että mahdolliset ongelmat eivät rajoittuneet pelkästään suorituskyvyn laskuun:

On olemassa raportteja urheilijoiden romahtamisista tiedottomiksi näissä olosuhteissa, ja ruotsalainen urheilufysiologi P-O. Åstrand on kuvaillut ruotsalaisurheilijan romahtamisen vuoden 1960 Squaw Valleyn talviolympiakisoissa, jotka pidettiin 8000 jalan (2430 metrin) korkeudessa.[16]

Vaikka näyttöä verensiirtojen käytöstä korkeaan alaan sopeutumisessa ei olekaan tullut julki, ja tuskin tuleekaan, niin yksikään suojateistaan huolestunut joukkuelääkäri ei halunnut kohdata yllämainittua tilannetta.

Ei ehkä olekaan niin mahdoton ajatus, että joko México Cityn korkean ilmanalan olympiakisoihin tai johonkin muuhun vastaavaan koitokseen apua hakeneiden urheilijoiden taustajoukot olisivat etsineet menetelmää adaptoitumisen nopeuttamiseen, ja törmänneet tähänkin kirjallisuuteen. Menetelmä tuli myös Nello Pacen työryhmän mieleen ennen olemassaolevaa aiempaa tutkimuskirjallisuutta, joten on yhtä mahdollista, että menetelmä on keksitty itsenäisesti myöhemminkin ilman tietoa Bethesdan sairaalan kokeista.

Ja pientä savuakin löytyy toki, hyvin läheltäkin.

Kun veridoping nousi menetelmänä otsikoihin asti vuoden 1971 syksyllä, mainitsi eräs ruotsalaistoimittaja ohimennen kuulleensa huhuja siitä, että ruotsalaisia olisi koetankattu korkeaa ilmanalaa varten. ”Metodia olisi harjoitettu vuoden 1966 ja 1967 esiolympialaisissa”, kertookin vinkkiä seurannut Aftonbladetin toimittaja. ”Tuolloin joukko ruotsalaisia 'koekaniineja' lähetettiin Meksikoon oppimaan miten selvitä korkean ohuesta ilmanalasta”. Sekä nimeltä mainittu urheilija että veridopingia tutkinut urheilufysiologi Björn Ekblom kiistivät väitteen yhteen ääneen. ”Kukaan ruotsalainen, jonka kanssa olin tekemisissä, ei vaihtanut verta”, totesi urheilija yksiselitteisesti.[17]

Kiinnostusta korkean paikan adaptoitumisen tutkimukseen oli jokatapausessa Ruotsissakin, ja Ekblomin kollegoista hiljattain edesmennyt Bengt Saltin tutki aihetta intensiivisesti juuri 1960-luvun puolivälissä.

Vuoden 1968 korkean paikan kesäkisat herättivät muuallakin siinä määrin kiinnostusta, että eteläamerikkalainen tutkijaryhmä päätti argentiinalaisen hematologi Enrique Rewaldin johdolla ottaa projektikseen tutkia täsmälleen samaa asiaa kuin Nello Pace, paitsi urheilunäkökulmasta. 3600 metrin korkeudessa tennistä pelaavilla koehenkilöillä tehty tutkimus totesi menetelmästä olevan hyötyä verensiirtoryhmän sykkeiden ja subjektiivisen olotilan olleen parempi kuin vertailuryhmällä. [18]

Tämä tutkimus julkaistiin arvostetussa Journal of Sports Medicine and Physical Fitness - nimisessä urheilufysiologian kausijulkaisussa vuonna 1970. Julkaisua luettiin ahkerasti Suomessa asti, tunnetun urheilululääkärin Martti J. Karvosen toimiessa sen Suomen yhteyshenkilönä, ja veridopingia tutkineen suomalaiskaksikon julkaistessa oman tutkimuksensa samassa lehdessä seitsemän vuotta myöhemmin.

Rewaldin ryhmän tutkimus saattaa sisältää ratkaisun johdantokappaleessa mainittuun arvoitukseenkin. Ei ole kaukaa haettu arvaus, että Björn Ekblomin johdannossa mainitsemat ”parit itäsaksalaiset”, olisivat törmänneet meksikolaisessa kongressissa juuri tähän tutkimukseen.


Lähdeviitteet

[1] Taimi, Risto: "Pannussa kihisevät niin omat kuin vieraat veret", Turun Sanomat 18.2.1988
[2] "Blood Doping: Miracle' results through undetectable method?", Track and Field News, October 1971
[3] Hartiala, Kaarlo: "Urheilun kahdet kasvot", Karprint (1997), s. 104 
[4] Magnergård, Omar: "En perfekt doping: 'Byte' av eget blod", Svenska Dagbladet, 22.9.1971
[5] Gledhill N. "Blood doping and related issues: a brief review" Med Sci Sports Exerc. 1982;14(3):183-9.
[6] Vettenniemi, Erkki: "Suomalainen Hiihtodoping", SKS (2017), s. 79
[7] Pace N, Lozner EL, et al. "The effect of transfusions of red blood cells on the hypoxia tolerance of normal men",  Science. 1945;102:589–591.
[8] Pace N, Lozner EL, et al.: "The increase in hypoxia tolerance of normal men accompanying the polycythemia induced by transfusion of erythrocytes", Am J Physiol. 1947 Jan;148(1):152-63.
[9] Ferrari, Michele: "A bit of History", www.53x12.com/a-bit-of-history
[10] Brien AJ, Simon TL. "The effects of red blood cell infusion on 10-km race time" JAMA. 1987 May 22-29;257(20):2761-5.
[11] Lippi G, Franchini M, Salvagno GL, Guidi GC: "Biochemistry, physiology, and complications of blood doping: facts and speculation", Crit Rev Clin Lab Sci. 2006;43(4):349-91
[12] Lippi G, Banfi G: "Blood transfusions in athletes. Old dogmas, new tricks", Clin Chem Lab Med. 2006;44(12):1395-402.
[13] Vettenniemi, Erkki: "Suomalaisen kestävyysjuoksun historia" (SKS, 2014), s. 199
[14] Nello Pacen Muistokirjoitus White Mountain Research Center - tutkimuskeskuksen Internet-sivuilla
http://www.wmrc.edu/gifts/pace-bio.html
[15] Vettenniemi, 2017, s. 78-79
[16] "Sports in thin air", Br Med J. 1966 May 14;1(5497):1186-7.
[17] Olofsson, Ken: "Jag har aldrig prövat GIH-Metoden", Aftonbladet, 25.9.1971
[18] Rewald E: "Improved work capacity at altitude by transfusional polycythemia", J Sports Med Phys Fitness. 1970 Jun;10(2):96-9