Erään Ennätyksen Historia - OSA I: "GIH:n piinapenkissä"

Sapporon epäonnen syytä etsimässä

Vuoden 1973 helmikuussa hiihtomaailma kokoontui Ruotsin Faluniin MM-kisojen merkeissä kilpailemaan MM-laduille, siitä huolimatta olikin arvokisojen välivuosi.

Kyseessä eivät olleet vielä maailmanmestaruushiidot vaan seuraavan talven MM-hiihtojen esikisat, jolloin kisajärjestäjä sai valvoa kisojen logistista onnistumista, kun taas vierailevat joukkueet pääsivät tutustumaan latuihin ja testaamaan joukkueensa iskuvoiman suoraan kentällä, ja samalla vetämään kokemuksistaan johtopäätöksiä ja muuttamaan vielä valmistautumistaan ennen suurta koitosta.

Kisat menivät suomalaisten mieshiihtäjien osalta alavireisesti, kun Suomen miesten viestijoukkue jäi seitsemänneksi, ja samalla sijalle ylsi myös 30 kilometrin matkalla Suomen paras hiihtäjä Juha Mieto jääden kärjestä pari minuuttia. ”Kyllä meidän on rehdisti tunnustettava, että mieshiihdon kohdalla on edelleen paljon tekemistä,” kommentoikin aihetta Hiihtoliiton valmennuksen ja koulutuksen päällikkö Heikki Kantola paikan päältä.[1]

Sapporon 1972 olympiakatastrofi ei voinut olla muuttamatta suomalaisten valmennuskulttuuria, kun syyllistä haettiin myös huonosta valmistautumisesta ja epätieteellisestä harjoittelusta.

Yksi ”tekemisen” muoto oli tieteellisempi suhtautuminen valmennukseen ja urheilijoiden fysiologisen puolen testaukseen, ja Ruotsin alavireiseltä vierailulta omituinen jälki historiaan, kun Falunin kisojen yhteydessä viiden hiihtäjän ja lääkärien ryhmä vieraili Ruotsin urheilukorkeakoulun (GIH) laboratoriossa maailman parhaiden fysiologien tutkittavana. Ryhmään kuului viiden hiihtäjän lisäksi myös Hiihtoliitossa vasta aloittanut lääkäri Tapio Videman sekä tunnettu urheilufysiologi Paavo Komi, jotka kumpikin kuuluivat vastaperustettuun Hiihtoliiton Valmennuksen Asiantuntijaryhmään.

Yksi ryhmän viidestä urheilijasta oli vasta uransa alussa ollut 23-vuotias Juha Mieto, joka oli tuolloin jo kansainvälisen huipputason menijä. Hän oli paitsi lähes olympiamitalisti jäätyään niukasti mitaleilta edellisvuonna 15 kilometrin pikamatkalla Sapporon epäonnisissa talviolympialaisissa, niin tämän lisäksi kolminkertainen Suomen mestari voitettuaan kaikki henkilökohtaiset matkat juuri Falunin esikisojen alla.

Vaikka Mietaa piti yhtenä syynä kotimaan suurmenestykseensä Etelä-Pohjanmaalle lääkäri Jussi Kankaan ja valmentaja Heikki Kelton ympärille syntynyttä ”Jussin tallia”, mikä mahdollisti hiihtäjien testitulosten saannin säännöllisesti harjoituskauden aikana, oli hänellä ylivoimalleen myös ikävämpi selitys. ”Hiihtotasomme oli silloin melko heikko”, ilmaisi Mietaa erään asian lakonisesti ensimmäisessä elämänkerrassaan viisi vuotta myöhemmin. [2] Sapporon edellisvuoden talviolympialaiset olivat heikon hiihtotason käännekohta, kun mieshiihtäjät olivat jääneet ensimmäistä kertaa kokonaan ilman mitalia.

Hapenottoa oli testailtu Suomessa aiemminkin etenkin epäsuorilla menetelmillä, mutta Mietaan kuvailema heikko hiihtotaso ja mieshiihdon vuoden 1972 olympiakatastrofi oli yksi syy sille, miksi suomalaishiihtäjien fysiologiasta kiinnostuttiin tarkemmin, ja suunnitelmissa olikin testata urheilijoita entistä tarkemmin ja tieteellisemmin ja perustaa lihastutkimusasema Jyväskylään hollantilaisten avustuksella. Ja koska 1970-luvun alussa urheilufysiologian paras asiantuntemus löytyi juuri Ruotsista, oli luonnollista testauttaa hiihtäjät GIH:ssa pohjoismaisen yhteistyön hengessä.

***

Juha Mietoa ei syyttä tunnettu lempinimellä ”Kurikan Jätti” tai ”Pitkä-Jussi”, ja Suomen paras hiihtäjä ja hänen silminnähden suuri kokonsa olivat herättänyt ihmetystä myös urheilufysiologian näkökulmasta.

Kurikkalainen oli itse vuoden 1973 SM-hiihtojen aikaan todennut jopa hyötyneensä painostaan ainakin alamäkiosuuksilla. ”Kun muut tuollaiset kuiviin harjoitelleet laskivat samoja lumia, niin heidän painonsa ei vienyt heitä samalla vauhdilla eteenpäin”, selosti Mietaa omia havaintojaan toimittajalegenda Risto Taimelle kisojen aikaan.[3]

Kaikki eivät olleet vakuuttuneita tai ainakin ihmettelivät asiaa. ”Juhan mahtavat mitat ovat tosi hämäävät: kuinka noin iso, painava mies voi olla kestävyyslajin huippu”, ihmettelikin Aamulehden toimittaja Urho Salo kurikkalaisen kokoa ja menestystä. ”Tuntuisi luonnolliselta, että pienempi elopaino lisäisi vauhtia. Onhan kevyttä vartta aina helpompi liikutella”.[4]

Eräs vastaus 196-senttisen ja 96-kiloisen Juha Mieto arvoitukseen saatiin, kun hän astui Tukholmassa juoksumatolle, tarkoituksena selvittää miehen paitsi hapenottokoneen koko niin myös hänen lihastensa rakenne. Ruotsin urheilukorkeakoulussa tehdyt testit suoritti ruotsalainen Bengt Saltin, joka oli jo tuolloin tunnettu fysiologi ja julkaissut paljon uraauurtavaa kirjallisuutta ihmisen suorituskyvystä.

Tunnetuin ja helposti ymmärrettävin Miedolle tehty testi oli maksimaalisen hapenoton osoittava testi, jonka tarkoitus on mitata sitä, miten paljon urheilijan elimistö pystyy kuljettamaan happea lihasten käyttöön, ja miten paljon lihakset voivat käyttää tästä hapesta. Hapen tasainen ja runsas saanti lihaksille on erittäin tärkeä suorituskyvyn määrittävä tekijä kymmeniä minuutteja ja jopa tunteja kestävissä kestävyyslajeissa, ja hapenottokykyä pidetään hyvänä kunnon mittarina.

Testissä urheilija juoksee matolla asteittain lisättävillä työkuormilla niin kauan, kunnes hän ei enää jaksa. Vaikka voi mennä paljonkin maitohappopuolelle, niin elimistö saavuttaa jo tätä ennen rajan, jolloin hapenkuljetusjärjestelmä ja lihasten kyky käyttää tarjottu happi ovat saavuttaneet maksimitason, mikä on käsitteellisesti maksimaalinen hapenottokyky.

”Hänen lihaksensa toimivat, ja rullamatto jysähtelee hänen kumitossujensa askelista”, kuvailee Mietaan menoa GIH:n laboriatoriossa maailmanennätystä helmikuussa todistamassa ollut ruotsalaistoimittaja Suomen Kuvalehden uudelleenjulkaisemassa artikkelissa. ”Hänen hengityksensä käy läähättäen”. [5

Suomen Kuvalehti julkaisi huhtikuussa 1973 käännöksen GIH:n testiä käsitelleestä ruotsalaisesta artikkelista.

Uusimmassa omaelämänkerrassaan Mieto kertoo, miten suomalaislääkärit tekivät hänelle testejä hänen uran alussa, ja hänellä todettiin voimakas adrenaliinin eritys, mikä auttoi mahdollisesti kilpailutilanteessa.[6] Hän jaksaa myös tämän testinkin hyvin. ”Hiki valuu pitkin kasvoja, kun hänen sieraimensa suljetaan metallipuristimella ja kuminen suukapula työnnetään suuhun”, jatkaa ruotsalaistoimittaja. ”Suukapulasta johtaa 'pölynimurinletku' kookkaaseen harmaaseen kumipussiin, joka on lavalla hänen päänsä päällä”. Samalla juoksumaton kulmaa kallistetaan, jolloin juoksu muuttuu kuormittavammaksi, tarkoituksena ajaa hiihtäjä uupumustilaan, jotta voidaan olla varmoja, että elimistöstä on otettu kaikki irti, ja talteen otettu hapenoton lukema on ainakin sen päivän maksimiarvo.

Seitsemän minuutin jälkeen kurikkalainen lopulta keskeyttää suorituksen ja nojaa ”hartaasti huohottaen” vieressä olevaan telineeseen, ja häneltä otetaan verinäyte, josta mitataan maitohappopitoisuus, millä vielä varmistetaan se, että suorituksessa on menty epämukavuusalueelle.

Urheilijoilta otettiin laboratoriossa myös lihasnäytteet, josta selvitettiin paitsi tiettyjen entsyymien aktiivisuutta niin myös lihassolujen jakauma. Jo tuolloin tiedettiin, että lihassolut jakautuivat karkeasti kahteen tyyppiin, hitaisiin ja nopeisiin. Nopeat olivat eduksi räjähtävää voimaa tarvittavissa urheilumuodoissa, kuten pikajuoksussa ja yleisurheilun kenttälajeissa, koska ne tuottivat paljon voimaa nopeasti, vaikka väsyivät helposti. Hitaat solut sensijaan tuottavat voimaa hitaammin, mutta olivat energiatehokkaampia ja tyypillisiä kestävyyslajien urheilijoille, joissa suoritus kestää jopa tunteja, ja joissa mennään harvoin edes lähelle maksimivoimaa.

Mietaan solujakaumassa oli 80-84 prosenttia hitaita soluja, ja lukema osoitti selvästi, että moukarinheitossakin pitkien raajojensa ansiosta menestynyt eteläpohjalainen oli suuresta koostaan ja voimistaan huolimatta tehnyt oikein valitessaan juuri kestävyyslajit heittolajien sijaan.

Kiinnostavampi tulos oli kuitenkin se, mitä saatiin hapenoton lukeman osoittavaan Douglas-säkkiin. Kuten yllä mainittu, niin säkin sisällöstä nimittäin pystyttiin laskemaan, että Mietaan keuhkot, verenkiertojärjestelmä ja lihakset olivat kooltaan niin massiiviset, että elimistö pystyi kuljettamaan ja käyttämään yhteensä 7,4 litraa happea minuutissa.

Se oli paitsi korkein milloinkaan mitattu tulos, niin fysiologit olivat vieläkin enemmän ihmeissään, koska kuudenkin litran ylityksiä pidettiin harvinaisina.

GIH:n apulaisprofessorina toiminut Saltinin ystävä Björn Ekblom oli vain muutama kuukausi aiemmin kirjoittanut Svensk Idrott-lehdessä, että hapenoton korkein ikinä mitattu lukema oli 6,6 litraa minuutissa.[7] Hiihtäjien korkein lukema oli luultavasti Thomas Magnusson 6,5 litran lukemallaan. Tämä suurikoneinen hiihtäjä ja tuleva maailmanmestari oli Miedon tavoin onnistunut voittamaan maansa mestaruuskisoissa kaikki henkilökohtaiset matkat.

Vertailukohtana voi todeta, että GIH-urheilukorkeakoulun opiskelijat jäivät keskimäärin neljään litraan siitä huolimatta, että monet heistä olivat aktiivisia liikunnan harrastajia.

”Maailmanennätyksen” arvoitus

Toisaalta ainakin korkea lukema oli myös odotettavissa, koska jo tuolloin tiedettiin, että hapenottokyvyllä oli taipumus skaalautua ihmisen kehon koon ja hapenoton määrittävien tekijöiden, kuten sydämen koon, hemoglobiinin ja veren kokonaismäärän, keuhkojen koon ja lihasmassan määrän mukaan.

Ei ollutkaan yllätys, että aiemman hapenoton ennätyksen tekijä olikin 90-kiloinen norjalaispikaluistelija Björn Tveter, joka oli puhaltanut GIH:n tutkijan Björn Ekblomin  norjalaiskollegan Lars Hermansenin tekemässä testissä Douglas-säkkiin lukeman 6,64 litraa minuutissa.[8] Kun Ekblom-Hermansen kaksikko oli tehnyt tieteellistä tutkimusta huippu-urheilijoiden sydämen toiminnasta edellisen vuosikymmenen puolivälissä, mitattiin myös tämän julkaistun raportin korkein lukema (6,24 l/min) suurikokoisimmalta urheilijalta, joka oli 195-senttinen ja 84-kiloinen kansallisen tason suunnistaja.[9]

Mutta nämäkin isokoiset kestävyysurheilijat jäivät siis reilusti alle seitsemän litran, ja Mietaan lukemasta tekeekin uniikin nimenomaan se, että sen varsin luotettavasti tiedettiin tuolloin olleen suurin koskaan mitattu lukema, koska se ylitti aiemmat lukemat niin suurella erolla, noin 7-8 desillä. On jopa todennäköistäkin, että aiempaa epävirallistakaan ME-tulosta ei "oikeasti" tiedetty eikä ennätyksiä uutisoitu, koska kuuden litran ylittäneitä tuloksia mitattiin jo 1960-luvun puolella eivätkä kuuden ja puolen litran nurkilla olleet ennätyslukemat olleet kuin marginaalisesti niiden yläpuolella, ja saattoivat selittyä laitteistoeroilla tai kalibrointivirheillä tai muilla tekijöillä.

Mietaan testi toistettiin Suomessa 1980-luvun puolivälissä ja hapenoton maksimitulos oli käytännössä sama kuin Ruotsissa mitattu lukema – 7,42 litraa minuutissa. [10] Mittakaava on sama siitä huolimatta, että 1980-luvun testi suoritettiin matolla hiihtämällä, jolloin lukema on yleensä prosentin-pari juoksemalla saatua hapenoton lukemaa suurempi, koska ylävartalon lihaksisto osallistuu aktiivisemmin veressä virtaavan hapen kuluttamiseen.

On ainakin epätodennäköistä, että kyse olisi ollut molemmilla kerroilla väärin kalibroidusta laitteesta tai väärin kirjatusta luvusta.

Paras kunnon mittari?

Vaikka maksimaalinen hapenotto eli suurinta aerobista voimantuottoa kuvaava lukema on tärkeä lukema ja kertoo suorituskyvystä, on se kuitenkin vain toinen puoli hapen merkityksestä suorituskyvyn kannalta, koska yhtä oleellista on hapen tarve, joka liittyy keskeisesti liikulteltavan massan kokoon, joista hiihdossa tärkein on tietenkin urheilijan tärkein oma paino.

Onkin intuitiivista, että suurempi urheilija tarvitsee enemmän happea suorituksessaan, ja yleensä onkin todettu mielekäämmäksi ilmaista kunkin urheilijan lukema jakamalla absoluuttinen lukema painokiloilla, jolloin selviää ”happikoneen” suhteellinen koko. Pelkkä ”happikoneiden” koon vertailu ei siis kerro paljoakaan suorituskyvystä, jos koneelta vaaditaan enemmän, mutta painolla jaettu ja yleensä millilitroina painokiloa kohden ilmoitettu suhteellinen lukema onkin kiinnostavampi.

Nykykäsityksen mukaan miespuolisten eliittihiihtäjien arvojen pitää painokiloa kohden olla 80-90 millilitran nurkilla, mutta korkeita lukemia oli mitattu aina, ja yhteys suhteellisen hapenottokyvyn ja suorituskyvyn välillä olikin jo 1970-luvun alussa tiedetty jo pelkästään sen perusteella, että korkeimmat lukemat oli mitattu systemaattisesti maailman parhaimmilta urheilijoilta.

Korkean arvon ja mahdollisesti ME-tuloksen hengittänyt Sixten Jernberg (81 ml/kg/min) olikin 1950- ja 1960-lukujen ehkä paras hiihtäjä ja vuoden 1964 olympiavoittaja Assar Rönnlund testautti pian voittojensa jälkeen kansainvälisiin uutissähkeisiin asti päässeen ME-lukeman 85,1 ml/kg/min, ja Juha Miedon olympiadebyytissä Sapporossa 1972 viidentoista kilometrin pikamatkalla suvereenisti voittanut ruotsalainen Sven-Åke Lundbäck puhalsi taas Douglas-säkkiin testissä uskomattoman 93-94 millilitran lukeman.

Yllämainituista Jernberg ja Rönnlund jäivät absoluuttisella luvullaan kuuden litran alapuolelle, kun taas kirjallisuudessa mainituista kuuden litran ylittäjistä ei automaattisesti tullut kestävyyslajiensa eliittiä. Tämän lisäksi menestyneillä kuuden litran miehilläkin oli silti korkeat hapenotot painokiloakin kohden, ja 6,5 litran ennätysmies ja maailmanmestari Thomas Magnuson oli 84-85 millilitran sarjassa.

Tälle havainnolle löytyi myös tieteellinenkin vahvistus.

Esimerkiksi Suomessa huomattiin varsin aikaisin tilastollinenkin yhteys muuttujien välillä fysiologi Heikki Ruskon testattua 1970-luvun alkupuolella väitöstutkimuksessaan joukon Olympiakomitean hänelle testattavaksi lähettämiä suomalaisia huippuhiihtäjiä. ”Kun tutkitut 17 hiihtäjää pantiin järjestykseen saavutusten perusteella, havaittiin, että menestys oli ollut sitä parempi, mitä tehokkaammin he kykenivät ottamaan happea”, selosti Rusko havaintojaan Jyväskylän laboratoriossa vierailleelle tietokirjailija Antero Raevuorelle vuonna 1977. ”Korrelaatio oli selvä”.[11] Muussa yhteydessä julkaistusta tilastoanalyysistä selviää, että erittäin vahva korrelaatio oli nimenomaan suhteellisen hapenoton ja sijalukujen välillä, vaikka myös absoluuttinen arvo korreloi sijaluvun kanssa, tosin heikommin.[12]

Kun Ruotsissa mitattiin neljän hiihtäjän suhteellisen hapenoton keskiarvo vuoden 1955 mestaruuskisojen alla, tulivat hiihtäjät maaliin juuri hapenoton ennakoimassa järjestyksessä. 1970-luvun alussa urheilukorkeakoulun (GIH) tutkija Ulf Bergh tutki myös lähemmin maan kuuden huippuhiihtäjän sijalukuja tammi-helmikuussa 1972 ja huomasi Ruskon tavoin myös sen, että painokilokorjattu hapenotto todella korreloi vahvasti kunkin hiihtäjän viiden parhaan kilpailusijoituksen kanssa korrelaatiolla 0,89. Korkeimman luvun (86) omanneen hiihtäjän viiden parhaan kilpailusuorituksen keskiarvo oli 1, hän oli siis voittanut viisi parasta kilpailuaan. 80-83 hapenottokyvyn hiihtäjien viiden parhaan suorituksen sijoituksen keskiarvo oli taas n. 1,5-2,2:n nurkilla, mutta 75 millilitran hiihtäjät saivat tyytyä parhaimpien hiihtojen keskiarvossaankin sijojen 4-4,5 nurkille.[13]

Tutkiessaan kuuden ruotsalaisen huippuhiihtäjän viiden parhaan sijoituksen keskiarvon yhteyttä hapenottokykyyn Sapporon olympiatalvena 1971-72, huomasi GIH:n tutkija Ulf Bergh selvän korrelaation suhteellisen hapenoton (vasen) ja sijaluvun välillä. Absoluuttisella hapenotolla ei sensijaan ollut yhteyttä menestykseen. ([13] Julkaistu Trygg Hansan luvalla)

Yhteenvetona voi todeta, että kiinnostus hapenottokykyyn oli huomattavan suurta 1970-luvulla. Ja suhteellista lukemaa pidettiin hyvin paljon menestystä ennakoivana tekijänä.

Maailmanluokan hiihtäjä Mietaa muodostikin tässä suhteessa arvoituksen, ja oli osaltaan muuttamassa sitä tapaa, jolla fysiologit ajattelivat hiihtoa.

Lähdeviitteet:

[1] "Heikko Kantola: Paljon tekemistä", Kaleva 27.2.1973

[2] Nurmela, Kari A: "Mietaan Jussi Kurikasta", Weilin-Göös (Espoo), 1978 s. 91

[3] Taimi, Risto: "Suuri paino Juhan suuren voiton takana", Urheilulehti 8/1973

[4] Ursa: "Tulikoe", 22.2.1973

[5] Muhr, Jan; Ronny Karlsson: "Kidutuskammio vai mestaritehdas?", Suomen Kuvalehti 14/1973. Muutamasta tästä artikkelista olevasta asiavirheestä päätellen (mm. pikaluistelija Tveteniä kutsutaan ampumahiihtäjäksi) on Kari A. Nurmela tätä lähteenään Mieto-biografiansa hapenoton tietoihin.

[6] Pouta, Hellevi: "Mieto", Karisto (Hämeenlinna) 2019, s. 51

[7] Ekblom, Björn: "Blir 'blood-doping' ett nytt idrottsproblem?", Svensk Idrott 11/1972

[8] Hermansen, Lars (1973): "Oxygen Transport During Exercise in Human Subjects", Acta Physiol Scand Suppl. 1973;399:1-104

[9] Ekblom B, Hermansen L (1968): "Cardiac output in athletes", J appl Physiol. 25, 619-25

[10] Kantola, Heikki; Heikki Rusko: "Sykettä ladulle"; Gummerus (Jyväskylä), 1985, s. 192;

Myöhemmin samat hapenoton ja lihassolujakauman tiedot julkaistiin myös toimittaja Kari A. Nurmelan toimittamassa vuonna 1978 ilmestyneessä Juha Miedon elämänkerrassa Mietaan Jussi Kurikasta. Vaikka Mietaasta kiertääkin toinen toistaan uskomattomampia tarinoita, löytyy Suomen Urheilumuseon arkistosta ruotsalaisten toimittama kortti, jossa on yhteenvetona suomalaishiihtäjien testien tulokset.

Luvut on ainakin mitattu ja kirjattu samoina, kuin mitä Mietaa ne muisti.

[11] Raevuori, Antero (1977): ”Huippu-urheilijaksi synnytään”, Yhteisvoimin 1/1977

[12] Arstila, Antti; Heikki Rusko: "Fitness Profiles of Elite Finnish Athletes", Research Reports From the Department of Biology of Physical Activity, University of Jyväskylä, 10/1976.

[13] Bergh, Ulf (1974): "Längdlöpning, Idrottsfysiologi, Rapport nr. 1" Stockholm, Trygg-Hansa (1974); Tilastoanalyysi mainitaan teoksessa (Bergh, Ulf; Artur Forsberg: "Physiology of Ski Racing", , s. 844-856 teoksessa "Endurance in Sports" (Blackwell-Science, 2000, Oxford)