"Uusi Lähestymistapa", Osa III: "Epäsuora testi? -- ensimmäinen yritys"

Käyttäjän näkökulmasta veridopingin ensisijainen päämäärä ei ole saada säilöttyä verta tai vierasta molekyyliä kehoon vaan vaikuttaa verenkuvaan ja etenkin happea kuljettavien punasolujen määrään elimistössä niin, että määrä on suorituskyvyn kannalta optimaalisempi.

Onnistunut veridoping-operaatio nostaakin hemoglobiinin määrää verenkierrossa ja luonnollisesti samalla myös veren hemoglobiinitasoa.

Kun veriarvot on saatu korkealle tärkeitä kisoja varten, näkyy verenkuvassa kuitenkin muitakin muutoksia lähinnä kahdesta syystä. Elimistö ei ensiksikään halua olla tilassa, jossa veressä virtaa “liikaa” punasoluja, vaan se haluaa palautua ns. normaalitilaan ja ryhtyy myös toimenpiteisiin hidastamalla uusien punasolujen tuotantoa. Elimistö pudottaa EPO-hormonin luontaista tuotantoa, mikä näkyy pienellä viiveellä myös siten, että myös ns. nuoria punasoluja, retikulosyyttejä, syntyy vähemmän. Kun tavallisesti retikulosyyttejä on määrä, joka riittää korvaamaan aiemmin kuolleet punasolut eli noin prosentti punasoluista, saattaa määrä pudota verensiirron tai EPO-hormonin käytön lopettamisen jälkeen prosentin kymmenyksiin ja jopa lähelle nollaa.

Toiseksi punasolutuotantoa kiihdyttämällä saadut tai veripussista siirretyt punasolut ovat rakenteeltaan keskimäärin erilaisia kuin elimistön normaalilla vauhdilla tuottamat lähinnä tuhoutuneiden solujen tilalle tuotetut “normaalit” punasolut. Ylisuurilla EPO-annoksilla syntyneissä punasoluissa on paljon jättikokoisia soluja, kun taas veren poiston ja säilyttämisen jälkeen eri tyyppiset solut eivät selviä prosessista yhtä suurina määrinä.

Lisäksi verenkuvassa näkyy muutoksia jo ennen kuin hemoglobiinitaso on saatu kohotettua korkealle riippuen siitä, mitä menetelmää urheilija on käyttänyt. Kun urheilija kiihdyttää punasolujen tuotantoaan kisojen alla esimerkiksi EPO-hormonia käyttämällä, kasvaa yllämainittujen nuorten punasolujen (retikulosyyttien) suhteellinen määrä hormonin annostelun aikana. Tavallisesti nuoria punasoluja on noin prosentti koko punasolujen määrästä, mutta määrä saattaa olla lähellä viittä prosenttia, jos urheilijalla on punasolujen tuotantoa kiihdyttävä hormonikuuri päällä.

Myös veren poistaminen myöhempää siirtoa varten aiheuttaa verenkuvan muutoksia. Veren poistaminen tietenkin pudottaa muutamiksi viikoiksi tai kuukausiksi veren hemoglobiinitason, kun osa punasoluista on joko jääkaapissa tia pakastimessa. Mutta uusien punasolujen suhteellinen määrä kasvaa elimistön kiihdytettyä uusien punasolujen tuotantoa korvatakseen verenpoistosta syntyneen vajeen.

Mutta riittääkö pelkkä epänormaali verenkuva tai nopeat verenkuvan muutokset sellainaan näytöksi veridopingin käytöstä? Ja voiko urheilijaa sanktioida tällaisessa tilanteessa samalla tavalla kuin silloin, jos hänen elimistöstään on löytynyt vierasta molekyyliä?

***

Veridoping nousi julkisen keskustelun aiheeksi ensimmäisen kerran vuoden 1971 syksyllä, kun apulaisprofessori Björn Ekblom kertoi tutkijaryhmänsä kanssa havainneensa, että 800 millilitran verensiirto paransi koehenkilöiden suorituskykyä huomattavasti.

Ruotsalaistutkijat ovat aina painottaneet, että menetelmä keksittiin vahingossa osana koesarjaa, jossa tutkittiin, miten hapenottojärjestelmän ketjun manipulointi vaikutti hapenottokykyyn ja suorituskykyyn.

Veridopingin testaamisesta puhuttiin mediassa jo tuolloin, ja amerikkalainen urheilufysiologi ja valmentaja Jack Daniels ehdottikin Track & Field News -lehdelle yhtenä testimenetelmänä urheilijoiden verenpaineen mittaamista. Ajatus oli, että ylimääräinen veriannos aiheuttaisi muutoksen veren paksuuteen tai määrään ja sitäkautta voisi näkyä kohonneena verenpaineena. Ehdotuksen ilmoille heittänyt Daniels myönsi, että normaalien verenpaineiden skaala oli niin laaja, että menetelmä oli jo siksi epäkäytännöllinen, ja jo tuolloin oltiin tajuttu, että testaaminen tulisi olemaan hankalaa.[1] 

Danielsin havainto kuvasi sikäli hyvin tulevaa, että useimmissa tulevissa testeissä tultiin törmäämään ongelmaan, että mitattavien parametrien normaalit viitearvot olivat laajoja tai niiden vaihtelut suuria, joten testit olivat epäluotettavia.

Vaikka nykyään monesti kirjallisuudessa kerrotaan, että veridoping "keksittiin" 1970-luvun alussa, niin menetelmän käytön jäljittamistä dopingtesteissä ei tutkittu käytännössä lainkaan 1970-luvulla lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkään ei ei ollut konsensusta, oliko menetelmä dopingia vai ei, minkä lisäksi ei oltu täysin varmoja edes siitä, onko lisäverestä suorituskyvylle mitään hyötyä. Veri oli elimistössä luontaisesti esiintyvä aine eikä piristeisiin tai steroideihin kytketty huume tai vieras aine, minkä lisäksi suuri osa ennen 1980-lukua tehdyistä verensiirtokokeista antoi tehon suhteen epämääräisiä tuloksia. "Pätevän testin löytäminen veridopingin jäljittämiseksi voi olla vaikeaa", kirjoitti nimekäs urheilufysiologi Russell R. Pate Runner's World -lehdessä 1970-luvun puolivälissä. "Mutta jos tulevaisuuden tutkimus osoittaa, että veridoping on hyödytöntä, niin mitään testiä ei tarvita." [2]

Kumpaankaan kysymykseen ei saatu yksiselitteistä vastausta, joten keskustelu veridopingin osoittamiseksi 1980-luvun puoliväliin asti lähes olematonta ja muutamat testausideat lähinnä satunnaisia ajatuksia, joita ei sen kummemmin tutkittu.

Jotain kuitenkin pinnan alla tapahtui.

Ruotsissa asia vaivasi paljonkin Voimistelu- ja Urheilukorkeakoulun (GIH) tutkijoita, jotka olivat menetelmän alkujaankin kehittäneet. Kun kaksi ruotsalaistoimittajaa vieraili Björn Ekblomin laboratoriossa vuonna 1975, saattoivat he kirjoittaa, että Ekblomilla oli myös miettinyt vahingossa kehittämänsä menetelmän testaamistakin:

Kun menetelmä julkistettiin, sen toteamiseen ei tunnettu mitään keinoa. Nykyisin tunnetaan jo. Elimistön ulkopuolelle otettu veri vanhenee toisella tavalla kuin verenkiertojärjestelmässä oleva. Teoriassa on siis mahdollista paljastaa veridoping ottamalla verinäytteet ennen kilpailua ja sen jälkeen.

Käytännössä valvonta on kuitenkin edelleenkin mahdotonta järjestelysyistä. Sen suorittaminen veisi viikkoja.[3]

Myös veridopingia vuodesta 1966 asti tutkinut Ekblomin kanssa tutkinut urheilufysiologian legenda Per-Olof Åstrand totesi Ruotsin medialle seuraavana vuonna, että takaisin siirretty veri näytti mikroskoopissa erilaiselta kuin elimistön oma veri, joten veritankatunkin veren voisi ehkä erottaa tankkaamattomasta.[4]

Kansainvälinen Olympiakomitea kiinnostui aiheesta vain vähän, vaikka esimerkiksi vuosikymmen aikaisemmin perustetun Lääketieteen valiokunnan puheenjohtaja prinssi Alexandre de Mérode ja komitean nimekäs jäsen Arnold Beckett kommentoivat aihetta satunnaisesti mediassa ja välillä ristiriitaisestikin, kun Beckett oli huolissaan menetelmän käytöstä, kun taas de Mérode piti kohua veridopingin ympärillä sensaationhakuisuutena.

Aihe ei välttämättä ollut päivänpolttavin, sillä piristeitäkin oltiin etsitty urheilijoiden virtsasta systemaattisemmin vasta 1960-luvun puolivälistä, ja anabolisten steroidien status doping-säännöstössä ja testausmenetelmät olivatkin 1970-luvun kuuma aihe.

Molempien menetelmien käytön tiedetään olleen laajaa, mutta veridopingin suhteen ei tiedetty varmuudella edes ainoattakaan huippu-urheilun veridopingtapausta ennen 1980-lukua.

Olympiakomitea jokatapauksessa tuli menetelmästä ja sen aiheuttamasta mahdollisesta ongelmasta tietoiseksi viimeistään vuoden 1976 tammikuussa, kun Norjan joukkue kirjoitti saman vuoden Innsbruckin talvikisojen alla Kansainväliselle Olympiakomitealle kirjeen, jossa varoitettiin menetelmän käytöstä ja ehdotettiin, että urheilijoista voisi etsiä neulan jälkiä doping-kokeen yhteydessä.[5]

Kirjeen ideoija oli joukkuelääkäri Paul Lereim, joka oli jo vuosikymmenen alussa ilmaissut huolensa veridopingtutkimuksista ja niiden soveltamisesta käytännössä. "Hän ei ole luonut kokeitaan siksi, että ruotsalaiset juoksijat tekisivät maailmanennätyksiä, vaan siksi, että hänen velvollisuutensa tutkijana on lisätä ihmiskehon tuntemusta", oli Lereim sanonut norjaisessa Aktuell -lehdessä jo vuonna 1971, kun ruotsalaisten verensiirtokokeet olivat pinnalla. "Olen kuitenkin yhtä mieltä riskistä, että kokeita voidaan hyödyntää johonkin sellaiseen, johon tiedän Björn Ekblomin haluavan ottaa etäisyyttä".[6]

Norjan kirjettä käsiteltiin myös Kansainvälisen Olympiakomitean Lääketieteen valiokunnan kokouksessa kisojen alla, jolloin myös neulanjälkien etsiminen mainittiin ohimennen. "Professori Beckett haluaa tietää, Onko Lääketieteen Valiokunnan jäsenillä lupa mennä urheilijoiden pukukoppeihin tutkimaan, onko pistoksia suoritettu", lukee esimerksi helmikuun alussa 1976 päivätyssä pöytäkirjassa. "Vaikka tämä on hyvä ehdotus teoreettisesta näkökulmasta, komissio pitää menetelmää epäkäytännöllisenä."[7] Valiokunta päätyi lopulta tuomitsemaan verensiirtojen käytön ei ryhtynytkään muihin toimenpiteisiin.

Aihe vaivasi kuitenkin valiokuntaa siinä määrin, että Robert Dugal kirjoitti seuraavana vuonna raportin aiheesta Lääketieteen valiokunnalle kertoen keskustelleensa veridoping-ongelmasta kanadalaisten hematologien kanssa, joiden käsityksen mukaan ainoa keino menetelmän käytön osoittamiseen oli se, että osa punasoluista muuttui veren säilytyksen aikana pallomaisiksi ("spheric"). Dugalin mukaan niiden havaitseminen verinäytteestä oli hankalaa eikä ollut ollut selvää, että joku tauti ei aiheuttaisi pallomaisia punasoluja. Lisäksi positiivisen tapauksen sattuessa kontrollinäyte (ns. B-näyte) olisi hyödytön, sillä se sisältäisi automaattisesti näitä epämuodostuneita soluja oltuaan muutaman päivän elimistön ulkopuolella.[8]

Muitakin ajatuksia heitettiin ilmoille.

Sveitsiläinen urheilulääkäri Hans Howald ehdotti yhtenä mahdollisuutena punasolujen säilytyksessä käytettyjen aineiden etsimistä. Vereen täytyi jääkaappisäilytyksessä lisätä hyytymistä estäviä aineita, jotka voisivat näkyä joko veri- tai virtsatestissä. Ajatusrakennelma esitettiin arvostetussa Olympic Review -lehdessä vuonna 1978.[9] Suomen hiihtomaajoukkueen ylilääkäri Seppo Rehunen kertoi kuusi vuotta myöhemmin, että antidopingtyössä ansioitunut tutkija Kimmo Kuoppasalmi oli myös tutkinut vaihtoehtoa.[10]

Norjan kirjeen taustalla olleen Paul Lereimin veli Inggard Lereim oli myös urheilulääkäri, joka tulisi ajamaan veritestaus-asiaa aktiivisesti seuraavat vuosikymmenet. Hän arveli vuonna 1978 Norjan mediassa, että säilötyn veren "tuhoutumistuotteet" voisivat olla avain menetelmän käytön paljastamiseen ja että toimiva testi voitaisiin saada käyttöön jo vuoden 1980 olympiakisoihin mennessä.[11]

Se oli yleisesti tiedossa, että myöhempää tankkausta varten säilötty veri huononi laadultaan, kun noin prosentti punasoluista tuhoutui joka päivä, minkä seurauksena pusseihin kertyi suuria määriä mm. bilirubiinia ja rautaa. Yli kuukauden jääkaapissa säilytetyssä veressä jopa 40 % punasoluista saattoi olla tuhoutunut ennen veren takaisinsiirtoa.

***

Aihetta alettiin tutkia vakavammin vasta 1980-luvun puolivälissä FIS:n kiellettyä verensiirrot 1983, ja Kansainvälisen Olympiakomitean seuratessa asiassa pari vuotta myöhemmin.

Lisäksi 1970- ja 1980- lukujen vaihteessa useampikin laboratorio päätyi erillisissä tutkimuksissa johtopäätökseen, että lisäveri paransi suorituskykyä, vaikka tarkka tulosparannus oli (ja on vieläkin) arvoitus.

"Tuolloin tehtiin ehdotuksia monenlaisista veridopingin osoittavista testeistä, joista jotkut olivat käytännöllisiä, jotkut eivät", Yhdysvaltain joukkueen lääkäri tohtori Jim Stray-Gundersen muistelee ajanjaksoa. ”Se oli laajan pohdinnan aikaa ongelman ratkaisemiseksi. Vietin paljon kesiä vuosina 1984-85 Oslossa Työterveyslaitoksessa ja Kööpenhaminassa August Krogh -instituutissa työskennellen ja opiskellessani Bengt Saltinin ja Lars Hermansenin kanssa. Keskustelua veridopingista ja sen vaikutuksesta hapenottokykyyn ja kestävyyssuoritukseen käytiin säännöllisesti."[12]

Veritestiä lähettiin ajamaan aktiivisemmin, ja Suomessa oli 1980-luvun alussa jo olemassa menetelmä toisesta henkilöstä siirretyn veren käytön osoittamiseksi.

Ensimmäisen oman veren siirron jäljittämistä käsittelevä vertaisarvioitu tutkimuspaperi julkaistiin vuonna 1987, ja siinä esitetyt testit pohjautuivat verenkuvan äkillisiin muutoksiin ja poikkeamiin ruotsalaisryhmän selvittäessä, miten verenkuva käyttäytyi, kun heidän koehenkilönsä saivat takaisin 1350 millilitraa aiemmin luovuttamaansa verta, jota oli säilytetty jääkaapissa 4-5 viikon ajan. [13]

Kokeen tekijöinä olivat Ruotsin maajoukkueen lääkäri Peter Hemmingsson, Karoliinisen Instituutin lääkäri Bo Berglund sekä arvostettu hematologi Gunnar Birkegård. Koeryhmänä oli 12 kansallisen tason hiihtäjää, joista puolet toimi vertailuryhmänä ja toiselle puolikkaalle suoritettiin verensiirto. Tutkimus sai rahoitusta sekä Kansainväliseltä Hiihtoliitolta että Kansainväliseltä Olympiakomitealta.

Kokeessa kummaltakin ryhmältä kerättiin säännöllisin väliajoin verinäytteitä, josta mitattiin useita muuttujia, kuten veren hemoglobiinipitoisuus, EPO-hormonin määrä, retikulosyytit sekä muutamia muitakin arvoja.

Ruotsalaistutkijoiden mukaan verensiirron pystyi näkemään yhdestä verinäytteestä heti verensiirron jälkeen, koska elimistössä näkyi normaalia enemmän veren säilytyksen aikana syntyneitä hajoamistuotteita.

Noin prosentti elimistössä kiertävistä punasoluista tuhoutuu joka päivä, joten hajoamistuotteita kiertää luonnollisestikin elimistössä tietty määrä, mutta määrä oli suhteellisen pieni ja vakio. Näitä tuhoutumistuotteita kertyy myös myöhempää siirtoa varten säilöttyihin veripusseihin niissä olleiden punasolujen kuollessa säilytyksen aikana, mutta ne eivät tietenkään suodatu veripusseista muovipussien sisältä pois minnekään, vaan niitä kertyy pusseihin päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Kun nämä säilötyt veret siirretään takaisin veridoping-operaation yhteydessä, näkyy hajoamistuotteiden määrässä elimistössä piikki, koska niitä ilmestyy verenkiertoon valtava määrä kerralla.

FIS:n Lääketieteen valiokunnan jäseneksi 1980-luvun alkupuolella päässyt norjalaislääkäri Inggard Lereim oli periaatteessa ollut oikeassa edellisvuosikymmenen lopun spekulaatioissaan.

Testi oli kuitenkin kehno ja lähestymistavassa puutteensa, sillä elimistö saa hävitettyä tuotteet aineenvaihdunnassaan hyvin nopeasti, joten verensiirron aiheuttama raudan tai bilirubiinin piikki on nähtävissä verinäytteessä vain päivän-parin ajan operaation jälkeen. Lisäksi myös jotkut taudit saattavat aiheuttaa verisolujen tuhoutumisen (hemolyysin) ja sitä kautta aineenvaihduntatuotteiden määrän nousun, minkä lisäksi urheilijoiden kohdalla epäiltiin, että jalkojen saamat toistuvat iskut (ns. marssianemia) aiheuttivat punasolujen tuhoutumista.

Toinen testi oli kiinnostavampi ja enemmän linjassa sen kanssa, mihin suuntaan testaus tulisi menemään vuosikymmeniä myöhemmin, kun tutkijat mittasivat, miten puhtaiden ja tankattujen urheilijoiden veren parametrit muuttuivat kahden näytteen välillä ennen ja jälkeen verensiirron. Kuten aiemmin todettu, niin verensiirron jälkeen hemoglobiinitaso nousee, mutta elimistön oma EPO-tuotanto laskee elimistön saadessa signaalin ylimääräisistä punasoluista.

Ruotsalaistutkijat ehdottivatkin yksinkertaista kaavaa: mikäli urheilijan hemoglobiinitaso kohosi ennen verensiirtoa ja sen jälkeen otettujen näytteiden välillä selvästi (yli 5 %), mutta elimistö jarrutti punasolujen tuotantoa laskemalla oman EPO-hormonin määrää (yli 50 %), oli se selkeä merkki verensiirron käytöstä. Tutkijoiden mukaan noin puolet heidän koeryhmänsä veritankkaajista kärähti algoritmilla, kun taas puhtaista koehenkilöistä yksikään ei antanut positiivista näytettä. Tutkijoiden ehdottivatkin, että jatkossa urheilijoilta otettaisiin muutama viikko ennen kisoja (oletetusti puhdas) kontrollinäyte ja myöhemmin kisoissa toinen näyte, joiden veriarvojen muutoksista pystyttiin näkemään, oliko näille suoritettu verensiirto.

Berglund-Hemmingsson-Birgegård -ryhmän skemaattinen testiperiaate (vasemmalla). Mikäli EPO-hormonin määrä on laskenut kahden näytteen välillä yli 50 prosentilla samalla, kun hemoglobiinipitoisuus on kohonnut yli 5 prosentilla, on se merkki verensiirrosta. Algoritmi toimi myös käytännössä ainakin pienellä ryhmällä hiihtäjiä (oikealla).

Koeryhmä oli pieni, joten aineistoa oli vähän, minkä lisäksi useamman näytteen otto oli logistisesti hankalaa urheilijoiden ollessa tuhansien kilometrien päässä kisapaikasta ennen arvokisoja. Lisäksi puhtaita urheilijoita oli vain kourallinen merenpinnalla asuneita terveitä urheilijoita, joten ilmassa oli aina epäilys, voisiko huono-onninen puhdaskin urheilija kärähtää algoritmilla.

Lisäksi tutkijat olivat käyttäneet veren säilytykseen normaalia jääkaappisäilytystä, mistä johtuen suuri verimäärä piti siirtää takaisin jo 4-5 kuluttua poistamisesta. Koehenkilöt eivät olleetkaan täysin palautuneet verenpoiston aiheuttamasta anemiasta, kun heiltä otettiin ennen verensiirtoa kontrollinäytteet, joten heillä saattoi olla tuolloin kohonnut määrä EPO-hormonia veressään elimistön tuottaessa vielä kiihtyneellä tahdilla uusia punasoluja. Bo Berglund painottikin, että testiä ei voinut soveltaa:

Näin ollen on tärkeää painottaa, että yllä käytetyt algoritmit soveltuvat vain tiettyyn joukkoon merenpinnan tasolla eläviin ja harjoitteleviin urheilijoihin ja veridopingiin, jossa on käytetty jääkaapissa säilytettyä verta. Tarvitaankin enemmän tutkimuksia muille ryhmille urheilijoita ja muille veridoping-menetelmille ennen kuin urheilussa voidaan käyttää veritestiä yksiselitteisesti yhdistämään tietty urheilija veridopingiin.[14]

Menetelmää ei otettukaan käyttöön, mutta ensimmäinen epäsuora veridopingtesti ja sen soveltaminen olivat kuitenkin aivan nurkan takana.

***

Kansainvälinen Hiihtoliitto (FIS) oli vuoden 1988 kesäkuussa antanut luvan ottaa urheilijoilta virtsanäytteen lisäksi myös verinäyte dopingtestin yhteydessä vuoden 1989 helmikuussa Lahdessa pidettävien MM-hiihtojen dopingkontrollin yhteydessä. Vahvana syynä olivat saman vuoden helmikuussa pidettyjen Calgaryn talviolympialaisten ympärillä pyörineet veridoping-syytökset, jotka latistivat kisatunnelmaa. Myös EPO-hormoni mainittiin ainakin tulevaisuuden ongelmana, koska lääke ei ollut vielä vuoden 1988 alussa saanut myyntilupaa missään päin maailmaa.

Veritestin kehittäminen jäi järjestäjämaan vastuulle, vaikka FIS lopulta hyväksyi sen, mitä testiä tultaisiin käyttämään. 

Suomalaisilla oli hyvä menetelmä toiselta henkilöltä saadun verensiirron osoittamiseksi. Menetelmää oli testattu käytännössäkin vuonna 1987 sekä Kristiinankaupungin SM-hiihdoissa että saman vuoden Salpausselän kisoissa tehtyjen veritestien yhteydessä, kun urheilijoilta otettujen verinäytteiden joukkoon oli laitettu verensiirtopotilaalta saatu verinäyte, joka löytyi tutkijoiden sitä etsiessä muiden näytteiden antaessa negatiivisen tuloksen.

Ongelma olikin testi, jolla pystyttäisiin osoittamaan oman veren siirto ja mahdollisesti EPO-hormonin käyttö, vaikka hormonin käytöstä urheilussa ei ollutkaan vielä näyttöä. Suomen hiihtomaajoukkueen ylilääkäri Seppo Rehunen oli vuonna 1985 kertonut tiedustelleensa Suomen Punaiselta Ristiltä oman veren siirron testausmahdollisuutta, jolloin Rehusen mukaan vastaus oli ollut, että "säilytysaineet näkyvät kokeissa, joten oman veren lisääminenkin onnistutaan selvittämään".[15] 

Suomen Olympiakomitean Lääketieteen Valiokunta olikin puheenjohtajansa Timo Kuurneen johdolla tiedustellut virallisestikin jo vuoden 1988 huhtikuussa Suomen Punaiselta Ristiltä vieraan veren, oman veren ja EPO-hormonin käytön testausmahdollisuuksia.[16] SPR:n Veripalvelun johtajan dosentti Juhani Leikolan vastaus ei ollut yllättävä:

Käyttämällä tavallisimpiin veriryhmäjärjestelmiin kuuluvia 12 reagenssiseerumia, on vieraiden punasolujen tunnistustodennäköisyys 90 % yhden, 99 % kahden ja 99,9 % kolmen tai useamman veripussillisen siirron jälkeen... Tavanomaisesti +4 C:ssa säilytetyn veren punasoluista on 24 t verensiirron jälkeen vähintään 75 % elinkykyisiä. Kun punasolujen ikä elimistössä on 120 vrk, on vieras veri todettavissa laboratoriokeinoin ainakin 2 kk siirron jälkeen... 

Siirrettyjä  omia punasoluja ei voi veriryhmäserologisin keinoin erottaa muista punasoluista... 

Erytropoietiinin suhteen SPR Veripalvelu ei voi antaa asiantuntijalausuntoa.[17]

Eli vieraan veren siirron osoittava menetelmä oli hyvä, mutta oman veren ja EPO-hormonin jäljityksen suhteen SPR:llä ei ollut tieto-taitoa vaan tutkijaryhmä oli omillaan.

Testin kehittämiseksi koottiin suomalaisista urheilulääkäreistä koostunut tutkijaryhmä, jolla oli oli oman veren siirron osoittamiseksi sama lähtöajatus kuin Berglundilla ja Hemmingssonilla eli se, että, veritankatulla urheilijalla oli elimistössään vähän luonnollista EPO-hormonia ja paljon punasoluja. Suomalaiset olivat keränneet tietoa hiihtäjiensä hemoglobiinin vaihteluista ja EPO-pitoisuuksista jo muutaman vuoden ajan, ja pohjoismaalaiset tutkijat olivat myös jakaneet keskenään tietoja keräämiensä verinäytteiden tuloksista.

Tapio Videman spekuloi ajatuksella, että EPO-hormonin ja hemoglobiinitason suhdeluku voisi osoittaa verensiirron käytön jo yhdestä näytteestä, jolloin kisojen yhteydessä otettava “toinen näyte” riittäisi. Periaate oli hyvä ja toimi skemaattisesti, mutta ei käytännössä.

Professori Tapio Videmanin johtaman tutkijaryhmän ajatus olikin kerätä vuosina 1987-1989 satoja verinäytteitä puhtailta urheilijoilta ja koota tietokanta puhtaiden verinäytteiden EPO-hormonin ja hemoglobiinipitoisuuden suhdeluvuista, esimerkiksi 150 g/l (hemoglobiini) ja 15 IU/l (EPO) antaisi suhdeluvun 10 (150/15). Ajatus oli, että näin saataisiin tilastollistakin tietoa suhdeluvun keskiarvosta ja siitä, miten todennäköinen pieni tai korkea suhdeluku olisi puhtailla urheilijoilla. Pääajatus löytyy jo Suomen Hiihtoliiton vuoden 1988 kesällä tekemästä verinäytteiden keräyssuunnitelmasta, jossa listataan analyysien tavoitetta:

1. Määrittää EPO:n viitearvot selvittämällä EPO:n yksilölliset vaihtelut (korkea paikka, merenpinnan taso, lepo, rasitus) ja määrittämällä rajat, joissa EPO voi vaihdella luonnostaan.

2. Saada EPO-tasojen vaihteluista niin luotettava kuva, että Lahden MM-hiihtojen doping-testeissä otettavien verinäytteiden EPO-tasoja osataan tulkita oikeudenmukaisesti.[18]

Mikäli jonkun urheilijan verinäytteen hemoglobiinipitoisuuden ja EPO-tason suhdeluku olisi kolmen keskihajonnan päässä väestön keskiarvosta, joutuisi näyte tarkempaan syyniin, koska ei ollut normaalia, että kenenkään elimistössä oli paljon hemoglobiinia samanaikaisesti, kun elimistö halusi rajoittaa punasolujen tuotantoa.

Vaikka menetelmä pohjautui osin Bo Berglundin kehittämään algoritmiin, oli Berglund hyvin skeptinen testimenetelmästä sanoen suoraan vuoden 1988 loppusyksystä, että testi oli "valtava lyönti, joka osui ilmaan".[19] Kisojen jälkeen hän väitti, että ainakin teoriassa kahdeksan veritankkaajaa kymmenestä olisi voinut läpäistä testin jäämättä kiinni.[20]

Kuten Jim Stray-Gundersen mainitsee raportissaan, ei Lahden MM-hiihtojen veritestissä käytetty laite antanut matalampaa EPO-hormonin lukemaa kuin 7 IU/l, jolloin sitä alemmat lukemat kirjattiin luvuksi 7, mikä ilmenee 66 verinäytteen analyysien yhteenvedostakin. Veridopingia ei kuitenkaan välttämättä käytetty, sillä veridopingtutkijoiden mukaan verinäytteet noudattivat normaalijakaumaa ja olivat yhteneväisiä puhtaiden kontrollinäytteiden kanssa.

Lähtökohtainen ongelma oli, että veren EPO-hormonipitoisuus vaihtelee todella paljon yksilöiden välillä sekä vuorokauden ja harjoitustilanteen mukaan, joten suhdelukuun perustuva testi oli lähtökohtaisesti hyvin epäluotettava. Sekä miehillä että naisille saatiin kuitenkin määritettyä, että parinkymmenen selkeästi ylittävä suhdeluku oli epäilyttävä, ja merkki verensiirrosta, jolloin näyte olisi siirretty jatkotutkimuksia ja -toimenpiteitä varten. Lisäongelma kuitenkin oli, että Lahden kisoissa käytetyssä HYKS:n EPO-pitoisuudet mittaavassa laitteistossa oli ongelma herkkyyden kanssa, joten laite ei antanut matalampaa veren EPO-pitoisuuden lukemaa kuin 7 IU/l. Näin ollen ei ollut edes mahdollista saada todella epäilyttävän korkeaa hemoglobiinin ja EPO-hormonipitoisuuden suhdelukua ellei hemoglobiinipitoisuus ollut todella korkea. Verinäytteitä kolmen muun lääkärin kanssa 1989 MM-hiihdoissa kerännyt Yhdysvaltojen joukkueen lääkäri James Stray-Gundersen kirjoitti veritestejä käsitelleessä raportissaan, että oli “käytännössä mahdotonta” jäädä testissä kiinni ja suositteli tarkemman laitteiston käyttämistä jatkossa.[21]

Videmanin tutkimusryhmän veritestiä varten tekemä seurantakortti (vasemmalla), jossa on eräälle naishiihtäjälle 1988 loppuvuodesta tehdyn neljän testin tulokset hemoglobiinin, hematokriitin ja EPO-hormonin tason suhteen. Näistä tuloksista oli tarkoitus laskea hemoglobiinin, EPO-hormonin ja etenkin niiden suhdeluvun normaali vaihteluväli. Oikealla on Ruotsista saatu  "EPO Finska skidåkare" -otsikoitu luettelo vuonna 1986 Ruotsiin lähetettyjen verinäytteíden EPO-pitoisuuksista. [22]

Bo Berglund testasi toisessa vuonna 1989 julkaisussa tutkimuksessaan, miten syväjäädytetyn veren siirto vaikutti elimistön hemoglobiini- ja EPO-tasoihin. Jo vuoden 1987 tutkimuksessa julkaistu testiperiaate periaatteessa toimi myös syväjäädytetyllä verellä silloinkin, kun voitiin olla varmoja, että urheilijoiden EPO- ja veriarvot olivat palanneet normaaleiksi ennen tankkausta. Tutkijat kuitenkin kirjoittavat, miten vertailuaineistoa oli vähän, ja miten EPO-hormonin käyttö joko sellaisenaan tai yhdessä verensiirtojen kanssa tulisi jatkossa sotkemaan algoritmia.[23]

Lahden 1989 MM-hiihtojen testejä kehittänyt ns. "Veridopingtyöryhmä" kokoontui muutamia kertoja kisojen jälkeen ja oli vuoden 1989 toukokuussa pidetyssä kokouksessaan optimistinen sen suhteen, että veritestejä tultaisiin kehittämään ja käytäntö leviäisi muihin lajeihin:

Jatkotoimenpiteet. Nyt tehty peruskartoitus ja Lahden kisoissa otetut veritestit antavat erinomaisen pohjan ja viitearvot jatkotyöstämiselle. Menetelmien edelleen kehittäminen vaatii sellaisten näytteiden analysointia, jotka on otettu ylimääräistä verta saaneilta henkilöiltä... Hiihtoliitto ajaa muiden pohjoismaiden kanssa asiaa omia kanaviaan päämääränä säilyttää veritesti myös tulevissa hiihdon arvokisoissa.[24]

Veritestit otettiin doping-kontrollin yhteydessä vielä vuoden 1991 MM-hiihdoissa Val di Fiemmessä, mutta epäsuorasta testistä luovuttiin eikä näytteistä mitattu enää EPO- tai hemoglobiinitasoa. Näytteet lisäksi jäädytettiin, jolloin ne tuhoutuivat. Laajat veritestit palasivat maastohiihtoon vasta vuosikymmenen puolivälin jälkeen, mutta ainoastaan hemoglobiinitestauksen muodossa.

Vaikka ampumahiihdossa oltiin vuoden 1989 alussa oltu innokkaita ottamaan veritestit käyttöön jopa ennen maahtohiihtoa, ei testejä otettu käyttöön tuolloin eikä myöhemminkään. Pari vuotta myöhemmin Lahden isännöidessä MM-ampumahiihtoja asenne oli sama, minkä Kansainvälisen Ampumahiihdon (UIPMB) Lääketieteen valiokunnan puheenjohtaja Wolfgang Rockstroh toi esille:

Vuoden 1989 [Lahden] hiihtojen kokemukset osoittivat, että veritesteillä pystytään löytämään ainoastaan vieraan veren tankkaus... Meidän pitäisi [oman veren tankkausta varten] selvittää jokaisen kilpailijan verenkuva testaamalla häntä muutama viikko ennen ja jälkeen kisoja. Se taas olisi hyvin monimutkaista ja kallista, käytännössä mahdotonta.[25]

Veritestiä ei pidetty vaivannäön arvoisena, koska ainakaan silloisilla menetelmillä ei ollut mahdollista osoittaa oman veren siirtoa tai EPO-hormonin käyttöä.

***

Pohjoismaista 1980-luvun lopun veridopingtutkimustyötä ja Lahden MM-hiihtojen testejä on helppo pitää epäonnistuneena ainakin siitä näkökulmasta, että veridopingin käyttöä ei saatu tuolloin kitkettyä. Lisäksi testejä ei otettu käyttöön muissa urheilumuodoissa, ja ne sakkasivat hyvin pahasti jopa maastohiihdon keskuudessakin.

Toisaalta 2000-luvun kehitys tietäen on kiinnostavaa katsoa, miten paljon tuolloin tehtiin taustatyötä, ja osa spekulaatiotasolla olleista ajatuksista materialisoitui vuosikymmeniä myöhemmin.

Jo lähtökohtaisesti ajatus epäsuorasta testistä oli koko ajan ilmassa, kuten sekin, että parantunut teknologia voisi ratkaista ongelman. Sekä EPO-hormonia että verensiirtojen jäljittämistä tutkinut Karoliinisen instituutin ylilääkäri Bo Berglund arveli vuonna 1988 kirjoittamassaan artikkelissa, että esimerkiksi veren parametreja automaattisesti mittaava ja niistä histogrammin piirtävä Technicon H6000 -laite voisi auttaa epäsuoran menetelmän kehittämisessä.[26]

1980-luvulla esimerkiksi veridoping-analyyseissä tärkeät retikulosyytit eli vastasyntyneet punasolut piti laskea verinäytteestä mikroskoopista yksitellen, jolloin lukema oli lähinnä suuntaa-antava, mutta 2000-luvulle tultaessa oli useitakin laitteita, joilla nekin voitiin monien muiden veren parametrien ohella laskea automaattisesti.

Myös veriarvojen pitkäaikaisesta seurannasta puhuttiin samoihin aikoihin. 

Kun ihmehormonia kauhisteltiin mediassa vuoden 1989 syksyllä, oli Tapio Videmanilla ajatus veridopingin kitkemiseksi. “Teoriassa yksi [vaihtoehto] on se, että harjoituskaudella määritettäisiin urheilijoiden hemoglobiinipitoisuudet, tai kokonaishemoglobiinin määrä elimistöstä,” mietti Videman vaihtoehtoja Helsingin Sanomien haastattelussa. “Jos siinä tapahtuisi merkittävä muutos voitaisiin osoittaa hormonin väärinkäyttö. Elimistössähän ei tapahdu suuria muutoksia hemoglobiinissa. Ne tapahtuvat hyvin hitaasti ja ovat erittäin pieniä.”[27] Myös amerikkalainen veridopingtutkija James Stray-Gundersen kannatti ajatusta, että punasolumassa säännöllisesti mittaaminen voisi olla avain veridopingin kitkemiseen ja ylipäänsä keskittymistä harjoituskauden testaamiseen, jotta punasolumassan epänormaalit vaihtelut nähtäisiin.[28]

Epäsuora testi kuitenkin palasi 1990-luvulla aina vuosituhannen taitteeseen asti takaisin "vain" akateemisen tutkimuksen kohteeksi, kun eri tutkijaryhmät miettivät menetelmiä, joilla EPO-hormonin käytön voisi osoittaa.

Vuosituhannen taitteen jälkeen kuitenkin asiat menivät taas uuteen suuntaan.

Lähdeviitteet:

[1] "Blood Doping: Miracle' results through undetectable method?", Track and Field News, 10/1971

[2] Pate RR. "Does the sport need new blood?", Runners World, 11-12/1976

[3] Holmquist, Krister; Oftedal Petter: ["Tulevaisuuden urheilija elää erakkona", Nyrkkiposti, 12/1975

[4] Melander, Sven: "En idrottsman kan bli 10 procent bättre med blod-doping!", Aftonbladet 6.2.1976

[5] Norjan kirje KOK:lle, 27.1.1976, KOK:n arkisto

[6] Olsen, Bjørn Gunnar: "Mork of co - er de forsøkskaniner?", Aktuell, Nr. 47, 20.11.1971

[7] KOK:n Lääketieteen Valiokunnan pöytäkirja, 12.2.1976, KOK:n arkisto

[8] Dugal, Robert: "Status Report on Blood Doping", 1977, KOK:n arkisto

[9] Howald, Hans: "Medical and pharmacological means of influencing performances in top competition sport"; Olympic Review, May/1978

[10] "Veridoping on kiellettyä", Aamulehti, 4.12.1984

[11] Asbech, Allan: “Blod-doping kan avsløres i 1980 OL”, Dagbladet, 20.12.1978

[12] Henkilökohtainen sähköpostikirjeenvaihto Tri James Stray-Gundersenin (1945-2022) kanssa, 2018

[13] Berglund B et al.: "Detection of autologous blood transfusions in cross-country skiers", Int J Sports Med. 1987 Apr;8(2):66-70. 

[14 Berglund, Bo: "Developments of Techniques for the Detection of Blood Doping in Sport", Sports Medicine 5: 127-135 (1988)

[15]Mäkelä, Kaisa "Miksi KOK sallii veritankkauksen?", Etelä-Suomen Sanomat, 4.6.1985

[16] Suomen Olympiakomitean Lääketieteen Valiokunta, pöytäkirja 29.4.1988, Urheiluarkisto

[17] SPR:n Veripalvelun kirje Suomen Olympiakomitean Lääketieteen Valiokunnalle, 18.5.1988, Lääketieteen Valiokunnan pöytäkirjan kansio, Urheiluarkisto

[18] Hyytiä, Jorma; Leppävuori, Antti: "Verestä tehtävien doping-analyysien kehittäminen Lahden MM-hiihtoihin 1989", Suomen Olympiakomitean Lääketieteen Valiokunnan pöytäkirjan liite 17.8.1988, Suomen Urheiluarkisto.

[19] Lorén, Kurt: "Blodtest i onödan", Dagens Nyheter, 31.10.1988

[20] Gilberg, Lars: "Åtte av ti gikk fri", Vårt Land, 27.5.1989

[21] Stray-Gundersen, James: "Report on Blood Testing in Lahti", muistio (2.3.1989), Videman-aineisto

[22] Kumpikin kortti löytyy Urheiluarkiston Videman-aineistosta.

[23] Berglund B. et al.: "Effects of blood transfusions on some hematological variables in endurance athletes", Med Sci Sports Exerc. 1989 Dec;21(6):637-42.

[24] Veridopingtyöryhmän kokous 8.5.1989, Suomen Olympiakomitean Lääketieteellisen Valiokunnan pöytäkirja, Urheiluarkisto

[25] "Suomi halusi veritestejä jo Lahteen", Uusi Suomi, 21.2.1991

[26] Berglund, Bo: "Developments of Techniques for the Detection of Blood Doping in Sport", Sports Medicine 5: 127-135 (1988)

[27] "Viisitoista urheilijaa osallistui salaiseen testiin", Helsingin Sanomat, 1.11.1989

[28] Stray-Gundersen, James: "Report on Blood Testing in Lahti", muistio (2.3.1989), Videman-aineisto

"Uusi Lähestymistapa", Osa II: "Toiseksi Huonoin Vaihtoehto"

Vaikka EPOn ja veritankkaus käytön laajuus tuli säännöllisten kohujen keskelle vasta 2000-luvun puolella, oltiin urheilun kabineteissa jo 1990-luvun ajan oltu huolissaan veridopingin käytön leviämisestä eivätkä dopingtestaajatkaan olleet olleet täysin hampaattomia ongelmien edessä.

Mikä on veridopingin päämäärä? Yksinkertaisuudessaa se on nostaa veren punasolujen määrää, ja näkyvin merkki veridoping-menetelmän onnistuneesta käytöstä onkin urheilijan veren kohonnut hemoglobiinipitoisuus. Koska puhtaiden urheilijoiden veren hemoglobiiniarvojen skaala on laaja (miehillä 130-170 g/l), niin ongelma on, että pelkästä korkeasta veren hemoglobiinipitoisuudesta ei kuitenkaan voi päätellä, onko urheilija “veridoupattu” vai ei. Hemoglobiiniarvon 170 g/l omaava urheilija voi olla puhdas, kun taas laimeamman 160 g/l paksuisen veren omaava urheilija voikin olla nostanut hemoglobiiniarvoaan parillakymmenellä prosentilla, jos hänen luontainen arvonsa onkin ollut 130 g/l.

Kun italialainen tutkijaryhmä esitteli löydöksiään 1993 konferenssissa, oli johtopäätös selvä: vaikka EPOa saaneiden hematokriitit (täytetyt neliöt) olivat korkeammat kuin koeryhmän, joka ei ollut saanut EPOa (tyhjät neliöt), ei veren paksuudesta voinut päätellä, kuka yksittäinen urheilija oli hormonia saanut.[1]

Vaikka toimivaa ja luotettavaa testimenetelmää veridopingin kitkemiseksi ei ollutkaan käytössä, alkoi 1990-luvun mittaan monissa lajeissa kypsyä ajatus mitata urheilijoiden veren hemoglobiinipitoisuus ja varmistaa, että lähtöviivalla olisi vain urheilijoita, joiden veriarvot olivat tietyn rajan alapuolella ja sulkea paksuverisemmät pois joko yksittäisestä kisasta tai kilpailemasta lyhyeksi ajaksi. Tausta-ajatuksena oli, että huomattavan paksut veriarvot olivat käytännössä merkki veridopingin käytöstä, vaikka asiaa ei juridisesti käsiteltäisikään “oikean” doping-tapauksen veroisena rikkeenä ei julkisissa kommenteissa eikä sanktioiden rangaistavuusasteikossakaan.

Yksi syy huoleen ja ajatukseen hemoglobiinirajoista olivat kilpailijoiden kohonneet hemoglobiiniarvot, joista oli sekä mitattua että anekdotaalista näyttöä. Ongelma ei ollut niinkään keskiarvon nousu vaan se, että korkeimmat arvot olivat ottaneet jättiharppauksen ylöspäin ja jakauma oli hyvin bimodaalinen, mikä tarkoitti, että hemoglobiinien jakaumassa oli oudosti kaksi huippua. Tämä tuli selväksi esimerkiksi Thunder Bayn 1995 MM-hiihtojen osanottajilta mitatuissa hemoglobiiniarvoissa.

Lahden MM-hiihdoissa 1989 miehiltä otettujen hemoglobiiniarvojen keskiarvo oli normaali (1482 g/l) ja noudatti normaalijakaumaa. Kuusi vuotta myöhemmin Thunder Bayn MM-hiihdoissa 1995 keskiarvo oli noussut (157,1 g/l), ja verinäytteistä mitattiin 200 g/l tuntumassa olleita hemoglobiiniarvoja. [2]

Jopa asiaa ajaneet urheilulääkärit olivat kahden vaiheilla ajatuksesta. “Kun ensimmäisen kerran otimme [lääkäri]komissiossa Hb:n raja-arvot puheeksi, mekin kysyimme, voiko niin tehdä”, Videman muisteli tilannetta myöhemmin. “Se tuntui huonolta vaihtoehdolta”. [3]

Ilmeisesti toimimattomuus olisi nähty vielä huonompana vaihtoehtona, sillä asiaa kuitenkin ajettiin Kansainvälisessä Hiihtoliitossa. “Tämä on sekä eettinen että oikeudellinen asia: jos sallimme jonkin todella vaarallisen tapahtumisen lajissamme, se tekee meistä myös osasyyllisiä mahdollisiin seurauksiin”, todetaan FIS:n lääkärikomitean esityksessä, jossa todetaan myös, että hemoglobiinitesti on halpa ja nopea. Lisäksi liian paksu veri (“polysytemia”) ei ollut vain doping-ongelma vaan myös kliininenkin tila, johon suositeltu hoitokeino oli verenluovutus. [4]

Ajatus verirajasta ei ollut täysin uusi, vaikka terveysnäkökulma nousi vahvemmin esille vasta 1990-luvulla, kun huomattiin, että veridopingin käyttäjät menivät välillä äärimmäisyyksiin. Kun EPO-hormoni siinsi tulevaisuuden doping-menetelmänä ja veritankkauksen käyttö oli valtavan spekulaation aiheena vuoden 1988 talviolympialaisten aikana, totesi 1970-luvulta asti aihetta tutkinut kanadalaishematologi Norman Gledhill, että jokaiselta kilpailijalta olisi tullut ottaa verinäyte ennen kisoja, ja jokaiselta, jonka hemoglobiiniarvo ylitti lukeman 16 g/dl, olisi tullut evätä kilpailuoikeus. Gledhillin mukaan sama hemoglobiiniraja hankaloittaisi nyt verensiirtojen käyttöä, mutta jatkossa olisi myös lääke EPOa vastaan. “Lepo tai veren luovuttaminen palauttaa hemoglobiinitason sallitulle rajalle”, Gledhill järkeili, minkä jälkeen urheilija kelpaisi taas lähtöviivalle. [5]

Gledhillin kommentit olivat lähinnä teoreettisia, sillä vuonna 1988 arvokisojen dopingtestin yhteydessä ei ollut edes veritestiä. Tilanne oli toinen vuotta myöhemmin, kun Lahden 1989 MM-hiihdoissa urheilijoilta otettiin verinäyte, josta mitattiin jo hemoglobiinipitoisuus ja EPO-hormonin määrä veressä. Tuolloin pystyttiin lisäksi testaamaan, oliko urheilijalla elimistössään toisesta henkilöstä siirrettyä verta.

Raja kummitteli myös Lahden MM-kisoissa.

Näissä kisoissa veridoping-testaukseen osallistui arvostettu amerikkalainen urheilufysiologi ja hiihdon maajoukkuelääkäri James Stray-Gundersen, joka näki tuolloin ja 2000-luvullakin paljon vaivaa EPOn ja verensiirtojen kitkemiseksi. Nyt hän oli kuitenkin realistisempi, ja heitti eräässä muistiossaan kisojen jälkeen ilmoille ajatuksen, että osallistujien verestä testattaisiin, että heillä ei ole toiselta henkilöltä siirrettyä verta, mutta muutoin osallistujien verta ei kannattanut sen enempää testata, jos miehillä hematokriitti oli alle 48 % (~160 g/l) ja naisilla alle 43 % (~143 g/l). Tohtorin mukaan veren paksuus oli normaaleissa rajoissa eikä veridopingin käyttäjä välttämättä saanut etua muihin nähden näin laimealla verellä. “Jos nämä kriteerit täyttyvät, varmistamme fair playn ja urheilijoiden terveyden, minkä pitäisi olla dopingkontrollin päämäärä”, Stray-Gundersen kirjoitti.[6]

Stray-Gundersen spekuloi, että veridopingin testitoimet kannatti kohdistaa paksuverisiin, mutta toimivien veridopingtestien puuttuessa urheilujärjestöt päätyivät vähitellen pohtimaan, pitäisikö paksuveriset urheilijat sulkea kokonaan pois kilpailuista.

Kuten aiemmin todettu, ajettiin niitä maastohiihdossa 1990-luvun puolivälissä, mutta ajatus sai kannatusta talviurheilun ulkopuolellakin. Eräs verirajoja ajaneista oli Ferraran Yliopiston hematologian professori Francesco Conconi, joka oli itse jo vähän ryvettynyt Italian 1980-luvun veridoping-paljastuksissa, ja tulisi olemaan oikeudessakin 2000-luvun alussa. Hän oli itse käyttänyt urheilijoihin verensiirtoja ja myöhemmin EPO-hormonia. Tilanne häiritsi Conconiakin siinä määrin, että hän sanoi julkisesti vuonna 1995, että vauhdit olivat kasvaneet liian nopeasti.

Koska EPO-testiä ei ollut näköpiirissä, oli Conconi samoilla linjoilla kuin FIS:n lääketieteen valiokunta, ja hän ehdottikin vuonna 1996 eräässä sähkeessään Kansainvälisen Pyöräilyliiton (UCI) puheenjohtajalle kilpailijoilta ennen kisaa otettavaa veritestiä. "Ehdotan, että henkilöitä, joiden hematokriittiarvot ylittävät tietyn fysiologisen rajan (esim. 54 %), tulisi pitää veritulpan riskiryhmään kuuluvina ja näin ollen heidät tulisi sulkea kilpailusta”, Conconi kirjoitti Hein Verbruggenille painottaen, että kyse ei ollut varsinaisesta dopingtestistä. “Tällaista pois sulkemista tulisi ajatella lääketieteellisenä varotoimena eikä urheilijan suorituksen hylkäyksenä.” Conconikin painotti, että testi oli helppo ja edullinen ratkaisu. [7]

Verirajat otettiin käyttöön maastohiihdossa, ampumahiihdossa ja kilpapyöräilyssä vuoden 1997 aikana.

Ensimmäiset veritestit tehtiin Hiihdon SM-kilpailussa Kristiinankaupungissa 1987, mutta vuoden 1989 jälkeen veritestit otettiin käyttöön kansainvälisissä kisoissa. Tapio Videman ottamassa 1990-luvulla eliittihiihtäjän verinäytettä (Videman-aineisto, kuvaaja tuntematon)

Veritesti oli aina herättänyt kysymyksiä osin uskonnollisista ja kehon koskemattomuuden näkökulmasta, mutta etenkin tiukkaa hemoglobiinirajaa kritisoitiin etenkin kahdesta syystä. Ensiksikin testaus vaati resursseja, joten rahaa tulisi olemaan vähemmän käytössä veridopingtestien kehittämisestä varten. Vuoden 1993 elokuussa Lillehammerin talvikisojen alla pidetyssä seminaarissa oli esitelty useitakin lupaavia menetelmiä EPO-hormonin testaamiseksi, joten ratkaisu saattoi joidenkin silmissä olla nurkan takana. Ensimmäinen vertaisarvioitu tutkimus EPOn suorasta testaamisesta virtsasta oli julkaistu vuonna 1995, ja seuraavana vuonna Kansainvälinen pyöräilyliitto (UCI) oli antanut kanadalaiselle tutkijaryhmälle luvan ottaa verinäytteet Sveitsin ympäriajoon osallistuvilta kilpailijoilta testinsä kehittämistä varten. [8]

Toinen kritiikki kohdistui valittuun hemoglobiinirajaan urheilijan oikeusturvan näkökulmasta. Maastohiihtoon asetettu raja 185 g/l oli periaatteessa hyvin korkealla huomioiden, että puhtaiden miesten keskimääräinen hemoglobiiniarvo oli vain noin 150 g/l. Rajaksi oli valittu väestön keskiarvo ja kolme keskihajontaa sen yläpuolella, ja testejä ajaneen FISin lääketieteen valiokunnan suomalaisjäsenen Tapio Videmanin mukaan vain noin yhdellä tuhannesta puhtaasta urheilijasta lukema olisi tämän yläpuolella. 

Lahden vuoden 1989 MM-hiihdoissa miesten hemoglobiiniarvojen keskiarvo oli 148,2 g/l ja suurin lukema vain 165 g/l, joten hiihtäjien suonissa virtasi jopa aavistuksen valtaväestöä laimeampaa verta. Tosin otos oli vain 39 näytettä, ja testit otettu kisasuorituksen jälkeen toisin kuin urheilujärjestöjen ennen starttia otettavaksi suunniteltu näyte.

Ampumahiihtoliiton (IBU) käynnistämässä veriarvojen kartoitusohjelmassa paljon laajemmassa ohjelmassa otettiin huippuampumahiihtäjiltä vuosina 1994-1997 yhteensä 1981 verinäytettä (1123 miehiltä, 858 naisilta). Näissä näytteissä keskiarvo oli valtaväestön lukemaa vähän suurempi, mutta 52 % hematokriitin (~173 g/l hemoglobiinina) ylittäviä lukemia mitattiin vain alle 10 näytteestä,[9] joten 185 g/l raja oli sikäli hyvin perusteltu.

Lahden 1989 MM-hiihtojen mieshiihtäjiltä otettujen verinäytteiden (mustat pallot) hemoglobiinipitoisuudet olivat hyvin kaukana ehdotetusta 185 g/l raja-arvosta. Myöskään yksikään kisojen veritestiä varten vuosina 1987-1988 pääosin huippu-urheilijoilta otetuista verinäytteistä (+ - symboli) ei ylittänyt rajaa.[10]

Eriäviäkin mielipiteitä esiintyi, osa mutu-tuntumalta ja osa tieteellisemmältä pohjalta.

Lasse Virenin valmentaja Rolf Haikkola vastusti veritestiä oikeusturvan näkökulmasta, mutta samalla myönsi, että raja oli korkealla. "Olen sentään valmentanut aika monta kymmentä urheilijaa, eikä heidän testiarvonsa ole muistaakseni yhdelläkään olleet 185:n päälle", Haikkola totesi Suomenmaa -lehdelle vuonna 1997. "Lassellakaan [Viren] en muista nähneeni 165:n ylittäviä arvoja." [11]

Esimerkiksi Antidopingtoimikunnan puheenjohtaja Timo Seppälä ei 1990-luvun loppupuolella niellyt ajatusta, että puhtailla kestävyysurheilijoilla oli matalampi tai edes sama hemoglobiinitaso kuin väestöllä muuten, koska urheilijat harjoittelivat vuosi vuodelta enemmän säännöllisesti vuoristossa, ja monet olivat lisäksi asentaneet koteihinsa alppimajoja ja muita vähähappista hypoksista tilaa synnyttäviä laitteita, jotka kiihdyttivät punasolujen tuotantoa. Seppälä olettikin eräässä avoimessa kirjeessään, että puhtaiden urheilijoiden keskimääräinen hemoglobiiniarvo olisi niinkin korkea kuin 170 g/l. Hänen mukaansa oli lisäksi joukko lahjakkaita paksuverisiä urheilijoita, joilla oli korkea hemoglobiiniarvo, ja jotka voisivat joutua hankaluuksiin rajan takia.[12]

Jos urheilijoiden hapenottokyvystä kiertää paljon vahvistamatonta huhua, kiertää samanlaisia huhuja veriarvoistakin. Veridopingin ollessa kuuma aihe 1980-luvun alussa, väitti eräs ampumahiihtäjäkin, että hänen hemoglobiiniarvonsa oli yleensä 190 g/l nurkilla, mutta kerran jopa 205 g/l. Tosin konteksti oli se, että hän oli taatusti puhdas, sillä niin paksulla verellä ei kannattanut käyttää verensiirtoja.[13]

 

Suomessa tiedettiin hyvin 1960-luvun parhaan suomalaishiihtäjän Eero Mäntyrannan tapaus. Pellolaisella hiihtäjällä oli synnynnäisen geenivirheen takia ominaisuus, jonka takia hänen elimistönsä tuotti valtavia määriä punasoluja. Jo 1960-luvun mediassa kiersi satunnaisia tietoja hänen valtavista veriarvoistaan, mutta 1980- ja 1990- lukujen vaihteessa moninkertaisen olympiavoittajan veren hemoglobiinipitoisuudeksi mitattiin kahdessa tieteellissä tutkimuspaperissakin lukemat 231 g/l ja 236 g/l. 

Ampumahiihtoliitto (IBU) käynnisti 1994 testiohjelman, jossa analysoitiin miesampumahiihtäjiltä 1123 verinäytettä. Veriarvoissa ei ole suuntausta, että puhtailla ampumahiihtäjillä hematokriitin tai hemoglobiinin keskiarvo olisi valtaväestön lukemaa korkeampi.

***

Jälkikäteen arvioituna Seppälän argumentit olivat heikkoja, kun tuli selväksi, että puhtaiden urheilijoiden hemoglobiiniarvot eivät olleet muuhun väestöön nähden huomattavan korkeita, mistä saatiin myös mitattuakin aineistoa. FIS:n vuosina 1997-1999 kisojen yhteydessä ottamissa veritesteissä mieshiihtäjien hemoglobiinin keskiarvot olivat tuolloin 160-165 g/l nurkilla.[14] Testeihin valikoitui etenkin eliittitason huippu-urheilijoita (ns. “kuuma ryhmä”), joten heistäkin monet olivat todennäköiseti nostaneet kielletyillä menetelmillä veriarvojaan, mutta pitäneet lukemat sallituissa rajoissa. Myös Sveitsin ympäriajossa 1996 mitattujen veriarvojen keskiarvo oli n. 154 g/l (hematokriitti 46,11 %), vaikka joukossa oli lähes varmasti paljon EPO-hormonin käyttäjiä.[15] Näin ollen “doupattujen” ja puhtaiden urheilijoidenkaan yhteisten hemoglobiinien keskiarvo ei ollut lähelläkään ns. terveysrajaa.

Lisäksi vähähappisen harjoittelun vaikutus veriarvoihin on osoittautunut hyvin maltilliseksi. Konservatiivisissakin veritankkaustutkimuksissa on koehenkilöillä lisätty vertan noin litran verran, mutta urheilijat ovat joskus käyttäneet isompiakin annoksia. Suomen maajoukkueen lääkäri arvioi 1980-luvun lopulla, että suhteellisen pitkäkestoinen neljän viikon harjoittelu vuoristossa vastaisi 450 millilitran lisäveriannosta.[16] Veridopingia tutkineet ruotsalaistutkijat Per-Olof Åstrand ja Björn Ekblom olivat aiemmin skeptisiä vuoristoharjoitteluun merenpinnan tason suorituskyvyn parantajana, ja 2000-luvulla seampikin tutkija on tullut johtopäätökseen, että ainakaan punasolumassaa ei voi nostaa korkean paikan harjoittelulla sen enempää kuin merenpinnan tason vastaavalla harjoittelulla. Asiasta on eriäviä mielipiteitä, mutta useimmissa tutkimuksissa käytetystä menetelmästä riippumatta hemoglobiinitason mitatut nousut merenpinnan tasolle palaamisen jälkeen ovat muutamia prosentteja.

Kun korkeat hemoglobiiniarvot nousivat keskustelun aiheeksi Lahden 2001 doping-skandaalin keskellä hiihtopiireistä heitettiin ilmoille väite, että alppimajassa oleskelu nostaisi hemoglobiinitasoa jopa 10-20 grammalla litraa kohden vastaten reilun jopa litran 1-2 litran lisäveren annosta. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa (KIHU) laitteita tutkinut ja kehittänyt jyväskyläläinen urheilufysiologin legenda Heikki Rusko oli täysin eri mieltä todeten, että vain pieni osa hypoksisen harjoittelun aikaansaamasta hemoglobiinitason noususta oli ylimääräisiä punasoluja, ja suurin osa olikin plasman määrän laskua, jolloin verestä tuli paksumpaa hetkellisesti. Ruskon mukaan veriarvot palasivatkin hypoksian jälkeen jo parissa päivässä lähes normaaleiksi tai jäivät vain vähän koholle. “Sellaiset [10-20 gramman koholla olevat] arvot jäävät näkyviin vain jos tullaan testiin suoraan alppimajasta”, Rusko kiteytti.[17]

Kilpapyöräilyssä oltiin otettu käyttöön vielä tiukempi 50 prosenttiyksikön hematokriittiraja, joka vastaa hemoglobiiniarvoksi muunnettuna noin 167 g/l lukemaa eikä lajissa nähty tilannetta, jossa iso osa kilpailijoista olisi suljettu pois starttiviivalta, vaikka muutamia lähtökieltoja toki nähtiin. Tosin tiukka raja ei ollut aina niin tiukka, ja jotkut luontaisesti “paksuveriset” urheilijat saivat tarkkojen hematologisten testien jälkeen henkilökohtaisen ylimmän arvon, joka oli muutaman prosenttiyksikön 50 % rajaa korkeampi. Poikkeuslupien myöntämisen laajuutta ei tiedetä, mutta ainakin moninkertainen etappikisojen voittaja Alberto Contador[18], Lance Armstrongin joukkuetoveri Jonathan Vaughters[19] ja manageriksi siirtynyt suomalaissyntyinen Charles Wegelius[20] ovat kertoneet saaneensa “oman” hematokriittirajan.

Ampumahiihdossa päädyttiin 52 prosenttiyksikön hematokriittirajaan niinikään vuonna 1997 aloitetussa testausohjelmassa, mikä on hemoglobiiniarvoksi muunnettuna noin 173 g/l. Ajatusprosessi oli vuosina 1994-1997 ampumahiihtäjiltä mitattujen hematokriittiarvojen keskiarvo ja kaksi keskihajontaa niiden yläpuolella.[21] Hiihdossakin todettiin, että 185 g/l raja oli jopa liian korkea, ja sitä oltiin jo Lahden MM-hiihtojen aikaan laskettu ensiksi 175 grammaan litraa kohden, ja rajaa tultaisiin sittemmin laskemaan vielä 170 grammaan eli yhtenäistämään pyöräilyn ja ampumahiihdon rajan kanssa.

Kolmas rajaan kohdistunut kritiikki oli erikoisempi, ja liittyi ajatukseen, että urheilukilpailu oli lopulta pohjimmiltaan reilua, jos kaikki käyttivät veridopingia. Erot ratkaistiin lopulta muilla tavoilla, kuten vaikka lahjakkuudella, taktiikalla, kivunsiedolla ja harjoittelulla.

Ajatus oli ristiriitainen, mutta ei suinkaan uusi, vaan se oltiin mainittu verimanipuloinninkin yhteydessä jo vuosikymmeniä aiemmin. “Harjoiteltava urheilijan on aina”, kirjoitti eräs Turun Sanomien kolumnisti jo Montrealin 1976 olympiakisoissa verensiirtohuhujen käydessä kuumimmillaan, kun kilpailijat ja media epäilivät suomalaismenestyksen syyksi veritankkausoperaatioita. “Siitä ei päästä mihinkään. Ja jos yhdelle urheilijalle suoritetaan verenvaihto, se tehdään varmasti toisellekin. Puntit ovat tasoissa, miehen rahkeista kiinni se miten kulkee.” [22]

Näkemys esiintyi etenkin EPO-epidemian aikaan myös pyöräilyssä, kun pohdittiin, olisiko joku doupattu voittaja ollut paras, jos kaikki olisivat olleet puhtaita. Vaikka Ranskan ympäriajon moninkertainen voittaja Greg LeMond (1986, 1989, 1990) väitti uransa käytännössä päättyneen EPOn ilmestyessä pyöräilyyn 1990-luvun alussa, ymmärsi hänen aiempi valmentajansa Cyrille Guimard tilanteen toisenkin puolen. “Kilpailutuloksista tuli merkityksettömiä suunnilleen vuodesta 1992 alkaen”, kirjoittikin Guimard teoksessaan Metido en carrera (“Kisaan laitettuna”) vuonna 2013, kun veridopingin endeeminen käyttö oli jo hyvin tiedossa. “Voisin lisätä, että niistä tuli taas merkityksellisiä viisi tai kuusi vuotta myöhemmin. Tiedätkö miksi? Koska EPO käytöstä oli tullut laajalle levinnyttä.” [23]

Tiukan ja yhtenäisen verirajan takia verenvaihdon tai EPOn käyttö ei ollutkaan yksilötasolla yhtä “laajalle levinnyttä”, joten “puntit olleet tasoissa”, koska ainakin myöhemmin on tuotu esille se, että kunkin urheilijan yksilöllisen luonnollisen veren paksuuden (grammaa litrassa tai hematokriitti) määräytyvyys on hyvin satunnaista eikä luontainen veren paksuus korreloi suorituskyvyn kanssa toisin kuin punasolujen absoluuttinen kokonaismäärä verenkierrossa, joka korreloi lähes lineaarisesti hapenottokyvyn ja voimantuoton kanssa. Onnekkaalla urheilijalla olikin elimistössään paljon punasoluja, mutta hänen verensä oli luontaisesti laimeaa runsaan plasman määrän takia, mikä mahdollisti hemoglobiinitason nostamisen veridopingilla kymmenillä prosenteilla ilman, että veritestin kanssa tuli ongelmia. Huono-onnisella urheilijalla oli verenkierrossaan yhteensä sama määrä punasoluja, mutta vähän plasmaa, joten veri oli luontaisesti paksumpaa. Jos hemoglobiiniarvo oli jo lähellä rajaa, ei veridopingin käyttö ollut juurikaan mahdollista.

Näitä spekuloitiin myöhemmin etenkin pyöräilyssä, kun mietittiin, miksi juuri tietty urheilija teki ihmeparannuksia vauhtiinsa tai miksi joku urheilija oli muita parempi, kun suuren joukon urheilijoita epäiltiin siirtäneen käyttämään veridopingia tiettynä ajanjaksona.

Lähdeviitteet:

[1] Conconi F et al: "Detection or erythropoietin administration in sports", teoksessa "Blood Samples in Doping Control" (Pensumtjeneste, 1994, toimittaneet Peter Hemmersbach ja Kåre I. Birkeland)

[2] Liite FIS:n lääketieteen valiokunnan ehdotukseen verirajoista, Videman-aineisto

[3] Kulmala, Ilkka: "Verileikkiä oli laimennettava", Keskisuomalainen, 22.2.2001

[4] FIS:n lääketieteen valiokunnan ehdotus verirajoista, Videman-aineisto

[5] Sokol, Al: "Blood doping leaves IOC with mess on hands", Toronto Star, 19.2.1988

[6] Stray-Gundersen, James: "Report on Blood Testing in Lahti", muistio (2.3.1989), Videman-aineisto

[7] Rendell, Matt: "The Death of Marco Pantani" (Phoenix, 2006), s. 102

[8] Walsh, David: "From Lance to Landis" (Ballantine Books, New York, 2007), s. 88

[9] Manfredini F. et al.: "Blood testing in biathlon: observation of hematocrit values during competitive periods 1994-1997", Int J Sports Med. 1999 Aug;20(6):403-6

[10] Lahden 1989 MM-hiihtojen veritestien hemoglobiinien ja EPO-pitoisuuksien jakauma, Videman-aineisto

[11] Kuisma, Seppo: "Lassen verta ei vaihdettu", Suomenmaa, 31.1.1997

[12] Seppälä, Timo: "Antidoping-toimikunnan Timo Seppälä tuomitsee hemoglobiinitestit arpapeliksi", Länsi-Savo, 29.1.1997

[13] Kaisanlahti, Lauri; Lammi, Juha-Pekka; Mörttinen, Matti: "Verensiirrosta hyötyä vai ei?", Aamulehti, 4.12.1981

[14] Videman, T et al: "Changes in hemoglobin values in elite cross-country skiers from 1987-1999", Scand J Med Sci Sports, 2000 Apr;10(2):98-10

[15] Walsh, David, mt., s. 88

[16] Palo, Lassi: "Verensiirto parantaa 10000 metrin juoksun aikaa minuutilla", Länsi-Savo, 9.2.1988

[17] Haapio, Markku: "Alppimajaa ei voi syyttää hemoglobiinin noususta", Iltalehti, 1.3.2001

[18] VeloNation Press: "Ashenden raises questions about Contador’s blood levels in 2010 Tour", 3.4.2012

[19] Vaughters, Jonathan: USADA:lle annettu valaehtoinen lausunto, 12.9.2012

[20] Wegelius, Charles: "Domestique: The Real-Life Ups and Downs of a Tour Pro" (Ebury Publishing, 2013), s. 160-164

[19] Manfredini, F. et al.: "Blood tests and fair competition: the biathlon experience", Int J Sports Med. 2003 Jul;24(5):352-8

[22] Johannes: "Kiistellyin", Turun Sanomat, 30.7.1976

[23] Guimard, C & Ducoin JE: "Metido en carrera" (Senan: Cultura Ciclista, 2013), s. 253. Lainattu teoksesta López, Bernat: "‘The Good, Pure Old Days’: Cyclist's Switching Appraisals of Doping before and after Retirement as Claims Making in the Construction of Doping as a Social Problem", The International Journal of the History of Sport, 31:17, 2141-2157

"Uusi Lähestymistapa", OSA I: "Kestävyysurheilun Mätäpaise"

Edelleen on myyttien vallassa, minkä takia Festina-joukkueen terapeutti Willy Voetin auto ja mies itse alkujaan kiinnittivät Ranskan rajaviranomaisten huomion vuoden Ranskan ympäriajon alla vuoden 1998 kesällä, kun hänet pysäytettiin, ja hänen autonsa sisältö ratsattiin.

Erään teorian mukaan Voet ajoi pitkin huumeiden salakuljettajien suosimia katuja, mikä olisi luonnollinen syy pysäyttää hänet, kun taas irlantilaistoimittaja David Walshin mukaan kilpaileva pyöräilyjoukkue oli ilmiantanut hänet,[1] kun taas pyöräilytoimittaja Matt Rendellin mukaan viranomaisten epäilyksiä lisäsi, että hänen ajokorttinsa oli mennyt vanhaksi saman vuoden tammikuussa.[2] 

Kiistatonta on, että hänen autostaan löytyi satoja annoksia erilaisia huippu-urheilussa kiellettyjä dopingaineita. Tämän seurauksena viimeistään tuolloin tuli selväksi, että doping-ongelma oli pesiytynyt lajiin, kuten toimittaja Daniel Friebe kirjoitti löydöksen merkityksestä kilpapyöräilijä Jan Ullrichia (vuoden 1997 Ranskan ympäriajon voittaja) käsitelleessä teoksessaan:

Vuosia asiantuntijat olivat spekuloineet (joskus näytönkin kanssa) kilpaurheiluun tunkeutuneella salaisella rutolla: EPOn maagiset, veren happipitoisuutta lisäävät ominaisuudet voisivat väitetysti muuttaa sprintteri-tyypin pyöräilijät kiipeämisen ammattilaisiksi, aasit kilparatsuiksi ja joukkuelääkärit velhoiksi… Jos Voetin kätkön mitat viittaavat siihen, että kaikki tai ainakin useimmat Festinan ajajat olivat hänen potilaitaan, mitä se kertoi lajin muista ajajista? [3] 

 
Lopulta useampikin joukkue suljettiin pois Ranskan poliisiviranomaisten ratsioiden ja rikostutkintojen värittämästä kisasta, ja skandaalin seurauksena perustettiin Maailman antidopingtoimisto (WADA). Lajissa nähtiin vuosituhannen vaihteen jälkeen säännöllisesti myös dopingkäryjä, joiden lisäksi paljastui joukko tapauksia huippu-urheilijoiden ja hämärien lääkärien epäilyttävästä yhteistyöstä. Vuonna 2006 selvisi, että doping-lääkäreillä oli käytössään jopa uusinta teknologiaa, kun Espanjan poliisin tutkinnassa ns. Operación Puerton yhteydessä eräältä urheiluklinikalta löytyi veren syväjäädytyslaitteistoa ja parisataa urheilijoiden myöhempää käyttöä varten varastoimaa veripussia.

Maastohiihdossa kiellettyyn verimanipulaatioon kytkeytynyt Lahden 2001 MM-hiihtojen dopingvyyhti veren laimentamisineen ja oikeudenkäynteineen oli valtava shokki, jota puidaan vieläkin välillä mediassa, mutta lajin doping-ongelma ei rajoittunut vain Suomeen ja kyseiseen vuoteen. Hiihtomaailmassa oli sitä seuraavinakin vuosina useitakin dopingskandaaleja, kun urheilijoita kärysi, ja kisapaikoilta löydettiin dopingissa käytettyjä välineistöä. Vuotaneiden tietokantojen ja hiihtäjiltä kerättyjen verinäytteiden kautta tiedetään, että laaja dopingongelma oli alkanut jo 1990-luvulla, ja jatkuu näihin päiviin asti.[4]

Yleisurheilussa veridopingin käytöstä 1990-luvulla tiedetään vähiten, sillä lajin veritestaus alkoi laajemmin vasta 2000-luvun puolella. Se tiedetään, että kun vielä vuosina 1993-1994 muutamassa eliittitason kilpailussa otetut verinäytteet olivat suhteellisen normaaleja, kun vain 99 testatusta verinäytteestä vain yhdessä oli kliinisen korkea hemoglobiinitaso. [5] Samaa ei voinut sanoa vuosituhannen jälkeen, kun verenkuvat olivat muuttuneet laajalti epänormaaleiksi, ja jopa maailmanennätysurheilijoita kärähteli tai oli veriarvojensa takia epäiltynä dopingin käytöstä. [6]

Kestävyysurheilussa ongelma liittyi keskeisesti happea kuljettaviin punasoluihin, jotka olivat tärkeä osatekijä suorituskyvylle pitkäkestoisissa suorituksissa. Hyvin harjoitelleilla ja lahjakkailla huippu-urheilijoilla oli luontaisesti paljon punasoluja elimistössään, mutta jotkut urheilijat olivat jo vuosikymmenien ajan harjoitelleet korkealla ohuessa ilmassa saadakseen vereensä vieläkin enemmän arvokkaita hapenkuljettimia. “Elimistön on totuttava saamaan vähemmästä happimäärästä riittävästi aineksia elintoiminnoilleen”, kirjoitti vuoden 1971 EM-kisojen kaksoisvoittaja Juha Väätäinen elämänkerrassaan. “Kun palataan meren pinnan tasolle, niin kohonneella veriarvolla pystytään ottamaan enemmän happea ja sen käyttökyky paranee… Eron kyllä tuntee jäsenissään”. [7] 

Korkean paikan harjoittelun lisäksi veriarvojen nostamiseksi on kehitetty myös keinotekoisia menetelmiä, joista yksinkertaisin on verensiirto, jota oli tutkittu suorituskyvyn parantajana jo 1940-luvulla, mutta tarkemmin vasta 1960-luvun lopulta lähtien. Verensiirrot kiellettiin urheilussa 1980-luvun puolivälissä, mutta niiden rinnalle kehitettiin uusia menetelmiä saman päämäärän saavuttamiseksi. Kaikki keinotekoiset ja kielletyt menetelmät veriarvojen parantamiseksi tunnetaan sateenvarjotermillä “veridoping”.

Veridopingin teho on aina ollut arvoitus jopa asiantuntijoidenkin keskuudessa, ja asiasta esiintyi ja esiintyy yhä hyvinkin erilaisia käsityksiä. Loukkaantumisen takia vuoden 1976 Montrealin kesäolympialaisista sivussa ollut amerikkalainen maileri Marty Liquori oli heittänyt suorassa TV-lähetyksessä suurelle yleisölle ajatusrakennelman, että veridopingin avulla saatava ehkä vain yhden prosentin tulosparannus olisi valtava etu tasaisessa kilpailussa. Arvostettu urheilufysiologi Will Hopkins oli luonut jopa termin “smallest worthwhile chance”, pienin vaivannäön arvoinen muutos kuvaamaan suorituskyvyn parannusta, jonka eteen kannatti nähdä kilpailussa sijoituksen näkökulmasta vaivaa. Vaivannäön kokoinen parannus oli hänen mukaansa huippu-urheilussa vain prosentin kymmenyksiä. [8]

"Kysyimme itseltämme, mitä tapahtuisi, kun menetelmä tuli tunnetuksi huippu-urheilijoiden keskuudessa", mietti eräs jo vuonna ensimmäisen vuonna 1972 julkaistun veridopingtutkimuksen "koekaniineista" vuosikymmen myöhemmin. "Pystyimme helposti laskemaan, että se oli tarpeeksi tehokas menetelmä ratkaisemaan olympialaisten kestävyysfinaalit". Eräs huolestuttava arvio veridopingin tehosta tulikin samasta laitoksesta eli Ruotsista Tukholman Urheilukorkeakoulusta (GIH), jossa veridoping-tutkimuksen ytimessä ollut ja itsekin aihetta tutkinut ruotsalaisfysiologi Per-Olof Åstrand oli 1970-luvun puolivälissä arvellut tehon olevan esimerkiksi maastohiihdossa jopa 5-10 % suoraan vauhdissa mitattuna. Näin ollen “tankattu” urheilija voisi 30 km matkalla leikata puolentoista tunnin hiihtoajastaan pois jopa yhdeksän minuuttia. [9] 

Vaikka veridopingtutkijat mittaavat tutkimustyössään säännöllisesti suorituskykyyn liittyviä parametrejä, on veridopingin vaikutusta urheilusuoritukseen tutkittu edelleen vain vähän ja lähinnä harrastelijaurheilijoilla. Muutamissa harvoissa suoraan juoksu- tai hiihtonopeutta käsitelleissä akateemisissa tutkimuksissa verensiirron antama tulosparannus on ollut noin puolet tästä eli muutaman prosentin luokkaa. On ikuinen kiistelyn aihe, onko tulosparannus yhtä suuri huippu-urheilijoilla, ja ainakin osa tutkijoista on vuosikymmenten mittaan uskonut, että vastaava tai ainakin lähes vastaava tulosparannus voitaisiin saada hyvin suunnitellulla korkeanpaikan harjoittelulla.

Veridoping-skandaalien myötä 1990-luvun mittaan esiintyi näkemyksiä, jos isoimmat arviot suorituskyvyn paranamisesta olisivatkin lähempänä totuutta. Yksi järkytys oli, kun hyvin monella Lahden 2001 MM-hiihtoihin osallistuneella urheilijalla havaittiin veritestissä erittäin poikkeava verenkuva, mikä viittasi lähes varmasti veridopingin käyttöön. Testi ei ollut dopingtesti vaan akateeminen tutkimus, joka suoritettiin Advia-laitteella, jolla pystyttiin automaattisesti mittaamaan useita verínäytteen parametreja. Huolestuttavaa oli, että veridoping näytti olevan sitä yleisempää, mitä paremmin urheilija menestyi. Mitalisteista peräti puolella oli erittäin poikkeava verenkuva, kun taas sijaluvulle  41-50 sijoittuneista vain 3 prosentilla oli erittäin poikkeava verenkuva. Testimenetelmä oli jo pikaluistelussa käytössä ollut ns. SAFE ("Safe and Fair Event") testi, jolla pyrittiin ajamaan maastohiihtoonkin ajatus, että epänormaali verenkuva oli itsessään näyttö dopingin käytöstä. [10] 

Päästyään Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) Lääketieteen valiokuntaan vuonna 1980, otti selkätutkijana ansioitunut urheilulääkäri Tapio Videman tehtäväkseen veridopingin kitkemisen. [11]

Yksi Lahden veritutkimuksen tekijöistä oli professori Tapio Videman, joka oli itse tutkinut veridopingia ensimmäisten joukossa maailmalla jo vuonna 1971 pienellä kymmenen hengen koeryhmällä harrastelijahiihtäjiä. Hän oli jo 1980-luvun alusta asti ajanut veridopingin kitkemistä päästyään Kansainvälisen Hiihtoliiton (FIS) Lääketieteen Valiokunnan jäseneksi. Vielä 1980-luvun lopulla Videman oli ollut käsityksessä, että tehosta oli enemmän huhuja kuin varmaa tietoa, mutta teho olisi “kymmeniä sekunteja 10 kilometrin matkalla” eli muutaman prosentin luokkaa. [12] Hänen amerikkalainen tutkijakollegansa James Stray-Gundersen oli myös arvioinut parannuksen olevan samansuuntaisesti suunnilleen kolme prosenttia, mikä ei ollut aivan olematon suorituskyvyn kasvu. “Tämä ei välttämättä vaikuta niin suurelta vaikutukselta, mutta huipputasolla se on keskitason urheilijan ja mitalistin ero”, kirjoitti Stray-Gundersen eräässä kausijulkaisussa. [13] 

Kumpikin miehistä muutti käsitystään seuraavan vuosikymmenen aikana ja vielä negatiivisen suuntaan, osin Lahden 2001 veritestien tulosten takia.

“Mehän olemme tienneet, että verensiirroista on hyötyä, mutta emme ole tajunneet, miten tehokas menetelmä [veridoping] on”, kertoi Tapio Videman vuonna 2002 Etelä-Suomen Sanomille. ”Ääritapauksissa se voi parantaa joidenkin yksilöiden aikaa kymmenellä prosentilla". [14] Videman ja Stray-Gundersen totesivatkin seuraavana vuonna julkaistussa vertaisarvioidussa julkaisussa, että 10 prosentin tulosparannus nostaisi puhtaana 50. sijalla olleen urheilijan yleensä kestävyyskisan voittajaksi. [15] Arvioon vaikutti myös vuonna 1989 julkaistu tutkimus, jossa mallinnettiin julkaistuista veridopingtutkimuksista hemoglobiinitason muutosten kasvua hapenottokykyyn. Mallin mukaan veren hemoglobiinipitoisuuden kasvattaminen 10 grammalla (esim. 140 g/l → 150 g/l) paransi maksimaalista hapenottokykyä noin 600 millilitralla ja suorituskykyä 1-4 prosentilla. [15] Tapio Videman totesi, että mikään ei kuitenkaan estänyt ottamasta useampia kumulatiivisia 10 gramman boosteja, jolloin tulosparannus saattoi joillain yksilöillä olla jopa 10 prosenttia suoraan vauhdissa.

Myös kilpapyöräilyssä veridopingin tehoa pidettiin niin suurena, että oli syntynyt termi “cyclisme à deux vitesses”, pyöräily kahdella nopeudella. Termi kuvasi sitä, miten erilaista vauhtia veridopingin käyttäjät pystyivät ajamaan puhtaisiin urheilijoihin verrattuna.

Veridopingin teho ei olisi ollut ongelma, jos dopingtestaajien vastassa olisi ollut elimistöstä helposti löydettäviä molekyylejä, joiden käyttäjistä suuri osa käryäisi joko veri- tai virtsatestissä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan dopingtestauksen näkökulmasta vuosituhannen taitteessa kestävyyslajeissa kummitteli kaksi suurta vitsausta, jotka tulisivat vaivaamaan fair playn henkeä vielä neljännesvuosisata myöhemminkin.

Ensimmäinen ongelma oli punasolujen tuotantoa säätelevä hormoni erytropoietiini (EPO), jota annostelemalla sai säädeltyä veren punasolupitoisuuden halutulle tasolle. Ihmisen elimistö tuotti hormonia luonnollisesti, mutta punasoluhormonia oltiin onnistuttu 1980-luvulla valmistamaan keinotekoisesti myös geeniteknologian avulla, minkä jälkeen aine oli kliinisten tutkimusten jälkeen päätynyt yleiseen käyttöön vuonna 1988, kun esimerkiksi Ranska ja Sveitsi antoivat aineelle myyntiluvan. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa maa toisensa jälkeen hyväksyi sen käytön potilailla, minkä jälkeen sadat tuhannet potilaat ympäri maailman käyttivät valmistetta, jota sai monissa maissa helposti apteekeista ja usein ilman reseptiäkin. Italialainen urheilutoimittajalegenda Gianpaolo Ormezzano kirjoitti jo vuoden 1989 marraskuussa La Stampa -lehdessä, että ainetta oli saanut edelliskesästä asti rajan takaa “ensimmäisestä sveitsiläisestä apteekista”. [16] 

Vaikka synteettisen EPO-hormonin alkujaan kehittänyt amerikkalaisyhtiö AMGEN vastusti jopa valmisteen tieteellistäkin tutkimista urheilijoilla, päästiin aineen tehoa ja vaikutusta urheilusuoritukseen tutkimaan jo vuosina 1988-1989, kun ruotsalaiset veridopingtutkijat Björn Ekblom ja Bo Berglund saivat valmistetta saksalaiselta Boehringer-Mannheim -yhtiöltä, joka oli AMGENin kilpailijana kehittänyt erilaisen tavan valmistaa omaa versiotaan hormonista ja saanut sen myös kliiniseen testaukseen ja pian myös markkinoille.

Kumpikin tutkijoista järkyttyi aineen tehosta, kun he huomasivat, miten vain muutama pistos ainetta paransi huomattavasti suorituskyvyn parametreja. "Muutaman vuoden sisällä hormoni tulee yleisille markkinoille", Berglund tuskaili tilannetta Ruotsin mediassa. "Se on elintärkeää munuaissairauksille. Samalla se voi tappaa ajatuksen urheilusta ja korkeista ideaaleista. Siksi oikeus määrätä erytropoietiinia tulee välittömästi rajoittaa vain munuaispotilaita hoitaville lääkäreille."[17] Eräs EPOa saaneista koehenkilöistä oli suunnistaja Lars-Erik Palmgren, joka valitteli Sundsvalls Tidning -lehdelle, miten keskinkertainen urheilija pystyi jatkossa ostamaan itsensä olympiakultamitalistiksi, ja tutkimuksen tuottaman tiedon takia seuraava askel oli etsiä keino hormonin käytön kitkemiseksi ennen kuin se vapautettaisiin markkinoille. “Haluan tehdä selväksi, että urheilu tarvitsee kaiken mahdollisen avun taistelussa dopingia vastaan”, Palmgren sanoi samalle lehdelle. ”Se on paise, josta on päästävä eroon.”  [18] 

1980-luvun lopussa saatiin myös huolestuttavaa tietoa siitä, miten korkealle hemoglobiinitasoa kannatti ylipäänsä nostaa, jos tavoite oli parantaa suorituskykyä. Lähes kaikissa tieteellisissä veridopingtutkimuksissa koehenkilöiden hemoglobiinitasoja oli nostettu maltillisesti yleensä 1-3 veripussilla (400-1350 ml) niin, että kohotetutkin hemoglobiiniarvot olivat yhä normaaleissa viitearvoissa (<175 g/l). Ilmassa olikin pitkään ollut teoria, jonka mukaan veridopingin jopa nostaessa suorituskykyä, kannatti urheilijoiden nostaa veriarvojaan normaalien viitearvojen sisällä ehkä 5, 10 tai 20 prosentilla. Jos verta paksunsi liikaa, tuli hyvin nopeasti vastaan raja, jonka jälkeen veren viskositeetti nousi aiheuttaen veren virtauksen hidastumisen siinä määrin, että liian paksulla verellä hapenkuljetusjärjestelmä toimi huonommin kuin pienemmällä määrällä hapenkuljettimia.

Ruotsalainen hematologi Fredrik Celsing otti täysin eri lähestymistavan, ja tutki 1980-luvun puolivälissä tohtorintyössään erikseen sitä, miten viiden veripussin (2250 ml) verensiirto nosti hemoglobiinitasoja jopa erittäin korkeisiin ja kliinisesti epäterveellisiin lukemiin. Tarkoitus oli selvittää, oliko selkeästi olemassa eroa, miten korkean tai matalan veren hemoglobiinitason omaava henkilö veren paksuntamiseen. [19] 

Itse tuolloin jo neljä veridopingtutkimusta julkaissut ja muutaman julkaisemattoman tehnyt tutkimuksen valvoja Björn Ekblom summasi myöhemmin Läkartidningen -lehdessä keskeiset löydökset: [20] 

1. Koehenkilöiden maksimihapenottokyky kasvoi asteittain hemoglobiinipitoisuuden (hematokriitti) kasvaessa.
2. Noussut hemoglobiinipitoisuus yli 200 g/l asti lisäsi edelleen suurin piirtein suoraviivaisesti maksimaalista hapenottoa hemoglobiinipitoisuuden (hematokriitin) kasvaessa.
3. Maksimaalisen työskentelyn aikana ei havaittu merkkejä negatiivisesta vaikutuksesta verenkiertoon, vaikka hematokriittiarvot olisivat huomattavasti kohonneet.

Pyöräilyssä vuoden 1996 Ranskan ympäriajon voittanut tanskalainen Bjarne Riis sai väitettyjen korkeiden hemoglobiiniarvojensa takia liikanimen “Mr. 60 %", mikä viittasi hänen erittäin paksuun vereensä ja korkeaan hematokriittiinsa (punasolujen osuus veressä, normaalisti miehillä 39-50 %). Ensimmäinen todistetusti näin paksun veren veridopingilla saanut henkilö oli kuitenkin eräs Celsingin koehenkilöistä, jonka hemoglobiini nousi verensiirroilla lukemaan 205 g/l, hematokriittina n. 61-62 %. Celsingin mukaan tämä koehenkilö "koki olonsa mahtavaksi” verensiirtojen jälkeen. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös oli, että korkein hemoglobiinitaso saattoi olla urheilusuoritukselle tehokkain. Suurten verimäärien luovuttaminen ja säilyttäminen harjoitusta haittaavine anemiavaiheineen oli kuitenkin logistisesti hankalaa, mutta EPO-hormonilla veren paksuntaminen onnistui vain annostusta lisäämällä.

Suuremman tehon lisäksi EPO-hormoni oli joidenkin urheilijoiden silmissä myös esteettisesti hyväksyttävämpi vaihtoehto. Esimerkiksi vasta parikymppinen mestarihiihtäjä Manuela di Centa oli vuonna 1984 Sarajevon talviolympialaisten jälkeen valitellut Gazzettino di Venezia -lehdessä sitä, miten hän joutui hankaluuksiin kieltäydyttyään osallistumasta maansa veritankkausohjelmaan.[20] Hänen nimensä ja veriarvojensa heilahtelut seuraavalla vuosikymmenellä olivat kuitenkin suuren mielenkiinnon kohteena, kun viranomaisten ja median taholta tutkittiin sitä, ketkä italialaisurheilijat olisivat käyttäneet EPO-hormonia.

Jotkut verensiirtoihin kielteisesti suhtautuneet urheiluvaikuttajat olivat ainakin alkuun jopa tyytyväisiä, että hormoni toisi lopun veritankauksille, joissa oli aina omat riskinsä.[21]

Näkemys oli kuitenkin äärimmäisessä vähemmistössä, ja kehitystä seurattiin enimmäkseen erittäin huolestuneina. Los Angelesin yliopiston anti-doping laboratorion johtaja Don H. Catlin totesi jo vuonna 1989, miten EPO-hormonin annos-vastesuhde oli erittäin jyrkkä ja vahva -- enemmän hormonia tarkoitti lähes lineaarisesti enemmän punasoluja. Edward R. Eichner, MD, lääketieteen professori ja hematologian johtaja Oklahoman yliopiston. "Mutta erytropoietiinin kanssa on helpompi tehdä virhe", Eichner sanoi The Physician and Sportsmedicine -lehdelle. "Verensiirroissa sinua rajoittaa poistettavan veren määrä, jolloin olisi vaikea saada hematokriittiä yli 60 prosentin. Mutta liian paljon erytropoietiinia voi teoriassa nostaa hematokriitin 80 prosenttiin."[22]

Myös maastohiihdon puolella vaikuttanut antidoping-aktiivi Tapio Videman seurasi kehitystä erittäin huolestuneena. “Jos veridopingasioita ei saada kuntoon, niin minun kiinnostukseni seurata huippukestävyysurheilua on tulevaisuudessa aika vähäistä”, Videman kertoi Valmennus & Kunto-lehdelle vuonna 1990. “Minua ei kiinnosta katsoa kuka on ottanut eniten erytropoetiinia ja kuka ottaa suurimmat riskit. Näiden aineiden käyttö johtaa siihen, että annokset kasvavat jatkuvasti.” [23] 

"Aineet eivät tapa fyysisesti, mutta ne vievät ilon urheilusta", oli Hiihtoliiton ylilääkäri Seppo Rehunen sanonut vuosikymmen aiemmin doping-ongelmasta. [24] Nyt tilanne oli toinen, kun mediassa ja urheilulääkäreiden keskuudessa spekuloitiin laajalti, tappoiko doping muutakin kuin ilon. Hollantilaiset viranomaiset olivat kiinnostuneet selvittämään, oliko ihmehormoni ollut osatekijänä kilpapyöräilijöiden kuolemantapauksissa, joista ensimmäiset olivat tapahtuneet jo vuonna 1987, kun viisi pyöräilijää kuoli yllättäen. Vaikka eräs hollantilainen urheilulääkäri kertoi vuoden 1990 kesällä, että hän tiesi joidenkin pyöräilijöiden käyttävän hormonia, oli itse EPO-hormonia tutkinut Karoliinisen Instituutin professori Björn Ekblom hyvin skeptinen sen suhteen, olisiko pyöräilypiirien ollut mahdollista saada hyvin rajatusti valmistettua hormonia jo kolme vuotta aiemmin vuonna 1987.[25] Valmistetta annosteltiin vuosina 1986-1988 maailmanlaajuisestikin vain joihinkin satoihin koehenkilöihin ja ainoastaan kliinisissä kokeissa.

On myös dokumentoitua näyttöä, että urheilijatkin olivat ainakin seuraavina vuosina laajemminkin kiinnostuneet ihmeaineesta, jota annostelemalla pystyi vain muutamissa viikoissa nostamaan veren hemoglobiinipitoisuutta kymmenillä prosenteilla. Maastohiihtäjien hemoglobiiniarvot alkoivat kohota hälyttävästi 1990-luvulla ja ainetta käytettiin laajasti muissakin kestävyyslajeissa. Italian poliisin doping-tutkinnan yhteydessä Ferraran yliopistolta takavarikoimasta aineistosta löytyi useitakin urheilijoita, jotka nostivat veriarvojaan hälyttävän korkeisiin lukemiin: eräs pyöräilijä oli onnistunut nostamaan hematokriittiaan (punasolujen osuutta verestä) 35,7 prosentista lukemaan 60,7 prosenttia harjoittelukaudelta kisakaudelle siirryttäessä. Hemoglobiiniarvoina ilmaistuina kasvu on noin 120 g/l lukemasta yli kahdensadan. [27] 

Koska EPO oli elimistön oma hormoni, tiedettiin sen osoittaminen doping-testissä alusta alkaen hankalaksi, mutta ei ehkä mahdottomaksi. Helsingin Yliopistollisen Keskussairaalan sisätautien klinikan EPO-asiantuntija professori Frej Fyhrquist oli tutkinut hormonia vakavasti sairailla potilailla jo vuodesta 1987, ja saanut tutkimuksen yhteydessä itsekin pistoksen hormonia. Nähtyään oman verensä hormonipitoisuus-graafin, oli hän todennut vuonna 1988 mediassa optimistisesti, että hormoni voisi näkyi dopingtestissä. "Meillä on kehitteillä testejä EPO-dopauksen paljastamiseen, mutta en tiedä kuinka pätviä niistä tulee", professori sanoi mediassa.[28] Suomen Hiihtoliiton lääkäri Seppo Rehunen oli arvellut samoihin aikoihin, että toimiva testi voitaisiin saada jopa muutamassa kuukaudessa. [29]

EPO-hormonia annostelemalla veren hemoglobiinipitoisuuden (ja hematokriitin) sai nostettua nopeasti korkealle ja aine oli sitä tehokkaampi, mitä isompia annoksia käytti. Jo tammikuussa 1987 The New England Journal of Medicine -lehdessä julkaistussa ensimmäisessä akateemisessa tutkimuksessa jättiannoksen saaneen ryhmän hematokriitti nousi keskimäärin 19 prosentista 41 prosenttiin. [30]

Tiedeyhteisö kiinnostui aineen jäljittämisestä doping-testeissä, ja hormonin käytön osoittamiseksi ehdotettiin 1990-luvun mittaan useitakin menetelmiä ja algoritmeja, joita esiteltiin konferensseissa ja tutkimuspapereissa 1990-luvulla. Käytännössä kaikki testit pohjautuivat epäsuoraan testaamiseen, koska hormoni oli rakenteeltaan lähes identtinen elimistön oman hormonin kanssa. Mikään testi ei suoraan ollut käyttökelpoinen, vaikka niistä saatua tietoa hyödynnettiin veridopingtestin kehittämisessä. [31]

Tapio Videman ja jotkut muutkin tutkijat olivat ehdottaneet, että valmistajat voisivat lisätä ampulleihin testeissä näkyvän vaarattoman merkkiaineen, joka näkyisi virtsanäytteessä. EPO-hormonia valmistaneita tehtaita ei ollut loputtomasti, ja Videman kertoi optimistisesti Val di Fiemmen vuoden 1991 MM-hiihtojen aikaan, että eräs englantilainen valmistaja oli suhtautunut ajatukseen positiivisesti. [32] Ajatus kuitenkin oli toteuttamiskelvoton, koska sadoilla potilaille tehdyt kliiniset testit olisi pitänyt tehdä uudestaan eikä ikinä ollut täysin varmaa, oliko merkkiaine kaikille potilaille vaaraton.

Suoran testin suhteen tunnelin päässä oli näkynyt jo jotain valoa jo vuonna 1990, kun huomattiin, että synteettisen EPOn rakenne poikkesi aavistuksen elimistön omasta hormonista. Uppsalan yliopiston professori Leif Wide onnistuikin saamaan 200 000 kruunun rahoituksen EPO-testin kehittämistä varten vuonna 1991. [33] Ruotsalaistutkijat (heidän joukossaan veridopingin "keksinyt" Karoliinisen Instituutin professori Björn Ekblom) onnistuivatkin kehittämään menetelmän synteettisen EPOn löytämiseen verestä ja virtsasta jopa muutamia päiviä hormonipistoksen jälkeen. He esittelivät alustavia tuloksiaan jo vuonna 1993 seuraavan vuoden Lillehammerin talviolympiakisoja varten pidetyssä veritestaukseen keskittyneessä seminaarissa [34] ja kaksi vuotta myöhemmin myös akateemisessa julkaisussa. [35] Menetelmä periaatteessa toimi, mutta oli kallis, hidas ja epäkäytännöllinen. Synteettisen hormonin poikkeavasta ominaisuudesta tietoiset kaksi Ranskan antidopinglaboratorion (LNDD) tutkijaa saivat kuitenkin vuonna 2000 valmiiksi toimivan ja käytännöllisemmän testimenetelmän, joka otettiin nopeasti käyttöön. [36]

Nature-lehdessä vuonna 2000 julkaistu EPO-hormonin suora testimenetelmä toimi, mutta ei ratkaissut veridoping-ongelmaa.

Suorassa menetelmässä oli ongelmansa ja rajoitteensa, joista suurin oli, että antidoping-näkökulmasta synteettinen hormoni poikkesi rakenteeltaan vain häiritsevän vähän elimistön itsensä tuottamasta EPO-hormonista, minkä lisäksi osa elimistön tuottamasta EPOsta oli rakenteeltaan synteettisen EPOn näköistä. Näin ollen positiivisen ja puhtaan näytteen raja oli tulkinnanvarainen, ja positiivisen piti olla "todella positiivinen" ennen kuin se aiheutti sanktioita. Ongelmaa lisäsi hormonin nopea puoliintumisaika elimistössä, joten isoinakin annoksina hormoni näkyi virtsatestissä vain muutamia päiviä. Urheilijat oppivat myös nopeasti annostelemaan hormonia kekseliäällä tavalla. Sen sijaan, että he olisivat (lääketieteellisesti oikein) annostelleet muutaman päivän välein suuren annoksen hormonia lihakseen, josta se vapautui hitaasti verenkiertoon, annostelivat he pienempiä annoksia säännöllisemmin suoraan suoneen.

Näin toimiessa jo lähtökohtaisesti nopeasti katoava ylimääräinen synteettinen EPO katosi verenkierrosta nopeasti eikä sitä vapautunut tasaisesti lisää lihaksesta, jolloin “aikaikkuna”, jolloin urheilija voisi teoriassa kärähtää, oli erittäin lyhyt. Vaikka elimistö oli jo muutamissa tunneissa “puhdas”, säilyivät EPOn seuraavien päivien aikana tuottamat ylimääräiset happea kuljettavat punaiset verisolut useita kuukausia.

Toisen antidoping-aktiivien ongelman juuret menivät ajallisesti vielä kauemmas, sillä sekä urheilijoiden tunnusten että poliisitutkintojen kautta alkoi käydä selväksi, että oman veren takaisinsiirtäminen oli tehnyt paluun urheilijoiden työkalupakkiin viimeistään 2000-luvun alussa.

Veridoping oli alkujaan keksitty juuri koehenkilöiden omaa verta takaisin siirtämällä. Jo vuonna 1966 tehdyissä ensimmäisissä veridoping-kokeissa ruotsalaistutkijoiden koehenkilöt ensiksi luovuttivat verta, joka siirrettiin takaisin muutamien viikkojen jälkeen, kun veriarvot olivat palanneet normaaleiksi, minkä jälkeen heillä oli elimistössään tavallista enemmän punasoluja. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä aiheesta oltiin julkaistu jo kymmeniä periaatteessa samalla menetelmällä tehtyjä tutkimuksia.

Oman veren siirtäminen oli EPO-hormoniin verrattuna työlästä ja vaati paljon resursseja, joten se hävisi kuvasta lähes täysin, kun punasoluhormoni oli tullut helposti saataville. Ei ollut vaivannäön arvoista organisoida veripankkia, minkä lisäksi urheilija oli vielä aneeminen verenpoiston jälkeen haitaten harjoittelua, jos saman vaikutuksen sai vain muutamalla pistoksella ilman haittavaikutuksia. EPO-testiä pelkäävät urheilijat olivat kuitenkin vähitellen palanneet käyttämään menetelmää vuoden 2000 aikoihin etenkin kilpapyöräilyn raastavissa etappikisoissa, joissa saatettiin joutua päivän-parinkin välein dopingtestiin. Vaikka synteettinen EPO katosi elimistöstä nopeasti, oli aina pieni riski, näkyikö siitä merkkejä, jos joutui virtsatestiin. 

Kansainvälisen Yleisurheiluliiton lääketieteen valiokunnan jäsen tohtori Arne Ljunqvist oli 1970-luvun puolivälissä todennut Nordisk Medicin -lehdelle verensiirtojen olevan "enemmän teoreettinen kuin käytännönläheinen" kysymys, koska näyttö niiden tehosta oli kyseenalainen, menetelmän käyttö vei paljon resursseja ja "verensiirtojen kanssa ei ole mahdollista touhuta yhtä helposti kuin steroidien kanssa pukukopissa".[37] 2000-luvun mittaan kuitenkin kävi ilmi, että veripusseja tankattiin urheilijoihin kisojen keskellä melkein yleisön silmien edessä ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, kuten matkailuautoissa ja hotellihuoneissa.

Suomessa oli kehitetty jo 1980-luvun alkupuolella toimiva menetelmä toiselta henkilöltä (tai veripalvelusta) saadun veren jäjittämiseksi, jota myös käytettiin 1989 ja sen jälkeen useiden talviurheilun arvokisojen doping-kontrollissa. Oma veri muodosti ja tulisi muodostamaan suuren ongelman. Oma veri oli säilytyksenkin jälkeen omaa verta, ja tällaisen verensiirron osoittaminen doping-testissä oli lähes mahdotonta, vaikka senkin jäljittämiseksi oli esitetty muutamiakin matemaattisia algoritmeja. [38]

Moni urheilija käytti sekä oman veren siirtoa että EPO-hormonia ja joskus hyvin ovelalla tavalla. Kertoessaan EPO-hormonin tulevaisuuden käytöstä, oli hormonia tutkinut hematologi John W. Adamson kertonut Los Angeles Times -lehdelle jo vuonna 1987, että potilas voisi käyttää hormonia leikkausta edeltävänä ajanjaksona veriarvojen kohottamiseen ja luovuttaa omaa vertaan leikkauksessaan tehtäviä verensiirtoja varten.[39] Ilmeisesti urheilijatkaan eivät pitäneet veren luovutuksen jälkeisestä anemiasta, sillä ratsioissa löydetyistä veripusseista löytyikin välillä merkkejä EPO-hormonin käytöstä.

Jotain tilanteen toivottomuudesta tuolloin kertoi sekin, että FIS oli alkujaan 1980-luvun lopulla ottanut innolla käyttöön veritestin, jolla pystyttiin osoittamaan, oliko henkilöllä elimistössään toiselta henkilötä saatua verta. Menetelmää olikin käytetty doping-testin yhteydessä vuosien 1989 ja 1991 MM-hiihdoissa, ja sitä oli käytetty myös vuoden 1994 Lillehammerin talviolympialaisissa. Testi oli jätetty tekemättä vuosien 1993, 1997 ja 2001 MM-hiihdoissa sekä vuoden 1998 Naganon talviolympialaisissa.[40] Testi ei välttämättä ollut huono, mutta se oli ehkä turha, jos urheilijat löysivät tai olivat jo löytäneet muitakin keinoja manipuloida vertaan.

Ehkä looginen johtopäätös oli, että miksi piinata vain yhtä pientä ryhmää veridopingin käyttäjiä.

Lähdeviitteet:

[1] Walsh, David: "From Lance to Landis" (Ballantine Books, New York, 2007), s. 140
[2] Rendell, Matt: "The Death of Marco Pantani" (Phoenix, 2006), s. 117
[3] Friebe, Daniel: "Jan Ullrich: The BEst There Never Was" (McMillan, 2022), s. 109
[4] Videman, T et al: "Changes in hemoglobin values in elite cross-country skiers from 1987-1999", Scand J Med Sci Sports, 2000 Apr;10(2):98-10]
[5] Birkeland, KI et al: "Blood sampling in doping control. First experiences from regular testing in athletics", Int J Sports Med. 1997 Jan;18(1):8-12
[6] Sottas P-E et al: "Prevalence of blood doping in samples collected from elite track and field athletes", Clin Chem. 2011 May;57(5):762-9

[7] Väätäinen, Juha: "Kierros Vielä", (Kirjayhtymä, 1972), s. 172)

[8] Hopkins, Will G.:"How to Interpret Changes in an Athletic Performance Test", Sportscience 8, 1-7, 2004; https://www.sportsci.org/jour/04/wghtests.htm
[9] Melander, Sven: "En idrottsman kan bli 10 procent bättre med blod-doping!", Aftonbladet 6.2.1976
[10] Stray-Gundersen et al: "Abnormal hematologic profiles in elite cross-country skiers: blood doping or?", Clin J Sport Med. 2003 May;13(3):132-7.
[11] Tapio Videmanin kirje FIS:n Lääketieteen Valiokunnan puheenjohtajalle Bud Littlelle, 23.1.1980. Urheilumuseosäätiön Arkisto. (Jatkossa viitataan termillä "Videman-aineisto")
[12] Nurmela, Kari A.: "Veridoping jäämässä historiaan", Uusi Suomi 27.11.1988
[13] Stray-Gundersen, J: "Unethical Alterations of Oxygen-Carrying Capacity in Endurance Athletes", Physiology, 01 December 1988
[14] Jäppinen, Matti: "Raportoin näytteistä jo keväällä 2001", Etelä-Suomen Sanomat 1.12.2002
[15] Warren GL; Cureton KJ: "Modeling the effect of alterations in hemoglobin concentration on VO2max", Med Sci Sports Exerc. 1989 Oct;21(5):526-31.
[16] Ormezzano, Gian Paolo: ”In farmacia un doping che sfugge ai controlli”, La Stampa 8.11.1989; Etsitty www.lastampa.it/archivio-storico - sivun kautta.
[17] Magnergård, Omar: "Idrottsmän dopas på försök", Svenska Dagbladet, 23.10.1989
[18] Vikman, Dan; Holtstad, Bo: "Jag Tvekade Aldrig", Sundsvalls Tidning 29.10.1989 
[19] Celsing F. "Influence of iron deficiency and changes in hemoglobin concentration on exercise capacity in man". Thesis, Karolinska Institutet, Stockholm, 1987. Veridopingin kannalta kiinnostavin materiaali julkaistiin myös akateemisena tutkimuspaperina, Celsing F et al: "Effects of anaemia and stepwise-induced polycythaemia on maximal aerobic power in individuals with high and low haemoglobin concentrations", Acta Physiol Scand. 1987 Jan;129(1):47-54
[20] Ekblom B.: "Bloddoping" och fysisk prestationsförmåga", Läkartidningen 84: 3250, 1987

[21] Nicolin, Gian Paolo: "No alle medaglie con trasfusione", Gazzettino di Venezia, 5.3.1984

[21] Walsh, David, mt., s. 42

[22] Cowart, Virginia S.: "Erythropoietin: A Dangerous New Form of Blood Doping?", The Physician and Sportsmedicine, 17:8, 114-118,
[23] Anttila, Seppo: "Veridoping", Valmennus & kunto 1990 : 4, s. 19-21

[24] Meriläinen, Reetta: "Urheilulääkäri Seppo Rehunen dopingista: 'Ei tapa ihmistä, vaan ilon'", Helsingin Sanomat, 16.1.1982

[25] Almond, Elliott: "Dutch looking for link in deaths", Los Angeles Times, 2.6.1990

[26] Petersson, Torbjörn: "Hjärtdöd skakaar cykelsporten", Dagens Nyheter, 25.3.1990

[27] Rendell, mt. s. 179]
[28] Palo, Lasse: "EPO voidaan jo osoittaa", Länsi-Savo, 29.2.1988
[29] Kujala, Antero: "Erytropoetinilla huippukunto esiin : Seppo Rehusen mielestä dopingsäännöissä on aukko", VK-lehti 1988 : 2, s. 38-39

[30] Eschbach, JW et al: "Correction of the anemia of end-stage renal disease with recombinant human erythropoietin. Results of a combined phase I and II clinical trial", N Engl J Med. 1987 Jan 8;316(2):73-8
[31] Menetelmiä esiteltiin vuonna 1993 Oslossa pidetyssä seminaarissa ja myöhemmin useampikin tutkijaryhmä mm. Australiasta ja Norjasta esitteli menetlemiään EPO2000-projektiin liittyen vuosituhannen taitteessa.
[32] "Astmalääke ei auta terveitä", Turun Sanomat, 13.2.1991
[33] "Svenska dopingforskare får fondpengar", 21.11.1991
[34] Wide, Leif et al: "Detection of Administered Recombinant Erythropoietin in Human Blood and Urine Samples" teoksessa "Blood Samples in Doping Control" (Pensumtjeneste, 1994, editoijat Peter Hemmersbach ja Kåre I. Birkeland)
[35] Wide L et at: "Detection in blood and urine of recombinant erythropoietin administered to healthy men", Med Sci Sports Exerc. 1995 Nov;27(11):1569-76
[36] Lasne, Françoise; de Ceaurriz, Jacques: "Recombinant erythropoietin in urine". Nature volume 405, 635 (2000)

[37] ”Idrotten borde lyssna mer på läkarna. Könstets ett avskräckande exempel”, Nordisk Medicin, Vol 91, 2/1976
[38] Näihin palataan tämän esseen myöhemmissä osissa, mutta algoritmeja ehdotettiin jo 1980-luvulla mm. Suomessa ja Ruotsissa tehtyyn tutkimukseen pohjautuen.

[39] Revkin, Andrew C.: "Rare hormone holds promise for kidney ills", Los Angeles Times, 18.1.1987
[40] Lahden 2001 MM-hiihdoissa veritestejä ottanut ryhmäkin ihmetteli vertaisarvioidussa tutkimuksessaan, miten "raudanlujasta" testistä huolimatta testiä ei käytetty kuin viisi kertaa urheilun arvokisoisssa. (Stray-Gundersen et al: "Abnormal hematologic profiles in elite cross-country skiers: blood doping or?", Clin J Sport Med. 2003 May;13(3):132-7)